Yleensä luullaan, että kalan saaminen riippuu onkijan taidosta, joka
taas on tulos hänen saavuttamastaan kokemuksesta. Ja tietystihän täytyy
osata jonkin verran onkiakin, ennenkuin kalan saa. Ei se kernaasti ota
seisovaan syöttiin eikä aivan jalkojenkaan juuresta, vaikka tosin olen
nähnyt paljon loistavia esimerkkejä siitäkin. Mutta yhtä paljon kuin
taidosta, riippuu saalis sattumasta, onnen tempauksesta, jostakin
selittämättömästä yllätyksestä. Sen varassa on taitavimmankin onkijan
saalis. Olitpa kuinka harjaantunut tahansa, olipa sää kuinka suotuisan
näköinen hyvänsä, teitpä todennäköisyyslaskelmasi kuinka taitavasti
tahansa, se on: olipa sinulla kourassasi kuinka monet hyvät valtit
tahansa, peli saattaa olla menetetty, sillä kalalla on silläkin omat
korttinsa ja valttinsa, joita et tunne ja joihin se ei anna katsoa ja
jotka saattavat olla paremmat kuin sinun ja ovatkin tavallisesti.
Vaikka sinulla olisi mukanasi parhaaksi tietämäsi herkut, joita samana
vuodenaikana ja samalla säällä olet menestyksellisesti tarjonnut,
suvaitsee kala ottaa jotakin muuta, jota et ehdi sille tarjota,
ennenkuin se on syönyt syötävänsä omasta pöydästään ja mennyt
ruokalevolle. Voi myöskin tapahtua, että kala jostakin syystä ei ole
siinä paikassa, missä luulet sen olevan. Pienimmässäkin vedessä sillä
on monet olinpaikat, riippuen tuulista, ilman paineesta, veden
korkeudesta, auringon asemasta taivaalla. Päivällä se on toisessa
paikassa kuin yöllä, pilvisellä toisessa kuin poudalla.
Tämä nyt koskee etupäässä mullosta, joka on vesien oikullisin eläjä.
Vaikka olen kalastanut toistakymmentä vuotta samassa koskessa ja
luullut jo päässeeni tuntemaan kaikki sen kätköt ja sen kalojen oikut,
tuottaa minulle joka päivä yllätyksen.
Yksi osa kalastajan onnesta on myöskin hänen vaistonsa, joka hänen
itsensä tietämättä ohjaa häntä sopivaan paikkaan sopivalla pyydyksellä
ja joka kyllä voi olla tulos, joskin tietämätön, pitkällisestä
kokemisesta ja harjaantumisesta. Tuleehan useinkin--sen tietävät kyllä
kaikki oikeat innostuneet onkimiehet--yht'äkkiä kuin jonkinlainen
innoitus, inspiratio, sisäinen ilmestyksellinen sysäys--jos nyt oikein
juhlallisesti puhutaan--joka on sanovinaan, että nyt! ... nyt juuri on
sopiva hetki!--vaikka se hetki säähän ja tuntiin nähden ei näyttäisi
olevan ollenkaan edullinen. Minä sanon: »Nyt minä menen ottamaan kalan
... nyt varmaan syö ... siitä ja siitä.» Ja jos minä silloin onnistun
ja onnistun vielä toisenkin kerran, saattaa se toisista näyttää miltei
taikurimaiselta. Sillä ainoastaan onnistumiset jäävät muistiin ja
epäonnistumiset unohtuvat.
Itseni minun on aina täytynyt panna sellaiset tapaukset onnen laskuun,
vaikka toiset tahtovatkin nähdä niissä taidon tuloksia. Siitä
huolimatta hivelee sellainenkin menestys kalastajaturhamaisuuttani ja
annan toisten kernaasti kehua itseäni siitä, kursaillen vain näön
vuoksi. Ja suotakoon minulle se viaton ilo, sillä monessa muussakin
aikamies muuttuu onkiessaan lapseksi. Niin pian kuin hän tarttuu
vapaan, joutuu hän sen tenhon taikapiiriin aivan samoin kuin pikku
poikana siihen ensi kerran tarttuessaan. Ukko, kuinka vanha ja viisas
onkin, mikä ylhäinen asema hänellä lieneekin yhteiskunnassa ja
valtiossa, onkiessaan hän on uudelleen poika--ja siksi tullakseen hän
oikeastaan onkiikin. Ja niinkuin pojat aina kehuvat toisilleen
saaliitaan, kuinka pieniä tahansa, niin kehun siis tässä minäkin taas--
edellisen lisäksi--seuraavilla saavutuksillani, jotka ovat antaneet
turhamaisuudelleni erikoista tyydytystä.
Suurinta tyydytystä on minulle onkimiehenä tuottanut kalan saaminen
silloin, kun se on saatu ikäänkuin tilauksesta, kun sitä on välttämättä
tarvittu pataan pantavaksi, kun olen tahtonut ja luvannut sen saada ja
myös saanut. Olen esittänyt yhden sellaisen tapauksen siitä suuresta
yksinäisestä säyneestä Porkkalassa. Melkein samanlainen tapaus oli
minulla eräs jotenkin samanlaiseen tarpeeseen saatu mullonen
Huopanassa.
En ollut eräänä päivänä välittänyt mennä ongelle, en edes saadakseni
itselleni syömäkalaa. Keittäköön Kokon Saima vaihteen vuoksi puuron tai
vellin päivälliseksi. Silloin ajaa yht'äkkiä voimavaunu portin eteen.
Niitä kulkee jo sielläkin harva se päivä näitä voimavainolaisia,
pysähtyen pyytämään ruokaa, enkä nyt välitä mennä tuttavuutta tekemään.
jatkan vehkeiden kuntoon panemista iltaongintaa varten. Mutta Kokon
Saima tulee vähän niinkuin päivitellen, että kun taas tahtovat ruokaa,
ei ole kuulema joudettu syömään koko päivänä, mutta mitäs minä nyt
niille, kun ei ole tuoretta kalaakaan, menkööt majataloon.
--Onhan teillä peruja?
--Pelkkiä perujako minä niille hienoille Helsingin herroille ja
rouville ... kysyivät kalakeittoa... Kalat on koskessa, minä sanoin.
--Pankaahan pata tulelle, minä sanoin. Mahtaisiko pitää olla kuinka
monta kiloa?
--Söisi kai ne nälkäänsä montakin, mutta kunhan saisi edes kaksikaan,
niin höystäisi heitä hauikkaita läskisoossilla.
--Hyvä on, pankaa perupata tulelle.
Olin jossakin suuruudenhulluuden puuskauksessa ottanut urakan,
tietämättä lainkaan, voisinko sen täyttää. Kyllähän Huopana yleensä
antaa, mutta saattaa olla antamattakin. Jos olisin edes mennyt salaa.
Nyt otan vastaan kuin tilauksen ja ihan kilolleen. Millainen lienee
siellä ilmakaan? Kirkas paiste. Perhoa ne nyt eivät ota, tuskin
devoniakaan--ainoa mahdollinen on kai matonen. Niitä ei ole ennen
kaivetuita. Ehkä perupellosta saan ... ja saankin muutamia
savukelaatikon pohjaan. Matosella onkiminen ei tosin ole kuuluvinaan
hienoimpaan ongintalajiin, mutta mielestäni se on yhtä hieno ja vaikea
ja siis oikeutettu kuin täyllä onkiminen. Se vaatii samanlaista
heittotaitoa kuin virvelöiminen ja melkoista harjaantumista ja
mielenmalttia. Mato kiinnitetään tavalliseen ahvenonkeen, yhteen tai
kahteen, toinen toisen yläpuolella olevaan, niin että siitä osa jää
ulkopuolelle koukun. Pari korttelia koukusta on pienoinen soikea tai
pyöreä paino. Onki heitetään vastavirtaan tai viistoon ja annetaan
painon kulkea pohjassa kuitenkaan siihen tarttumatta. Jos pohja on
epätasaista, vaaditaan tarkkuutta ja taitoa, etteivät paino tai koukku
jäisi kiinni. Se estetään siten, että vapaa nostetaan ja siimaa otetaan
sisään sitä mukaa, kuin virta kantaa painoa alas. Kun kala ottaa,
pysähtyy siima, mutta nykäisyä ei saa tehdä heti. Kalan on annettava
sitä ennen ottaa syötti kokonaan suuhunsa, minkä kyllä tuntee vavan
kärjessä. Tämän ongintatavan jännittäväisyyttä ja mielenkiintoisuutta
lisää, että onkija on kalan kanssa kosketuksissa kauemmin eikä myöskään
heti tiedä, minkä kokoinen kala on. Käytän matokonstia joskus
kirkkaalla säällä, kun muut keinot eivät teho.
Riennän Välisuvannon arkulle. Sinne mennessä olen saavinani varmuuden,
että tulen saamaan. Sillä minun _täytyy_ saada, enhän voi jättää hyvää
emäntääni pulaan, on kysymyksessä hänen kunniansa, minun kunniani ja
koko tämän kuulun Huopanan kunnia. Ja niinkuin sitä manaten minä heitän
siimani kerran, kaksi, ja kolmannella jo tarttuu. Ja kun se matoseen
tarttuu, niin se myös pysyy. Mene vain, mene vain, kyllä sieltä pian
tuletkin, ei nyt ole aikaa oikkuilemisiin. Sääli sinua, mutta ei tässä
auta. Syönyt olet, luultavasti omaa sukuasikin, nyt syödään sinut. Kuta
pikemmin antaut, sitä pikemmin se on suoritettu. Näyt olevankin aika
nätti mullonen, isompi kuin luulinkaan. Riität hyvin herrasväelle
potatin paineeksi--ehkä olet kiloinen--saatat olla suurempikin--
kolmekiloinen olet--niitä taisi olla siellä kolme--siis kullekin
kilonsa...
Yht'äkkiä näyttää kaikki olevan hukassa: haavi on unohtunut lähdön
kiireessä kotiin--en voi ottaa sitä tästä arkulta, se on uitettava
maihin. Hiihdättelen kaitaista siltapuuta myöten maihin. Kala seuraa
väkistellen mukana, näen täältä ylhäältä jokaisen sen liikkeen, kun se
milloin seisoo päällään pyrkien pohjaan, milloin puhallaikse pinnalle
ja hyppääkin, mutta väsyy väsymistään ja olisi valmis otettavaksi. Ei
ole muuta mahdollisuutta kuin uittaa se rantaan. Ylen arveluttava
yritys, mutta muuta keinoa ei ole, käsin en uskalla koettaa. On poukama
matalampaa rantaa kivien välissä, saan sen siihen, vedän sen pään
kuivalle ja kun se siiman ollessa tiukalla potkaisee, siirtyy se yhä
ylemmä, vielä viimeinen potkaus ja se on kuivalla. Käyn sen kitasiin
kiinni, napautan veitsen hamaralla niskaan. Kala on minun, kolme kiloa,
enempää en tarvitse.
Herrasväet--miellyttävä herra ja hänen soma, reipas, herttaisesti
huudahteleva nuori rouvansa--tulevat puolitiessä vastaan. Sallin heidän
ihailla kaunista kalaa--»sehän on vallan suurenmoista--niin pian--
juurihan te...!»
Olen tietysti, niinkuin se ei olisi sen erikoisempaa, niinkuin se olisi
jokapäiväinen asia--mutta kalastuspäiväkirjaani minä panen sen päivän
saaliin kohdalle huutomerkin.
Se oli sen pituinen se juttu--ja tämä toinen ei ole sen pitempi.
* * * * *
Minulla on kalakaveri, jolle olen kiitollisuuden velassa monista
ystävällisyyksistä. Hän on kuljetellut minua voimavaunussaan ja
vapauttanut minut siten loppumattoman pitkistä ja ikävistä rautatie- ja
laivamatkoista. Kun lähtee itseään hauskuuttelemaan, ei hän voi juuri
ajatella suurempaa huvia kuin jonakin kesäaamuna ison talon rappujen
edessä istua autoon ja selkäkenossa niinkuin lepotuolissa ajaa läpi
tuomia tuoksuvan Suomen ja saapua onkikoskelleen, mikä on ollut
talvenpitkäisten toivotusten tienpää. Tällä vierasvaraisella veljellä
oli sitäpaitsi jotakin, jota meillä muilla ei ole moniin vuosiin ollut
tarjottavana. Kun oli täytynyt rykiä rintansa käheäksi sammalen
sekaisesta sota-ajan sekatupakasta, oli hänellä vielä viime kesänäkin
säästössä vanhan ajan armiroa, jonka hän yhtä anteliaasti kuin kaiken
muunkin asetti ystäviensä käytettäväksi yhteisillä kalaretkillä.
Semmoinen toveruus velvoittaa, mutta en ollut tähän saakka saanut sitä
kuitatuksi muulla kuin suurella kiitoksella.
Oli taas vietetty koskella mukavia leppoisia päiviä, onkien toinen
toisella puolella kosken, kun oli siihen soveltuva, kaunis ilma,
nukkuen, kun nukutti, hätäilemättä, kiirehtimättä. Hänen oli lähdettävä
ennen kuin minun ja hän pani jo kampeitaan kokoon. Niiden joukossa ei
ollut tavanmukaista tuoretta lähtökalaa. Sattuu näet sekin joskus
kahdellekin kalamiehelle että se jää saamatta, jos liiaksi luottaa
viime tingan antiin. Emme kumpainenkaan olleet sinä päivänä emmekä
edellisenäkään saaneet semmoista kalaa, jota olisi viitsinyt viedä
suuren talon rouvalle tuoreiksi tuomisiksi. Sekä aamu- että
päiväkalastus oli mennyt hukkaan, vaikka lohia, suuriakin, oli ja näkyi
ja vaikka olimme koettaneet parastamme. Iltakalastus oli vielä
jäljellä, varmin kaikista suuriin nähden, mutta ennen kuin se alkaisi,
oli toverini lähdettävä laivaan--hänen autonsa oli sota vienyt, rauhan
tuomatta toista sijaan. Hän heitteli jo hyvästejään talonväelle,
jaellen lapsille jäljelle jääneitä makeisvarastojaan. Minäkin sain
niistä osani ja lisäksi laatikon niitä vanhoja armiroja.
--Vastalahjaksi sinun _täytyy_ saada lähtiäislohi! minä sanoin, tahtoen
osoittaa ainakin hyvää tahtoani. Ja minussa hytkähti, että ehkä ...
ehkä minä nyt onnistun--hänen onnellaan.
Mutta jos mieli, niin on pidettävä kiirettä. Silmäisen siinä pikaisesti
pöydälle levitettyä perhosvarastoani. On onkimiehen tärkeimpiä ja
samalla hauskimpia toimituksia tuumailu siitä, mitä perhoja milloinkin
olisi otettava mukaan koskelle. Sen harkinnan tuloksista riippuu, miten
kalastus tulee menestymään. Käy tavallisesti niin, että niitä sittenkin
tulee otetuksi mukaan liika paljon, ja jos ei ota ensimmäistä, niin on
edessä uusi valinta, joka vie aikaa ja lopulta sen sittenkin saa
ratkaista umpimähkään. Nyt ei ollut aikaa pitkään valintaan ja
kokeiluun ja minä kiinnitin siimaani yleisperhoni _Orange mallardin_,
jota ottaa melkoisen varmasti silloin, kun koskiperho _Stenofylax
stellatus_ on liikkeellä, sekä pistin hattuuni pari muuta.
Kokko on jo vetänyt kärryt rappujen eteen ja huutanut Akselille, että
on mentävä hakemaan hevosta haasta ja hetipaikalla.
--Jos Kokko on hyvä ja varaa nokkosia ja voipaperia, niin minä menen
ottamaan lähtölohen, minä sanon lähtiessäni.
--Jos se aiotaan ottaa tähän lähtöön, niin se on otettava pian! huutaa
Kokko jälkeeni.
--Ei tule minun tähteni viivykkiä!
Eikä tullutkaan. Heti ensimmäistä perhoa, jonka heitin arkulle vievältä
siltapuulta, ajoi iso, mutta ei tarttunut. Iskee melkein voimakkaammin
hermostoon, kun iso ajaa eikä ota, kun leimahtaa eikä jyrähdä. Se, joka
ajoi, ei aja toista kertaa ainakaan samaa perhoa. Niitä on siinä siis
suuria. Peräydyn kyyryssä siltapuuta myöten maihin, muutan toisen
perhon, suurenpuoleisen tummanruskean siivettömän n.k. _spider_perhon,
hiivin takaisin samaan paikkaan ja pudotan perhon lyhyestä siimasta,
niin että se tipahtaa veteen kohtisuoraan ilmasta, jolloin sen höyhenet
hajaantuvat herkulliseen asentoon. Mulahdus! posahdus! Kiinni on! Se on
hyväsisuinen, säyseä kala, eleistä päättäen mätikala. Näen jo, että
tulen saamaan sen pian--ehkä jo ennen kuin hevonen on valjaissa. Tuolla
Kokon poika sitä vie, huutaisinko apuun? En, otan itse, se on
komeampaa. Koukku on luja ja peruke myös. Kiristän sen arkun
huopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon, siirryn kivelle, jossa
iskukoukku on valmiina. Se loittonee, lähenee, kiertelee yhä lyhyemmin
--nyt vapa vasempaan käteen, koukku oikeaan--se kääntää kylkensä
kauniisti kohti ja nousee koukussa maihin. Se ei olekaan mätikala, vaan
uroskala, ainakin viisikiloinen. Tavallisesti se semmoinen tappelee
tunnin verran, tämä antautui viidessä minuutissa.
Hevonen ei ole vielä valjaissa. Siitä kuin lähdin, siihen kuin palasin,
on kulunut viisitoista minuuttia. Se oli reippaasti tehty, vaikka ma
itte sen sanon, ja koska muutkin sen sanoivat. Onnen takapotku,
jommoista en ole ennen saanut.
--Millä sinä sen sait? tahtoo toverini tietää.
--Sinun armirollasi.
Kun hän oli mennyt, löysin sitä vielä toisen laatikon pöydältäni. En
saanut sittenkään kiitollisuudenvelkaani lyhennetyksi. Hän pidätti
siinä taaskin itselleen viimeisen sanansa--kunnon kaveri Kurusta.
* * * * *
Tuppaa tulemaan väkisinkin taikauskoiseksi näissä tämmöisissä. Jos
hyvinkin ehkä, kun ei muuten saa, saisi silloin, kun tekee lupauksen,
pyhittää saatavan lohen jollekin toiselle. Ja minä olen kuin olenkin
sen jälkeen silloin tällöin mennyt ongelle toisen onnella, kun olen
epäillyt omaani. Vaikka siihen taikaan oikeastaan en uskokaan, minä
sittenkin joskus sen tekaisen. Ja mitä on sanottava seuraavasta
tapauksesta?
Viime syksynä, onkikauden viimeisinä päivinä näytti siltä, kuin suuret
jo olisivat lakanneet ottamasta. Ei niille enää viikkoon pariin ollut
kelvannut sinikultadevon, jolla aikaisemmin oli saatu, tarvitsematta
muulla koettaakaan. Sitten oli ottanut erilaisia isompia lohiperhoja,
_Sweepiä, Silvergreytä, Silver doctoria_ ja semmoisia. Mutta sitten ne
eivät välittäneet niistäkään. Oli kyllä ollut onkijan epäedullisin sää,
heikko itätuuli ja ilma täynnä sitä ryssän savua, joka muutti kaikki
värisuhteet sekä ilmassa että vedessä; olihan aurinkokin milloin
aavemaisen keltainen, milloin punainen kuin kuparikastrullin kansi.
Mutta sitten meni tuuli länteen ja siitä pohjoiseen ajaen pois savun,
sitten kirkastaen taivaan ja viimein vetäen sen harsoiseen pilveen.
Kun näin ilmain vaihteessa usein ottaa, niin lähdin taas koskelle,
tehden kuitenkin--varmuuden vuoksi--sen päätöksen, että, sainpa mitä
sain, se suolataan erään toverin purkkiin.
Ei muuten ollut ollenkaan otollisin aika päivästä. Ne ottavat siellä
harvoin kahden ja kolmen välillä, pikemmin kahden puolen puoltapäivää
ja sitten iltamassa. En ottanut mukaani muuta kuin devonin. Saa olla
ottamatta, jos ei sitä ota. Oli minusta kyllä sen pyydyksen sää:
vuoroin kirkasta ja pilvistä. Välistä menee koskelle kiihkeänä, joka
jänne vireessä ja nivelhermot kihelmöiden, välistä taas
välinpitämättömästi: otan, jos annetaan, ei tuolla niin väliä.
Tallustelin tuhat kertaa tutun tien Välisuvannon arkulle. Lapoin
laiskasti siimaa pari vavan pituutta ja heitin. Pyydys teki kaarensa ja
tuli tyhjänä takaisin. Kun siima kerran oli lapettu, heitänmä häntä
vielä toisen kerran vähän pitemmälle, puoli koskeen. Sama tulos. Ei näy
olevan lupauksistakaan taikaa. Ennen kuin lähden, vetäisen kuitenkin,
kerittyäni suurimman osan siimaa rullalle, kerran vielä, nyt ylhäältä
päin alas, aivan arkun läheltä. Kas niin, se tarttui sittenkin pohjaan,
niinkuin siinä tavallisesti tekee. Mitä, siinähän onkin kala! Siis ne
vielä ottaa, ja vanhaa devonia--tästä voi tulla vielä uudet ihmeet--
koskihan on täynnä suuria. Vai oliko se vain sattuma? Ehkä se onkin
vain ulkoapäin kiinni? Ei, kyllä sillä on pyydys suussa. En pidä
kiirettä, tulkoon sitten, kun itse haluaa. Sama vaikka pääseekin--
toisen kala. Mutta siksi juurihan se ei saa päästäkään. Saisin sen jo
tuosta arkun huopeesta, mutta tulkoon maihin.
Se on arviolta kolmen ja puolen kilon kala. Ei täytä vielä purkkia.
Koettaisinko toista, lupaisinko senkin? Se olisi liiaksi
kouraantuntuvaa onnen lahjomista. Menisi pilalle taika, jos ei
tulisikaan. Mitä minä horisen, jos ei tule, ei tule. En ole aivan
varma, lupasinko sen aivan lopullisesti. Vaan jos se tulee, kirjoitan
osotteeseen:
Täss' on kala kaverille,
lohi Lahjalle luvattu,
onnen ongella otettu,
tavotettu teevonilla,
hopealla Huopanasta.
Nythän olen siis sittenkin myönyt nahan, ennenkuin olen kaatanut
karhun. Se on siis kaadettava. Ja minä viritän taas jousen. Menen
yläpuolelle arkun, suvannon leveimmälle kohdalle, jossa lapan sileälle
kivelle siimaa niin paljon, kuin tiedän tarvittavan, jotta se ulottuisi
toiselle rannalle saakka. Sitten laukaisen ja devon lentää kuin nuoli
jousipyssystä, kaartaa kosken kuohujen yli auringossa kimmeltäen ja
iskee alas juuri niin, ettei käy rantakiviin. Keskikosken veden voima
tempaa siimaa ja pyydystä ja lohi, joka on sitä tyynen ja kuohun
taitteessa kärsimättömästi vaaninut kuinka kauan lieneekään, iskee
siihen kiinni kuin kissa kyyryltään ja on riuhtaista vavan kädestäni.
Se on sisultaan aivan toinen kuin taannoinen, vie siimaa melkein
suvannon alipäähän, ampuu sieltä ylös ja höllyttää siimaa niin, että
hetken aikaan en tiedä, onko se vielä kiinni vai onko jo päässyt,
kunnes sen taas tunnen. Se hyppii ja hyökkäilee, mutta hengästyy ja
tulee lopulta kiltisti koukun ulottuville.
Se oli neljän ja puolen kilon naaras ja kun ei toverin purkkiin olisi
enempää mahtunut ja kun ehkä olisi sopimatonta koettaa toisen onnella
omaan lukuunsa eikä oma onni ollut enää moneen päivään antanut, minä
lähdin pois, aloin panna kampeitani kokoon ja lopetin sen syksyn
kalastuksen siihen.