UISTIN.

Kalamies on usein vanhoillinen eikä helposti luovu pyydyksestä, johon

hän on tottunut. Vanhat pyydykset voivat ruostua, mutta rakkaus niihin

ei ruostu. Samasta syystä hän ei myöskään ensi tilassa taivu käyttämään

sellaista, jolla joku toinen on saanut, mutta hän ei. Ja usein vanhalla

ja rumemmallakin, johon rajattomasti uskoo, saa paremmin kuin uudella

kauniimmalla, johon ei usko, sillä uskosta se tämä kalansaaliskin

riippuu. Joka uskoo johonkin pyydykseen, hän taistelee sen uskonsa

puolesta ja sen innostamana ja heittää hartaasti ja hikipäässä eikä

veltosti ja välinpitämättömästi niinkuin silloin, kun pyydyksellä ei

ole hänen täydellistä luottamustaan. Monien vehkeiden suhteen olen

tuuminut: »Saattaahan se olla hyvä tuokin, siellä ja siellä, sitä ottaa

semmoistakin, kun sattuu, ja kyllähän minä olen minäkin sillä koettanut

ja jonkin saanutkin, mutta paras on panna se ja se s.o. se, millä minä

yleensä olen saanut.» Vasta sitten, kun omat suosikit eivät kalasta,

kun niillä turhaan olen piessyt koskea pitkin ja poikki, vasta sitten

minä kuin jonkin ihmeen toivossa turvaudun toisen suosittelemaan, mutta

silloin hyvin usein ei kalasta sekään.

Vaikka oppi-isäni Lybeck käytti paljon uistinta tai oikeastaan lippaa,

joita hänellä oli useamman laatuisia, pieniä ja suuria, ja vaikka

tiedän olevan vesiä, joissa uistin lohenkin onginnassa on melkein

yksinomaan käyttökelpoinen, en minä ole siihen oikein päässyt

perehtymään, jotavastoin olen takertunut devoniin ja heittelen sitä

erivärisenä ja erikokoisena melkein aina silloin, kun en kalasta

perholla. Sitä on helppo heittää, sitä saa erisuuruisia ja hopeisia ja

kultaisia ja sitä voi ripolinillä maalailla minkä väriseksi milloinkin

tahtoo. Sillä voi jäljitellä valkoista kalaa, keltaisenpunaista ja

vihreänsinistä sekä elritsaa että pienintä mullosenpoikaa, jopa oikein

pienellä harmaankeltaista koskiperhon toukkaakin. Lippa ja varsinkin

soikea uistin sitävastoin leveytensä ja keveytensä vuoksi lentää

huonosti ilman lyijyä, on varsinkin kirkkaalla säällä liiaksi näkyvä

suurine koukkuineen, joita vauhti ei peitä niinkuin devonissa. Valkea

täky, jota se jäljittelee, on aina parempi, ja ainoastaan sen

puutteessa olen silloin tällöin käyttänyt uistinta etupäässä haukia

varten. Se onkin enemmän tyynessä tai vain heikossa virrassa uistelevan

kuin rannalta virvelöijän ja koskessa heittelevän pyydys. Se on

sitäpaitsi arka ja koko lailla vaikeasti käsiteltävä pyydys, sen

kuperuus kun pitää olla erilainen eri vahvassa virrassa, jotta

liikehtely vastaisi pyörtyneen kalan liikettä, jota ainakin suurempi

uistin ja lippa jäljittelee. Se ei saa lipattaa ja heittää

kuperkeikkojansa vedessä liian nopeasti eikä myöskään liian hitaasti.

Siinä suhteessa se kokonaan eroo devonista, joka aina pyörii yhtä

tasaisesti akselinsa ympäri ja jonka liike aina on sama, pyöripä se

hitaammin tai nopeammin.

Mutta kun uistin tai lippa sattuu olemaan oikeaa mallia siihen veteen,

missä sillä kalastetaan, voi se tehdä ihmeitä. Ja erään uistimen kanssa

minä kerran Huopanassa jouduin en tosin itse kalastajana, vaan toisen

soutajana, semmoiseen syönnin peliin, että tulen sen aina muistamaan--

ja harmikseni, jos sanon suoraan.

Tapasin kesällä Helsingin Esplanadissa vanhan kalakumppanin, joka sanoi

olevansa menossa urheilukauppaan ostamaan jotakin uistinta, jonka hän

oli huomannut erittäin tehoisaksi saaristossa haukia uistellessaan. Hän

arveli, että se ehkä olisi hyvä Huopanan lohillekin. Minä en uskonut,

jos en ollut uskomattakaan. Vaan sopiihan koettaa, sillä kaikkea pitää

koettaa. Vaikka olenkin vanhoillinen siihen nähden, millä lopulta

kalastelen, minä kyllä aina kokeilen uusillakin, negativinenkin kokemus

on kokemus sekin. En edes tiedustellut, millainen uistin se oli, jonka

hän aikoi ostaa. On pyydyksiä, jotka sattuma saattaa muotiin ja jota

sitten kauppiaat kehuvat asiakkailleen ja joita herkkäuskoiset ostavat,

kunnes ne sitten yhtä pian häviävät. Niissä on aina olevinaan jokin

hienous ja salaisuus. Milloin pitää uistimen välttämättä olla

päältäpäin kuparinvärinen ja alta hopeanvärinen, milloin taas

päinvastoin, milloin ei kupari kelpaa lainkaan, vaan sitävastoin

ehdottomasti vaski. Olen minäkin niitä ostanut ja maalannut ja

galvanisoittanut, pääsemättä kuitenkaan selvyyteen toisen tai toisen

ehdottomista eduista, sillä lopulta kaikki pyydykset

kalastavaisuuteensa nähden riippuvat veden väristä ja syvyydestä ja

taivaan pilvisyydestä tai poutaisuudesta ja kuka lopulta tietää mistä

taiasta, mutta sen tietää jokainen kalastaja, että aina ne oikkuilee ja

yllättelee. Elokuun keskivaiheilla tapasin toverini taas Huopanassa ja

hänen laatikostaan tuli esille ainakin neljän tuuman pituinen soikea

kalankuvainen hopeauistin, niitä semmoisia, joissa tylsä pyrstö on

asetettu pääpuoleksi ja terävä pääpuoli pyrstöksi--miksi niinpäin, sitä

en koskaan ole osannut selvittää--muodoltaan jotenkin samanlainen kuin

se, jota käytetään Kemijoen suvannoissa. Ennen näkemistäni se erosi

vain sikäli, että se oli yksivärinen ja kupera puoli oli tehty

suomuille. Siinä. oli kolme koukkuparia, yksi ylinnä, toinen alinna ja

kolmas keskellä, oikeita ankkureita.

--Mikäpäs siinä, uistin kuin uistin, ainakin siinä pysyy, kun kerran

tarttuu, saattaa olla haukia varten hyväkin, mutta täytyy olla hyvin

nälkäinen tai likinäköinen lohi, joka tuommoisen nielee.

--Menen minä nyt kuitenkin koettamaan aamiaiskalaa, kala kuin kala ja

kala se on haukikin.

--Minä tulen soutamaan.

Toisen varmuus aina hiukan tarttuu. Eihän tiedä, syöhän lohi

Keiteleessä sen suuria muikkuja ja ottaahan se koskessa salakkaakin,

miksei se ottaisi senkin kuvaa niinkuin kaikenlaisen muunkin elävän

ruokansa kuvaa?

Lähdimme niskaan hopeauistimen kauniisti kylläkin helähdellessä vapaa

vasten. Oli tuulinen, lounaasta tempoileva ilma, milloin poudassa,

milloin pilvessä. Niskassa on järven ja kosken rajalla pienoinen saari,

jonka ympärillä on hyviä haukipaikkoja. Kierrämme sen ensin järven

puolelta, mutta ei ole hauki syönnillään, vaikka on olevinaan niin hyvä

pyydys, että sillä Tammisaaren satamassakin saa niin paljon kuin

tahtoo. Ehkä ne ottavat saaren alapuolelta. Ei ota sieltäkään, vaan sen

sijaan uistin kyllä useamman kerran ottaa pohjaan ja antaa haravansa

täyden vesiheiniä. Siihen ne nuo moni- ja pitkäkoukkuiset yleensäkin

ovat erittäin taipuvaisia, niillä on aivan erikoinen rakkaus myöskin

pohjahakoihin, saa olla hyvin iso hako, joka niiden varassa ei nouse

ylös.

--Maltahan ... maltahan...

Laskeumme alemma, siinä on paikka, jossa melkein aina on hauki, onpa

joskus vaihteeksi lohikin. Siinä on sitä varten tarpeellinen kivi ja

kiven rannanpuolella ahvenheinikkotukko, jos ei siis siitä, niin ei

mistään. Ja siinä se samassa ottaa kuin ottaakin. Näyttää olevan noin

kilon painoinen, ja tulee oikonaan venettä kohti.

Toverillani on luja, kankea vapa, jonka kärki kyllä on melko lailla

taipunut, käyristynyt monessa tasapäätappelussa, mutta kestää yhä. Se

on saanut olla mukana monessa kovassa koetuksessa sekä Tainionkosken

kuohuissa että Äänekosken rännikanavan niskassa, joissa ei kuulema auta

olla helläkätinen; jos antaa lohelle hetkenkään hengähdysaikaa, se

menee. Täytyy huumata se ensi tempaisulla niin, ettei se ehdi

ajatellakaan lähtemistä pelastavaan kuohuun. Siima ja peruke ovat

ystävälläni yhtä lujat, tapsi teräslangasta punottu. Kun hänen

pyydykseensä kerran tarttuu, ja jos vielä tarttuu niin hyvin, että

kalan suupieli kestää, silloin hän myöskin voi vetää sen uuvuttamatta

maihin, ei niin isoa, ettei se tulisi. Sillä tekniikalla on kyllä monet

heikotkin puolensa, mutta on ainakin yksi vahva, se että hyvän syönnin

aikana ei aika mene hukkaan, niinkuin menee heikommilla vehkeillä. Ja

onhan sellainen menettely urheilunkin kannalta tyydytystä antava

sikäli, että ottaminen on koko ajan ottelua, vimmattua sylipainia

elämästä ja kuolemasta ilman mitään kuolleita välikohtauksia, ilman

yhtä ainoata hengähdyksen hetkeä, kala ei pääse painautumaan pohjaan,

ei jurnittamaan eikä jarruttamaan, joka voi saattaa kärsivällisimmänkin

epätoivoon.

Ja niinpä hauki nytkin vanhasta tottumuksesta otettiin oikonaan kotiin,

pää korkealla, suoraan haaviin ja olisi kai tullut ilman sitäkin laidan

yli yhtä kyytiä veneeseen. Vasta siinä se pääsi päristelemään ja

päristelihe heti irti. Jos hän ei olisi pannut sitä niin tiukalle kuin

pani ja päästänyt sen vain kerrankaan hyppäämään, olisi se päässyt jo

ennen. Vahva vapa, luja siima, teräsperuke, isot koukut, tuima otto--

ilman sitä se olisi mennyt ja kun ei mennyt, oli se tämän tekniikan

voitto--joka oli todistettava ja taas kerran todistettu. Olimme siitä

usein väitelleet ... minä myönsin.

--Näetkös nytkin?

Näinhän minä, mutta en minä sittenkään vielä ollut kaikin puolin

vakuutettu ... annahan olla, kun tarttuu suurempi, oikein suuri, eivät

siinä mitkään pelit kestä.

--Niin suuria ei ole ... ja jos ei kestä, niin olkoon kestämättä;

joskaan silloin en ole saanut, olen ainakin urheillut, jos en olekaan

voittanut, olen ainakin taistellut.

--Siis jatkamme.

--Minä olen valmis.

Lähdimme toivehikkain mielin soutamaan, sillä missä ja mitä yksi hauki

ottaa, siinä ja sitä ottaa toinenkin. Olihan jo todistettu, että tämä

suomuselkäinen uistin kelpaa ei vain Tammisaaren sataman, vaan myös

Huopanan haueille, ja minä ohjasin siis veneen takaisin vesille

vähemmin epäilevänä kuin äsken. Uistimen omistaja oli niin vuorenvarma

voitostaan, että sanoi: »Tuosta otetaan uusi ja parempi»--samassa kun

hän heitti helisevän pyydyksensä ulos niin, että siima vinkui vavan

renkaissa. Tuskin oli pyydys läiskähtänyt veteen ja ehtinyt hiukan

upota, kun vapa taipui ja kala oli kiinni.

--Mikä se on?

--Lohi, souda!

Tunsin airoissakin, että se oli suuri, mutta en soutanut, vaan päästin

päinvastoin venettä virtaan, ettei kiristys kävisi ylen suureksi.

Huusin vielä hädissäni, että hän päästäisi siimaa. Se menee kuitenkin

alas, on soudettava maihin ja seurattava mukana Välisuvantoon saakka.

--Souda, sanon minä! komentaa toverini.

--Katkeaa...

--Ei katkea, souda!

Teen työtä käskettyä. Se on todellakin lohi, ja koettaa turhaan sekä

oman voimansa että kosken niskan vesivoiman avulla laskea alas. Kun

vapamies vääntää rullaa ja soutumies airoja, on se pian pinnalla kuin

äskeinen hauki, velloen veden kauheaan vaahtoon niinkuin täydellä

paineelle liikkeelle pantu potkuri. Se ei voi sitä kauan kestää, sen

täytyy koettaa pelastautua ylöspäin, kun ei voinut pelastautua alaspäin

ja se syöksee eteenpäin venettä kohti, kilpaillen rullan ja soudun

kanssa.

--Nyt on helvetti!

--Mikä on?

--Helvetti ... älähän souda!

--Eikö enää?--Miksei?

--Malta!

--Pääsikö se?

--Ei, ei ... rulla pakana... Nyt saat taas soutaa.

Oli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut

holkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt

siitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt

panna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää

ollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä

siis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön,

oltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se

olisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei

hellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi

parinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin

kuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä

soudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin

koukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin

kuusikiloinen koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi

ikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu

vajaassa viidessä minuutissa kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt

yhtä monta kymmentä minuuttia ja joka luultavasti alas päästyään ja

meidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla

Välisuvannossa.

--Mitäs sanot?

--Eläköön, hurraa!

Meillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen.

Oli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia.

Ystäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen

tyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana.

Koetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis

todella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku

jo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen

hienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani

kasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei

lainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin

nakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen?

Siihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja

teoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä

kymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista?

Olenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia

vaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä

perhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka

kesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja

keinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa

niskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä

siitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä

hyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta

varustamaan mukaansa vastavuosina?

--Mitäs tuumit?

--Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen

taikakalu uistimeksi.

--Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?

--Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.

Soudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä

niska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken.

Kuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin,

että näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti

veneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo

niskajänteen alkavaan kuohuun.

--Nyt siinä on samanlainen!

--Jollei se ehkä ole pohjassa?

Olisin melkein suonut, että se olisi ollut pohjassa. Olisin saanut

ruveta uskomaan, että äskeinen lohi oli vain sattuma, ehkä vanha ja

likinäköinen, elämäänsä kyllästynyt itsemurhaaja.

--Ole huoletta, ei se ole pohjassa.

Ottaminen tapahtui samoin kuin äsken. En koetakaan enää suositella omia

ottotemppujani ja kiskon siis venettä ylös niin, että kokka kohisee.

Rulla laulaa, vapa on melkein kaksinkerroin, se on niin suuri, että

hänen sittenkin täytyy antaa sen mennä. Nyt huudan minä, miksi hän

päästää.

--Ole huoletta, en minä päästä, kyllä se tulee, vaikka vähän meneekin,

se on hauki.

Minusta on jostakin syystä mieluista, että se on hauki eikä lohi. Koska

se on hauki, niin oli lohi sitäkin enemmän sattuma. Se on suuri hauki,

yhtä suuri kuin lohi, oikea suvantojen vanha susi, jumalan kiitos, että

sellainen peto kerrankin saadaan pois. Se olkoon kernaasti uistimen

ansio.

Meillä on taas viihtyisä tupakkatunti veneessä samassa paikassa kahden

kiven välissä ja minunkin mielihyväni on nyt sekoittamaton.

--Kaksi haukia ja lohi, kauniit aamiaiskalat, lähdemmekö jo?

--Otamme mennessämme vielä kolmannen hauen.

Soudan hänet taas samaan paikkaan. Ei ota, ainakin ovat loppuneet ne

lohet, jotka ottavat uistinta. Mahdollisesti ottaisi nyt devonia ja

perhoa.

--Muutammeko? Koetammeko sitten jollakin muulla?

--Emme.

--Sama se.

Käytän hänet vielä toisella rannalla, ennenkuin soudan ylemmä

valkamaan. Soudan veneen aivan lähelle rantaa ja pyöräytän sen siinä

takaisin. Siima ja uistin melkein pyyhkäisevät rantakiviä. Silloin on

vapa vielä kerran vääränä ja siinä on vielä kerran lohi! Naaraslohi,

pienempi kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin lohi eikä hauki. Siis

naaraslohetkin ottavat sitä, minun kaikkein kaunoisimmat, perhojeni

parhaat ymmärtäjät--mutta herkutteleehan hienoinkin setteri välistä

hevosen haaskalla kylän tiistien kera.

Vielä yksi hauki, siis neljä haukea ja kaksi lohta, se ei siis ole

aivan yhtä hyvä lohiuistin kuin haukiuistin. Mutta ei ole enää

epäilystäkään, että se sittenkin on erinomainen ase.

--Minä luovutan aseeni, minun on pakko antautua, onnittelen.

Kannamme saaliin korennossa pihaan. On ollut kaksi muuta miestä samaan

aikaan koskella heittämässä sekä devonia että perhoja, niitä ja niitä,

minun neuvokkieni mukaan. Ei kumpainenkaan ole saanut pyrstöäkään.

Ainoastaan meidän uistimemme kelpasi. Samana päivänä saatiin sillä

Alasuvannosta vielä kolmas suuri lohi ja haukia en muista kuinka monta.

Lähtiessään lahjoitti ystäväni minulle uistimensa ja kehoitti minua

sitä ahkerasti käyttämään. Minä ... minä en kastellut sitä kertaakaan

koko syksynä. Sillä kalamies on vanhoillinen. Minä en tahdo, että

Huopanan lohet oppivat ottamaan muuta kuin minun devoniani ja minun

perhojani. Ja ottihan ne niitä ja ottavat kai vastakin.

Uistinta en käytä kiusallakaan, mutta jos hyvä toveri sallii, niin minä

sitä hänelle kernaasti soudan. Sillä enpä muista, milloin minulla

sittenkään olisi ollut niin jännittävän hipaisevaa kuin tuntiessani

lohen pyrstön potkaisut airojen nenissä. Sekin sensatio olisi jäänyt

kokematta, jollei vapa, siima, uistin ja pyydys olisi ollut tehty siltä

varalta.