Saavuin eräänä keväänä koskelleni kaikkine uusine ja vanhoine
perhoineni. Olin edellisenä keväänä ottanut talteen kaikkia niitä
perhoja, joita koskella tapasin ja hakenut kaikista Helsingin
urheilukaupoista niiden vastineet, mikäli niitä oli saatavissa. Niillä
oli minun nyt kokeiltava. Olin kuitenkin tullut liika varhain, sillä
perhot eivät vielä olleet ilmaantuneet. Heittelin viimekeväisiä,
samankokoisia malleja, mutta kaikkialla yhtä huonolla menestyksellä.
Silloin tällöin ajoi joku, räpsäyttäen pyrstöllään ja kääntyen
kiivaasti pois. Sain kielteisen vahvistuksen siihen teoriaan, että
mullonen ottaa perhoa vain silloin, kun sitä on koskessa toisessa tai
toisessa muodossa. Kun ne eivät näe niitä luonnossa, eivät ne välitä
niiden jäljennöksistäkään. Oikeauskoinen englantilainen perholla onkija
olisi jäänyt odottamaan perhojen parveilua, istuskellen ja
käyskennellen ja vartioiden kosken rannalla ryhtyäkseen toimeen vasta
sitten, kun näki mullosten liikehtimistä pinnalla. En malttanut odottaa
sitä, vaan ryhdyin toisiin keinoihin. En vielä silloin uskonut
»suurperhoon». Koetin kyllä lohiperhoa _Jock Scottia_ ja sainkin sillä
muutamia, mutta kun pidin niitä satunnaisena saaliina, en jatkanut.
Tässä saanen ohimennen huomauttaa, kuinka suuressa määrin jonkin
pyydyksen menestyksellisyys riippuu siitä, miten hartaasti siihen uskoo
ja millä vakaumuksella sitä siis käyttää. Usein saattaa kaikkein
paraskin pyydyslaji siirtyä miltei hyljättyjen sarakkeeseen vain siitä
syystä, ettei niillä malta kokeilla tarpeeksi. Luultavasti olisivat
»suurperhot» tänä kevännä kelvanneet yhtä hyvin kuin sitten
seuraavanakin.
Minä nyt sen sijaan turvauduin pyydykseen, jolla oli vanha hyvä maine
Huopanassa, pieneen devoniin. Sitä otti heti, aivan pienetkin, jotka
tavallisesti ottavat parhaiten perhoa. Sain niitä kymmenkunnan, joiden
yhteinen paino oli noin kolme kiloa. Seuraavana päivänä sain
suurempiakin, puolikiloisia ja kiloisia, jopa yhden liki kaksikiloisen.
Tämä viimemainittu oli n.k. kannibaali, oman sukunsa syöjä, suurisuinen
ja laiharuumiinen epämuodostuma, joka elää melkein yksinomaan
kalaravinnosta, mieluimmin omaan sukuunsa kuuluvasta, ja joka on kosken
kalakannan pahin vihollinen.
Mutta kun otti devonia, oli ilmeistä, että nyt ottaisi myöskin täkyä.
Niinkuin jo ennen olen maininnut, en minä juuri mielelläni turvaudu
täkyyn. Sen hankkimisessa on paljon puuhaa, sen kuljettaminen koskella
mukana on hankalaa ja sen heittäminen kiusallista, se kun tuoreena ei
tahdo kestää. Formaliinitäky ei myöskään ole miellyttävä käsitellä,
vaikka se onkin sitkeämpi.
Ryhdyin kuitenkin onkimaan salakoita perhosvavalla. Vaihteen vuoksi on
salakan onginta kylläkin hauskaa, varsinkin perholla, jota se ottaa
mielellään. Sainkin niitä pian täkysumpun täyteen. Ennenkuin kuitenkaan
ehdin itse niitä käyttää, saapui toveri, joka mielellään onki täyllä ja
sai minun salakkani. Näyttäytyi, että salakka oli oikea pyydys. Kaloja
löytyi melkein mistä hyvänsä ja ne olivat kaikki kosken parhaita, kilon
kokoisia, mustia ja villejä. Toverini otti niitä yhtenäkin päivänä
parikymmentä. Ja syönti kiihtyi päivä päivältä. Eräänä niistä, kun
toverini oli matkustanut pois, kävin minä vuorostani kokeilemaan läpi
koko kosken. Näitä samankokoisia mullosia oli siinä ylt'yleensä. Tuskin
olin pudottanut salakan kuohuun tai kiven huopeeseen tai suvantoon tai
arkkujen viereen tai puoman kupeeseen, kun kaikkialta karkasi mullonen
esiin ja otti kiihkeästi, intohimoisesti ja nälkäisesti.
Oli kuin koko koski ylt'yleensä olisi ollut hermostumisen vallassa. On
iso ero siinä tavassa, millä kala milloinkin ottaa. Kun syönti on
oikein rajua, iskee se koko kidallaan, eikä tokaise vain huultensa
huipulla--joskus se näyttää vain sitä seuraavan, suutaan avaamatta--
nielee suurenkin pyydyksen kurkkuunsa, jokin näyttää iskevän
useampaankin kertaan, jos ei ensi kerralla osu. Se näyttää menettäneen
kaiken varovaisuusvaistonsa, olevan sokea näkemään karkeimpaakin
koukkua ja paksuintakin peruketta.
Mikä tämän aiheuttanee? Todennäköistä on, että mullonen tähän aikaan
vuodesta ottaa korvauksen siitä paastosta, jota sen on täytynyt kestää
koko pitkän talven, ja seuraa silloin salakoita ja muita pikkukaloja,
jotka siihen aikaan paltoutuvat koskeen ja jos niitä ei siellä satu
olemaan aivan runsaasti, täyttää vatsansa kaikella mitä saa, ja niin
paljolla kuin saa ja niin pian kuin saa. Mutta näiden päivien kiihkeään
syöntiin vaikutti kai myöskin sää. Sillä kieltämätöntä on, että
sääsuhteilla on suurikin merkitys syöntiin nähden. Seisovilla
yksitoikkoisilla ilmoilla, olivatpa ne pitkällisesti sateiset tai
poutaiset, huonontuu syönti huonontumistaan. Jos sitävastoin ilmanpaine
on muuttumassa ja siitä aiheutuu levottomuutta ja syntyy sähköisyyttä,
jos ukkonen uhkaa ja taivaalle kasvaa pilviä, jotka milloin luovat
mustia varjoja, milloin päästävät päivän leimahtamaan ja sammumaan
veden pinnalla, jos rakentuu sadetta ja se sitten kuuropilvin vuoron
syntyy ja lakkaa samassa, silloin on syönnin aika. Syönti sellaisella
säällä voi taas riippua--niin on arveltu--sekä sähköisyyden ja
ilmanpaineen vaikutuksesta kalan organismiin että myöskin siitä, että
yhtämittaa vaihtelevat varjot ja valot estävät kalan näkemästä
pyydysten keinotekoisuutta ja ehkä myöskin häikäisevät sen silmiä. Tuo
näistä syistä syntyvä optillinen levottomuus ehkä myöskin jossakin
määrin suoranaisesti kiihoittaa kalaa. Kuinka tahansa, nyt oli
sellainen sää ja kala söi rajusti. Se otti kaikkialla yhtä hyvin,
Niskassa, välisuvannossa ja kosken alla.
Kunnes täyn syönti yht'äkkiä lakkasi. Samalla kuin ongin salakalla,
minä aina tuon tuostakin koetin perholla. Oli tullut koskelle eräs
toinen toveri, joka kalastaa melkein yksinomaan perholla. Hän palasi
koskelta tuoden tullessaan kolme samanlaista mullosta kuin ne, joita
oli saatu salakalla. Hän tavallisesti aina onkii lohiperholla, mutta
nyt hänellä oli ollut ruskea korkkiruumiinen ja gelatiinisiipinen, joka
jäljittelee päiväperhoa, efemeraa, jota englantilaiset kutsuvat
_Mayflyksi_ s.o. toukokuun perhoksi. Ja kun menin ulos, huomasin, että
näitä perhoja survi ylös ja alas ilmassa. Panin samanlaisen ja otti
sitä minultakin. Minulla ei ollut niitä kuin yksi vanha, jonka pian
menetin. Kiinnitin silloin siimaan samanvärisen ja saman suuruisen
_Coch-y-bondhyn_, jolla ei kuitenkaan ole siipiä niinkuin _Mayflyllä_,
vaan ainoastaan tuuhea karvaruumis. Olin lukenut ja merkinnyt muistiin,
että nämä perhot ajavat jotenkin saman asian ja että _Coch-y-bondhyä_
ottaa silloin, kun efemeroja on vähän--niinkuin nyt oli. Sainkin sillä
joitakuita.
Perhon syönti oli siis vihdoinkin alkamassa. Ja yht'äkkiä ne, nuo
tavalliset pienet ruskeat ja harmaat keväiset koskiperhot,
ilmaantuivatkin, kun olin niitä viikon verran odottanut. Vaihdoin
_Coch-y-bondhyn_ pienempiin ja sain _Hoflands fancylla, Stoneflyllä,
March brownilla, Hardys favouritellä, Governorilla_ y.m., joita minulla
oli milloin mitäkin lajia aina kolme siimassani, nyt yhtä hyvin kuin
sitä ennen devonilla ja salakalla. Jos olisin malttanut säästää nekin
kalat perhosaikaan, olisin luultavasti saanut nekin perholla.
Sain samalla kokea, että nyt ei kelvannut mikään muu kuin perho. Kosken
pöytä oli katettu mullosen kaikkein makeimmalla herkulla, jota se ahmi
tavattomalla ahneudella. Perhoja tuli kuin tuiskuttamalla. Niitä kihisi
kaikissa pensaissa, joista ne pelmahtelivat paksuina pilvinä ilmaan.
Niitä parveili savunaan puiden latvoissa, juoksenteli puomia ja
sillankaiteita pitkin kuin russakoita, niitä tunki silmiin, suuhun ja
sieraimiin, ikkunat oli pidettävä kiinni, etteivät ne täyttäisi
huoneita. Missä oli vähänkin suvantoa ja tyynempää vettä, siinä
tuikkivat turvat, pätkivät pyrstöt, ja hypähteli korkealle mullosia
ottaen ruokaansa sekä vedestä että ilmasta. Säyneitäkin mulahteli
Välisuvannossa puoman ja maan välissä. Vasta tämmöisinä päivinä näkee,
kuinka paljon kaloja koskessa todella on. Ruokaa riitti kaikille ja
sittenkin sitä meni suurin osa hukkaan. Jokainen kala oli pian paksu
kuin syöttöporsas, vatsa pingallaan ja kurkku läkähtymään asti täynnä.
Oli istuttava rannalle iloitsemaan toisten ilosta, sillä pian aikaa ei
maksanut vaivaa koettaakaan keinotekoisin perhoin kilpailla
luonnollisten kanssa, jotka elävinä putoilivat veteen ja lentelivät ja
juoksivat pinnan yllä ja pintaa pitkin. Sinä päivänä kuin perhostulva
oli korkeimmillaan, en saanut ainoatakaan, en perhoilla, en salakalla
enkä millään. Mullosten ei tarvinnut muuta kuin seisoa pää vastavirtaan
ja aukoilla suutaan ja niellä. Satojen joukossa oli minun perhoni vain
yksi ja siis vain sattuma, että se sattui suun kohdalle.
Näitä pitoja kesti useita päiviä. Sitten alkoi perhospyry vähitellen
vaimeta ja sitä mukaa syönti taas parata. Kun mulloset turhaan
odottivat luonnon tarjoilun jatkumista, ottivat ne taas minun
tarjoamiani. Kokeilin kaikenlaisilla malleilla ja kaikki kelpasivat,
erikoiset ja eriväriset. Sain pian tarpeekseni tästä ja lähdin. Ei
makeata mahan täydeltä, ja tulee se kai kesä toinenkin--niinkuin
tulikin.