--Nyt sitä lähdetään niskaan soutamaan ja otetaan se iso rouvalle
viemisiksi!
--Eiköhän ole liika varhaista vielä?
--Saattaisi olla selkeällä säällä, mutta näin pilvisellä on nyt ihan
paras aika.
--Onhan siellä teidän niskassanne jo niin monta kertaa turhaan
koetettu. Onko sieltä oikeastaan milloinkaan saatu?
--Voi toki!
Ja kun meidän mylläri Matti kerran pääsi kehumaan koskensa niskaa,
jossa hän oli ikänsä soutanut onkiherrojaan, kuinka monta sataa lienee
heitä soutanutkaan, niin se se sitten vasta oli kalain pesäpaikka.
Siinä ne sen jänteessä, syvänteen reunassa, seisoivat ne kaikista
suurimmat lohet, joka _niitä_ tahtoi. Pienempiä saattoi pikkupoikain
toverina sorkkia muualtakin, jonka teki _niitä_ mieli.
--Onko sieltä oikeastaan koskaan saatu muuta kuin haukia?
--Vai haukia!--Jos pannaan ne vanhat vehkeet, joilla ennen
kamreerivainajan aikana otettiin ne suurimmat, niin kyllä nähdään.
--Mitä vehkeitä ne oli? kysyi toverini.
--Sanotaan sitten, kun ensin päätetään, lähdetäänkö!
Kyllä ne kaikki tiedettiin myllärin vanhat vehkeet... Meillä oli niistä
tuon tuostakin väittelyä. Mylläri ei uskonut minun perhosiini enkä minä
hänen ainoaan autuaaksi tekeväänsä, kuparilippaan.
Meitä oli kaksi kalamiestä, tukkukauppias ja minä, jotka parhaallaan
istuimme pöydässä päivällisen jälkeen kahvia lopetellen. Minut jätti
myllärin yllytys kylmäksi, sillä en mielelläni soudattanut itseäni, ja
sitäpaitsi oli minulla toteutettavanani oma ohjelmani, perhosonginta
suvannossa, jossa illalla näin lämpimän päivän jälkeen laskin
suurtenkin nousevan hyönteisten syöntiin. Toverini sitävastoin, joka
oli ensikertalainen tällä koskella eikä juuri onkinut perhosella, ja
mielellään soudatti itseään, missä se oli mahdollista, eikä vielä tällä
retkellämme ollut onnistunut saamaan suurempaa, näytti heti joutuvan
sen huumauksen valtaan, jonka kalamiehessä aina helposti synnyttää
toisen järkähtämätön usko. Kalastus on arpapeliä, jossa vastaisinkin
onni milloin tahansa saattaa kääntyä suotuisaksi. Vaikka olisit koko
päivän turhaan piessyt koskea, saattaa tapahtua, että juuri kun olet
pois lähdössä ja vielä viimeisen kerran ikäänkuin suotta aikojaan
pudotat pyydyksesi veteen, silloin juuri hyökkää viisikiloinen melkein
jalkaisi juuresta ja nielee koukun. Ei siis koskaan tiedä, ei siis
koskaan voi olla varma. Valtti voi milloin tahansa joutua kouraasi.
Tämä tuntemattoman kiihoitus on kaiken kalastuksen suurin viehätys.
Kalamies saa tehdä mahdollisuuslaskujaan, ottaa lukuun kaikenlaisia
suotuisia tekijöitä, päätellä kuusta, auringosta, tuulista, pilvistä ja
ilmapuntarista, mutta yhtä usein kuin laskut pitävät paikkansa, yhtä
usein ne pettävät. Siihen kokemukseen tulee varsinkin mullosenonkija,
sillä ei ole toista sen oikullisempaa kalaa kuin mullonen. Olen tehnyt
tilastoja säistä ja pyydyksistä liki vuosikymmenen kuluessa ja
koettanut menetellä niistä muka saamieni periaatteiden mukaan.
Päätelmät pitävät juuri niin kauan, kuin kala suvaitsee sallia. Mutta
yht'äkkiä ja yhtä usein tekevät ne kuperkeikan. Vanha tottunut
kalastaja saattaa mennä koskelle kaikkein hienoimpine perhosineen eikä
saa mitään, kun joku vasta-alkaja jollakin vanhalla silkkikalalla tai
salakan ruumiilla ottaa toisen toisensa perästä. Semmoista saattaa
tapahtua...
Oli puhuttu näistä päivällistä syödessä.
Toverini näytti käyvän levottomaksi. Suuren kalan saamisen kiihko
kiilsi jo hänen silmiensä pohjassa ja paloi hänen poskillaan, ja
äänellä, joka koetti pysytellä välinpitämätönnä, mutta jossa jo kuului
sydänalan sisäistä vavahtelua, hän kysyi:
--Luuletko sinä, että sinne kannattaa lähteä?
Vastasin niinkuin sellaiseen kysymykseen aina pitää vastata:
--Eihän tiedä ... sopiihan koettaa.
--Voihan olla, ettei maksa vaivaa.
Mutta minä näin, että hän jo oli päättänyt. Kiihkeinkin kalamies, ellei
hän ole aivan vasta-alkaja, koettaa tekeytyä välinpitämättömäksi,
hillitä intoaan, sitä enemmän kuta suurempi se on. Tyynin, mutta
luonnottoman tyynin ja hitain askelin hän astui ulos rappusille. Siellä
oli mylläri jo vastassa, valmiina käymään uuteen hyökkäykseen.
Selitykseksi hänen harrastuksestaan suuren lohen saamiseksi on
mainittava, että hän oli intohimoinen kalamies itsekin, että hän souti
tuntipalkalla ja että oli vanha tapa maksaa hänelle markka jokaisesta
suuresta, joka hänen soutamallaan onnistuttiin saamaan. Oli joku
enkelsmanni maksanut viisikin markkaa.
--Jassoo, mylläri luulee, että nyt niskassa puree, kuulin toverini
sanovan. Hänen äänestään kuulin heti, että hän oli antautunut.
--Minä luulen ... jos vain olisi se oikea pyydys ... katsotaanpas vähän
näitä teidän kampsujanne!
Toverini uistinlaatikko oli porstuan penkillä ja minä kuulin, kuinka
äijät alkoivat sitä rapistella.
--No ka, tässähän tämä on ... tätä tämmöistä se aina ennen otti ... jos
ei tätä ota, niin ei sitten ota mitään ... tällä tämmöisellä lipalla ne
kamreerinkin aikana otettiin ne suurimmat ... tämä kun pannaan.
--Mylläri panee sitten... Minkä perukkeen mylläri luulisi olevan
parhaan tällä ilmalla?
--Tämän paasin minä panisin.
--Eikö se ole liika paksu?
--Paksu se pitää ollakin, kun lähtee isoa ottamaan...
--Jos panisi sentään samalla myöskin perhoja, kuulin toverini taas
arvelevan.
--Saahan niitä panna ... pannaan vain... Mahtuuhan tähän perhojakin.
Minkäslaisia teillä on perhosia?
Siellä alettiin nyt pengoskella tirehtöörin perhosvarastoa. Kuului
täntapaista mielipiteiden vaihtoa:--Luuleeko mylläri, että tämmöistä
ottaisi?--Se on liika korea, tässä koskessa ei ota koreita ... kun
olisi ruskeita tai harmaita tai mustia ... siinähän olisi sen värinen,
mutta se on liika pieni. No, tässä on ihan parhaan kokoisia ... otetaan
tämä ja tuo musta ... siihen jos tarttuu, niin pysyy kanssa ... saahan
niitä tarjota perhosiakin ... vaikka kyllä se tämä lippavehe on varmin
... lippaa se ottaa, jos ottaakseen ... vaan solmitaan vain perhojakin.
Kurotaan heitä siihen useampiakin siltä varalta, ett'ei yhtä ottaisi.
Siellä kähnittiin ja laitettiin kahteen pekkaan, liotettiin suussa
perhosperukkeita, soiteltiin rullaa, jolla oli ääni kuin kahvimyllyllä,
hujauteltiin vapaa ja oltiin kai viimein valmiit, koska mylläri kuului
sanovan:
--Nyt lähdetään ... onkos tupakat ja tulitikut mukana?
Minua huvitti nähdä, millainen pyydys siellä nyt oli saatu pystyyn sen
suuren lohen pään menoksi, joka nyt oli otettava niskasta viemisiksi
rouvalle. Kalakaverini seisoi siinä valmiina taistelutamineissaan--
keski-ikäinen herrasmies, lihava, tanakka, punaposkinen,
paksuniskainen, ruskeaviiksinen, pulleasilmäinen, puettuna parhaaseen,
mitä Englannin urheilukaupoista on saatavana: monitaskuiseen takkiin,
polvihousuihin, ulsterisääryksiin ja ruskeihin nyörikenkiin, kädessä
huikea parin sadan markan splitbambuvapa ja siinä rulla lujinta tekoa--
katetun autopiilinsä edessä, jolla oli tultu Helsingistä Kajaanin taa--
kalaa vaille valmiina valokuvattavaksi ja jäljennettäväksi. Kun vain
pääasia, pyydys, olisi ollut yhtä ensiluokkaista. Mutta peruke oli
kaikkein paksuinta gimppiä, »paasia», joksi sitä mylläri kutsui, pitkä
ja monella leikarilla varustettu. Leikarien renkaihin oli umpisolmuihin
solmittu kolme perhosta, isointa lajia: musta »zulu» ylimmäksi,
keskelle punainen »soldier palmer». Alinna roikkui uistin, suuri kuin
soppalusikka, toiselta puolelta hopeoitu, toiselta kuparinvärinen,
siihen kiinnitetyt kolmikoukut kuin pikkuankkurit. Se oli hirvittävä
murha-ase, kuin rautaharava. Minusta se oli mahdoton, pikemmin pelätti
kuin pyydys. Mutta asianomaiset itse näyttivät olevan tekeleeseensä
varsin tyytyväisiä ja lähtivät pyylevinä tallustelemaan koskelle.
Myllytupa oli ylhäällä ahteella ja sen rappusilta oli vapaa näköala yli
koko kosken, niskasta alasuvantoon. Siitä näkyi leveä niska, sen
supistuessa syntyi kireä, paikoitellen korkeihinkin kuohuihin puhkeava
yläkoski ja sitten tuli suvanto, jonka alta lähti aika jyrkkä alakoski
vieden myllyn rännin ohi ja maantiesillan alitse alimmaiseen suvantoon
ja siitä järveen. Kun oli vettä hyvin, niinkuin nyt, oli koski vaaraton
laskea. Usein tapahtuikin, että se laskettiin kalan kanssa ylhäältä
alas asti.
Tukkukauppias ja mylläri katosivat jyrkän ahteen alle, ilmestyäkseen
jonkin ajan kuluttua niskassa olevaan venevalkamaan. Valkamassa oli
laituri, jonka päässä myllärin piika parhaallaan näkyi viruttavan
pyykkiä. Mylläri sanoo hänelle jotakin, hän jättää totkunsa siihen ja
tulee myllärin apuna työntämään venettä vesille... Sitten he nousevat
laiturilta veneeseen ja lähtevät soutamaan.
Vaikk'ei minulla ollutkaan suurta luottamusta myllärin lippaan ja hänen
perhosnuottaansa, enkä siis osannut toivoa saavani olla mukana
taistelussa kalan kanssa, lähdin kuitenkin hiljalleen astelemaan
niskaan.
Mylläri oli suorittanut ohjelmansa ensi osan: laskeutunut, rannalta
toiselle soutaen, niin, että oli joutunut tyynemmältä vedeltä
jänteeseen, siihen, missä varsinainen koski alkoi. Siinä hän tapansa
mukaan souti useampia kertoja edestakaisin, komentaen: »Vapa toiselle
puolelle... Nyt saa antaa enemmän liimaa... Kerikää vähän, siinä on
matalaa!» j.n.e.--vapaherran tehdessä työtä käskettyä.
Jänne oli se paikka, mistä otti, jos otti. Nyt ei kuitenkaan ottanut.
--Ei pure, sanoin, kun vene oli minun kohdallani, lähellä rantaa.
--Soutakaa maihin, sanoi tukkukauppias ja alkoi keriä siimaa rullalle.
--Ei pidä vielä keriä ... käydään vielä yksi reissu, kehoitteli
mylläri.
--Käydään sitten, jos teitä huvittaa.
Jättäen vavan irralleen veneeseen oli toverini ryhtynyt sytyttämään
uutta sikaria, myllärin kiskoessa venettä ylemmä vastavirtaan. He
olivat noin puolitiessä rannan ja pyykkisillan välissä, kun piika
huusi:
--Hoi, mylläri, hoi, kuulkaa! ottakaa ylös! Voi sentään!
--Mitä se huutaa? sanoi mylläri.
En minäkään kuullut, mitä se huusi, sillä samassa kirkasi rulla ja
vavan kärki tuikkasi veteen.
--Ahah! huusi mylläri.
--Soutakaa! Soutakaa! komensi tukkukauppias.
--Vapa pystyyn! huusin minä.
Jos se ei ollut pohjassa kiinni, niin oli siinä vavan kaaresta päättäen
iso kala. Se ei ollut pohjassa. Siimaa veti alaspäin ja silloin siinä
täytyi olla kala, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, koska he juuri
äsken olivat samaa vettä sotkeneet. Siima kulki kuin heiluri, ensin
oikeaan, sitten vasempaan, ja asettui sitten kosken suuntaan, samalla
painautuen painautumistaan alaspäin.
--Se pyrkii alas, mennään maihin, kuulin toverini ehdottavan.
--Ei mennä vielä, odotetaan, ehkä se rupeaa nousemaan.
--Se painaa niin pirusti ... kyllä se menee alas.
--Jos menee, niin menköön, päästäänhän me perässä.
Mylläri oli puoltanut veneensä lähemmä rantaa, jossa virta oli
heikompi. Suodakseni soutajalle tilaisuutta levähtämään astuin kivelle,
josta ulotuin tarttumaan veneen kokkaan. Tässä oli kaikesta päättäen
tulossa pitkällinen ottelu. Kala oli yht'äkkiä lakannut laskeutumasta
ja siima seisoi nyt viistossa veneestä, mutta se oli kuitenkin jo siksi
alhaalla, että se tuskin enää tulisi nousemaan ainakaan niin ylös, että
sen saisimme niskasta. Ja kun suuri kala kerran lähtee alas, niin se
tavallisesti pakottaa laskemaan mukanaan koko kosken, tai ainakin
suvantoon saakka. Sen tapahtuman varalta, että se laskeutuessaan
rantautuisi, sovittiin, että minä otan haavin ja koetan saada kalan
maihin, jos siihen ilmaantuu tilaisuutta.
--Siihenkö lippaan se otti?
--Siihen! kehahti mylläri, pää ylpeästi pyörähtäen.
--Vaan jos se on perhossa?
--Ei ole perhossa.
Annoin hänen jäädä siihen uskoonsa, vaikka minusta ainakin ylimmän
perhon ja osan heittosiimaa olisi pitänyt olla näkyvissä, jos kala oli
lipassa kiinni. Siima seisoi yhä samassa paikassa. Vapa kyllä
huojahteli, mutta kun minulla oli hiukan vanhaa kokemusta siitä, että
pohjahakokin voi käydä lohesta, uskalsin esittää arvelun, että jokin
monista perhosista mahdollisesti oli tarttunut pohjaan ja kala silloin
reväissyt itsensä irti, sen tuntumatta vavassa. Mutta jo pelkkä
sellainen olettaminenkin näytti harmittavan toveriani.
--Se on seikka, josta pian päästään selvyyteen, sanoi hän ja kiristi
siimaa.
Olin ollut sittenkin väärässä. Siima irtautui, mutta vapa ei oijennut.
Kyllä siinä oli kala ja iso olikin, veden väristä päättäen. Kala teki
heti taas kaaren virran suuntaan ja rulla rupesi soimaan riivatusti.
--Näittekö sen pyrstön, leveän kuin melan kärjen!
--Herra päästää irti veneen! huusi mylläri ja tarttui taas airoihinsa.
Kala oli jo jänteen alapuolella ja kiinnitti siimaa niin rajusti, että
veneen ei auttanut muuta kuin seurata mukana. Se joutui pian
näkyvistäni mutkan taa ja haavi kädessä minä riensin jälkeen. Kun
hetken päästä pääsin ulos lepikosta, näin, että kalastajat olivat jo
suvannossa ja että kala oli yhä kiinni.
Teoriani hienojen pyydysten välttämättömyydestä oli siis mennyt
myttyyn. Ja niskassa siis sittenkin otti! Siitä huolimatta iloitsin
kuitenkin toverini puolesta vilpittömästi siitä, että hän nyt
vihdoinkin oli saamassa suuren ja parhaallaan sai tuntea kaikkea sitä
jännitystä, minkä ottelu ison kalan kanssa tarjoo. Ellei jotakin aivan
erikoista tule väliin, on kala hänen, sillä eivät ainakaan vehkeet
petä--hänen paasillaan vetäisi maihin vaikka hylkeen.
Kala näytti rauhoittuneen suvantoon. Se oli kaikesta päättäen siivo
kala, joka ei hyppinyt eikä temponut eikä riidellyt itselleen
siimaakaan suuremmalla voimalla, vaan uiskenteli koko ajan pääuomassa,
seuraten, niinkuin minusta näytti, syvintä vettä. Yksi vaarallinen
taktiikka sillä kuitenkin oli. Tyyneydestään huolimatta se
itsepintaisesti, tuuma tuumalta pyrki alas. Jos se jossakin
akanvirrassa nousi, niin se siitä päästyään taas laski. Tuollainen
järjestelmällisesti alaspäin kaivautuva kala on usein kaikista
vaarallisin, sillä säästäen voimiaan viimeiseen nykäykseen se saattaa
yht'äkkiä heittäytyä menemään omaa painoaan kuin halko, pysähtymättä
ennen kuin vasta tyynessä vedessä.
Istahdin rannalle seuraamaan taistelun kehittymistä. Tilanteen totisuus
oli saanut toverini kokonaan valtaansa ja painanut häneen leimansa.
Sillä miehellä oli suuret asiat, hänellä oli sahoja, tehtaita, satoja
työmiehiä--nyt oli sota, kaikki maailmassa oli mullin mallin, kuka ties
mitkä vaarat uhkasivat hänen monia liikkeitään--mutta aivan varmaan ei
hänellä, enemmän kuin minullakaan eilen samanlaisessa tilassa, ollut
ajatustakaan muusta kuin siitä, miten hän oli suoriutuva ottelustaan
lohen kanssa. Hän istui alahankain tuhdolla, selin soutajaan, päin
kalaan, liikkumatonna, niinkuin olisi istunut lohenottajan kuvapatsasta
muovailevan kuvanveistäjän mallina: toinen jalka veneen kaaresta
ponnistaen, toinen koukussa tuhdon alla, vavan tyvi nojaten reittä
vasten sen ja vatsan pullean painanteessa; toinen käsi puristaen vapaa
rullan yläpuolelta, toinen rullan kammissa kiinni milloin vähän
päästäen, milloin vähän kiristäen, rullan päristimen ilmaistessa toisen
kerran pidätettyä kiihkoa, toisen kerran hillittyä varuillaanoloa: »Älä
luule ... tule ... tule!--Mene, mene ... kyllä minä ... et minua
petä...» Suupielessä oli hänellä yhä vielä sytyttämättä sikari, joka
oli jäänyt siihen niskassa, lähdön kiireessä. Otsa oli rypyssä, katse
synkkä ja syvä. Leikki oli kaukana...
Mylläri oli yhtä totinen kuin hänen herransa. Hänellä, pienellä
kääkkyrällä, olikin muuten täysi työ soutaessaan raskasta miestä, kun
veden kulku suvannossa kävi sitä voimakkaammaksi kuta lähemmä jännettä
kala pakotti laskeutumaan.
--Ottakaa väkisin, ennenkuin se menee alas! huusin minä heidän
lähetessään minun puolelleni. Olisi näet mielestäni ollut viisainta
ennemmin uskaltaa lopullinen kiristys kuin lähteä kalan jäljessä
suureen koskeen, jossa monet vaarat uhkasivat.
--Ei pidä ottaa väkisin! iski mylläri kiihkeästi, ja äsähti sitten
minulle:
--Ettehän te itsekään ota väkisin, miksi sitten toista siihen neuvotte?
--Jos uuvutte?
--Enkä uuvu.
--Jos se taas menee alas.
--Jos menee, niin antaa mennä.
Vene kävi toisella rannalla ja palasi taas minun puolelleni.
--On se sentään kumma kala.
--Mitenkä niin kumma kala? ... heittäkää se haavi tänne! ... mitenkä
niin kumma kala?
--Se kun seuraa venheen mukana, niinkuin olisi puu, mutta ei koskaan
nouse...
--Niskassa te sanoitte, että se oli pohjassa, ja nyt te luulette, että
se on puu ... ei pidä puhua pötyä... On niitä siksi monta soudettu ...
Ja hän käänsi kiivaasti venheensä taas toista rantaa kohti.
Mylläri alkoi nähtävästi hermostua, eikä se ollutkaan ihme, sillä
vanhana kalamiehenä hän kyllä jo käsitti, että hänen pian oli
laskettava koski, ja silloin oli olemassa kymmenen mahdollisuutta yhtä
vastaan, että kala pääsee karkuun. Toverini ei ollut koko aikana
suvannossa ollessaan hiiskunut sanaakaan. Karvan rävähtämättä hän hoiti
kampiaan, koettaen kyllä jarruttaa, mutta samalla hellittäen
hellittämistään, johon hänellä soutajansa varoituksista huolimatta oli
pakko, sillä vapa oli pahasti luokilla ja kala yhä suuremmalla voimalla
menossa alas. Hetki vain ja heidän oli soudettava mukana.
Olisin kovin kernaasti suonut toverilleni hänen kalansa, jonka saaminen
olisi korvannut kaikki matkan vaivat tänne pohjan perille, eikä olisi
loppunut puheenaihe Helsingin Kämpissä talvi-iltaisessa tarinapöydässä.
jotavastoin, jos kala pääsee...
--Voi kova onni, mikä vahinko piti tulla! kuulin yht'äkkiä takaani.
Sieltä tuli myllärin piika pyykkivasu olallaan korennossa. Hän oli
vähän semmoinen hölö hömsyttäjä, mutta riski ja topakka toimissaan.
--Voi kovan onnen kolaus, kun piti mennä myllärin kirkkohousut koskeen!
Ettekö te ole nähneet niitä? En minä ymmärrä, mitenkä ne pääsivät siitä
luiskahtamaan liukkaalta laudalta ... eikö noita liene kalamiehet itse
pudottaneet siinä veneeseen kompuroidessaan, mutta minun syyksi se
pannaan.
--On ne saattaneet Kaisalta itseltäänkin pudota, niinkuin viime kesänä
oma hameenne.
--Se toki löytyi myllyrännin häkistä ... ovat voineet housutkin mennä
sinne ... minäpä juoksen katsomaan ... kyllä kai se tuo vasu tuossa
sillä aikaa säilyy ... kyllä se ne minulla maksattaa, mutta milläpä
minä ne maksan... Voi kova onni sentään, kun sen olisi pitänyt saada ne
huomiseksi jalkaansa ... olisin minä ennättänyt saada ne saunan orrella
yön aikaan kuiviksi. No, nyt ne meni koskeen!
Todellakin--suvanto oli tyhjä ja veneen kokka keikkui kuohuissa. Vapa
huiskahti vielä kerran rantalepikon latvojen yli ja sitten katosi
sekin.
Riensin juoksujalassa kosken rantaa alas, niin pian kuin pääsin
kivikolta, ja sitten ylös ahdetta pihaan, josta kautta oli suorin tie
alasuvantoon. Tahdoin olla mukana vielä viimeisessä ottelussa, siellä,
missä taistelu oli oleva kuumin.
Pihaan tultuani näin kuitenkin heti, että minulla ei enää ollut asiaa
edemmä. Kala oli päässyt. Mylläri veti parhaallaan venettä maihin ja
tukkukauppias tuli jo pihaan. Jos kala olisi ollut veneessä, olisi
myllärin liikkeissä ollut toinen ryhti. Hän seisoi hetken ja pyyhki
otsaansa. Sitten hän kumartui ja kokosi kompeensa, alkaen uupunein
askelin ja haluttomin elein laahustaa jäljestä.
Kun omasta kokemuksestani tiesin, että kalamies suuren kalan
menetettyään mieluimmin on jonkin aikaa yksin, katsoin, että läsnäoloni
oli tarpeeton. Osanottoni onnettomuuteen olisi vain lisännyt kiveä
kuorman päälle. Jonnekin poistuakseni menin myllyyn. Kaisa tuli juuri
rännin niskasta, jossa oli turhaan seipäällä haronut myllärin housuja.
--Kyllä teidät nyt paha perii, kun niiltä vielä pääsi kala.
--Voi kova onni sentään! Nyt se kerrassa pieksää minut!
--Kävisitte vielä katselemassa suvannon rantoja ... jos ne olisivat
jonnekin sinne ajautuneet. Juoskaa joutuin tähystämään.
--No, minä juoksen!
Käyskentelin minkä missäkin, pistäysin puodissa ostamassa tupakkaa ja
karamelleja ja virkailin siellä täällä. Kun palasin pihaan, juosta
huohotti Kaisa minua vastaan portille.
--Sielläpähän ne oli ... Yläpihan Eetun lohiverkossa alakarilla! Ei
puhuta mitään kellekään koko asiasta! Minä vein ne saunaan kuivamaan.
Voi hyvä onni sentään! Huomenna se saa ne jalkaansa. Kyllä minun on nyt
hyvä olla!
Myllärillä sitävastoin ei näkynyt olevan hyvä olla. Hän makasi tuvan
sängyssä selällään, tylsästi kattoon tuijottaen, päätään kääntämättä,
mistään välittämättä. Olisi tehnyt mieleni tietää, kuinka kala oikein
oli päässyt, mutta ajattelin, että oli hienotunteisempaa puhua ilmasta.
--Näyttää siltä kuin rupeisi yöksi satamaan.
--Ruvetkoon! ärähti ukko.
Koska oli _se_ ääni kellossa, niin ei tarvinnut minunkaan hemmoitella,
ja kysyin siis säälimättä:
--Mitenkä se oikein pääsi?
--En tiedä. Kun tultiin suvantoon, oli poissa.
--Veikö se vehkeet mennessään?
--Kaikki oli tallella, yhtä ylintä perhoa vaille. Voi kova onni sentään
... semmoisen soutamisen jälkeen semmoinen kala--vähintäin
kymmenkiloinen... pthyi kuitenkin!
--Jäi teiltä nyt tapporaha saamatta.
--Vähät minä siitä, vaikka eihän minun syyni ollut, koska kerran
tarttui ja alas asti toin, mutta kun herran mieli meni niin pahaksi,
että näkyy lähtöään laittavan.
Olivatko asiat niin hullusti?
Menin kammariin. Toverillani oli siellä jo kampsunsa koossa.
Aikoiko hän todella lähteä?
Hänen täytyi. Asiat vaativat. Olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo eilen.
--Yön selkäänkö?
--Yöllä on rauhallisempi ajaa.
--Jahah, jahah, minä kai vielä jään.
--Jää sinä vain.
--Oli se nyt harmin paikka.
--Noo, mitäs siitä, sanoi hän pakotetun tyynesti. Sama se, kunhan sai
otella. Sehän on pääasia.
Kalamies sanoo aina niin, mutta kalamies aina valehtelee sekä itselleen
että muille, uskotellessaan, että on muka samantekevä, saako vai ei,
että on muka pääasia, että saa »otella»--ja kuta suurempi kala on ja
kuta kauemmin se on ollut kiinni, sitä vaikeampi on sen menettäminen
... en sanoisi, jos en itsestäni tietäisi. Sillä kalan menettäminen on
persoonallinen tappio. Se on nöyryytys, häpeä, taitamattomuuden
todistus niinkuin harhalaukaus, jota tavallisesti ei voi antaa
itselleen anteeksi. Kun kala pääsee, silloin on--ainakin minulla--
selkäpiissä sama tunne kuin näyttää olevan kissalla, joka tiepuolessa
kauan vaanittuaan vihdoin tekee hypyn, mutta hyppää harhaan ja selkä
köyryssä ja häntä nolona luikkii häveten piiloon.
Hetken kuluttua puhalsi auto pihasta, painaakseen yötä päivää yli
soiden ja nevojen, poikki vaarain, ohi kylien ja kirkkojen ja läpi
kaupunkien etelää kohti, ryypäten vain siellä täällä kiireen kautta
bentsiiniä janoonsa.
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai. Istuin pihanurmikolla päivänpaisteessa
ottamassa aurinkokylpyä. Edessäni loikoi mylläri vatsallaan. Hänellä
oli yllään vain paita ja housut. Housut, ruskeat, puolivillaiset,
puhtaat ja vasta silitetyt olivat nähtävästi ne, jotka eilen olivat
olleet koskessa. Tuijotin niihin, kun ei ollut muutakaan tuijottamista.
Siinä paikassa, joka on hiukan alapuolella housunkaulusremmin, näin
jotakin mustaa ja punaista. Pääsin vähitellen varmuuteen siitä, että se
oli zulu, s.o. musta forelliperho, jossa on hiukan punaista mustien
villojen alla, lähempänä kärkeä. Se on saanut nimensä samannimisestä
neekeristä, hänen villavasta tukastaan ja punaisista huulistaan.
--Mistä mylläri on saanut tämän perhosen takapuoleensa?
--Mitä? Minkä perhosen?
--Olkaahan siinä, että saan irti.
Nyhtäisen irti koukun ja mylläri pääsee istumaan.
--Näyttäkääpäs...
--Eikös teillä ollut juuri tämmöinen ... juuri tämä perho ylinnä
perhossiimassanne?
--Tämmöinenkö ... tämäkö? ... mutta mitenkä se olisi joutunut minun
housuihini?
Minä olin ollut siitä heti selvillä, ja pian oli siitä selvillä
myllärikin, kuultuaan, kuinka ja milloin hänen housunsa eilen olivat
joutuneet koskeen, vähää ennen kuin otti se suuri lohi niskassa, ja
kuinka ja mistä ne olivat löytyneet vähän sen jälkeen kuin pääsi se
suuri lohi alasuvannossa.
--Ettäkö tuota...?--Eihän...! Kala se oli...
Mylläri vetosi takaraivonsa tuuheaan tukkaan, mutta tukka ei antanut
tukea millekään muulle selitykselle kuin sille, että hän kaksi tuntia
oli suurena lohena soutanut omia housujaan.
--Voi sen täyteisen täyteinen!
--Mylläri kehuu aina lippojaan, ja halveksii perhosia, mutta perhoonpas
se sittenkin otti eikä lippaan ... eivät edes omat housunne huolineet
lippaa.
--Voi täyteisen täyteinen...! Mutta ilmankos se ei kertaakaan hypännyt
eikä pyrkinyt vastavirtaankaan.
Tahdoin vajuuttaa vähän kiviä kuormasta ja kerroin, miten minä kerran
olin seisonut erään toisen kosken rannalla kolme tuntia ottamassa
lohta, joka sitten osoittautui olevansa pohjahako, ja kuinka toisen
kerran eräs tuttavani oli pilkkosen pimeänä, sateisena yönä istunut ja
soudattanut itseään kuinka kauan lieneekään tavattomassa jännityksessä,
joka laukesi vasta sitten, kun soutaja huomasi, että herran perho
olikin kiinni hänen karvareuhkassaan.
--Millä hatussa, millä housuissa ... sattuuhan semmoisia.
En tiedä, missä myllärin ajatukset askartelivat ja mitä hän mietti
raapiessaan karvaista rintaansa. Hetken päästä hän sanoi:
--Kuulkaahan, tästä ei saa hiiskua sanaakaan tukkukauppiaalle.
Se oli minusta hienosti ajateltu ja hienosti tunnettu. Ja minä lupasin
täyttää hänen pyyntönsä enkä olekaan vielä tähän päivään hiiskunut
hänelle asiasta halaistua sanaa.
»HIHHEI, SEN TUULI VEI!»
Olin pannut kokoon pyydykseni, perhot, uistimet ja muut vehkeet,
poistuakseni koskeltani. Kalastuskausi oli jo kulunut niin pitkälle,
että kutu oli alkanut, eivätkä suuret lohet enää ottaneet. Eivätkä
ottaneet pienetkään, ei ainakaan perhoa minkään väristä. Niillä oli
nähtävästi paremmat herkut tiedossa; ne odottivat jokavuotista
mätijuhlaa, joka pian oli alkava, ehkä oli jo alkanutkin. Kun mäti
isolta valuu ja joutuu virran vietäväksi, silloin jonottavat siinä
pienet suu auki hännän alla. Kala koskessa on kärsivällinen jonottaja.
Se voi seisoa koko kesän saman kiven kupeessa yönsä päivänsä
odottamassa.
En ollut saanut eväskaloja ja oli vähän noloa lähteä kotiin ilman
vereksiä viemisiä, sitä enemmän kun pikku purossa saunan ja pihan
välillä kihisi mitan täyttäviä mullosia kuinka paljon tahansa. Ne
söivät siinä jotakin, mutta eivät ottaneet mitään ongellista. Vähä
väliä tuikkasi niitä kivien takaa ja lumpeiden alta keskipuroon, jossa
ne lipattelivat hetken pinnalla ja luikkivat sitten pyrstö vettä
pärskäyttäen takaisin kätköihinsä. Välistä nousi niitä siihen
puolikymmentä rinnan.
Seisoin aittarakennuksen päässä ja katselin vesi suussa makupaloja,
joita turhaan olin koettanut houkutella, ja viimein vienyt vapanikin
pois ja pannut sen kokoon koteloonsa. Kun vähän liikautin kättäni,
katosivat ne, kun taas pysyin hiljaa, tulivat ne takaisin.
Pikku mullonen on luomakunnan kaikkein kauneimpia ja herkullisimpia
olioita. En luulisi, että sellainen rotueläin on voinut koteutua täällä
poloisissa pohjan vesissä; sen oikea paikka näyttäisi olevan alppien
eteläisiä rinteitä hyppelevien kirkasvetisten purojen
sinihopeakuohuissa. Sen täplissä on kypsyneen oranssin keltaa ja omenan
punaa, se on lakeerattu ja vernissattu tummalla ruokaöljyllä, se on
aina virkeä, intohimoinen, nopealiikkeinen, mutta pohjoismaista siinä
on sen sitkeys ja kestävyys. Niin korea kuin se onkin, on se ylhäältä
katsoen melkein näkymätön, ruskean selän sulautuessa yhteen kosken
tumman pohjan kanssa. Vaikka se seisoo liikkumatonna virtaa vastaan,
sen joka hermo elää ja joka evä pelaa. Kun sitä pitää kädessään, tekisi
mieli syödä se tuoreeltaan keittämättä ja paistamatta. Se ei näytä niin
julmalta kuin ahven, mutta peto se on, valmis syömään oman sukunsakin,
aina vaanimassa, mitä saisi pohjattoman nälkänsä sammutteeksi, aina
tähystämässä, mitä vesi toisi mukanaan. Se syöksee esiin piilostaan,
tarkastaa, tuppaa nokallaan, avaa kitansa ja nielee, tai sulkee suunsa
ja hylkää, tehden hännällään ylenkatseellisen, ylpeän tempun, joka
usein käy lankeemuksen edellä, sillä tuon tuostakin sattuu, että häntä
iskee koukkuun ja pahankurinen saa perä edellä pärskytellä maihin.
Sääli pienokaista, mutta kuka käski marjan olla niin makean. Sen liha
sulaa suussa kuin rasva, se on voita voissa paistamatonnakin--saati
sitten paistettuna, niinkuin saattoi tuon tuostakin tapahtua ennen
vanhaan, kun vielä oli paratiisi maan päällä ja vuoti hunaja ja rieska.
Meitä oli siinä kaksi vanhaa herkkusuuta kalamiestä kieltämme
lipomassa, minä ja kiss ... ei, sanon: kissa ja minä, koskenvartijan
Kokon kekki, joille molemmille olisi kelvannut kala, vaikkemme
olisikaan kernaasti kastaneet kynsiämme. Miisu oli vanha kalakaveri.
Aina kun se näki minun lähtevän koskelle, seuraili hän minua kauniilla
ilmalla vähän matkaa jälempänä, istahtaen kivelle tai kannon päähän
pitämään seuraa. Kun kala oli tarttunut ja pyrähteli ilmaan siiman
päässä ja vapa tutisi, liikahti hännän pää ymmärtävästi. Sitten se
lähenteli saaliin jakoon ja sai osansa. Mutta kun joskus riisuin
housuni ja kahlasin koskeen, häpesi toveri tuommoista ja hiipi
huomaamatta pois. Joskus tapasin hänet yksin koskella vaanimassa
vedenrajassa, vaikken tavannutkaan teosta. Mutta siitä näppäryydestä
päättäen, millä hän ... vaan älkäämme nostako esirippua, ennenkuin
kaikki on valmiina näyttämöllä.
Meitä oli siis kaksi, niinkuin sanoin, seuraamassa mullosten karkeloa
pikkupurossa, minä aitan suojassa, kekki vähän alempana
maantiesillalla, jonka alitse puro vilisi suureen koskeen. Punoimme
luultavasti molemmat yhtä intohimoisesti päätämme, miten saisimme ne
sieltä kuiville. Minun keinoni olivat lopussa, kissa piti toistaiseksi
omansa omana salaisuutenaan. Lähdin viimein pois, mutta kissa jäi
sillalle kyyristyneenä kaiteen alle.
Keksaisin silloin kalansiivuupöydän alla mätikaistaleen, joka oli
jäänyt siihen viimeistä lohta siivottaessa. Entäpä ne ottaisivat tuota,
ajattelin ja nakkasin mätijyväsen puroon. Polskis! ja punainen marja
oli kadonnut. Siroitin niitä useampia ja jokainen katosi parempiin
suihin. Näin jyvästen valuvan veden mukana, näin ja kuulin polskauksen,
mutta en nähnyt ottajaa, joskus ainoastaan aukenevan ja sulkeutuvan
vaalean kidan--niin yhdenvärinen oli ruskea selkä ja ruskea pohja.
Keräsin kouran mätiä täyteen. Menin lähemmä, hiipien kyyrylläni aitan
nurkan suojaan. Kuta enemmän heittelin mätiä, sitä enemmän ilmaantui
sen pikku syöjättäriä, niitä oli siinä jo kymmenkunta, nousten
alempaakin mätijyväsiä vastuuseen, nähtävästi luullen, että kutukestit
jo olivat alkaneet, ja rientäen kuokkimaan häitä. Suoristime äkkiä ja
hujautin kädelläni. Kuin säkenet ne sinkosivat pakoon, kätköön. Kissa
on laskeutunut sillalta ja painautunut pajupensaan juureen. Kyyristyn
taas, olen vähän aikaa hiljaa, sitten taas heitän. Siinä ne ovat taas,
tuuppien toisiaan, koettaen kilvan temmata toistensa suusta suurempia
mätipalloja. Heitän oikein suuren mätimöhkäleen, joka painuu pohjaan ja
vaipuu vesiheinien sisään. Siitäkin ne sen vainuavat, toinen hyökkää
toiselta rannalta, seisovat puolipystyssä tonkien sitä esiin kuin
porsaat, saavat kumpikin sen suuhunsa, retuuttavat sitä pois, se pääsee
kiistatessa molemmilta ja joutuu kolmannen suuhun, joka kuljettaa sen
piiloonsa pajukkoon, minkä alla kissa istuu. Se on nähnyt kaiken, sen
karva värähtää ja se tekee toisella etukäpälällään vaistomaisen
liikkeen vettä kohti niinkuin hiirtä korvalle lyödessään.
Saat sinä siinä mallailla, mutta maltahan, jahka minäkin mallaan... Nyt
tiedän, mitä ne ottaa, ja vapa ulos kotelosta, rullat ja siimat ja
koukut esiin, ja kohta on minulla pienessä kolmikoukussa mätipallo,
viimeinen, mikä on vielä jäljellä siivuupöydän alla. Asetan sen
huolellisesti koukkuun, käärinpä vielä varmemmaksi vakuudeksi
rihmallakin, ettei irtautuisi heittäessä ja että kestäisi useammankin
kalan suussa. Nyt minulla on kotituomiset tiedossa. Minä nokin heidät
sieltä, jokaisen, jahka joudun.
Ne ovat nyt jo niin kesyttyneet, etteivät enää pelkää minua eivätkä
vapaakaan, vaikka menen suorana aitan perään. Tuskin olen pudottanut
siiman veteen, kun joukosta suurin toisten ohi ampuen käy kiinni
syöttiin ja nielaisee sen kurkkuunsa. Pala on liika suuri ja luiskahtaa
pois siiman tiuketessa. Suupielistä välähtää irtautuneita mätijyväsiä,
jotka takana odottavat heti korjaavat. Äskeinen mullonen tekee uuden
hyökkäyksen, ja nyt se on kiinni ja kimpoo vavan kärjen vipuamana
rantaa kohti. Mutta ennenkuin sen ilmakaari on päättänyt kulkunsa
heinikkoon, leimahtaa sen ollessa korkeimmillaan valkea viiru
pajupensaan juuresta vastaan, kissa on ylhäällä ilmassa ja ottaa kaksin
kourin lennosta kopin, niin että lätkähtää. Huudan ja manaan, mutta
samassa se on sillä jo suussa ja se karkaa pois saaliineen
aittarakennuksen ympäri. Minulla on hätä kaksinkertainen, yksi tämä: se
saa koukun kurkkuunsa, ja toinen tämä: se menee sitten sen kanssa aitan
alle kivijalkaan, ja kisko se sitten sieltä väkisin ulos. Minulla on
kala ja kissa ongessa ja pian minä saan siihen vielä tytön. Ovat
kuulleet kirkunani. Kokon tyttö juoksee kissaa vastaan, kissa väistää,
tyttö perässä, ja nyt on minulla kolmas hätä, että tyttö sotkee
jalkansa siimaan ja katkaisee kalliin vapani. Silloin pääsee koukku
kalan suusta ja kissa loikkii saaliineen niittyä myöten metsään.
Jäivät saamatta minulta tuomiskalat, sillä kyytihevonen ajoi samassa
portin eteen ja oli lähdettävä laivalle.
»KALASTA ... NJET!»
Onhan tätä nykyä tässä suloisessa Suomen maassa, sekä maalla että
kaupungeissa ja varsinkin pääkaupungissa, Turusta Torniota myöten,
tullut tavaksi, sanoisinko uudeksi kansalliseksi tavaksi ja hyveeksi,
että Suomen mies hakee Suomen miestä vastaan apua Venäjän mieheltä.
Sekä suurissa että pienissä riidoissaan. Meidän korkeimman oikeutemme
jakaja on noudettu lähimmästä kasarmista. Se nyt on sitä aikaansa.
Ilmiö on sangen mielenkiintoinen Suomen vapauden aikaisen kansansielun
tutkijalle, yhtä mielenkiintoinen kuin aikoinaan ilmiantotauti.
Ilmiö ei kuitenkaan ole ihan eilispäiväinen. Se alkoi oireilla heti,
kun siihen ilmaantui tilaisuutta siellä, mihin venäläistä väkeä oli
sota-aikana sijoitettu. Kun minulla eräästä sen hengen ensi ilmauksesta
on pieni persoonallinen kokemus, en malta olla siitä kertomatta.
Saanhan samalla kosketella mieliainettani lohenongintaa.
* * * * *
Olen toistakymmentä vuotta joka kesä kalastellut eräällä koskella
Keski-Suomessa. Se on jotenkin hankalain rautatie- ja laivamatkain
takana, pari vuorokautta Helsingistä.
Kun sota syttyi, ajattelin, että ainakin sinne pääsen sen jaloista kuin
piilopirtilleni, jos se yllättäisi minut merellisellä kalamajallani
Hankoniemen kainalossa. »Sota» saavutti minut kuitenkin siellä, missä
sitä kaikkein vähimmin olisin osannut odottaa.
Jo kevättalvella alkoi kuulua huhuja, että Huopanan koski tulee
varustettavaksi vihollista vastaan, joka jostakin pohjoisesta päin
aikoo tunkea maahan. Siellä on alettu paalutella ja pyykitellä ja puut
kosken kahden puolen ovat määrätyt poistettaviksi--ne puut, joita oli
säästetty kuin pyhiä puita, oksaa taittamatta, risua rikkomatta, jotta
ne loisivat kaloille mieluisen varjon veteen, jotta hyönteisillä,
lohenpoikasten mieliruualla, niissä olisi sikiämissijansa ja toukilla
paikat, mistä tuulenhengen olisi mukava pudottaa ne odottavan mullosen
suuhun. Se sitten toteutuikin. Sotatieteellisiä syitä vastaan eivät
auttaneet hyvät puheet, ei rannanomistajain lupaama takuukaan, että
niin pian kuin jossakin rajalla sotatorvi toitahtaa, heti pannaan
kirveet heilumaan ja muutamassa tunnissa avataan ampumalinja, kaadetaan
puut koskeen, joka sitten pitää niiden poiskuljettamisesta pikaisen
huolen. Puut kaadettiin, risut ja pensaat kaadettiin. Luonnonpuisto oli
muutamassa päivässä muuttunut raivioksi, jossa seisoi vain metrin
pituisia kantoja ja siellä täällä jokin karsittu puu.
Enemmän kuin teko semmoisenaan kirveli kuitenkin mieltä se mieliala,
missä hävitystyö oli suoritettu. Se oli ollut erikoisen mieluisa ja
riemukas tehtävä niille, jotka ottivat siihen osaa. Liekö
metsänhävittäjäkansan kirves koskaan heilunut reippaammin ja
vihaisemmin kuin tässä koskenrantakoivikossa ja sen takana olevassa
hirsimetsässä.--»Nyt siinä menee rikkaan manttaalijussin säästömetsä
eikä tule koskaan takaisin!»--Ei kukaan heistä ajatellut, kenen lukuun
ja missä tarkoituksessa metsä kaatui. Rikkaan häviöhän ei meillä ole
köyhän häviö; meillähän uskotaan, että rikkaan vahingolla päinvastoin
köyhä hyötyy. Kun karja kuolee nälkään tai maa jää kylvämättä--silloin
vasta alkaa sarastaa uusien aikojen aamu.
Toisaalla oli kuultu ilkuttavan: »Saahan nähdä, kuka tässä koskessa
ensi kesänä lohia onkii!»
Toistakymmentä vuotta on Huopanankosken kalastus ollut vuokrattuna
urheilijoille, jotka ovat siinä hiukan huvikseen ongiskelleetkin, mutta
joiden pääharrastuksena on ollut rauhoitus ja siitos. Ei ole
harjoitettu muuta pyyntiä kuin ongintaa. On pidetty vartijaa, joka
varsinkin on estänyt entisen tuhoisan tuulastuksen kutuaikana. Näiden
toimenpiteidensä vuoksi ovat kalastuksen vuokraajat olleet tikkuna
niiden silmissä, joiden mielestä kaiken maassa ja vedessä tulee olla
yhteistä--hävitettäväksi.
Kevään kuluessa ilmaantuikin koskelle aron poikia onkimaan. Onkiminen
oli kyllä semmoista kuin se voi olla sen, joka ei ole ennen vettä
nähnytkään ja jolla ei ainakaan lohenonginnasta ole aavistustakaan.
Ongen ja uistimet, joilla miten kuten lätkittiin veteen, eivät
olleetkaan heidän omiaan, vaan »meikäläisten» heille laittamia ja
käteen pistämiä. Mutta tarkoitus ei ollutkaan itse saanti, vaan
yksityisomistusoikeuden periaatteen rikkominen. »Sotamiehen ei tarvitse
välittää Suomen laista.» Ja kun _hän_ sen rikkoo, voivat sen sitten
hänen luvallaan tehdä kaikki muutkin--kaikki ne sadat miehet ja
poikaset, joita oli kokoontunut paikkakunnalle vallitustöihin.
Näin suunniteltu Huopanankosken valtaus ei kuitenkaan onnistunut.
Venäläisille saatiin, odottamatonta kyllä, heidän oman päällystönsä
avulla, luetuksi Suomen laki, jonka he lukivat miehilleen. Kun sen
puolen miehet melkein kaikkialla muualla kalastavat kuinka hyvänsä,
dynamiitillakin, en ymmärrä muuta kuin että poikkeus johtui siitä, että
koskea luultiin valtiolle kuuluvaksi, kun sen rannalla olevan
valtionapua nauttivan lohensiitoslaitoksen katolla oli liehunut
valtakunnan lippu. Kalastusta yritelleet puolustautuivat sillä, että
»he eivät olleet tienneet», että »eiväthän he» j.n.e., vaan että ne
olivat »finskit», jotka olivat heitä yllyttäneet ja panneet pyydykset
heidän käteensä. Siis jo silloin, ennen varsinaista veljeytymistä, sama
ilmiö, joka nyt vallankumouksen jälkeen on melkein joka maan kolkalla
kertaunut lakoissa ja valtausyrityksissä, se vain erotuksena, että
päällystön väliintulo svabodavapauden aikana on ollut olematon. Tästä
vapaudesta ei silloin vielä tietty, ja kotoinen korpilakivapaus
harjoittelihe astumaan vasta ensi askeleitaan.
Totisempi yritys samaan suuntaan tehtiin hiukan myöhemmin. Kun ei itse
päästy kalastamaan, koetettiin se estää toisilta, kosken vuokraajilta--
sekin taas sotilaiden avulla.
* * * * *
Meitä saapui helluntaipäivänä pari onkimiestä koskellemme. Näky, joka
meitä siellä kohtasi, ei ollut ilahduttava. Rannat kahden puolen
koskea, samoin kuin siinä oleva saarikin, olivat kasvaneet toisin
paikoin riippuoksaisia koivuja, toisin paikoin sakeata lepikkoa ja
pajukkoa. Joka puu, joka pensas oli tuttu. Jokaiseen niistä oli
liittynyt jokin muisto niinkuin kotipuistosta. Sen ja sen pensaan
suojasta oli pistetty vavan kärki ulos ja saatu semmoinen ja semmoinen
kala. Sen ja sen koivun varjossa söi sinä ja sinä aikana päivästä. Sen
kiven päällä istuttiin ja odotettiin, kunnes metsän varjo lankeisi
sopivasti kalastuksen alkamista varten. Sillä lohi on arka kala; se
näkee jo kaukaa vavan ja onkimiehen liikkeen, varsinkin kun ne
kuvastuvat kirkasta taivasta vasten. Se myös valitsee väijymäpaikkansa
varjossa, jossa se itse näkyy niin vähän kuin suinkin. Näin muodostuu
rannan puitten ja kalamiehen kesken ainainen viehättävä yhteistoiminta.
Nyt oli koskemme rannalla tuskin yhtä ainoata varjostavaa puuta
jäljellä. Ei muuta kuin kantoja ja palaneita risukokkopaikkoja. Tulisi
kestämään vuosikymmeniä, ennenkuin kaikki olisi entisellään. Meidän
iäksemme oli kosken entinen viehätys mennyt. Varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan pääsee aurinko valaisemaan kosken piiloja. Se
yksinäisyyden ja erämaan tunnelma, joka on niin miellyttävä
kalamiehelle ja jota hän aina hakee, oli poissa. Onkimies oli koko
kylän näkyvissä, kateellisten ja ehkä vihamielistenkin silmien
saavutettavissa. Satoja miehiä liikkuu töissään joka taholla.
Poralaukauksia pamahtelee muutamien metrien päässä ja kiviä sinkoilee
ympäri korvia polskahdellen koskeen.
Kun rauha ja viihtymys näin olivat menneet, olimme päättäneet piankin
väistyä. Ennenkuin ehdimme sen tehdä, yritettiin meidät kuitenkin
väkisin karkoittaa. Tuskin olin päässyt kosken rannalle, aikoen koettaa
saada jotakin päivälliseksi, kun eräs paikkakunnan huligaani, joka m.m.
oli istunut linnassa varkaudesta, mutta oli parasta veikkoa kosken
uusien isäntien kanssa, juoksee luokseni ja komentaa: »Päivystäjä
käskee pihaan ja heti paikalla!» Ilme, liikkeet, ääni, koko
esiintyminen ilmaisee, että siinä se nyt on mies, jolla on käskynvalta
tai joka ainakin tulee sen puolesta, jolla on se valta. Että hän
etupäässä ajoi omaa asiaansa, siitä olin heti selvillä. Hän edusti
kaikkia niitä, joille tämän kalaveden vuokraaminen yksityisille aina
oli ollut tikkuna silmässä. Heidän mieleistensä kanssa oli tuon
tuostakin ollut kahnausta ja yhteentörmäyksiä. Ennenkuin koski joutui
vuokralle, oli siinä onkinut ja tuulastellut melkein kuka hyvänsä,
pienimmätkin sormenpituiset lohenpoikaset oli noukittu pois
matosongella, ja kutuaikoina oli harjoitettu tuhoavaa häikäilemätöntä
tuulastusta. Nyt, kun oli läpivuotinen vartija, oli tilaisuus
luvattomaan kalastukseen tukossa. Oli jonkin kerran täytynyt säikäyttää
sakoillakin. Kaikesta siitä oli syntynyt pinnistystä ja kaunaa, joka
pohjaltaan ei ollut muuta kuin yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen
ikuista taistelua. Se oli samalla uudessa muodossa vanhaa kiistaa
kalavesistä, jonka kiistan historiallisia seutuja oli tämäkin Savon ja
Hämeen vanhoilla rajoilla oleva Huopanankoski. Uusi aika oli vain vähän
muutellut toisiksi taistelijat ja taistelutavat. Jos koski olisi ollut
vain minulla vuokralla, olisin mahdollisesti jättänyt sen kansanvallan
haltuun, vakuutettuna muuten kylläkin siitä, että yksityisten etujen
valvominen pohjaltaan oli yleistenkin etujen valvomista, sillä olin
vuosien kuluessa tullut näkemään, että kalastuksen hoito tässä
sopivassa siitoskoskessa lisäsi kalakantaa järvissä.
Näissä mietteissä tulin sillalle. Siellä oli vastassa sankka miesjoukko
ja kuului pistelyitä, joista ymmärsin, että meidät aiotaan heti
käännyttää takaisin. Asuntomme pihalla oli sotamies, päivystäjä,
odottamassa, helluntaiksi hiukan päihtynyt kaljaan sekoitetusta
hajuvedestä, ja ilmeisesti kiihtyneessä tilassa, röyhkeästi ja
mahtavasti puhuen minulle jotakin, josta en ymmärtänyt muuta kuin
»dokumenttii ... vaas dokumenttii!»--»Se tiukkoo teiltä passia»,
selitettiin miesjoukosta, joka oli meidät ympäröinyt. Niitä oli minulla
kolmekin: Helsingin poliisikammarin passi, venäjänkielinen
automobiilipassi ja ulkomaan passi. Minulla olisi pitänyt olla lupa
liikkua kaikilla ei-kielletyillä alueilla Suomessa, eikä aluetta, jossa
olin nyt, oltu julistettu kielletyksi. Tästä tuli ja meni matkustajia
maantien täydeltä eikä ketään oltu tähän saakka pidätetty eikä
tarkastettu. Mutta siitä huolimatta ei minulla ollut lupa jäädä. Minun
täytyi: »pois, pois!»--ainoat suomalaiset sanat, jotka mies taisi.
Mutta liikkeet, viittaukset maantielle olivat sitä selvempää
yleisesperantoa, jota jokainen taitaa. Lopulta tuli vielä pari muutakin
sanaa, jotka perustelivat pontta: »kalasta--niet». Sotamies tahtoi siis
kaikesta päättäen estää minua _kalastamasta_. Hän meni ja vei passin
mukanaan. Ympärillä seisovan mies joukon ilmeistä näin, mitä mieltä he
olivat tapahtuman johdosta.
Minut oli siis tuomittu lähtemään, mutta samalla siitä estetty. Ilman
papereitani en voinut lähteä, sillä silloin en olisi päässyt
pitkällekään ohi kaikkien niiden muiden vallitustyöpaikkojen, joita oli
ollut matkan varrella.
Oli omituinen tunne olla pidätettynä, täysin turvatonna; vaihteen
vuoksi oli se kylläkin opettava elämys. Mutta jollakin tavallahan
tuosta tilanteesta kuitenkin oli selviydyttävä. Ja silloin muisti
toverini, että olihan sentään ehkä vielä olemassa toinenkin
maailmanjärjestys--kotoinen nimismies. Hän oli puhelimen avulla
saavutettavissa. Kun sotamies huomasi telefonoimisaikeen, riensi hän
estämään, mutta tuli liika myöhään. Silloin hän vuorostaan soitti
päällystölleen, joka asui lähimmässä majatalossa. Meidän automme
rientää kirkonkylään, mutta majatalosta karkuuttaa aliupseeri hevosen
selässä koskelle.
Hän on saanut sen käsityksen, että Huopanankoskella on kahakka, sota
jonkinlainen, että täällä tehdään vastarintaa sotaväelle, ja kivääri
olalla ja patruunat vyöllä ja hattu päässä hän tulee tupaamme. Samassa
saapuu autokin vallesmannin kanssa.
Alkaa sangen hassunkurinen kohtaus. Suomalainen järjestysvalta tekee
hyökkäyksen venäläistä väkivaltaa vastaan ja--voittaa. Nimismies on
suuriääninen, pontevaryhtinen vanha herra, joka polveutuu eräästä
1808-09:n sotasankarista, jolla silläkin sanotaan olleen komea ryhti ja
iso ääni. Hän asettuu heti käskijän ja tutkijan ja yleisen syyttäjän
kannalle ja vaatii aliupseeria ankaralle tilille passin anastuksesta.
Semmoiseen ei heikäläisillä ole minkäännäköistä oikeutta! »Se olen
minä, joka olen herra täällä, se olen minä, joka tarkastan passit ja
annan oleskeluluvat.» Päivystäjä pyrkii selittämään ja puolustautumaan,
mutta ovi paukautetaan kiinni hänen nenänsä edessä. Ainoastaan upseeri
ansaitsee kunnian tulla kuulustelluksi. »Teillä ei ole täällä
minkäännäköistä poliisivaltaa, teillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa
ojianne, mutta maantiestä ja matkustajista vastaan minä.»--»Panimaio,
panimaio!»--»Panimaio! Niin, mutta se teidän olisi pitänyt ymmärtää
heti. Ettekö osaa lukea omaa kieltänne? Onhan tässä venäjänkielinen
lupakirja! Ettekö osaa lukea sisältä?»... Hän ripittää häntä niinkuin
kenraali pikenttiään ja aliupseeri seisoo smirnaassa ja koettaa turhaan
saada sananvuoroa. Hän änkyttää jotakin kalastuksesta, mutta saa uuden
ryöpyn niskaansa. »Kalastuksen kanssa tässä koskessa teillä ei ole
mitään tekemistä, sillä kalastus täällä on näiden herrojen ja heidän
täytyy saada sitä harjoittaa niin kauan kuin he eivät ole teidän
tiellänne ja eivät kai he ole teidän tiellänne kosken rantaa
kävellessään enemmän kuin tukinuittajat ja muut kaikki, joiden on lupa
vapaasti liikkua.»
Sanalla sanoen: kunnon nimismies esiintyy sillä tarmolla, esittää
meidän passien anastuksen niin räikeäksi ja pöyristyttäväksi teoksi,
niin tuimin katsein, mahtavin viiksen vetelyin ja pöytään paukahtelevin
nyrkein, että upseeri lopulta pyytää anteeksi ja anoo, ettei asiasta
tehtäisi raporttia--mihin me tietysti armollisesti suostumme. Ennen
lähtöään asettaa nimismies poliisin koskelle valvomaan järjestystä
meidän suojaksemme.
* * * * *
Me siis omituista kyllä suoriuduimme voittajina. Kalastelimme aikamme
ja poistuimme sitten omasta alotteestamme. Aika oli laittomuuden ja
väkivallan pahinta aikaa, jolloin kuitenkin, ainakin paikoitellen, oma
järjestysvalta vielä osasi pitää arvoaan yllä. En tiedä, kuinka olisi
käynyt, jos aika olisi ollut tätä nykyistä. Luultavasti »miliisi» ei
olisi pannut tikkua ristiin. Mahdollisesti olisi talo piiritetty eikä
meitä päästetty ennen pois kuin olimme luovuttaneet kalastusoikeutemme
»kansalle».
Tavallaan valtausyritys kuitenkin onnistui. Me poistuimme sittenkin
aikaisemmin kuin oli ollut aikomuksemme eikä enää sinä kesänä palattu.
Eihän ole hauskaa urheilla poliisin turvin, ja tietoisena siitä, että
ainakin oli yritetty käyttää vieraan maan miesten apua omia kansalaisia
vastaan. Mielemme haikeus olisi varmaan ollut pienempi, jos olisimme
aavistaneet, mihin muotoihin tämä veljeytyminen ja avun hakeminen
myöhemmin tulisi pukeutumaan. Tämänkesäisten suurtapausten rinnalle oli
meidän osallemme tullut vain pieni pirahdus. Olen kertonutkin sen vain
siksi, että sillä kuitenkin oli enteen arvo.
Kesäkuussa 1917.