SUURPERHO.

Oikeastaanhan onkimies on erakko. Harvoin meitä näkeekin kahta samassa

veneessä. Siihen on syynsä. Onginta on yhden työtä eikä siinä apumiestä

tarvita muuhun kuin soutamaan suurissa koskissa, joissa ei voi rannalta

heittää. Ammatti vaatii hiljaisuutta. Kuta varovammin ja vähemmän

kolistellen liikkuu, sitä pikemmin täyttyy kontti. Oikeassa tunnelmassa

pysyminen on onkimiehelle tärkeä viihtymisen ehto. Mutta se häiriytyy

helposti, ellei satu semmoista toveria, joka yleensä on samassa

vireessä. Vaikka hän muuten olisi minkämielinen tahansa, ei sillä

väliä, kunhan hän on onkimielinen. Kalakaverien on oltava

samasointuisia, onkimasointuisia. Sellaisia onkimasointuisia on

harvassa, vaikka onkijoita onkin paljon. Syntyy helposti epäsointua.

Toinen väsyy tai kyllästyy ja joutuu pois vireestä, kun toinen on

kärsivällisempi ja innostuneempi ja tahtoisi jatkaa, silloin kun toinen

haukottelee leukansa sijoiltaan ja ehdottaa, että mentäisiin kotiin.

Voi syntyä erimielisyyttä myöskin siitä mihin mennä, ja kun sieltä

sitten ei saa, tulee pahalle tuulelle se, joka ehdotti väärin. »Mennään

sitten sinun paikkaasi»--vaan jos sielläkään sitten ei enää syö, on

mieliala vielä kerran häiriintynyt.

Siksi minä yleensä ongiskelen yksin, saadakseni olla ja tulla ja mennä

mieleni mukaan ja toimia kaikkien päähänpistojeni mukaan. Luonnostakin

minä ongella istuessani nautin enemmän yksin kuin kaksin. On

sanomattoman suloista istua metsälammen kaislikkorinnassa näkemättä

ketään ja kuulematta mitään, samoin meren ulkokarilla loitolla väyliltä

ja laivoista, jotka kulkevat jossakin kaukana, tai koskella, jossa

ainoana seurana on vain veden ainainen vilinä. Niille

yksinäisyysjuhlille ei vedä vertoja mikään.

Mutta _jos_ on oikein samasointuinen toveri, jos sattuu hänen kanssaan

saamaan hyvin, silloin ei taas mikään ole sen ilon ja tyydytyksen

veroista, kuin soutaa kaksin kotiin yhteinen saalis ja uudelleen ja

uudelleen läpikäydä retken vaiheet ja muistella vanhaa ja suunnitella

uutta ja tehdä johtopäätöksiä kokemuksistaan ja huomioistaan. Varsinkin

lohenonginnassa, jossa on ainaista uutta ammatillista oppimista ja

jossa yksinomaan omine kokemuksineen ei pääse pitkällekään, on

samataitoinen ja samaintoinen ja muuten mukava toveri verraton.

Monivuotinen toivoni päästä taas kerran onkimaan lohia yhdessä ystäväni

W----n kanssa oli vihdoin toteutunut. Hän on niitä meillä verrattain

harvoja urheiluonkijoita, jotka harrastavat hienomman onginnan vaikeata

ja viehättävää taitoa ei vain käytännöllisesti, vaan myöskin

teoreettisesti. Englanninkieltä taitavana hän seuraa onginnan emämaan

kirjallisuutta sillä alalla, sen johdosta tuumaillen ja tieteillen.

Hänen esimerkkiään seuraten minäkin olen koettanut hiukan perehtyä

tähän onkijalle tarpeelliseen kieleen. Olemme molemmat päässeet

jossakin määrin perille perhosista, niiden kehittymisajoista ja

ilmaantumisesta ja tehneet itsellemme teorioita ei vain siitä, mitä

perhoa mullonen milloinkin ottaa, vaan myöskin, minkätähden se sitä

tekee. Pyrkimyksenämme on ollut englantilaisten kokemuksia omiimme

sovelluttamalla koettaa saada sekä vanhoista yleisvarastoista valituksi

että osviittojemme mukaan uudesti valmistutetuksi sellaisia

perhotyyppejä, jotka niissä ja niissä tapauksissa ja tilanteissa

soveltuisivat niihin vesiin, joissa olemme kalastaneet. Sitä varten me

talvisin tuon tuostakin puramme pyydyslaatikkomme--joka ohimennen

sanoen W----llä on, niinkuin kaikilla pitäisi olla, ensiluokkaista

tekoa, samoinkuin hänen vapansa ja muutkin vehkeensä--puramme ne ja

käymme uudelleen ja aina uudelleen läpi perhosvarastomme, jotka vuosien

kuluessa ovat kasvaneet kauniiksi kokoelmiksi. Paljonhan niissä on

kuollutta lastia, jolla ei ole saatu eikä kaikella tullut

koetetuksikaan, luettelojen mukaan tilatuita merkillisyyksiä, mutta on

siellä myöskin elävää tavaraa, jota aina ottaa ja jota on varastoon

hankittava joka vuosi uutta. Siellä on, pienimmästä tummimmasta

mullos- ja harriperhosta suurimpaan ja koreimpaan lohiperhoon saakka,

kaikki hyvin lajiteltuina laatikkoihin ja lompakkoihin. Moneen niihin

on kiintynyt muistoja onnistuneista saaliista, toisiin yhä vieläkin

kirveleviä muistoja pettymyksistä, vielä toisiin toiveita

vastakesäisten kokeilujen varalta... »Tuolla olisi mahdollisesti

saanut...»--»Se näyttää kylläkin kiehtovalta»...--»Ota sinä se ja

koettele ensi kesänä.»--»Kenties sinä koetat tätä, se oli viime

syksynä erinomainen»--ja niin niitä vaihdetaan, ja se on hauskaa

talvi-iltahuvia, siirtymistä mielikuvituksessa sinne kauas kesäöiselle

koskelle, kun autot täällä toitottaa ikkunan takana. Kaihoten ne taas

pannaan takaisin--on vielä pitkä, yksitoikkoinen talvitaival siihen,

kunnes taas ollaan koskella. Sen nukkuisi kernaasti karhuna kylkeä

kääntämättä.

Se taival kuitenkin katkeaa, kuinkahan katkenneekin--ja nyt olemme

samoine laatikoinemme koskella, kahdessa tutussa kamarissa, vehkeet

levällään, pulmat punnittavina, mutta nyt on mahdollisuus niiden

ratkaisemiseen ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä, sillä koski

kuohuu ikkunan alla ja pikkupuro lirisee omassa pihassa ... ikkunasta

lentelee perhoja sisään ja hermosto latautuu kaiken sen sähköllä. Mutta

vaikka hänessä kuinka kihelmöisikin, vanha kalamies ei kiirehdi

poikahattaran tavoin koskelle ottaen umpimähkään mukaansa pyydyksen,

millä joskus on saanut tai kuullut saatavan, vaan mitä juuri nyt pitää

siitä ja siitä syystä mahdollisimman edullisena.

Olemme vähitellen valmiit--minulla on heittosiimassani harmaanruskea

yleisperho _March brown_, toverilla suuri musta _Sweep_, jossa on muuan

höyhen sinistä. Ja meillä on kummallakin ollut omat syymme, usein

keskustelun alaiset, joiden mukaan olemme tehneet valintamme. Täytyy

aina olla todennäköisyys tukemassa pyydyksen valintaa. Sama se, jos se

on oleva erehdys, sillä erehdyskin on kokemus, ehkä vielä suurempi kuin

se, joka saavutetaan oikeaan osumisella, sillä onnistuminen tekee

vanhoilliseksi, erehdys kannustaa uusiin kokeiluihin.

Minä olen yleensä ollut taipuvainen kalastamaan niin sanotun

jäljittelyteorian mukaan, joka tietää sitä, että lohelle on tarjottava

tekoperho mahdollisimman paljon sen näköisenä, kuin minä se esiintyy

luonnossa kunakin aikana. Edellä olevassa kuvauksessa »_Stenofylax

stellatus_» olen esittänyt esimerkkejä tämän teorian

menestyksellisyydestä, samoin myös kirjoituksessa »Salaperäiset

säyneet». Tavallisimmat perhoni ovat olleet kooltaan ja vivahduksiltaan

erilaiset ruskeat, mustat, tumman- ja vaaleanharmaat ja

punaisenruskeat, joista toiset jäljittelevät veden pinnalle putoilevia

munivia perhoja, toiset virran mukana tulevia pinnalle pyrkiviä

puolikehittyneitä perhoja eli n.k. nymfoja tai subimagoja, toiset

vedessä liikkuvia toukkia. Olen käyttänyt, nimeltään mainitakseni vain

muutamia, m.m. _March brownia, Stoneflytä, Bridgeä, Orange- ja Yellow

mallardia, Cinnamonia, Hoflands fancyä, Hammonds adoptedia, Alderia,

Hardys favouritea, Zulua, Brown-, Red- ja Soldier palmeria_ y.m.

Toverinikin on varsinkin Huopanassa onkiessaan käyttänyt näitä, mutta

Kalkkisissa hän on aina saanut paremmin suurilla perhoilla niinkuin

_Sweepillä, Silver greyllä, Silver doctorilla, Jock scottilla_ y.m.

suuremmilla ja pienemmillä lohiperhoilla. Sen lisäksi on hänellä siellä

ollut erikoinen suuri perho, josta tuonnempana. Näitä suurempia perhoja

ei minun aikanani ja tuskinpa sitä ennenkään ole yleensä käytetty

Huopanassa, ennenkuin eräs klubimme jäsen siellä alkoi niitä eräinä

aikoina erinomaisen tuloksellisesti käyttää Simunan koskessa ja

Haapakoskessa saamansa kokemuksen nojalla. Muuallakin, m.m.

Puntarinkoskessa on lohiperhoilla, varsinkin pienillä, saatu sekä

suuria että pieniäkin.

Päätimme nyt koettaa kumpaakin lajia, hän omia suosikeitaan, minä

omiani.

Vakuuttaakseen minua oman teoriansa puolesta W---- oli antanut minulle

matkalukemiseksi H.T. Sheringhamin teoksen »Elements of angling», jossa

on erikoinen luku »The big fly», suuri perho. Siinä huomautetaan aluksi

siitä, että vaikka mullonen joskus onkin tilaisuudessa ottamaan

perhosia veden pinnalta, se ei saa kaikkea tai edes suurinta osaa

ravintoaan sitä tietä. Kaikissa koskissa se hyvin suureksi osaksi elää

pohjaravinnosta: toukista, etanoista, jokikravuista ja kaikenlaisista

pikkukaloista. Sellaiseen ravintoon tottunut kala ei erittäin

halukkaasti ota onkimiehenkään perhoa, varsinkaan ei pientä perhoa,

vaikka sitä voi silläkin saada, kun sattuu. Perhosvavalla kalastavan

täytyy silloin turvautua n.k. »suurperhoon». Se oikeastaan ei ole

mikään perho, vaikka se muodoltaan ja rakenteeltaan sitä muistuttaakin.

Jos se jäljittelee jotakin, niin se jäljittelee pientä kalaa tai

kalanpoikasta. Oikeastaan jokainen lohiperho jäljittelee jotakin

sellaista vesielukkaa. Näitä lohiperhoja on satoja lajeja, mutta ei

niitä käytännössä tarvitse kovinkaan monta. Sheringham luettelee

seuraavat: _March brown, Silver Grey, Dusty Miller, Silver Doctor_ ja

_Alexandra_. Mitä näiden perhojen suuruuteen tulee, suosittelee hän

puolituumaisesta puolitoistatuumaiseen, pienimmän lajin kuumaa ilmaa ja

kirkasta, matalaa vettä varten, suurimman tuulisina päivinä ja sekaisen

tai tumman veden aikana. Näitä perhoja on hänen neuvonsa mukaan

käyteltävä niin, että niiden liikkeet jäljittelevät kalan liikkeitä. Ei

siis riitä, että ne niinkuin pintaperhot heitetään pinnalle veden

vietäväksi, vaan on niitä liikuteltava niinkuin vedessä liikehtii pieni

hermostunut tai muuten sairas pikku kala. Se tapahtuu parhaiten hiukan

nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Perho on heitettävä joko

poikkivirtaan tai alas, ei aivan kauas, vaan niin, että vavan kärki

aina tuntee perhon. Siima ei saa joutua mutkalle, koska mutka vetää

perhon veden läpi epähoukuttelevassa asennossa ja koska kala

tartuttuaan helposti pääsee irti. Paras paikka ja aika tällaiselle

kalastukselle on se aika ja paikka, jolloin ja johon suuri mullonen

nousee etsimään ruokaansa. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta tarjoovat

parhaan tilaisuuden suurten saantiin suurilla perhoilla.

Kun onkimies tavallisesti sitkeästi takertuu varsinkin sellaisiin

pyydyksiin, joilla hän on tuloksellisesti kalastellut, olin minä yhä

hiukan epäilevällä kannalla noiden suurten perhojen suhteen ja tein sen

vastaväitteen, että koska nämä suurperhot siis eivät jäljittele

perhoja, vaan kaloja, niin on yhtä hyvä ja parempikin kalastaa täyllä

tai kalan kuvalla niinkuin devonilla ja silkkikalalla, ne kun saa

lentämään kauemmas ja paremmin uppoamaan. Olin puolestani tullut hyviin

tuloksiin aivan pienillä ruskeilla ja sinisillä silkkikaloilla, jotka

jäljittelevät sekä pientä mullosen poikasta että salakkaa ja särkeä

ynnä muuta sen semmoista. Sitäpaitsi olin saanut suuriakin aivan

pienillä hyönteisiä jäljittelevillä huopanaperhoillani ja pidin niin

ollen varmana, että silloin kun perhoja on pinnalla ja mulloset

kiinnittävät niihin huomionsa ja asettuvat niitä odottamaan ja

ottamaan, silloin niiden täytyy ottaa myöskin niiden jäljennöksiä, jos

jäljennös kerran on oikea ja tarjotaan viehättävällä tavalla, tarpeeksi

hienosti. Uskoani näihin perhoihin vahvisti ainakin Huopanaan nähden

se, että kun eräänä edellisenä vuonna W---- alussa oli käyttänyt suurta

Kalkkisten koskessa hyvin kalastavaa _Sweepiä_, oli minun samaan aikaan

ja samassa paikassa käyttämäni pienempi _Stonefly_ osoittautunut niin

paljoa näpsemmäksi, että hänkin kävi käyttämään sitä. Olivathan muutkin

Huopanan kalastajat, samoin kuin minä itsekin, kokeilleet

lohiperhoilla, mutta aina palanneet vanhaan tyyppiin.

Tähän huomautti W---- oikein kylläkin, että vaikka täky ja

keinotekoinen metalli- ja silkkikala ehkä tekevätkin saman tehtävän, on

perho kuitenkin hauskempi ja hienompi, olkoon se sitten suuri tai

pieni. Sitäpaitsi se ei tartu pohjaan yhtä helposti kuin nuo raskaammat

toiset ja saa sen sijoitetuksi ahtaampiin ja matalampiin paikkoihin

kuin ne.

Näin punniten puoleen ja toiseen me astelimme kumpikin ominemme

koskelle. Ja minun täytyy heti myöntää, että »suurperho» suoriutui

kunnialla kilpailusta. Tosin kyllä minun perhojani pienet ottivat yhtä

hyvin kuin ennenkin perhojen parveiluaikoina, mutta suuria niillä ei

saanut. Sitävastoin _Sweep_ sekä muut suuret suuressa, syvässä väylässä

tekivät erinomaisesti tehtävänsä. Heti ensimmäisellä käynnillään sai

toverini useita kauniita kaloja ja minäkin sain _Silver Doctorilla_

muutaman. Mutta parhaan saaliin antoi toverilleni eräs suurperho, jota

hän muun nimen puutteessa nimitti Kalkkis-perhoksi. Sen koukkunumero

oli 1-1/2 Limerik, ja se oli rakenteeltaan siivet vaalean ruskeat ja

mustatäpläiset, ruumis keltainen, pää vihreä ja niskahöyhenet (hackles)

ruskeat. Se oli Englannissa teetetty erikoisesta tilauksesta erään

kotitekoisen mallin mukaan, joka oli saatu jonkin vanhan kalastajan

perhoskirjasta. Oliko tämä malli tuon vanhan kalastajan oma keksimä vai

mahdollisesti jäljennetty jostakin aikoinaan Englannista tänne

kulkeutuneesta, en tiedä. Ei ole helppo sanoa, mitä vesielukkaa tämä

perho jäljittelee, mahdollisesti jotakin heinäsirkkaa tai myöskin

jotakin toukkaa. Olen löytänyt sekä Huopanan kosken pohjasta että

kalojen kurkusta siihen vivahtavia toukkia. Voi se myöskin muistuttaa

aivan pientä ensimmäistä kesäänsä elävää mullosen poikaa, jossa

keltainen väri on vallitseva väri. Sekä sitä että _Sweepiä_ kuin

myöskin muita lohiperhoja otti hyvin, joka päivä useampi suuri, joista

osa saatiin, osa menetettiin syystä, että tukit ja ruuhkat yhdessä

voimakkaan veden kanssa vaikeuttivat ottoa.

Tuli siis todetuksi, että suurperho ajaa asiansa Huopanassakin niinkuin

muuallakin. Se oli sangen arvokas kokemus, joka saavutettiin suureksi

osaksi toisissa vesissä saavutetun kokemuksen nojalla, vesissä, joissa

on enemmän vettä kuin Huopanassa ja vähemmän perhoja. Nyt siellä oli

vettä tavallista enemmän, suuressa koskessa niin paljon, että pienet

perhot eivät siinä kestäneet ehyinä eivätkä kalat siinä siis niitä

voineet saada eivätkä niin ollen myöskään asettaneet syöntiänsä niiden

mukaan niinkuin useina edellisinä vuosina, jolloin vettä oli ollut

vähemmän. Suuremmat suuressa koskessa asustavat kalat olivat siinä nyt

vaanimassa etupäässä kalaravintoa ja ottivat sitä pyydystä, joka tätä

ravintoa jäljittelee. Siis aivan sama huomio kuin minkä Sheringham oli

tehnyt.

Mutta samalla tuli myöskin todetuksi, niinkuin muuten jo kauan sitten

oli tapahtunut, että suuret lohet, kilon kokoisista ylöspäin tähän

aikaan kesästä--paria viikkoa ennen juhannusta--ottavat erittäin

ahneesti myöskin täkyä ja niitä pyydyksiä--devonia ja silkkikalaa--

jotka sitä jäljittelevät. Minä näet, toverini kokeillessa perhoillaan,

kokeilin näillä, hänen kanssaan kilpaillen, ja sainkin. Kuinka melkein

samalla tavalla tehokkaita nämä molemmat pyydyslajit olivat, kävi aivan

erikoisesti selville eräänä iltana Välisuvannossa. Siinä on otvia

pitämään asetetun arkun maan puolella tyyni paikka, jonka laitaan otvan

alle oli muodostunut ruuhka. Heitin tähän tyyneen devonini lähelle

poikkitelaisen puun päätä, jossa näytti pitävän olla suurenkin kalan

mukava väijymäpaikka. Oitis ajoi sitä suuri kala, mutta palasi heti

pois, nähtävästi huomaten petoksen, kun pyydykseni ei pyörinyt

tarpeeksi nopeasti. Heitin toisen kerran, mutta nyt vedin lujemmin ja

taas ajoi samankokoinen, ehkä samakin, kala ja tarttui, kunnes meni

ruuhkan alle ja pääsi. Nyt heitti toverini Kalkkis-perhonsa samaan

paikkaan ja sitäkin otti samassa, vaikka sekin sitten pääsi. Mutta

todistettu oli, että nämä molemmat pyydykset olivat olleet yhtä näpsät.

Ei nytkään ollut ottanut pieniä perhoja, joita olin ensi aluksi

koettanut. Aivan samaan kokemukseen tultiin eräänä yönä niskassa.

Sielläkään eivät minun pienet ja ruskeat perhoni kelvanneet, mutta

kyllä Kalkkis-perho ja devon. Suuri otti toista niinkuin toistakin,

vaikka tukkiruuhka taas esti niitä saamasta maihin. W----n siima kävi

kalan mennessä alas ruuhkista ulos pistävään puuhun ja kala meni

menojaan. Samoin kävi minulle. Estääkseni siimaa tarttumasta ruuhkaan

lähdin seuraamaan kalaa alas ja jouduin alapuolelle tuon puun. Silloin

tuntui kala kääntyvän ylös ja tekevän sen vinhassa vauhdissa. Mutta se

menikin alas vetäen siimaa tukin ympäri ylöspäin. Huomasin sen vasta

sitten, kun melkein kaikki siima oli ulkona ja minun oli lähdettävä

mukaan. Kun siima viimein tarttui ja pysähtyi juoksemasta oli kalakin

poissa.

Jatkoimme kokeiluamme koko viikon samalla ohjelmalla ja samaan

tulokseen tullen, eli että otti suurperhoa yhtä hyvin kuin devoniakin.

Paitsi devonilla kokeilin myös salakalla. En saanut sillä sentään

suurempia kuin yksikiloisia, mutta niitä olisin saanut niin paljon,

kuin olisin viitsinyt ottaa. Niitä seisoi eräissä paikoissa suuressa

koskessa laumoittain, luultavasti vieri vieressään kiinni, koska sain

niitä melkein yksien jalkaini sijoilta, melkein joka heitolla. Tämä

täyllä saanti on muuten tavallinen kevätkesästä täällä niinkuin

muuallakin, jolloin pikkukalat laskevat koskeen järvestä, josta lohet

niitä silloin sinne seurannevat. Viittaan kuvaukseeni Koukkuvirrasta.

Tämä yhdessä toverin kanssa vietetty viikko Huopanan rannalla on

hauskimpia ja opettavimpia kalamatkojani. Kalasteltiin, istuttiin,

tuumittiin ja tupakoitiin. Yhteisin kokeiluin saavutettu kokemus

osoitti, että siihen aikaan vuodesta, kun koskessa on paljon vettä ja

vähän perhoja ja kun suuri kala on laskeutunut siihen salakkaparvien

mukana, pienet koskiperhoja jäljittelevät hyönteiset eivät käy, mutta

sen sijaan täky ja täkykaloja jäljittelevät keinotekoiset pyydykset--

sekä myöskin »suurperho», olipa se sitten _Sweep_, Kalkkis-perho tai

muu n.k. lohiperho.

Oli minulla kuitenkin eräänä yönä ilo saada vettä omaan vanhaan

myllyynikin, kun minun onnistui saada suuri käymään kiinni entisiin

»omiinkin» perhosiini, ja aivan erikoisiin omiini. Olin viime talvena

toverini kautta tilannut Englannista ruskeita _Orange Mallardeja_,

hiukan pienempiä kuin ne, jotka jäljittelevät suurta _Stenofylax

Stellatusta_, sitä varten, että koskelle varsinkin kesällä ilmaantuu

perhoja, jotka ovat muutoin suurien syksyllä tulevien _Stenofylaxien_

kaltaisia, mutta kooltaan hiukan pienempiä. Eräänä yönä aamupuoleen

yötä, kun palasin säyneitteni luota alasuvannosta, menin vielä kerran

ylös koskelle katsomaan, mitä mahdollisuuksia siellä ehkä olisi

tarjolla. Huomasin, että niskasta tuli alas noita juuri pienen _Orange

Mallardin_ kaltaisia ja kokoisia perhoja ja että pikku mulloset

Louhulla, joka on eräs kosken matalampi monikivinen haara, olivat

täydessä syönnin touhussa. Erään kiven alapuolella nouseskeli

säännöllisesti vähin väliajoin muuan suurempikin, nieleskellen siinä

toisen perhon toisensa jälkeen. Heitin siihen ensin lohiperhon sillä

seurauksella, että kala hetkeksi lakkasi nousemasta ja vetäytyi pois,

mutta alkoi sitten taas syöntinsä. Panin nyt _Orange Mallardini_ ja

koetin sijoittaa sen niin lähelle mullosen nokkaa kuin voin. Se oli

heti kiinni, luultavasti noin kolmekiloinen. Tappelin sen kanssa kotvan

aikaa vaikeassa vedessä kivien ja tukkien keskessä, kunnes se meni

käymäsillaksi asetettujen puiden alle, tuli kyllä taas ylös, mutta

pääsi ottaessa, kun ei ollut koukkua mukana.

Pidin tätä hyvänä enteenä siihen, että jahka elokuussa palaan ja vesi

laskee välisuvannossa ja kalaruoka vähenee eivätkä täkyvehkeet ja sen

semmoiset kelpaa, taas tulee _Stenofylax_-perhojen vuoro päästä

entiseen arvoonsa. Mutta kävi kuitenkin niin, että vaikkei toverini

ollutkaan mukana suurine perhoineen, hänen suurperhonsa ne kuitenkin

kalastivat parhaiten ja antoivat leimansa syyskalastukselleni. Perholla

saamistani suurista oli enemmän kuin kaksi vertaa saatu lohiperhoilla

_Sweep, Silver grey_ ja _Dusty Miller_.

Joka kerta kun aloitin onkimiseni, annoin aina etusijan omilleni ja

vasta, kun niitä ei ottanut, turvauduin suurperhoon, jolla joskus sain

heti paikalla siitä, mihin turhaan olin heittänyt toisia. Devonia otti

melkein yhtä hyvin kuin suurperhoja, joten jäljittelyperhoilla saatujen

suhdeluku toisiin pyydyksiin nähden yhä enemmän pienenee. Tämä

kuitenkin vain suuriin nähden, sillä pienet ottivat yhtä uskollisesti

kuin ennenkin pieniä perhojani, joiden joukossa oli sekä useita aivan

uusia siivettömiä n.k. _spider_perhoja että myöskin Huopanan

luonnonperhojen mukaan Englannissa valmistettuja uusia. Luultavasti

olisi tulos suurperhojen hyväksi ollut vielä näkyvämpi, jos keväällinen

toverini olisi ollut syksylläkin mukana perhosvarastoineen, minun oma

suurperhovarastoni kun oli verrattain vaatimaton ja vanha.

Vielä mainittakoon, että hiukan kokeilin n.k. Nirhalla, joka Vuoksessa

kuuluu olevan ainoa, jolla siellä saadaan. Niinkuin tunnettu on se joko

hansikkaan tilkusta tai sinisestä vaatekappaleesta tai mullosen tai

hauen nahkasta tehty kalan kuva ilman propellia. Sitä käsitellään

siellä aivan niinkuin Sheringham neuvoo käsittelemään suurperhoa,

uittamalla venheen perässä lähellä pintaa ja nostamalla ja laskemalla

vavan kärkeä. Vaikka se jäljitteleekin pinnalla uiskentelevaa

pikkukalaa, niinkuin muikkua, tai juuri sen vuoksi, on se katsottava

suurperhoksi. Vuoksenniskasta eräältä ammattikalastajalta saamallani

mullosennahkanirhalla onnistuin kiinnittämään yhden suuren, joka

kuitenkin hetken kuluttua pääsi, se kun kolmikoukkuun jääneestä

suomuksesta päättäen oli ulkoapäin kiinni. Vastainen kokeilu

vastatkoon siihen, missä määrin tämä pyydys kalastaa Huopanassa.

Halpahintaisuutensa vuoksi, se kun oikeastaan ei maksa mitään,

jotavastoin lohiperhot nykyjään ovat monen kymmenen markan hinnassa,

olisi se ehkä otettava yleisemmin käytäntöön varsinkin vesissä, esim.

Koukkuvirran tapaisissa, joissa lohi nousee pyydystämään pintakalaa.

Kiinnitän kotimaisten urheilukalastusvälineiden valmistajain huomiota

tähän pyydykseen, jonka sitäpaitsi osaa valmistaa kuka hyvänsä hiukan

kätevämpi kalastaja itse.

Vaikka suurperho tänä kesänä siis osoittautui näin antavaksi Huopanassa

siellä vallinneiden veden korkeussuhteiden vuoksi, luulen kuitenkin,

että jahka taas tulee vähävetisempiä vuosia, luonnonperhoja

jäljittelevät suuremmat ja pienemmät perhot kuitenkin pääsevät entiseen

arvoonsa. Olen vakuutettu, että hienoon siimaan kiinnitetty

ruskeanharmaa pikkuperho sittenkin on silloin viime tingassa ainoa

autuaaksi tekevä. Ehkä on myöskin ilmaantuva jokin uusi perho. Sillä

jos missä niin perhoskalastuksessa toteutuu sananlasku, että kuta

kauemmin elää, sitä useamman kärpäsen näkee. Olen toverilleni

W----lle kiitollinen siitä, että hän näytti ja neuvoi minulle nämä

suurkärpäset... Niin että vaikka kalamies tavallisesti pohjaltaan onkin

erakko, ja hänen usein tekee mieli olla yksin, tekee hänelle hyvää ja

on hänelle hyödyksi olla koskellaan joskus myöskin toisen kanssa

kaksin.