Olen tässä kehuskellut kaloilla, joita olen saanut silloin, kun mieleni
on niitä erikoisen kiihkeästi halunnut. Kehun nyt vaihteeksi niillä,
joita olen saanut silloin, kun en ole niitä lainkaan halunnut.
Kun oleilen koskellani kauemmin kuin muut toverit ja saan pitää sen
kokonaan hallussani, luovutan sen toisten tullessa heille ja olen joko
kokonaan kalastamatta tai menen ulos vasta sitten, kun he ovat käyneet
onkimassa ongittavansa. Tai käytän myös aikani petokalojen, ahventen ja
haukien, vainoamiseen semmoisissa paikoissa, joista ei saa jalompaa
kalaa.
Eräänä aamuna, kun muut vielä vetelivät aamu-uniaan ja heidän vapansa
vetelehtivät telineillään pitkin tuvan seiniä suloisessa sekasotkussa
märät siimat rullissa ja pyydysten koukut toisten koukkuihin
takertuneina, otin minä haukivapani, kiinnitin siimaan lujan teräksisen
heittosiiman ja siihen suurimman devonini. Joukko kylän pikku poikia on
aina pihalla vahdissa päästäkseen haavipoikina mukaan. Yksi saa haavin,
toinen koukun, kolmas repun ja niin sitä lähdetään hanhimarssissa ensin
sillan yli, sitten myllyn taitse, sitten Alasuvannon rantaa saunalle,
jonka kesäasukkaista yhtyy mukaan vielä liuta tyttölapsia poikien
lisäksi. Porkataan vetinen niitty suvannon lahden ympäri niemeen, jossa
suvanto kapenee niin sanotuksi Alakariksi. Tämä niemi on nurmipengermää
ja sen vieressä oleva syvänne on hyvä ahvenapaja ja taattu haukihauta.
Melkein aina siinä niitä ottaa, ja olen varma, että niin on tekevä
nytkin. Lohta siitä en ole koskaan saanut eikä sitä tarvitse pelätä
nytkään. Ne yleensä eivät ota kosken alijuoksussa, vaan nousevat
ylemmä. Kaikki harrastukseni on keskittynyt haukeihin ja minun
ylpeyteni on oleva esittää aamu-unisille herroille urheilutovereilleni
toteutunut tosiasia, ennenkuin he vielä ovat selviytyneet yöpaidoistaan
ja aamukahvistaan.
Kouraisen siis voitonvarmana devonillani syvännettä nurmipenkereen
alla. Siinä tavallisesti ensi heitolla ottaa, mutta nyt, kumma kyllä,
ei ota. Heitän vähän ulomma, mutta ei ota sielläkään. Täytyy siis
ryhtyä olantakaiseen otteluun ja tehdä leikistä tosi. Olisipa ihme, jos
ei keskivirrasta, jossa on matalikko ja matalikon alla syvennys,
tarttuisi nyt, koska muulloin on tarttunut. Siinä on melkein aina
hauki, miksei olisi nytkin?
On riemu heittää tasaiselta tantereelta tarvitsematta varoa puita ja
pensaita niinkuin koskella. Pidän tässä pienen heittelyharjoituksen.
Lisään painoa pyydykseen ja annan sen sitten lätkähtää liki toista
rantaa.--»Näittekö, lapset, kuinka se lensi?»--»Olisi vielä lentänyt
vähän, niin pätkähti puomaan», säestelee mieliksi koukkua kantava
kellokas.--Siinä se on, niinkuin arvasin, hauki on ja on iso. Sen otto
on niin jykevä, että sanoisin olevan pohjassa, jos se ei samassa
liikahtaisi ja vapa vavahtaisi ja rulla räjähtäisi kuin jänisräikkä.
Onkin oikein jättiläishauki, pyrstöstä päättäen. Se on kymmenen, on
sadan lohen arvoinen, joka varmaan on hävittänyt tänäkin yhtenä kesänä
mullosia enemmän kuin minä heitä koko elämässäni. Voipi olla ainakin
viisikiloinen. Mitä se on mahtanutkaan tuhota lohen sukua tässä
suvannossa, jossa se luultavasti on kaiken ikänsä haaskannut, sillä
eiväthän hauet muuta majaa enemmän kuin muutkaan pedot, niin kauan kuin
niille ruokaa riittää. Viime kesänä sain tästä kolmekiloisen, jolla oli
vatsassaan kaksi puolenkilon mullosta. Niin että lohen lihaa sieltä
nousee, vaikka nousisikin hauki.
Mutta onko se hauki? Eihän se ole kuin lohi, oikein komea. Pojat ja
tytöt huutavat hurraata nähdessään sen hyppäävän ja alkavat kiistellä,
kuka sen saa ottaa, koukkupoikako vaiko haavipoika? Koukkupoika
tietysti, ei se haaviin mahdu! Mutta minä seison ja uuvuttelen sitä
hiukan sekavin tuntein. Enhän tullut tänne saamaan lohia, vaan haukia,
lohethan ovat tänä päivänä toverien eikä minun. Mutta toisekseen, eihän
niistä kukaan olisi arvannut tulla etsimään lohia täältä, mistä niitä
ei ole koskaan ennen saatu. Ja minähän lähdin koettamaan haukia,
vilpittömässä tarkoituksessa. Eihän tämä ole minun syyni. Tuli
tapaturma, tapahtui vahinko--mieluinen vahinko. Tästä aukee muuten
aivan uusia mahdollisuuksia vastaisille kokeiluille: tämä suvanto voi
olla yhtä antava kuin Välisuvantokin... Kala valmistaa minulle
melkolailla mielenkiintoisen otto-ottelun, pitää aikamoista meteliä
väljässä vedessä ja kaartelee kauniisti, ennenkuin antautuu penkereen
luona otettavaksi. Ottajapoika odottaa sitä jännityksestä käyränä
rannalla ja saa kuin saakin sen ja retuuttaa niitylle. Riemusaatossa he
kantavat sen seipäässä olallaan pihaan, häntä maata viistäen,
viisikiloisen koiraan.
Kaverit ovat vihdoinkin nousseet ja saaneet kahvinsa juoduksi ja ovat
vapoineen valmiina lähtemään koskelle ja aloittamaan aamukalastuksensa
hekin.
--Anteeksi nyt, pyhät veljet, enhän osannut aavistaakaan ... mutta minä
luulen, että nyt ottaa mistä tahansa, kun otti siitäkin, mistä muulloin
ei ole ottanut milloinkaan.
--Niinkö luulet?
Ja heille tulee kiire koskelle, pantuaan jokainen siimaansa samanlaisen
devonin kuin minun.
--Jos ketä haluttaisi koettaa haukia, niin tietäisin vielä toisenkin
paikan, jossa se aina asuu ja jossa eilenkin otti, mutta puraisi poikki
perukkeen ja vei vehkeet--se olisi välttämättä saatava siitä pois ...
minä tulen neuvomaan, jos kuka tahtoo.
--Ei meillä nyt ole aikaa haukien kanssa!
No, kun ei liene, niin menen sitten itse vielä kerran--enkähän ole
sielläkään kenenkään tiellä. Ja se nyt on ainakin semmoinen paikka,
jossa ei ole lohta.
He hajaantuivat koskelle, toiset Välisuvantoon, toiset niskaan.
Seurailen heitä verkkaisesti ja kun näen, mihin he ovat asettuneet enkä
missään tapauksessa tule heidän tielleen, menen omaan haukipaikkaani.
Se on ylinnä niskassa pieni poukama, jossa kasvaa ahvenheinää ja muuta
limaa, minkä suojassa hauen on mukava väijyä laskevia salakoita ja
muuta kalaa ja mihin uusi aina ilmaantuu heti, kun entinen on otettu.
Haukien suhteen ei ole tarvis olla varovainen ja kun olen täysin varma,
ettei lohi missään tapauksessa ota, menen minä kompuroitellen suoraa
päätä kivelle, josta on mukavin heittää ja roiskautan pyydyksen hiukan
ulkopuolelle ahvenheinikon. Annan sen painua vähän ja alan sitten
laiskasti ottaa sisään. Se tarttuu siellä limaan, minä nyhtäisen sen
irti ja luulen tuntevani, että se taas on limassa kiinni, kun se onkin
kiinni kalassa--tietysti hauessa! Minulla on lujat vehkeet, en välitä
uuvuttaa, lopetan lyhyeen ja peräydyn sitä varten sen verran, että saan
sen vapaa rasittamatta kerityksi rullalla maihin. Se sekaantuu yhä
enemmän heinikkoon, käärii tukon päänsä ympärille eikä kykene tekemään
vastarintaa--hinaan hiljalleen, tukko tulee suuremmaksi ja kun se on
kuivalla, minä menen ja aion nostaa sen vielä hiukan ylemmä, kun
huomaan taas saaneeni lohen, en tosin niin suurta kuin äsken, mutta
sentään kolmekiloisen.
Lohen onginta on--totean sen taas--täynnä yllätyksiä, ei koskaan voi
edeltäpäin mitään säätää eikä päättää. Milloin kapsahtaa katajaan, kun
kurkottaa kuuseen, milloin käy niinkuin Saulille, Kiisin pojalle, joka
lähti etsimään isänsä aaseja, mutta tavottikin kuninkaan kruunun.