Metsästys- ja kalastusurheilun suurin viehätys ja sen harjoittamisen
voimakkain kiihoitin on se jännitys ja mielenliikutus, jonka sen
harjoittajalle antavat sen salaperäisyys ja siinä yhtä mittaa
esiintyvät yllätykset. Kyllähän urheilijaa jossakin määrin saaliskin
semmoisenaan kiihoittaa ja tyydyttää, mutta enemmän kuitenkin voitot ja
tappiot ja siitä aiheutuva riemu ja pettymys. Jos minä aina saisin,
kuinka paljon tahansa, millä pyydyksellä tahansa, minä pian
kyllästyisin ja hakisin urheilulleni jotakin uutta esinettä, joka olisi
vaikeammin tavattavissa. Niinpä nyt--puhuakseni onkimiehestä--hänen
mielensä pyrkii rekordeihin, joita ei ilmaise puntarin nokka, vaan
jotka mittaa vaikeuksien voittaminen. Minä aina olen ollut ylpeämpi
neljänneskilon mullosesta, jonka olen saanut oikein huonona
syöntipäivänä, kirkkaalla keskipäivällä ja pohjatuulella, vaikkapa
sitten vain matosellakin, kuin nelikiloisesta, jonka olen ottanut
tihusateessa tai illalla pilvisellä säällä, jolloin ottaa melkein mitä
hyvänsä. Ilo yhdestä vaivantakaisesta, älyä ja voimain ponnistusta
kysyvästä kaadetusta riistasta tai veneeseen kaikin konstein
viekotellusta kalasta on suurempi kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä,
jotka antautuvat itsestään. Kun on olemassa ainainen epävarmuus, on
myös olemassa ainainen toivo, ja kuta odottamattomammin se toteutuu,
sitä suurempi on myöskin tunteen viehätys ja järjen tyydytys.
Veden viljan pyynti on minusta monessa suhteessa jännittävämpää kuin
metsänriistan, ja onginnan vaikeudet näyttävät minusta yleensä olevan
suuremmat kuin metsästyksen. Se nyt saattaa olla seuraus
yksityiskohtaisesta suhtautumisesta toiseen niinkuin toiseenkin, ja
kehukoot muutkin kernaasti omaansa. Mutta kun nyt on puhe
salaperäisyyksistä ja yllätyksistä, on jo pyyntitavan ja ympäristön
salaperäisyys edellisessä suurempi kuin jälkimmäisessä. Onhan kylläkin
hermostoa hivelevää hiipiä linnun luo puun alle tai odottaa sitä
nousevaksi seisovan koiran edestä tai sydän kurkussa kuunnella koirain
lähenevää ajoa. Mutta ei minulle ainakaan ole ollut sen hetken
voittanutta, kun kaikkien valmistelujen jälkeen koho pulpahtaa veden
alle tai kun virvelisiima tiukkenee ja hauen otto tuntuu vavan kärjestä
varpaan nenään tai kun veden pinnalla kelluvaa perhoa kohti yht'äkkiä
vyörähtää vedenalainen aalto ja sen sisästä aukeaa keltainen kita ja
kohta samassa välähtää vaahtoa posahtava kämmenen kokoinen pyrstö,
samalla kuin vapa tutisten taipuu kuin runko pyörrevihurissa. Seuraa
sydäntä vihlaiseva hetki, jolloin sen tykintä tuntuu kurkkutorven
päähän asti ja kieli käy kuivaksi, kun et vielä tiedä, tarttuiko se
todella, jääkö se vai jättää. Hetki on verrattava laukauksen hetkeen,
osuneen tai harhautuneen, mutta ei metsästäjällä koskaan ole tarjona
sitä ottelun jännitystä, joka käy edellä, ennenkuin kala on kuivalla.
Toisen ja toisen urheilulajin ero on siinäkin, että kun riistan
tavallisesti näkee ja kuulee, ennenkuin sen saa, kala aina tulee
yllätyksenä näkymättömästä maailmastaan ja sinne katoaa, kykenemättäni
sitä seurata. Se on vieraan valtakunnan asukas, toisen maailman, joka
on siinä ihan alla ja ympärillä ja kuitenkin kaukana ylipääsemättömän
kuilun takana. Kala ei näy eikä kuulu, ennenkuin se on siinä ja sen
tuntee. Ei mikään jälki eikä haju ilmaise sen olinpaikkaa, ei ole sitä
koiraa, joka voisi sen tavata ja saada sen siitä esiin. Se on otettava
odottamalla ja väijymällä, sen pesä on kalamiehen itsensä etsittävä ja
arvattava, eikä siihen ole olemassa muun apurin vaistoa kuin kalamiehen
oma, jonka niin ollen täytyy olla oma koiransa ja siksi kehittyä
luontaisten lahjojensa ja taipumustensa mukaan. Taitavimmat kalamiehet
ovat melkein aina vanhoja tai vanhojen opettamia, noiden
ukkokääkkyräin, joilla on silmissään salaperäisen ammattinsa ilme ja
jotka, vaikka kyllä paljon tietoisesti tietävätkin, aavistelevat vielä
enemmän ja tekevät salataikojaan. Ja heillekin tapahtuu tuon tuostakin
yllätyksiä, joista he silmät harallaan kertovat. On ollut ongessa se
suuri suunnaton, jota ei koskaan saa, joka on vienyt vehkeet mennessään
ja ollut vähällä kaataa veneen,--se otti, kun en arvannutkaan, juuri
kun olin lähdössä pois ja heitin vielä viimeisen kerran tai heti
paikalla kun pudotin ongen veteen eikä ollut vielä siimakaan selvillä
j.n.e. Eikä sitten taas toiste ottanut, vaikka olisin kuinkakin
koettanut ja vaikka oli kaikki edellytykset olevinaan ja olisi luullut
kaikkien merkkien pitävän paikkansa. Niin, kala tulee ja menee tai on
ollenkaan tulematta, piilee ja pakenee, tietämättäsi minne. Se ei ole
enää huomenna siinä, missä tänään. Tuuli sen tavallisesti tuo ja vie,
mutta ei se aina tule ja mene tuulenkaan mukana. Vähinkin vaihdos
ilmoissa ja veden lämmössä voi määrätä sen menot--sanalla sanoen,
kalastus on täynnä tuntematonta ja arvaamatonta, jonka perille kuta
enemmän luulee pääsevänsä sitä enemmän siitä haihtuu. Kalastajista
tulee lopulta toinen fatalistiksi, toinen taikauskoiseksi, eikä ole
vaikea ymmärtää, miksi kalastustaiat ennen meillä olivat niin lukuisat.
Ja paljon niihin vieläkin erämaan järvien rannoilla turvaudutaan. Eikä
vain siellä. Kuka meistä ei olisi poikaressuna sylkäissyt lieroonsa ja
sylkäisee vaistomaisesti yhä vieläkin, hokien:
Annappa Antti ahvenia,
Pekka pieniä kaloja,
Porohousu porsahia,
Vääräsääri säynehiä;
Ota onkee, sivalla siimaa,
Väännä väkärautaa.
Säynehiä, niin, salaperäisimpiä niistä, joita olen pyytänyt ja saanut.
On kaloja, jotka tarjoamansa urheilun kannalta katsoen ovat
mielenkiintoisempia kuin toiset. Suurimmat sensatiot, syvimmät
mielenliikutukset tietysti tarjoo kaikkien kalojen kuningas lohi ja
hänen velipuolensa mullonen, mutta ennenkuin minulla oli kunnia
tutustua näihin ylhäisyyksiin, joka tapahtui vasta toistakymmentä
vuotta sitten, oli minulle säyne se, joka sai minussa aikaan
voimakkaimmat onkimiehen mielenliikutukset. Ja vieläkin minä heti jätän
kaikki muut kalat rauhaan, jos minulla on tilaisuus päästä suhteihin
säyneen kanssa.
Säyne, suuri säyne, noin puolen kilon painoisesta ylöspäin, on
kiehtonut mielikuvitustani ja sekaantunut yöllisiin uniini yhtä paljon
kuin kurjet Jukolan veljeksien. Onko mukavampaa olentoa kuin tuo
pullea, lihavaa, vasta saunasta tullutta talontyttöä muistuttava säyseä
ja samalla voimakasliikkeinen, sirosuinen, punaeväinen, sopusuhtainen,
suurissa sisarparvissa liikkuva vedenneito. Se tekee vangittuna alussa
tuimaa vastarintaa, mutta antautuu hetken päästä solahtaen haaviin kuin
mielellään, tappelematta viimeiseen asti niinkuin mullonen. Sitä ei
tarvitse ottaa väkisin--kuin vähän aikaa. En tiedä, uupuuko se vai
ihastuuko se ottajaansa. Minusta tuntuu, kuin se välistä rakastaisi
minua niinkuin minä sitä, niinkuin se niityn nurmella maatessaan olisi
yhtä tyytyväinen kuolemaansa kuin se varmaankin on ollut elämäänsä,
joka sille nähtävästi on verrattain helppoa, se kun on kaikkiruokainen
kala. Se syö matoja, perhoja, simpukoita ja mitä kaikkea, ja kai
myöskin toisia kaloja, koska ottaa täkyynkin ja varsinkin lippaan.
Säyne on kala, joka kulkee kaikkialla, mutta jota etsimällä ei tapaa
juuri muualta kuin kudulta tai sitten vissinä aikoina virroista ja
koskista. Järvissä ja merissä se ilmaantuu kuin mikäkin lentävä
hollantilainen, mellastaa aikansa jonakin paisteisena päivänä kareilla
ja matalikoilla ja lahdissa ja menee menojaan, tullen vasta vuoden
päästä takaisin samanlaisen sään aikana. Se on arka kala ja vielä
varovaisempi kuin mullonen, mutta kun sattuu sille päälle, päästää se
hyvinkin likelle parvensa keskeen ja posahtelee siinä vähääkään
välittämättä onkimiehestä--yhtä vähän kuin hänen pyydyksestäänkään.
Toisin ajoin se taas ottaa sitä vimmatusti, mutta lakkaa yhtä pian,
huomattuaan luultavasti oman vaaransa toisten liikkeistä. Verkoilla ja
rysillä sitä saatanee, mutta tuskin juuri muulloin kuin kutuaikoina.
Nuotta sen harvoin tavoittaa, ja sanotaan sen samoinkuin lahnan
välttävän sen painautumalla pohjaan, jopa laskeutuen lappeelleenkin,
antaakseen ainan luikua ylitsensä.
En muista tarkoin, milloin ensiksi sain säyneen, mutta sen muistan,
milloin en sitä ensiksi saanut, vaikka olisin kovin hartaasti halunnut.
Kotipitäjässäni Iisalmessa on Vieremän joki, joka useita kilometriä
pitkänä, lehto- ja luhtarantaisena mutkittelee Vieremänjärvestä
Iijärveen. Sen niskassa on honkia kasvava komeaniminen Kyrönmäen niemi,
jonka juuressa on Vieremän pappila, missä vietin ne poikavuodet,
jolloin kalastus- ja metsästysvaistot ensiksi heräävät. Joki oli siihen
aikaan hyvin kalarikas ja varsinkin kuulu säyneistään. Minulle on
sieltä säilynyt seuraava muisto:
Istun ruohikkorinnassa virran suvannon poukamassa ja olen onkivinani,
mutta en kuitenkaan ongi. Vavan kärki vaipuu veteen ja unohtuu siihen,
sillä minä seuraan silmät kiinteinä vain toisen miehen ongintaa. Se on
vanha äijä, Juntta Tammi, toissilmä, vääräsääri vetehinen, jota en
koskaan nähnyt kuivin housuin enkä kenkäjaloin, ihmisten pilkka,
talvena saunain karsinoissa eläjä, mutta onkimies ensi lajia, saaja.
semmoinen ja semmoisten, että hän oli pikkupojasta kuin puolijumala,
siihenkin nähden ylempi olento hänelle, että hän ei koskaan uskaltanut
lähestyä häntä hänen onkipaikalleen. Jos se tapahtui ja täytyi
meloa sivu, tuijotti silmä kamalasti ja heristyi nyrkki ja kuului
manaus: »Jos et sinä sen p----n papin poika heti häviä siitä
säikyttelemästä...» Ja hän oli oikeassa, onkimiestä, erittäinkin
säyneen onkijaa kesäisenä yönä ei saa häiritä. Mutta hän kiinnitti
mieltäni niin, että minä asetuin loitomma kaislikkorintaan ja seurasin
sieltä hänen hommiaan.
Usma väikkyy kesäkuun yönä virran yllä. Häämöittää vähän harmaata
hattua ja venheen kokkaa ja vavan varovaista, aaveilevaa liikuntaa
ruohikon yli. Ne liukuvat kaikki kolme: hattu, vapa ja venheen kokka
äänettömästi virran mukana ja tuon tuostakin kuuluu pyrstön posahdus,
joku epämääräinen »äh», ja sitten vapa tutisee, ja hetken päästä
päristys ilmaisten, että Juntta on saanut kalansa vettä puolillaan
olevaan venheeseensä. Se käy kaikki hiljaa ja vaanien, minkään
kolahtamatta. Virta kantaa hänet vähitellen näkymättömiin. Mutta jonkin
ajan kuluttua alkaa kuulua kahinaa kaislikosta, Juntan venhe lipuu
takaisin niskaan ja siitä virtaan. Hän ohjailee sitä pysymään pitkin
virtaa liikuttamalla toisella kädellään melaa venheen perän takana.
Toisella hän käyttää vapaa, jonka tyvi on polven alla ja jota hän
silloin tällöin nostaa ja laskee, mutta ei heitä. Säyneitä posahtelee
venheen ympärillä, mutta hän ei pysähdy, vaan liukuu taas niinkuin
äsken, uudistaen retkensä ylös ja alas kerta toisensa perästä ja saaden
joka retkellä ainakin jonkin säyneen. Kun aamu alkaa valjeta, ei hän
enää palaa ja säyneetkin ovat kadonneet.
Päivemmällä ukko aina toi kaupaksi yöllisen saaliinsa, kontillisen
suuria, lihavia säyneitä, sai maksun, ruokaa, ryypyn ja kourallisen
piipunperiä, isän parhaasta vaakunasta. Koetettiin houkutella hänen
saamisensa salaisuutta, mutta Juntta ei koskaan sitä ilmaissut: Hiivin
hänen venheelleen, mutta en tavannut siitä muuta kuin pitkän vavan,
joka oli tehty pitkästä suonäreestä ja kärkipuoli jätetty
kuorimattomaksi. Siima ja koukku olivat poissa. Luultavasti oli hänen
onkensa samanlainen kuin meidän muidenkin siihen aikaan tavallinen
messinkikolmio, jonka matalaan noukkaan oli kiinnitetty sittiäinen.
Semmoinen oli meilläkin, renkipojalla ja minulla, mutta saannin
salaisuus ei nähtävästi ollutkaan kätkettynä vehkeissä, vaan siinä,
että onkimiehen on liikuttava hiljaa, osattava olla kolistelematta eikä
huitoa vavallaan, vaan antaa syötin luontevasti liukua venheen ja
virran mukana eikä pysähtyä siihen, missä säyneet myllehtivät.
Ottaessaan kalaa hän kallisti venhettään ja ryyppäytti sen sillä
sisään, jolloin ei syntynyt kolinaa venheen laitaan. En saanut
ainoaakaan suurempaa, johon kai oli syynä sekin, että kun säyneet
olivat siinä, oli siinä myöskin Juntta, ja kun ei ollut Juntta, ei
ollut säyneitäkään. Kyllästyin pian turhaan kokeiluun. Sain sitäpaitsi
siihen aikaan pyssyn ja jouduin metsän lumoihin, niin perinpohjaisesti,
että vasta lähes parinkymmenen vuoden kuluttua tapasin itsestäni
poika-aikain onkijavaistot.
Ne olivat säyneet, jotka puhalsivat sen intohimon siihen tuleen, joka
sitten ei ole sammunut.
Oli lämmin, kaikkein kirkkain keskikesän päivä saaristossa,
Porkkalassa, tuuli virkeästi etelästä Lill-Svartön matalaan
etelälahteen, vastarannalle. Olin lähdössä ahvenkarilleni, mutta
ennenkuin työnsin venheeni vesille, heitin pilanpäiten ongen ulos. Koho
meni hetipaikalla voimakkaalla tempauksella umpeen ja siellä oli jokin
suuri. Se oli niin suuri, että se oli uuvutettava ja sitten hivutettava
litteälle matalalle kalliolle, missä hyökylaine auttoi saamaan sen
kuivalle. Se oli säyne. Heitin uudelleen ja tuskin oli koho vedessä,
kun se jo taas oli kiivaasti ummessa. Niitä tuli toinen toistaan
suurempia, kuin toinen toisensa kilvalla. Pian oli kalastajan poika
keksinyt minut ja rientänyt onkineen saaliin jakoon. Tuli siihen vielä
muuan neitonenkin ja meitä oli siinä kolme vapaa ja miltei joka
heitolla me saimme kukin, niin että meillä ennen pitkää lienee ollut
viidettäkymmentä, niin kauan kuin syöntiä kesti. Se lakkasi yht'äkkiä
kestettyään ehkä noin tunnin. Ajattelin siinä innoissani, että kun nyt
näin rupesi, niin kai myöskin repesi: mikseivät ne tulisi siihen
huomenna samaan aikaan, jos tuuli on sama! Tuuli oli sama, mutta
säyneitä ei näkynyt eikä kuulunut. Hollantilainen oli käynyt ja
kääntynyt. Tapasin ne kyllä kerran eräältä reimarikarilta ulompana
merestä Järvön saaren kupeelta, jossa aina kävi voimakas merivirta. Oli
varhainen aamu ja koko kari sitä lähestyessäni yhtenä kisakenttänä,
missä säyneet myllersivät kuperkeikkaa heittäin, selkä ja pyrstö
kaareillen ylös ja alas. Turhaan minä koetin niitä madollani tavoittaa.
Joko ne vain iloittelivat, »kylpivät», niinkuin saaristolainen sanoo,
tai ottivat hyönteisiä, tai joitakin hyvin pieniä kaloja tai
kalanpoikia, ehkä elritsoja, hyljeksien kaikkea muuta.
Tämä ilmiö oli minulle silloin uusi; sittemmin olen osaksi onnistunut
kohottamaan sen salaperäisyyden verhon lievettä, mutta sen jatkuva
kohottaminen kuuluu vielä tulevaan ongintaohjelmaani.
On koetettu etsiä joitakin yleispyydyksiä, joilla asianhaarain mukaan
mahdollisimman varmasti voisi saada kalan ottamaan, silloin kun se
saapuu syöntipaikalleen. On pyritty siihen päämaaliin, että voitaisiin
vallita kalat aina silloin, kun ne on syönnillään. Silloin kun kala
sulattaa ruokaansa piilopaikassaan tai on muuten haluton, on
luonnollista, ettei mikään mahti maailmassa voi pakottaa sitä avaamaan
suutaan, olkoon pyydys kuinka viehättävä tahansa, mutta kun se nousee
sammuttamaan nälkäänsä jollakin luonnon tarjoamalla ruokalajilla, kun
se siis kaikessa tapauksessa ottaa jotakin, silloinhan se kaiken järjen
ja todenmukaisuuden nimessä pitäisi saada käymään kiinni
keinotekoiseenkin, jos tämä on oikea ja vehkeet muuten tarpeellisen
hienot, ja onkimies tehtävänsä tasalla. On tehty yleisteorioita, jotka
käytäntö kuitenkin on kumonnut. Olen minäkin osaltani koettanut löytää
perhoja, jotka olisivat jossakin määrin varmat ja osaksi onnistunutkin,
mutta ainoastaan osaksi. Olen sentään säyneiden suhteen nyt paljon
lähempänä päämaalia kuin Vieremän ja Porkkalan aikoina.
On taas kesäinen yö--yö se sittenkin on säyneen saannin varmin aika,
mikä sekin lisää sen pyytämisen salamyhkäisyyttä. Koskessa ja kosken
varrella on pitkin päivää ollut vilkasta liikettä ja elämää. On tullut
tukkeja, on ollut ruuhkia ja niitä purettu. Myllyt kahden puolen kosken
ovat jyrynneet ja jauhaneet. Sirkkelisaha on kirkunut, ja vähä väliä
tärisyttävät rattaat siltaa. Automobiilikin tuolloin tällöin pärähtää
ja pörähtää jättäen vain hajunsa jäljelle. Tukkien rantaruuhkien vuoksi
en voi suuressa koskessa kalastaa sen suuria, vaikka tiedän niitä
siellä olevan ja sivuhaarojen pikkumulloset jätän kernaasti kasvamaan
niinkuin oman karjan, jota ne ovatkin, sillä olenhan istuttanut niitä
tuhansia tänäkin vuonna. Teurastan heitä pikkuvohliani vain sen verran
kuin ruuakseni tarvitsen ja lähden yöksi säyneitä ongelle. Ongin
keväisin kaikkein mieluimmin säyneitä sekä siksi, että ne antavat
melkein samaa tyydytystä kuin mullonen ja että niiden poistaminen
koskesta on hyvä työ jalommalle mulloselle, jonka ruokaa, toukkia ja
perhoja, ne parhaasta päästä syövät.
Olen illastanut niin herkullisesti kuin voi illastaa ainoastaan Kokon
Saiman voissa paistamaa mullosta. Muistelen sitä varsinkin nälkätalven
jälkeiseltä kesältä. Olen auringonlaskua odotellessa verkalleen
valinnut perhot, joita aavistelen ottavan, sen mukaan kuin olen
edellisinä iltoina nähnyt niitä liikkuvan. Perhojen joukossa on vanhoja
umpimähkään ostetuita, on englantilaisten kirjain suositusten mukaan
tilatuita, on myöskin aivan erikoisia omia, joita on valmistettu
lähettämieni luonnonperhojen mukaan. Olen liottanut perukkeet, kerinyt
kuivamassa olleen siiman rullalle, virittänyt vavan ja vetänyt siiman
jänteeksi sen kaareen. Kai on kohta aika lähteä katsomaan, ovatko
säyneet saapuneet kosken alle. Tukinlasku on laannut, myllyt
pysähtyneet, myllymiehet poistuneet, kaikki kosken väki mennyt levolle.
Aurinko laskee, mutta sen valo ei sammu. Sitä on kaikkialla, mutta sen
varjoa ei missään. Pohjoiseen päin antava aitan pääty ja kukkiva
pihlaja sen takana ovat muita valoisammat. Koski kohisee yöllä toisin
kuin päivällä. Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta
samalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin
erikseen ja kaikki yhteen.
Olen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla
korkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja
leviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma. Juuri
tämän puoman päässä on suurien säyneiden saantipaikka.
Se on suorastaan ihanteellinen onkimapaikka. Siinä voi istua ja ihastua
oloonsa onkimattakin, mutta sen viehättäväisyyttä lisää se, että se on
onkimapaikka. Siinä on ne suuret puut ja niiden alla sauna ja
halkopino, joiden suojassa on, niinkuin olisi erämaan kosken rannalla.
Ei näy siihen siltaa, ei myllyjä, ei muuta kuin soiluva suvanto ja sen
toisen rannan niitty latoineen ja takana metsänranta, minkä taa aurinko
laski. Siitä voi heittää seisoen mukavalla kivellä ja saada heittonsa
menemään juuri niin pitkälle kuin on tarvis, hiukan ulomma alipuolelle
puoman pään, missä virta tempaa perhon ja oikaisee sopivasti siiman.
Siinä on pikku poukama, johon voi peloittamatta toisia uittaa kalan
heti, kun se sen sallii ja vetää sen luokseen.
Monena vuotena tuossa juhannuksen tienoissa olen viettänyt siinä vuoden
ihanimmat yöt auringon laskusta sen nousuun nauttien sekä luonnosta
että kalastuksesta, kokien kaikki sen tyydytykset ja pettymykset.
Säyne nousee siihen säännöllisesti joka ilta odottamaan iltaruokaansa
ja viipyy siinä, niin kauan kuin sitä on sille tarjolla. Se tulee
odottamaan siihen kosken mukana laskevia perhoja. Ne ovat tavallisesti
ruskeita ja harmaita, kooltaan suurempia tai pienempiä eri iltoina.
Parveillessaan ja parittuessaan tai muniessaan vedenpintaan ne ovat
lopulta sortuneet kosken vietäväksi, joka kantaa niitä alemma ja
alemma, painaen ne lopulta tukkipuomaa vastaan ja levittäen ne sen
päästä suvantoon, jossa säyneet ovat niitä vastassa. Toiset perhot ovat
joutuneet puomalle ja juoksevat sitä pitkin, kunnes suistuvat viimein
nekin sen päästä veteen.
Odottelen siinä ja kuuntelen. Alkaisi olla aika jo perhojen tulla,
sillä aurinko on ollut jo hetken aikaa alhaalla. Jo kuuluukin ääni,
jota on hiukan vaikea erottaa siitä, minkä kosken viimeinen virilaine
synnyttää kohdatessaan suvannon läikkeen. Kuuluu taas sama loksaus ja
näkyy pyrstö. Siinä se on, tiedustelija, ensimmäinen sanansaattaja,
että perhot ovat tulossa ja että säyneet ovat niitä vastassa. Se otti
perhon ja nyt on minun aika koettaa ottaa se. Kun vain tietäisin, mikä
on se perho, joka tänään tulee alas. En pääse puomalle eikä niitä ole
sen ja rannan välissä. Koetan sitä kokoa, joka tuli eilen. Se on pieni
_Hardys favourite_, jota viime kesänä sain ottamaan monien kokeilujen
jälkeen. Perhoni putoo nyt jotakuinkin puoman päähän ja tekee kaaren
alas. Siima tiukkenee, minä kohotan vavan kärkeä ja siinä se on. Eikä
olekaan aivan pieni ja on otettava varovasti. Säyne on minusta melkein
hauskempi uuvuttaa kuin kokoisensa lohi. Se tekee kyllä alussa lujaa
vastarintaa, ottaa siimaa monta vavan pituutta alas suvantoon, painii
voimakkaasti vavan kärjen kanssa, mutta tulee sitten tuuma tuumalta
ylös turhia reutomatta. Se on mukava tämmöisen vanhan herran kala,
kesäöisen verkkaisen onkijan ainoalaatuinen huvi. Ei tarvitse koskaan
pelätä, että se yllättää äkkihyökkäyksellä. Se näyttää kuin hengästyvän
omaa lihavuuttaan.
Tätä ensimmäistä uuvuttaessa ja ottaessa on niitä alkanut näkyä ja
kuulua yhä useampia puoman pään alapuolella. Yhä uusia selkiä ja
pyrstöjä pyllähtelee ylös ja alas. Saan vielä joitakin tällä samalla
perholla. Mutta sitten lakkaa sitä ottamasta, kuinka hartaasti
heittänenkin. Aivan samoin kuin eilen. Niin kauan kuin perhot tulivat
harvemmin, otti, kun niitä rupesi tulemaan tiheämmin, lakkasivat.
Perhot näyttävät olevan pienempää lajia kuin eiliset. Kiinnitän
pienemmän ja laihemman perhon, sitä ottaa toinen toisensa perästä,
viisi kuusi, joista suurin ainakin kolmatta kiloa. Tämä perho on
vartavasten edellisen kesän kokemuksien mukaan sidotettu, se on siis
vihdoinkin oikea perho, ainakin tämän hyönteisen parveillessa. Mutta
miksi ne yht'äkkiä lakkaavat sitäkin ottamasta? Kymmenkunta heittoa ja
ainoastaan veltto nykäys. Joko ne ehkä poistuivat, niinkuin välistä
odottamatta tekevät, etsimään ruokaansa jostakin toisesta paikasta? Ei,
siinä ne vielä ovat. Olisiko ensimmäinen luonnon perho lakannut
tulemasta alas ja jokin toinen laji tullut sijaan? Sama se on yhä. Sitä
alkaa pian tulla kuin pyryttämällä. Niitä putoilee kuin lumihiuteita
veteen. Säyneitä pätkää ja polskaa niitä tavoittelemassa koko suvannon
leveydeltä siinä, missä se alkaa kosken alla. Minun perhoni kai häviää
laumaan, niin etteivät ne sitä huomaa. Ei, kyllä ne sen huomaa, käyvät
sitä katsomassa, mutta hylkäävät. Se ei siis sittenkään ole oikea
perho. Mutta oikeampaa minulla ei ole eikä voikaan olla, sillä kyllä
tämä on samaa väriä ja samaa kokoa. Vika mahtaa olla jossakin muussa.
Ehkä siinä, että aamun jo valjetessa siima ja peruke näkyvät liian
selvästi. Nuo varovat ja viisaat kalat ovat jo oppineet varomaan. Ehkä
on syy siinäkin, että minun perhoni uppoo liiaksi, kun luonnon perhonen
kulkee pinnemmalla. Siima ja peruke ovat vettyneet ja painavat perhoa
syvään, niin että se menee niiden alitse, ja niiden huomio on kiintynyt
pintaruokaan. En voi asiata auttaa. Koetan muuta keinoa. Panen
semmoisen syötin, joka kokonaan eroo niistä, joita ne ottaa, panen ison
lohiperhon. Turhaan. Panen pienen lipan, joka jäljittelee pienen
valkean kalan liikettä. Siihen ottaa samassa, se on tämän yön suurin
saalis, mutta enempää en taaskaan saa. Heitän kastematoa, jota joskus
ottaa, mutta josta ne eivät tänään ole tietävinäänkään. Ja mitä kaikkea
minä siinä koetankin, kaikkia kokoja ja kaikkia värejä, ei
nykäystäkään, vaikka niitä siinä myllehtii ihan siimani ylikin.
Antaisin pois kaikki kymmenen, jotka lepäävät rivissä tuossa niityllä,
jos saisin vielä yhden, jos löytäisin perhon, joka kelpaa.
Olen kiihtynyt, miltei kiukustunut voimattomuuden ja kykenemättömyyden
tunteeseen. Se ei ole vanhan onkimiehen arvoinen tunne, on istuttava ja
sytytettävä savuke, täytyy tyyntyä ja tyytyä, tyytyä toteamaan, että en
vielä ole monikesäisten kokeilujen jälkeen päässyt kuin kukon askeleen
säyneiden saannin salaperäisyyden perille. Tupakka, se onkimiehen
uskollinen toveri, se kaiken rinnan riehun rauhoittaja, tekee
vähitellen tehtävänsä... On hyvä, ettet aina saa. Jos sinulla olisi se
haaveilemasi yleispyydys, koko onginta pian kadottaisi parhaan
kiihoittimensa, sinä kyllästyisit ja menettäisit parhaan virkistyksesi
ja ajanviettosi. Muista, että onginnan tulee olla parhaalta,
mielenkiintoisimmalta osaltaan kokeilua, aina uutta ja uutta.
Säyneprobleemi on vielä ratkaisematta. Minulla on oikeat perhot, tässä
koskessa ei ole sitä siivellistä eikä siivetöntä kalanruokaa, jota
keinotekoiseni eivät jäljittelisi niin hyvin kuin tekniikan
nykykannalla on mahdollista. Mitä ei vielä ole, sen voi hankkia. Jos
viitsisi turvautua Juntta Tammin sittiäisiin, olisi kysymys ehkä sillä
ratkaistu. Elävä täky olkoonpa se sittiäinen, kala, heinäsirkka,
sudenkorento, perho, kärpänen tai mikä muu tahansa, olisi ehkä yhtä
ratkaiseva säyneihin nähden kuin se on mullosiinkin. Mutta minun on
vaikea turvautua niihin, minulla ei ole sydäntä repiä siipiä
sittiäiseltä, tuolta kesäöiden pörröttäjältä, joka möyrii maassa, joka
lentää kuin aeroplaani ja suistuu äkkiarvaamatta maahan niinkuin sekin
--ennen minä tyydyn vähempään saaliiseen perhoillani--ja johan sitä on
tuossa tämänöistä saalista, on saatu ennen ja saadaan kai huomennakin,
niin että tälläkin menolla Kokon Saiman pönttö on pian täysi.
Ensi kesänä kokeilen uusilla keinoilla. Tähän saakka olen kalastanut
vain märillä perhoilla. Ne ottavat niitä silloin, kuin perhot tulevat
koskea alas uponneina. Niin pian kuin niitä alkaa sataa suoraan ilmasta
tai pudota puoman nenästä säyneiden eteen ja uida pinnalla, on
keinotekoinenkin tarjottava niille samassa muodossa. Ensi kesäksi
hankin hienon yhden käden vavan, jolla voin heittää hienossa veden
päällä pysyvässä siimassa kuivan uppoamattoman perhon--ehkä siinä on
koko ongelman ratkaisu. Se on oleva tuleva ohjelmani. Mutta parasta on
jo nyt sopia itsensä kanssa siitä, ettei sekään luultavasti ole
lopullinen ratkaisu.
No, nyt ne eivät enää ole siinä kiusaamassa, perhot ovat poissa ja
säyneet myös. Ovat menneet levolle auringon noustessa ja minun on
tehtävä samoin.