Se on erään koskiperhon nimi, mutta lukijan ei pidä pelästyä, tämä ei
tule olemaan mikään luonnontieteellinen esitelmä. Aion vain kertoa
muutamista hauskimmista elämyksistäni, onkimisesta sillä
keinotekoisella höyhenperholla, joka on jäljennös luonnonperhosta,
koskihyönteisestä _Stenofylax Stellatus_. Monena syksynä olen saanut
parhaat kalani, suurimmat loheni, silloin kun tämä perhonen on
ilmaantunut vedenpinnalle. Se on antanut minulle mitä ihaninta
urheilua, vienyt minut jännittäviin otteluihin, joista useimmista olen
suoriutunut voittajana huolimatta hienoista vehkeistä, pimeästä,
kivistä, puista, risuista ja muista esteistä. Niin pian kuin tämä perho
hämärän tultua ilmaantuu lentelemään veden pinnan ylle, ilmaantuvat sen
alle myöskin suuret lohet sitä saalistamaan, ja joka kerta kuin silloin
kiinnitin vastaavanmuotoisen ja -värisen tekoperhon, tavallisesti
_Stone flyn_ tai _March brownin_ tai _August dunin_ tai _Orange
mallardin_, siimaani, sain olla varma saaliista minäkin.
Kun lohet ja perhot näin kiinteästi kuuluvat yhteen, täytyy minun
kertoa toisesta samalla kuin toisestakin. Ehkä tästä on jotakin oppia
muillekin onkimiehille ja antaa oma intoni heillekin intoa hienompaan
onkimiseen, jonka tieto ja taito meillä on hyvinkin alkuasteellaan.
Suurimmalla osalla meidän onkimiehiämme ei ole aavistustakaan oikeasta
perhosonginnasta, ei sen teoriasta eikä käytännöstä, saati sitten
antavuudesta, vaikka meillä useimmat kosket, kaikkikin, ovat myös
perhoskoskia eikä vain täky- ja uistinkoskia. Englannissa ongitaan
melkein yksinomaan perholla ja siellä ministeritkin kirjoittavat
perhoskalastuksesta laajoja tieteellisiä teoksia. Olen yhä enemmän
kehittynyt melkein yksinomaan perhollaonkijaksi ja viime vuosien
saaliistani on sekä pää- että kilolukuun nähden yhdeksänkymmentä
sadasta otettu perhosvavalla. Tämä maa olisi varmaan monine koskineen
hienommankin urheilukalastajan paratiisi, jos urheilukalastusta täällä
harrastettaisiin yleisemmin ja koskemme ja virtamme saatettaisiin
parempaan kuntoon ja hoitoon, kuin missä ne nyt ovat.
* * * * *
Otin muutamia vuosia sitten mukaani koskelta, jossa tavallisesti
kalastelen, näytteitä siitä perhosta, jolla olin saavuttanut hyvät
tuloksen. Pyysin erään hyönteisten tutkijan tiedemiehen sitä tutkimaan
ja hakemaan kirjoistaan sen nimen ja antamaan minulle tietoja sen
elintavoista ja synnyistä syvistä, joista en silloin tiennyt muuta,
kuin että ne todella olivat »syvät», sillä sen verran olin selvillä,
että perho putkahti maailmaan vedestä. Sain tietää, että tämä perho
kosken yllä lennellessään laskee sen pinnalle suuren määrän hyvin
pieniä munia, joita yhdistää toisiinsa useita tuumia pitkä
gelatiinimainen nauha. Veteen tultuaan ne tarttuvat kiviin tai
vesikasveihin ja kehittyvät siinä toukiksi, jotka pian kyhäävät
ympärilleen kotelon kivistä, raakuista, hietamuruista, kasvijätteistä
ja sen semmoisista, jotka ne käärivät ympärilleen silkinhienoilla
kuiduilla. Tätä taloaan, joka on auki molemmista päistään, toukka
kuljettaa mukanaan liikkuessaan pohjassa ja elää siellä kasveista tai
vesieläimistä, jopa jotkut lajit pienistä kalanpoikasista, hyvin
pienistä lohenpoikasistakin. Perho syö siis lohia, ennenkuin lohi syö
sen--todellakin ihmeellistä luonnon kiertokulkua. On omituista
ajatella, että tuo lohi, joka tuossa juuri särpäisee kitaansa perhon,
on ehkä aikoinaan kiireesti kiven koloon piiloutuen nipin näpin
pelastunut--saman toukan jonkin esi-isän kynsistä.
Elettyään toukkana vuoden päivät tuleva perho pureutuu kiinni johonkin
vedenalaiseen kiveen tai puuhun ja kutoo silkkilangoilla kiinni
kotelonsa molemmat päät ja lepää siinä liikkumatonna viikon pari. Sen
ajan kuluessa se kehittyy perhoseksi, ja kun aika on täytetty, murtaa
se kotelonsa ja soutaa maihin selällään, airoina keskimäinen jalkapari.
Siitä se jonkin ajan päästä lähtee lentoon, hakien sulho morsianta ja
morsian sulhoaan viettääkseen häitään, minkä jälkeen naaras laskee
munansa veteen. Ja muutamien päivien kuluttua ne kuolevat molemmat, ne,
jotka eivät sitä ennen ole joutuneet mullosten suuhun joko silloin, kun
räpistelivät pohjasta pinnalle, tai silloin, kun laskeutuivat laskemaan
siihen muniaan. Tämä nousu ja tämä lentely alkaa tavallisesti hyvin
täsmälleen, miltei kellonlyönnilleen iltahämärissä auringonlaskun
jälkeen ja päättyy yhtä äkkiä, kuin se oli alkanutkin.
Ja sen ajan tietävät lohet niin hyvin, että tulevat piiloistaan melkein
minuutilleen silloin, kun _Stenofylaxit_ lähtevät omistaan. Ne
asettuvat erinäisiin sopiviin väijytyspaikkoihin, joissa virta on
heikompi ja vedenpinta sileämpi ja joihin se sopivasti ja runsaammin
kantaa kannettavansa. Suuremmat lohet valtaavat parhaat paikat
keskemmällä, missä saalis on suurin, pienemmät saavat vaania syrjempänä
ja taampana ja odottaa siellä, mitä heille voimakkaampien pöydältä
liikenee. Äsken kuollut vedenpinta alkaa elää sitä mukaa kuin ilma
elää, hyönteiset tulevat ja menevät. Isot pistävät turpansa tyynesti ja
taitavasti vesikalvoon ja imaisevat herkkupalan kitaansa, jolloin
vesikalvossa puhkeaa ja leviää ja kantautuu alas pyörylä toisensa
perästä. Joskus posahtaa suurikin pyrstö tai viiltää vettä mahtava
selkäevä, mutta useimmin lätkähtää pieni hännän huippu kiihkeästi ja
silloin ampuu muita ketterämpi mullonen ylös ilmaan siepaten lennosta
linnun, ennenkuin se ehti ohi tai veteen sortuen joutui parempaan
suuhun.
Ja silloin on onkimiehen aika lähteä ylkää vastaan. Jos hän myöhästyy
tai ei ymmärrä aikaansa, ovat perhot ja lohet tiessään ja otollinen
hetki on ohi eikä tule takaisin ennen kuin huomeniltana, tai ei tule
ollenkaan.
Mutta jos kalastaja tuntee koskensa ja tietää aikansa, silloin...
Etten myöhästyisi--sillä vaikka perhosten parveilu yleensä tuleekin
tunnilleen, saattaa heidän kellonsa joskus käydä edelläkin--olin
taaskin viime elokuun 24 p:nä, joka oli lauantai, lähtenyt koskelle
noin kello 6 illalla, vaikka aurinko ei ollutkaan vielä laskenut.
Vaikka alku ei työtä kaunistanutkaan, seisoi kuitenkin lopussa kiitos,
ja siitä ehtoosta tuli yksi parhaita kalapäiviäni. Minulla oli uusi
splitbambuvapa, jonka juuri olin saanut lahjaksi ystävältäni W----lta,
mieheltä, joka on merkittävä tähdellä suomalaisten perhollaonkijain
kirjaan. Kesemmällä olin katkaissut vanhan vapani, joka oli palvellut
minua kymmenkunnan vuotta. Rietautuessani sillä tekemään tavallista
pitempiä heittoja saavuttaakseni säyneet, jotka ajoivat perhoja kaukana
suvannon rannasta, olin varaani pitämättä tartuttanut siiman ryssäin
piikkilankapaaluun, joita heidän jäljeltään vielä kummitteli kosken
rannalla, ja siinä meni tempaistessa kärki kahdeksi kappaleeksi. Ei
tietysti ollut ajattelemistakaan saada Englannista uutta, niin kauan
kuin saksalaiset olivat maassa. Tein, mitä oikeastaan ei pitäisi tehdä:
pyysin lainata toisen työkalua. Kalatoveri pisti minulle kouraan
parhaansa, varta vasten tämän kosken kalastusta silmälläpitäen tilatun
uuden uutukaisen vavan. Jo edellisenä iltana olin sillä kokeillut. Se
oli ihana ase, Hardyn parasta tekoa, kevyt, sopivasti joustava ja
samalla tarpeeksi kiinteä kalaa uuvuttaessa.
En ollut tähän saakka tiennyt, mitä oikea perhosvapa oikeastaan on.
Vanha greenheart-vapani oli siihen verraten raskas rumilas, kankea kuin
aidan seiväs. Tämä uusi toimi miltei omin neuvoin, nostaen siiman
vedestä oman jousensa ponnella ja laskien sen perhoineen takaisin
veteen keveästi kuin höyhenen. Heti ensi heitolle tarttui sitä
koettaessani suuri 5-kiloinen, ja kun se oli saatu maihin, toinen
6-kiloinen. Parina seuraavana iltana olin saanut 4-kiloisen,
3-1/2-kiloisen, 5-kiloisen ja 7-kiloisen, kaikki iltahämärissä siihen
aikaan, kun _Stenofylax Stellatus_ parveili. 7-kiloinen, mahtava
koiraskala, otti vasta pimeän tultua. Se kulki ylös ja alas, kahden
puolen arkkua, josta en olisi päässyt sitä seuraamaan, jos se olisi
lähtenyt alas. Se aikoi jo kerran rynnätä jyrkän kosken jänteeseen,
josta sen kuitenkin sain käännytetyksi kiristäen rullaa. Oli onnen
kauppa, että vehkeet kestivät--luultavasti tasaisesti ja samalla
lujasti joustavan vavan ansio. Kala kääntyi takaisin, ja sain sen
lopulta houkutelluksi pois keskikoskesta arkun huopeeseen, siitä
rannemmaksi suvantoon ja lopuksi ihan rantaan. Oli jo niin pimeä, etten
enää nähnyt kalan liikkeitä muuta kuin pyrstön viristä hiukan vielä
hämärtävää taivasta vasten. Onneksi ohenivat pilvet ja kuu tuli esiin.
Sen valossa kala viimein otettiin uitettuna kahden kiven väliin,
suurimpia mitä olen saanut.
Se oli se ilta ja nyt odotin samanlaista, sillä olihan paras aika
vuodesta, elokuun viimeinen viikko, suuren _Stenofylax Stellatuksen_
sesonki. Tulisiko se tänäkin iltana esiin? Kaikkina iltoina se ei tule,
riippuen nähtävästi ilmoista sekä nyt että vuosi sitten, jolloin munat
laskettiin veteen. Jos joinakin päivinä silloin oli epäsuotuisat säät,
ja parveilu ei onnistunut, häiriytyivät silloiset häät ja lykkäytyivät
tänäiset ristiäiset.
Tänä päivänä oli ilma ollut mahdollisimman ruma ja huonoenteinen illan
kalastukselle. Koko edellisen yön oli satanut etelästä ja idästä ja
vaikka tuuli aamulla pyörähti luoteeseen, satoi yhäkin, koko päivän,
taivaan täydeltä, kunnes vasta klo 6:n tienoissa selkeni. Menin heti
koskelle. Matkalla kokeilin pienestä väylästä _Yellow mallard_
perholla, joka värinsä ja kokonsa puolesta jotakuinkin vastaa
_Stenofylaxia_. Pienet pienessä väylässä olivat syönnillään, ehkäpä
siis suuremmatkin, vaikka siitä ei suinkaan aina ole taikaa, sillä
pienet syövät usein pitkin päivää, niinkuin lapset yleensä, ja melkein
mitä tahansa. Tulin arkulle, joka on Välisuvannossa, suuren väylän
varrella, ja joka on rakennettu siihen otvain tueksi uiton aikana.
Arkku, johon maista johtaa pari hirttä, on siitä mukava, että siitä
lyhyemmälläkin siimalla voi ylettää parhaisiin paikkoihin, mutta siitä
voi menestyksellisesti kalastaa ainoastaan hämärän aikana, kun arka
kala muulloin helposti näkee korkealla olevan miehen ja hänen vapansa.
Päivällä siitä tavallisesti onnistuu vain ensimmäinen hirsisillalta
ulompaa tehty heitto. Mutta on siitä silti aikain kuluessa otettu yksi
jos toinenkin pieni ja suuri. Nytkin oli vielä liian valoisa. Nykäisy
kyllä, mutta ei »tarttua». Heittelin aikani ilman tulosta. Muutin
ylemmä maihin, mutta ei sielläkään ottanut. _Stenofylaxeja_ ei näkynyt
ilmassa eikä vedessä.
Kiersin toiselle puolelle kosken. Siellä on pari varmaa paikkaa, jossa
suuri lohi asustaa ja josta jos ei ota, ei ota muualtakaan. Kello oli
noin 1/2 7 ja aika alkoi lähestyä. Heitin tavalliset heittoni, mutta
ilman tulosta. Siirsime vähän alemma, mistä hallitsin melkein samat
paikat kuin äsken toiselta rannalta. Kaksi suuren nykäystä, vähän
maistoivat ja hylkäsivät pois. Kalat ovat siis kyllä kotonaan, mutta
kun niillä on hyvää aikaa tarkastaa yksinään tulevaa valheperhoa,
huomaavat petoksen ja pitävät pilanaan. Tarjosin toisia värejä ja
toisia suuruuksia, turhaan.
Istuin levähtämään kalakivelle, jossa voittojen kunniaksi on uhrattu
lukemattomat tupakkauhrit, voittojen kunniaksi ja tappioiden
valittajaisiksi. Tupakka on kalamiehen ystävä ilossa ja surussa. Se
kiihdyttää ja rauhoittaa. Kesken kalan otonkin se on pantava,
pistättämällä haavipojalla suuhun paperossi ja raapaisuttamalla tuli
omain käsien ollessa rullassa ja vavassa kiinni. Tilanne näytti
toivottomalta. Aurinko läheni laskujaan, mutta ei yhtäkään näkynyt.
Ehkeivät tulekaan. Syy kai oli molemmissa, sekä perhosissa että
auringossa. Eräs englantilainen auktoriteetti--ne ovat tutkineet
kaikkia mahdollisia lohenonginnan vivahduksia--tietää, että kaikista
huonoin syöntiaika päivästä on juuri vähää ennen auringon laskua, kun
se alhaalta valaisee keskitaivaan, mistä valo sitten kuin mistäkin
valonheittäjästä heijastuu alas ja tunkee veteen kirkastaen kosken
pohjan jokaista kiven koloa myöten. Olen itsekin huomannut usein, että
tähän aikaan yleensä ei saa, ellei taivas ole täydessä pilvessä.
--Lähtään saunaan, sanoi Akkeli, haavipoikani. Eikähän siinä tainnut
muukaan auttaa, vaikka vastahakoisesti taivuin ajatukseen, että tämän
päivän nähtävästi oli päätyttävä sekä suuretta että pienettä. Mutta
eihän kalastus olisi sitä onnenpeliä, mitä se on, jos aina tulisi
valtit kouraan. Eivät tulleet perhoset eivätkä tulleet lohet.
Ne tulivat kuitenkin kuin tulivatkin. Istuessani saunan lauteilla
lämmittelemässä näen jotakin räpistelevän ikkunassa, ja siinä se on,
ruskeasiipi, keltaruumis, iso ja lihava. Kiireesti kylmää vettä niskaan
ja vaatteihin. Ei ollut menetettävä hetkeäkään, saattoi riippua
minuuteista ison saanti.
Olisiko nyt kulunut puolituntinen siitä, kun olin lähtenyt kolealta,
elottomalta koskelta, mutta kun tulin takaisin arkulle, oli kaikki
muuttunut ilmassa ja ilman alla vedessä. Aurinko oli painunut
taivaanrannan taa, vedessä ei enää ollut voimakasta keskitaivaan
heijastusta, vaan vyöryi vuo tummahkona tumman pilven alla. _Stenofylax
Stellatus_ lenteli virvatähtenä kiihkeissä mutkissa, toinen toistaan
ajellen, töytäten välistä naamaani, välistä niskaan ja sitä tietään
kauluksenkin alle. Ne olivat isoja ja lihavia, oikeita herkkupaloja,
joita olisi tehnyt mieli syödä elävältä--sillä syöväthän kiinalaiset
kuulema onkimatojakin. Jo kaukaa näin mullosten suvannossa
»pistelevän». Sidoin kiireesti siimaan usein koetellun ruskeasiipisen,
keltaruumiisen, jonka senkin muutamia vuosia sitten olin saanut
W----lta. Minulla oli sitä lajia vain tämä yksi, mutta sillä olin
saanut useita suuria monena vuotena tähän aikaan päivästä. En tiedä sen
nimeä, mutta otan siitä selon, jahka pääsen yhteyteen Englannin kanssa
--eikähän nyt enää luulisi olevan estettä, kun saksalaisetkin ovat
menneet omalle maalleen. Oi sinuas, ylpeä Albion!
Hiivin kyyrylläni arkulle, etten peloittaisi pitkällä ruhollani enkä
askelteni töminällä. Turha varovaisuus, sillä lohilla oli
herkkupöytänsä katettuna ja ne tunkeilivat sen ympärillä, pienet ja
suuret, kaapatakseen kuin kanat ruokaa, jota veenemäntä tyttärineen
sirotti sormiensa lomitse heidän eteensä ympäri koskea. Samanlainen
pätke ympäri koskea kuin edellisinäkin iltoina. Äsken arat kalat eivät
nähneet eivätkä kuulleet eivätkä varoneet, vaan mulahtelivat,
posahtelivat ja pärskivät ihan arkun vieressä. Näkyi pyrstöä, päätä,
evää, ja joukeasti loirahtelevia selkiä. Suuria ainakin kymmenkunta,
pieniä kukaties kuinka paljon eri haaroilla koskessa.
Joka metsästä hiipien on tullut kaurahalmeen laitaan ja yht'äkkiä tapaa
joka kuhilaan päässä teeren, voi jotakuinkin kuvitella, millainen oli
hermojännitys sillä hetkellä, se sydämen pamppailu, se tunne
hartioissa, se sähkötys nivelissä sormenpäistä varpaihin, jonka
vanhakin erämies sellaisissa tilanteissa tuntee yhtä voimakkaasti kuin
vasta-alkaja poikanen. Se on tuttua ja koettua, mutta aina uutta. Se on
humalaa, sensatiota, olkoon, mutta ihanaa se on, ja joka on päässyt sen
makuun, sen intohimon valtaan, hän ei siitä koskaan parane, hänestä ei
tule raittiusmiestä, hän on ja pysyy parantumatonna alkoholistina
kuolemaansa asti. Hän hakee huumausta, mistä sen saa, maksaa siitä
niitä hyvänsä ja voi pahoin, jollei tuon tuostakin saa tyydytetyksi
vaistoaan, jotakin ammoin isiltä, alkuihmiseltä, ehkä vielä kauempaakin
perittyä petovaistoa, saukkovaistoa: saada kiinni, käydä hampain
kiinni, ei päästää, vaan pitää, kiristää kurkusta viimeiseen saakka.
Istuuduin arkulle ollakseni heittäessäni niin alhaalla kuin
mahdollista. Ensimmäinen heitto, tai toinen tai kolmas, on usein
ratkaiseva. Jos se epäonnistuu, on se sama kuin harhaisku, harhalaukaus
teeriparveen. Perho on joko itsessään sopimaton ja kalan epäluulo
herätetty toisiinkin nähden, tai putoo se huonosti, kala nousee ja
hylkää sen tai tarttuu heikosti ja pääsee, jos siima on jäänyt
höllälle.
Heilautin vapaa pari kertaa, sain siiman suoraksi ilmassa, pysäytin
vavan sopivassa kulmassa ja siima laskihe perhoineen keveästi pinnalle,
perho ensin, sitten siima, niinkuin tekniikka vaatii.
Kun perho on tehnyt kaarensa virran mukana, ja kulkenut niin kauas
alas, että uusi heitto pian olisi tehtävä, kiinnittyy siima, vavan
kärki vastaa ja kala on kiinni, ja iso onkin.
Tuskin on mikään vaihe niistä monista, joihin lohenonkija joutuu, niin
tenhoisa kuin ensimmäinen tuntu suuresta lohesta. En tiedä vielä,
millainen se on, en, minkätapainen, sen vain, että se siinä on. Olen
onnistunut, olen laskenut oikein, juuri sen perhon piti siihen ja
siihen paikkaan pudoten kaikkien teoriain mukaan kelvata. Ja samassa
välähtää kinematograafisin leimauksin kuvia ennen käydyistä otteluista.
Tekeekö se nytkin niin ja niin, paneeko se toimeen sen ja sen
yllätyksen? Onkimies on siima-vapajohtoa myöten saamansa sähköiskun
vaikutuksesta lyhyen hetken kuin tainnoksissa, huumautuneena, itsestään
poissa. Sitten herää hän todellisuuteen. Se on lohen valtavan pyrstön
posahdus, joka hänet siihen herättää. Kala on huomannut tulleensa
yllätetyksi, joutuneensa vangiksi ja koettaa nyt vapautua. Se tempoo,
pudistaa kahlettaan ja huomaa--kun vapa on notkea ja rulla herkkä--että
kahletta tuskin onkaan. Sitä on kuitenkin vähän, joka häntä pidättää,
vaikkei hän sitä näe, ainoastaan vähän tuntee. Siitä täytyy päästä
eroon. Lyhyitä hyökkäyksiä oikeaan ja vasempaan, pyöräyksiä ikäänkuin
epäröiden, mihin ryhtyä. Tuo vastustus seuraa yhä mukana, suupielessä
on jotakin, joka kiinnittää--siitä _on_ päästävä ja alkaa tositaistelu.
Se on, kun koukku on pieni ja peruke heikko ja hieno, jotenkin
tasaväkinen suuren kalan ja onkimiehen välillä. Se on sylipainia tai
sormikoukkua. Jos tässä kehaiseisin, sanoisin, että se on verrattavissa
urheiluun, jota Kaarle XII harjoitti painiessaan sulin käsin karhun
kanssa. Ei pyssyä, ei keihästäkään, ainoastaan kärjetön kanki, joka
lopulta sekin nakattiin menemään, ja käytiin sylipainiin. Ei missään
uudenaikaisessa pyydysurheilussa jouduta niin kiinteästi yhteen toinen
ja toinen. Ainakin on se täysin verrattavissa silmukkanuoran heittoon
ratsun selästä villihevosen kaulaan tai puhvelin sarviin tai
suksimiehen suopungin heittoon poron sarviin. Hieno vapahan ei ole
muuta kuin jatkuva käsi, kala tuntuu olevan sormen päässä ja ottelu on
hyvinkin mieskohtaista. Jokainen kalan liike tuntuu välittömästi,
jokainen pyrstön tempaus välittyy vapaa myöten sitä pitävän käteen ja
pitäjä voi usein lukea kalan ajatukset ja aikomuksetkin, mitä se nyt
tuumii ja mitä tulee tekemään. Vaikka kala on miestä heikompi, on
kuitenkin vehkeiden heikkouteen nähden tasapaino olemassa ja alussa on
etu aina kalan puolella. Kun perho on pieni ja se tavallisesti on
kiinni tunteettomassa leukaluussa tai suupielen lihaksensa, ei kala
tunne kipua ja sillä on kaikki edellytykset päästä irti. Onhan se
paljoa voimakkaampi kuin hieno peruke. Se vie siimaa mihin tahtoo, ja
jos se heti syöksyisi suoraan pois, katkeaisivat vehkeet, ei tarvitsisi
muuta kuin heittäytyä veden vietäväksi eikä mikään vene ehtisi mukaan,
vielä vähemmän tietysti rannalla oleva. Vehkeet eivät kestäisi edes
kalan kuollutta painoa. Suuren kalan kokoinen tavallinen uunihalkokin
menisi menojaan. Usein kala tämän etunsa älyääkin ja monet ovat ne
lohet, jotka siten ovat minulta päässeet, kun en ole voinut seurata
rantaa myöten mukana. Siima loppuu, nykäys vain ja kala on
kaksintaistelussa voittanut. Mutta tavallisesti kala on tyhmä tai
kokematon tai hätäytyy ja lähtee ylös tai pysyy paikallaan, äkäytyen
pohjaan, ja antaa uuvuttaa itsensä ja tulee vedetyksi yhä lähemmä.
Tämä tänillan ensimmäinen kala oli aika pahanilkinen. Vapa oli kovalla
koetuksella: kuinka se saikaan joustaa ja kuinka siima lauloi! Kala ei
tosin ollut suurimpia, ehkä noin 4-kiloinen, päättäen koosta sen
hypätessä. Sen kokoinen kala on notkea ja virkeä. Päätän ottaa sen
pian, sillä nyt ei ole aikaa uuvuttamiseen kaikkien taktiikan sääntöjen
mukaan. On jouduttava saamaan toisia, joita hyppii ihan tuossa edessä,
muutaman sylen päässä, vavan ja siiman muodostaman kaarenkin alla. Jos
tämä pääsee, otetaan uusi. Ja niin minä kiristän ja hengästytän sen
niin, että tuskin on kulunut viittä minuuttia, kun se loikertelee arkun
huopeessa, josta Akkeli kurkottaa sen koukkuunsa.
Samassa perho irtautui suusta ja vapa oli valmis uuteen heittoon.
Akkeli ei ole vielä ehtinyt kiikuttaa kalaa maihin, kun uusi kala on
kiinni. Koska perho ja peruke näkyvät kestävän, panen tämänkin heti
tiukalle ja saan sen ennen pitkää pyöräytetyksi arkun luo, niin että se
vielä täysissä voimissa ollen joutuu koukun saavutettavaksi. Se on
6-kiloinen uroskala. Joitakin heittoja taas ja taas jämähtää. Se on
sitkeämpi ja uitattaa itseään puolisen tuntia, pyrkii itsepintaisesti
alas, näyttää olevan jo menemässä suureen koskeen, mutta kääntyy viime
hetkessä, ui viistoon toiselle rannalle, kampeutuu sieltä tälle ja
pettyy antautumaan arkun ja maan väliseen matalaan suvantoon, jossa se
on helposti taltutettavissa ja johdettavissa rantaan. Se on 5-kiloinen
naaraskala.
On jo melkein pimeä, tuskin näen mennä arkulle, mutta menen sittenkin.
Tavallisesti minulle tämmöinen saalis jo riittää, mutta otamma heitä
nyt talven varalta minkä saan; jää niitä sinne sittenkin satoja
kutemaan: ja onhan niitä istutettu ja hoidettu tässä koskessa muidenkin
varalle. Perhosten parveilu yhä jatkuu, ja vaikka saamani kalat ovatkin
laahanneet sumaa koskessa ristiin rastiin, mikä tavallisesti peloittaa
tai arkiuttaa toiset, eivät ne nyt näy mistään välittävän. Siinä
mulahtelee ja pärskää lakkaamatta pieniä ja suuria. Silloin tällöin
töytähtää suuri, (8-9-kiloinen), joita ei juuri koskaan saa ongella,
ylös vedestä suoraan ilmaan kuin pökkelö, pudoten takaisin pyrstölleen.
Illan pimetessä ovat yölepakotkin saapuneet saaliin jakoon. Ne häärivät
vavan ympärillä sen soiton houkuttelemana, joka syntyy veden hangatessa
siiman kieltä, jota toisaalta pitää tiukalla vavan kärki, toisaalta
koskessa temmeltävä kala. Soitto kuuluu onkijankin korvaan eri
äänilajeissa, kun asettaa sen vapaan kiinni. Olen muuttanut perhon
kokeillakseni uudella kuosilla, suurella kiviperholla, _Stoneflyllä_,
joka sekin jäljittelee _Stenofylax Stellatusta_. Saan silläkin, näkyy
olevan samantekevää, mitä heille tänä iltana tarjoo. Se on 5-kiloinen
koiraskala, voimakas ja villi, jonka ottamisvaiheet jääkööt
kuvailematta; saanen vielä vain sanoa, että kesken kahakan täytyi panna
tupakka hermojen rauhoitukseksi--eikä haiku koskaan hivele keuhkoja
niinkuin tällaisessa tilanteessa.
Niitä makaa nyt rannalla rivissä neljä melkein samankokoista ruskeata
venkaletta, painaen yhteensä noin 20 kiloa, otetut 1-1/2 tunnin
kuluessa. Saaliin puolesta voisi jo riittää, mutta minun tekee mieleni
vielä nähdä, kuinka kauan näitä pitoja kestää, ja minä menen vielä
kerran arkulle, hiihdätellen melkein pilkkosen pimeässä sinne viepiä
puita myöten. Sen ajan kuluessa, mikä on mennyt perhon irtauttamiseen
viimeisen kalan kidasta ja hetken lepoon, on ehtinyt tapahtua
täydellinen käänne kosken elämässä. Lepakot ovat kadonneet, samoin
perhot, ei kuulu enää kalan liikettä, parveilu on päättynyt,
juhla-ateria korjattu pois ja vieraat poistuneet pöydästä minne
lienevät piiloihinsa. Muutan takaisin ensimmäisen hyvän perhon, mutta
ei ota enää sitäkään.
Akkeli on ripustanut kalat korentoon--konttiin ne eivät mahdu--ja me
kannamme saaliin kotiin, mieli metisenä ei ainoastaan taakasta
itsestään, vaan myöskin siitä, miten saalis oli saatu: ottamalla
huomioon oikea hetki ja käyttämällä oikeata perhoa. Saavutettu luonnon
tutkisteluun perustuva kokemus on lohenonginnan niinkuin muunkin
pyydystelyn menestymisen ensimmäisiä ehtoja.
Luonnolla on usein merkilliset metkunsa. Sen koneisto toimii yleensä
oikullisesti, mutta toisin kerroin taasen yllättävällä
yhdenmukaisuudella semmoisessakin pikkuasiassa kuin lohenonginnassa.
Samana päivänä ja samalla tunnilla kuin minä sain nämä loheni
Keski-Suomessa, oli toinen kalastaja Kalkkisten koskessa Heinolan
lähellä Etelä-Suomessa saanut melkein samanlaisen saaliin
samantapaisella keinotekoisella perholla samojen luonnonperhojen
parveillessa koskella.