Olen minä nyt sentään saanut lähtölohen omallakin onnellani ja omaan
laskuunikin. Eräs toissyksyinen semmoinen oli komeimpia kalojani. Mutta
tiukalle sen ottaminen otti ja olisi kai sekin oikeastaan luettava
sattumalta saatujen onnen lohien luokkaan, niihin, jotka eivät ole
saadut säännöllisissä oloissa.
Elokuun viimeisellä viikolla on tavallisesti erinomainen syönti.
Minulla on silloin miltei joka vuosi ollut jokin aivan erikoinen päivä,
jolloin olen saanut kuusikin suurta, eikäpä sitä enempää juuri jaksaisi
eikä ehtisikään, jos käyttää hiukankaan hienompia vehkeitä, sillä
hyvinäkin syöntipäivinä ei lohi syö pitkin päivää, vaan ainoastaan
jonkin lyhyen ajan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Toisina päivinä
olen voinut saada neljä tai ainakin ollut kosketuksissa niin monen
kanssa. Huonoimmat päivät ovat olleet kahden lohen päiviä. Sitten
syyskuun tullen ja kutuajan lähetessä on saalis vähentynyt yhteen ja
lopulta yhettömiin. Kuta enemmän lohia nousee koskeen, sitä huonommin
ne ottavat. On koko lailla kiusoittava ja nöyryyttävä se voimattomuuden
tunne, kun eivät mitkään ponnistukset auta. Edellisen hyvän syönnin
aikana on tullut melkein mahtaileva varmuus siitä, että kyllä niitä
saa, minkä viitsii ottaa, ja jos ei yhdellä vehkeellä, niin toisella.
Luulee olevansa kosken herra ja ottavansa siitä kuin aitastaan omalla
avaimellaan. On kovin nolaavaa, kun alkaa huomata, että lohi sittenkin
on oma herransa ja koskensa herra ja menettelee onkimiehen kanssa juuri
niinkuin itse tahtoo, tullen jokunen vain kuin armosta eikä ansiosta.
Se näyttää ilmaisevan sitä isännyyttään ja itsenäisyyttään ei
ainoastaan passiivisesti, olemalla ottamatta pyydykseen kuinka
viehättävään tahansa, vaan myöskin aktiivisesti. Menipä koskelle mihin
aikaan päivästä tahansa, aina siellä näkee suuria, niinkin suuria,
ettei niitä koskaan saa ongella. Siellä on sekä porsaan kokoisia että
emäsiankin. Ne alkavat ensin näyttäytyä kosken alla suuressa
suvannossa, pomppaillen siellä sen syvimmällä paikalla ilmaan metrien
korkeuteen, sitä vaille, etteivät välistä hyppää veneeseen. Niskassa ne
tekevät samoin ja olen minä siellä sekavin tuntein, sekä ihastellen
että harmitellen, istunut tuntikausia rannalla vapa toimetonna
vierelläni, odotellen hyppäyksiä ja sitä seuraavia posahduksia veden
sileään pintaan, kun vesi pärskähtää ilmaan niinkuin siihen olisi
pudonnut meteori taivaasta. Mutta varsinkin Välisuvannossa ne
metelöivät, loikaten siihen tullessaan ja siitä lähtiessään, milloin
keskellä, milloin milläkin rannalla, usein ihan arkun juurella, jossa
vain istun enkä enää heitä, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään
tulosta, ellei ehkä sattuisi tarttumaan ulkoapäin--mutta enhän ole
tullut tuulaallekaan. Jos istun vähän aikaa hiljaa, nousevat ne siinä
niin lähellä, että erottaa silmän ilmeen ja kai näkisi sen
rävähtävänkin, jos kalan silmä rävähtäisi eikä tuijottaisi niin
jäykkänä ja tyhmänä.
Niillä on kuitenkin kullakin eri ilmeensä ja eleensä, eri tapansa
hypätä. Toiset nousevat verkkaisesti ja tyynesti ja joko putoavat
pyrstölleen solahtaen kuin entiseen reikään tai sitten kuin
tasapainonsa menettäen ja luiskahtaen lappeelleen. Toiset tulevat ylös
vihaista vauhtia, intohimoisen tuimassa hyppäyksessä joko suoraan ylös
tai pitkin vettä joskus kaksi kolme kertaa peräkkäin, niinkuin niillä
olisi jonnekin niin kiire, etteivät ehdi tehdä taivaltaan veden alla,
vaan oikaisevat ilmojen tietä. Joskus koko ruumis ja varsinkin pyrstö
tutisee tehdystä tempauksesta, toisen kerran niillä ei näytä olevan
itsellään mitään tekemistä ylösnousemuksensa kanssa, vaan näyttävät ne
syöksyvän syvyydestä kuin jonkin vieraan voiman työntäiseminä.
Tienneekö kukaan, mitä varten ne näin kutunsa edellä hyppivät:
pakenevatko ne toisiaan siellä mahdollisesti tapahtuneessa taistelussa
vai onko se vain kiimaa ja elämäniloa? Mutta miten ja mistä syystä
hyppinevätkin, onkijaan se semmoinen uhmaileva rehentely ihan hänen
nenänsä edessä vaikuttaa ilkunnalta ja ivalta eikä hänen lopulta auta
muuta kuin vastata ylenkatseeseen ylenkatseella ja kääntää heille
halveksuva selkänsä ja lähteä koskelta kotiin, lopullisesti,
peruuttamattomasti.
Olin tehnyt sen tempun jo monen monta kertaa ja joka kerran perästä
kuitenkin taas mennyt uudelleen yrittämään. Ja kuta useammin menee
turhaan, sitä suuremmaksi kasvaa halu koettaa yhä ja yhä, saadakseen
jos suinkin mahdollista kerran vielä uudelleen kokea kaikki ne
jännitykset, tyydytykset ja mielenliikutukset, joita suuren lohen
tarttuminen ja taistelu sen kanssa tarjoo. Saatuaan siitä vähän aikaa
paastota, tulee sitä kuin nälkäinen ikävä. Viikko sitten saatu lohi on
jo haihtunut veristä ja luonto vaatii uutta. Ja joskus saakin sen
tarpeen tyydytetyksi vielä viimeisenäkin päivänä, ja riittää siitä
sitten sensatiota koko talveksi.
Huopanan koskessa on sen keskijuoksussa n.k. Välisuvanto. Sen
vasemmalla rannalla on suuri kivi, jonka kohdalla kuohu juuri päättyy
ja vesi alkaa virrata hitaammin, muodostaen samalla pienemmän
syvänpuolisen akanvirran. Hiukan alempana on pari vedenalaista kiveä,
joiden kohdalta lähtee pienempi kosken sivuhaara. Tämä alue, mutta
varsinkin noiden vedenalaisten kivien ympärys on kosken parasta
kalavettä, jossa suuria kaloja aina seisoo, silloin kun niitä on
koskessa. Kalastan tämän paikan tavallisesti niin, että ensin kierrätän
perhon tuon suuren kiven ympäri ja annan sen joutua akanvirtaan. Kun se
heitto on tehty, siirryn askel askeleelta hiukan alemma, niin että
ensin ulotun noihin vedenalaisiin kiviin niiden yläpuolelle, sitten
niiden alapuolelle ja lopulta niin kauas suvannon keskeen kuin saan
siimani lentämään. Näitä ensimmäisiä heittoja tehdessä on oltava
mahdollisimman varovainen ja pysyteltävä ainakin pari vavan pituutta
vesirajasta tai myös kyyristyttävä ja heitettävä istualtaan, jottei
pelästyttäisi kalaa, joka hyvin usein hyökkää esiin rantakivien
lokeroista tai siinä olevan tukkipuoman alta. Jollei näillä heitoilla
ota, on mentävä rantakiville ylettääkseen ulomma ja keskemmälle
suvantoa, jossa taas siellä on useita varmoja ottopaikkoja. Jos nämä
heitot uudistaa eri perhoilla joitakin kertoja eikä kala ota, saa olla
jotenkin varma siitä, että kaloja joko ei ole tai eivät ne välitä
ottaa. Jos ne taas siitä ottavat, on niitä muuallakin ja on syytä, niin
pian kuin vain ehtii, ryhtyä penkomaan kosken muitakin kätköjä.
Olen nyt taas siinä, lähtöpäivän edellisenä iltana, yrittämässä vielä
viimeisen kerran. Annan kertautua vielä kerran kaikkien tuttujen
herkullisten heittojen, jotka vähitellen ovat muuttuneet niin
koneellisiksi, että osaisin tehdä ne ummessa silmin. Usein olen tehnyt
ne niin pimeässä, etten enää ole voinut nähdä siiman viriä veden
pinnalla...
Saisi se nyt ottaa, saisi koski nyt tehdä minulle viimeisen
palveluksen, kohtahan se pääsee minusta rauhaan yhdeksäksi kuukaudeksi.
Tulisit vaikka sinä, joka siellä juuri pomppasit ilmaan. Minulla on
sinulle siimassani yksi parhaita, makeimpia, lihavimpia perhojani, iso
_Cinnamon_, kanelinkarvainen makupala, yksi niitä suuria, joista pidät
ja jotka alkavat kohta tulla. Otahan nyt niitä odottaessasi tätä
edelläkävijää, ennenkuin muut ehtivät. Onhan sinulle suuri korotus ja
kunnia, jos tartut ja tulet. Minä kannan sinut kaiken kylänväen
katsellessa kauppapuodin ovelta ja pikku poikien seuratessa sillan yli
Kokkolaan, jossa sinut punnitaan kilovaa'alla ja julistetaan onkikauden
kauneimmaksi kalaksi. Sitten pannaan sinulle sokeri jauhoa suuhun,
sinut kääritään nokkosiin ja voipaperiin ja ommellaan valkoinen
palttina ympärillesi. Matkalla minä kannan sinua käsilläni kuin
kapalolasta. Kun sinut kotona vapautetaan kääröstäsi, saat olla varma
siitä, että sinua ihastellaan ja ihmetellään lihavuuttasi ja punaisia
täpliäsi ja mahtavaa pyrstöäsi ja valtavaa väkäleukaasi ja sanotaan:
»Semmoinen kala!»--ja siellä on niitä, jotka eivät ole sinunlaistasi
ennen nähneet eivätkä tahdo ottaa uskoakseen, että sinä, semmoinen
peto, olet ottanut onkeen ja siinä pysynyt. Minä sanon heille, että
sinä kyllä olisit päässyt irti, jos olisit tahtonut, vaan että sinä
tulit mielelläsi. Ei sinua silvota eikä suolata, vaan pannaan
kokonaisenaan pataan ja nostetaan padasta suurelle hopeavadille, jonka
reunat koristetaan vihreällä salaatilla ja punaisella tomaatilla ja
milläpä kaikella makosella ja kauniilla. On kutsuttu naapurin väet
vieraaksi ja minä lupaan, että he huudahtavat hämmästyksestä
nähdessään, kun sinut kannetaan esiin. Tulisit nyt, kun kerran sinun
kuitenkin on päätettävä päiväsi. Onhan parempi, että päätät ne näin,
kuin että voimakas sydämesi väsähtäisi vanhuuttaan ja sinä painuisit
pohjaan kuin vettynyt hako ja sieltä mätänevänä ja muodottomana
ajautuisit jonkin mutaisen lahden pohjukkaan, jossa lokit ja varikset
repeloisivat silmät päästäsi ja selkäruotosi lopulta joutuisi
ketturevon retuutettavaksi sen poikien haisevaan luolaan.
No, siellä se nyt on, näkyi selkäevä ja pyrstö! Se otti jotakin perhoa.
Ennenkuin saan siimani menemään sinne, otti se jo toisen. Jos
tapahtuisi se ihme, että se ottaisi minunkin perhoani! Heitto sinne,
missä se on, on kaikkein vaikeimpia. Virta siinä aina kantaa siiman
mutkalle niin, että se riipaisee perhon mukaansa ja tuo sen kalan eteen
väärin päin, silmukka edellä. Se olisi saatava sinne niin, että perho
pysyy ilmassa ja putoo ennen kuin siima. Koetan keinoa, jota sanotaan
siiman »syöttämiseksi»: kerään sitä ennen lopullista heittoa rullalta
pari metriä käteeni ja kun heitto on tehty ja siima ojentuen kantautuu
eteenpäin, lasken vavan kärkeä ja päästän irtosiiman menemään jolloin
ulkona oleva siima nielaisee kädessä olevankin renkaiden läpi ja vie
sen mukanaan. Heitto siten itsestään pitenee. Ja kun samalla kohotan
vavan kärkeä, oikiaa alaspäin taipuneen siiman mutka ja perho putoo
hiukkasta aikaisemmin kuin siima ja alkaa kaarensa sitä paikkaa kohti,
jossa kala äsken nousi. Onnistuiko se? Eikö kaari vieläkin ollut liika
lyhyt, kala oli kai alempana eikä nähnyt perhoa? Ei ollut. Heitto
onnistui.
Se näki sen! Siunatkoon, se näki sen ja otti! Sainko minä sittenkin sen
ottamaan?
Se on vanha koiraskala, jos on se, joka hyppäsi, jo siitäkin päättäen,
millaiset ovat sen eleet. Ensin pyrstön valtava posahdus, sitten suin
päin pohjaan. Mutta siinä on matalaa, siihen se ei voi jäädä. Hyökkäys
oikeaan, toinen vasempaan, sitten se viiltää eteenpäin, ei kuitenkaan
nopeammin kuin että rullan avulla ja viemällä vapa taapäin saan siiman
pysymään tarpeeksi tiukalla. Nyt se heti hyppää--niinkuin tekeekin. Se
se on, sama, jonka jo näin, musta uroskala, keltamahainen. Tästä tulee
totinen ottelu, tässä tulee kertautumaan kaikki entiset vaiheet. Kala
on nähtävästi juuri järvestä noussut, koska se ei vielä näytä tuntevan
kosken pohjaa. Syvää paikkaa etsiessään se hummaa edes takaisin
toiselta puolelta toiselle, riipoen siimaa ja laulattaen rullaa. Nyt se
on suvannon toisella puolella arkun luona, kohoo sitä rantaa hiljalleen
ylös ja aikoo arkun yläpuolella olevan puoman alle. Elä sinä sinne,
tule sinä vain tänne, tälle puolelle, täällä saat paremman suojan,
tänne sinun kuitenkin on lopulta tultava!
Voi sinua siunattu bamburuokovapani! Se milloin taipuu juurtaan myöten
luokille, milloin suoristaikse heti ja sitä mukaa kuin pingoitus
vähänkin laukeaa. Se on elävä olento, se tietää, mistä on kysymys, se
on täysin tehtävänsä tasalla. Se on saanut jousensa jänteen Gangesin
mudasta ja Intian auringosta ja siinä on jotakin tiikerin käpälän ja
kynnen ja hampaan kiinnipitävää voimaa, eikä se niskaan päästyään
päästä elefanttiakaan, vaan seuraa mukana ja pitää kiinni. Se on se,
joka tekee työn, minä annan sille rullalta vain sen, minkä se
milloinkin tarvitsee. Kun kala kiristää, niin se joustaa ja päästää,
kun kala päästää, niin se kiristää.
Ei ole kala vieläkään löytänyt sitä syvännettä, jota se etsii, pohjaa
tonkien. Se on nyt keskisuvannossa, jossa se jurnittaa ylöspäin, aina
kuohun alle ja hiukan ylemmäkin. Minun täytyy seurata mukana, pysytellä
aina yläpuolella, ettei koukun ote irtaantuisi. Yht'äkkiä se kääntyy
alas, laskeutuen hiljalleen myötävirtaan. Nyt se on löytänyt sen, mitä
etsii: kosken syvimmän haudan kuohun alla. Se äkäytyy siihen kuin
ankkuriin, viistossa pohjaan eikä sitä siitä saisi mikään voima ulos.
On kestävä vielä kauan, ennenkuin se uupuu niin, että ei enää jaksa
puskea päätään pohjaan.
Ja kestäköön kuinka kauan tahansa, ei tuolla väliä, kunhan tulee niin
ajoissa, että näen ottaa. Paljonko on kello? Oli kuusi kuin otti, nyt
se on puoli seitsemän. On valoisaa vielä ainakin tunnin verran. Ole
vain siinä, älä hätäile sinä, kun en minäkään. Istumme ja panemme
tupakan. Pyydän, ole hyvä ja pysy hiljaa, kunnes saan savukkeen suuhuni
ja raapaistuksi tulen laatikosta polvieni välissä. Hyvä on. Olen
valmis, nyt saat tehdä mitä tahansa, kunhan et vain lähtene alas--
silloin meistä tulee vihamiehet, minun täytyy panna kova kovaa vastaan
ja sinulle saattaa jäädä suuhun perho peräimineen. On parasta meille
molemmille, että pysymme ystävinä, äijät. Et ole enää luultavasti
kutukuntoinen, koska otit. Et välitä naaraista, koska sinulla on aikaa
muuhun. Kai tulit vain vanhalta muistolta koskeen kuokkimaan toisten
häitä. Joudat hyvin pois, ei ole elämälläsi enää mitään tarkoitusta,
nuorempasi tekevät sulhontehtävät paremmin kuin sinä.
Se on kiltti kala, ei pyri enää ylös eikä alas, ei riuhdo eikä reudo,
niinkuin pienempäin, jonkinjoutavain hätiköiden on tapana.
Ahaa, nyt se liikkuu--nousee sieltä--näkyy jo heittosiiman ja
rullasiiman solmu. Tuuma tuumalta se nousee eikä jaksa enää voittaa
vavan jousen jännitystä. Näkyy jo silloin tällöin selkäevä ja pyrstö.
Ettei se uupuessaan veden vietäväksi heittäytyen menisi sen mukana,
minä hellitän siimaa ja houkuttelen sen menemään takaisin pohjaan.
Uupukoon siellä. Kun se on vielä jonkin verran enemmän väsynyt, minä
saan sen helpommin johdetuksi lähemmä.
Se levähtää siellä, minä istun ja istun vavan huojuessa ylös ja alas
kuin hiljaisessa tuulessa. Yht'äkkiä laukee jousen jännitys, kala tekee
muutamia kiivaita tempauksia ja nousee pinnalle. Alkaa ottamisen
viimeinen, jännittävin vaihe. Se ei ole jaksanut vastustaa veden painoa
eikä vavan kärjen lakkaamatonta, uuvuttavaa kiristystä alhaalta ylös.
Se on siitä hermostunut, se suutahtaa ja tekee vihaisen pyörähdyksen
alas. Se saa nyt mennä minkä tahtoo, mutta se ei menekään, tekee vain
lyhyen kaaren ja kiertää takaisin ylös. Se pyrkii äskeiseen piiloonsa,
mutta ei enää jaksa päästä. Se on nyt jo lähempänä, kiertelee siinäkin
alas ja kaartelee ulos, mutta ympyrä käy yhä ahtaammaksi ja matka
välillämme vähemmäksi. Se on jo melkein veden pinnalla, niin että näen
sen mahtavat, joukeat liikkeet. Yhä enemmän rantautuen se on viimein
tukkipuoman luona ja käy sen allakin. Jos minulla olisi apumies, olisi
se jo minun, mutta minä en pääse liukkaalle, liikkuvalle puulle. Sen on
annettava painua puoman päähän, matalammalle vedelle. Se peräytyykin
sinne, mutta ennenkuin siimaa kerien joudun sinne iskukoukkuineni, ui
se taas ulos. Sitä alkaa siellä pyörryttää, se kaatuu kyljelleen, mutta
saavuttaa kohta taas tasapainonsa. Virta kantaa sen sivuhaaraan, sinne
se ei saa mennä, siellä on silta, jonka alitse ei saa vapaa. Täytyy
tiukoittaa ja käännyttää silläkin uhalla, että vehkeet pettää. Silloin
se kääntyy ja kantautuu rantakiville, pelästyy niitä ja lähtee ylös.
Minun on jäätävä alas ja koetettava saada se isketyksi silloin, kun se
taas palaa alas. Suoristan vavan ja siiman yhteen linjaan kalaa kohti
vastavirtaan päin ja astun veteen sitä vastaan, koukun varsi
kainalossa. Nyt vapa hiljalleen taas takaisin alavirtaan. Kala seuraa
mukana kelluen vatsa ylhäällä minua kohti siihen, missä seison polviani
myöten vedessä. Ennenkuin se ehtii luiskahtaa ohi, nostan sen siitä
koukulla jalkaini juuresta ja kahlaan maihin. Siiman höllentyessä on
perho irtautunut sen suupielestä. Sen lujemmassa se ei ollut. Jokin
potkaisu ja pyörähdys ja se olisi voinut päästä.
On vähän sääli ja surku voitettua veden urhoa siinä, missä se lepää
litteällä kivellä kaulasuoni avattuna ja vielä sykkivä sydän pulputtaen
tummaa verta. Se on kuollut, mutta sen sydän vielä elää, tuo voimakas
elin, joka antoi sille voimaa kovimmankin kuohun voittamiseen, mutta
uupui, ennenkuin katkesi minun jouhen hieno heittosiimani. Tekisi
mieleni pitää sille peijaiset ja laulajaiset ja loihtijaiset ja
sovittajaiset, niinkuin esi-isät pitivät mesikämmenelle, nimitellen
sitä kaikenlaisilla kunnianimillä. Tekee miltei aavemaisen vaikutuksen,
kun näen, kuinka suuri kala verensä vuotaessa menettää tummanruskean
värinsä, joka vähitellen vaihtuu kellanruskeaksi.
Olen ottelustamme niin menehtynyt, että minun on pakko, ennenkuin
lähden kantamaan saalistani kotiin, istua vainajan viereen levähtämään
ja tyynnyttämään omankin sydämeni sykintää. Miksi minä sittenkin hänet
huvikseni tapoin? En tapa heitä enää--ainakaan tänä syksynä.