En ollut sillä kalamatkalla vielä saanut sitä suurta lohta, jota olin
tullut saamaan. Mutta että minä olin sen saava, siitä minulla ei ollut
vähintäkään epäilystä. Se oli oleva vain ajan kysymys.
Minulla on tapana koskelle tultuani kokeilla järjestelmällisesti
erilaisilla pyydyksillä. Aloitan tavallisesti perhosilla ja vasta
sitten, kun olen saanut selville, mitkä kelpaavat ja mitkä eivät,
siirryn metallikaloihin ja niistä silkkikaloihin. Jos nämä
keinotekoiset pyydykset ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, turvaudun
täkyyn, joka melkein aina antaa, mutta jonka käyttäminen minusta ei ole
»korkeamman koulun» urheilua. Täkyuistin on hauin pyydys, suurine
koukkuineen ja raskaine painoineen, joita sen käyttäminen vaatii.
Perhostaminen ei kuitenkaan tällä kertaa antanut suurta. Perho vaatii
matalampaa vettä ja laimeampaa virtaa, ja nyt oli vettä ja virtaa
tavallista enemmän. Kun kuitenkin välttämättä tahdoin saada suuren
lähetettäväksi kotiin, päätin hypätä väliasteiden yli ja siirtyä
perhoista suoraan salakkaan.
--Juokse täkypurkki pihasta! sanoin haavipojalle ja istahdin itse
lepäämään rannalle.
Tämä tapahtui Huopanassa Viitasaarella. Niin pian kuin sen nimenkään
mainitsen, tunnen verien sävähdyksen poskillani ja rinnassani oudon,
samalla ahdistavan ja avartavan tunteen. Ei ole koko maailmassa seutua,
johon minulle olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja
mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä vielä sen kunniaksi
sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivarat, mitä suomenkielessä on
minulla käytettävänä. Nyt sanon siitä vain sen verran, että kalamiehen
kannalta katsoen ihanin ja muistorikkain paikka tässä koskessa on sen
keskellä oleva n.s. Välisuvanto, jossa veden kulku hiukan hiljenee ja
johon suuret kalat noustessaan ja laskiessaan pysähtyvät muutamien
pohjakivien huopeissa levähtämään ja onkijaa odottamaan. Mitkä
jännittävät taistelut onkaan sen rannoilla taisteltu! Mitkä
erikaltaiset elämykset eletty! Lukemattomat ovat ne lohet, jotka siinä
ovat saadut ja päässeet--päässeet tunkeutuessaan tukkipuomien alle,
päässeet varsinkin puhaltaessaan suureen koskeen, jonne niitä ei voi
seurata, ellei ole nuori ja vikkeläjalkainen, joka uskaltaa henkensä
hyllyvien otvain ja liukkaiden ruuhkapuiden varaan. Kömpelöjalkaisemman
täytyy ovelin keinoin toimia niin, että tarttunut kala, joka melkein
aina yrittää lähteä alas, ei lopulta sitä kuitenkaan tee, vaan jää
suvantoon siinä uuvutettavaksi ja otettavaksi. Tämä ainainen
epävarmuushan se muuten onkin lohikalastuksen suurin viehätys. Ilman
sitä olisi lohen onginta ahvenen ongintaa, korkeintaan hauen maihin
hinaamista.
Istuin siis kosken rannalla kivellä ja annoin entisten seikkailujen
virittää itseäni uusien kokemiseen. Oli kesäkuinen ilta noin kahdeksan
tienoissa. Tuon tuostakin pulahti paksu musta selkä tai loirahti leveä,
melan kärkeinen pyrstö veden pinnalle. Joskus pomppasi koko ruumis
vedestä ylös, tuhmana ja tunteettomana halkona molskahtaen takaisin.
Niitä siis siinä oli! Mutta olinko niitä myös saava? Kaiken varmasti!
Tunsin sen ruumiissani.
Siinä tulee Eemeli täkypurkkia tuoden. Salakat ovat parhaan kokoisia,
formaliiniliuoksessa juuri sopivasti käyristyneitä. Varmana saaliista
vapisen jo edeltäpäin niin etten tahdo saada peruketta siimaan
solmituksi, ja kun nousen ja menen rannalle, tehdäkseni ensimmäisen
heittoni, ovat koukut kaksi kertaa päästettävät takin selästä. On
hetkiä ihmiselämässä ... no niin, kalamiehet ymmärtävät
valmisteluhetkien hermostuneen jännityksen pitemmittä puheitta.
Välisuvannon rantaa kulkee tukinuiton aikana otva eli puomi, jonka alle
syntyneen kiintonaisen ruuhkan päältä heitto on tehtävä. Hivuttelime
sitä myöten paikkaan, josta oli helpoin ylettää siihen kohtaan
koskessa, mistä tavallisesti aina ottaa. Se kohta on melkein
millimetrilleen määrättävä: siihen ja siihen, niin ja niin pitkälle,
hiukan yläpuolelle sitä ja sitä merkkiä toisella rannalla. Sillä virran
on saatava täky valtaansa niin, että se pyöräyttää sitä juuri siinä,
missä lohi vaanii, hiukan yläpuolella hänen nokkaansa. Täyn tulee
liikkua viistosti, niinkuin virran vietäväksi joutunut pikkukala
liikkuu pyrkiessään sitä voittamaan. Jos täky pysähtyy tai pyörii
epäluonnollisen koneellisesti, päästää lohi sen ohitsensa tai seuraa
sitä korkeintaan lyhyelle tarkastusmatkalle, vetäytyen pian takaisin
väijytykseensä.
Heittoni onnistui. Eläköön! Tuskin oli täky lentänyt maaliinsa ja
upotessaan viilettänyt vähän matkaa alas, kun tartunta oli tapahtunut.
--Jopas jämähti!--Oli suuri, kuinka suuri lienee ollutkaan. Onki oli
kuin pohjassa kiinni. Kun oikein iso tarttuu, niin se muutamia
tempauksia tehtyään painautuu pohjaan, rynnistääkseen siitä sitten
liikkeelle, jolloin taistelu alkaa, taistelu, joka voi kestää tunnin,
parikin.
Olin silmänräpäyksessä tehnyt tempun, joka aina on tehtävä, niin pian
kuin tuntee kalan olevan kiinni: nostanut vavan pystyyn ja käynyt
käsiksi rullan kampiin, odottamaan hyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan nyt
tullutkaan, Tämä kala näytti olevan niin varma voitostaan, ettei
ryhtynytkään taisteluun muulla tavoin, kuin että painautui pohjaan,
nähtävästi sen suuren kiven suojaan, josta se oli hyökkäyksensä tehnyt.
Se ei siis ollut välittänyt etuvartijataistelusta, vaan kohta käynyt
pääotteluun, jonka suuri kala aina suorittaa äkäytymällä sille
mieluisaan piilopaikkaan kuin linnoitukseen. Se tietää, että
hyökkäileminen ja reutominen uuvuttaa, mutta vallihaudassa makaaminen
säästää voimia.
Pienemmän kalan vetää onkimies tavallisesti heti väkisin sen kätköstä,
mutta suuremman suhteen ei ole muuta mahdollisuutta kuin odottaa,
kunnes se joko kyllästyy, suuttuu ja lähtee ulos tai uupuu siihen
paikkaansa ja joutuu maihin vedettäväksi.
Kun minulla on hienokärkinen perhosvapa ja yksinkertainen peruke, ei
ole ajattelemistakaan ruveta käyttämään väkivaltaa. Ei ole siis muuta
neuvoa kuin käydä istumaan ja odottamaan. Siirryn lähellä olevan pukin
nenälle, jossa olen monet kalat ennenkin uuvuttanut ja panen tupakan.
Kun molemmat käteni ovat kiinni, toinen vavassa, toinen rullan
kammissa, ja kun suuren kalan aikana ei ole viisasta jättää rullaa
omiin hoteisiinsa, koska kalan liikkeelle lähtiessä siima voisi joutua
höllälle, täytyy tupakanpanon tapahtua siten, että Eemeli poika kopeloi
taskusta paperossin, pistää sen hampaihin ja sytyttää. Olkoon tässä
samalla sanottuna, että tupakan paneminen tulisimman taistelun
tuoksinassa on nautinto, jolla on vanhat kansalliset traditiot Otto von
Fieandtin ajoista asti.
Tällä kertaa olisin kuitenkin huoletta voinut laskea vapani vaikka
kainaloon, sillä kala oli niin rauhallinen, että koukku olisi yhtä
hyvin voinut olla vaikka pohjassa kuin lohen leuassa. Varovaisuus on
sodassa kuitenkin suurempi avu kuin urhoollisuus. Se oli tällä kertaa
sitäpaitsi siihenkin nähden täysin tilanteen vaatima, kun kala, ollen
ihan suuren kosken niskajänteessä, yhdellä ainoalla potkaisulla olisi
voinut heittäytyä sen vietäväksi.
Istun siis ja polttelen. Kala siinä, minä tässä, välillämme kireä
siima, jolla kosken vesi soittelee hiljaista hymniä, ylemmin ja alemmin
äänin sen mukaan kuin rulla hellittää tai kiristää kieltä. Vapakin soi,
käsi soi, koko ruumis soi, luontokin tuntuu soivan sitä sähköistä
jännitystä, joka tässä on syntynyt yht'äkkiä kuin ukkosen edellä. Se on
nyt pianissimoa, kuin kaukaisen hyttysparven surinaa, mutta joka
yht'äkkiä, milloin tahansa voi laueta räikeimmän vasken räminäksi.
Yllätys vaanii kaikkine mahdollisuuksineen joka tuokion takana... Se
saattaa loikata metrin kaksi ilmaan ja pudotessaan katkaista perukkeen,
ennenkuin olen ehtinyt laskea vavan kärkeä. Se saattaa mennä puomin
alle ja tartuttaa siihen koukut. Se saattaa uupua yht'äkkiä, kuin olisi
saanut halvauksen, kellahtaa selälleen ja pelkästä omasta painostaan
kantautua suureen koskeen kuin tahdoton hako. Se voi päästä pyrstöllään
kahmaisemaan siimaa, joka silloin menee poikki, vaikka olisi parasta
englannin patenttia... Tätä kaikkea on siiman hillityssä soitossa.
--Onpas sitä sydämikkö, kun ei jo lähde, sanoo Eemeli.--Kun ei vain
liene pohjassa.
Haavipoika luulee aina, että onki on pohjassa, kun vähänkin suurempi
kala on joksikin aikaa äkäytynyt yhteen kohti.
--Mitenkäs se olisi pohjassa, koska kerran vavan kärki liikkuu. Ja jos
tarkastat siimaa, niin näet, että se siirtyy oikeaan ja vasempaan. Kala
siinä on, ja iso onkin!
--Saattaa virta liikutella.
--Tule itse koettamaan, niin tunnet, kuinka se jutuaa.
--Kyllä se näämmä jutuaa. Vaan luulisi sen kuitenkin liikkuvan vähän
enemmän.
--Ei iso kala aina liiku. Kuta isompi se on, sitä vähemmän se liikkuu,
silloin kun ei ole liikkuakseen.
--Minä kyllä tiedän, mitä se siinä tekee: kihnuttaa siimaa kiven
kylkeen. On ehkä ennenkin sillä tavalla sahautunut irti. On yhtä viisas
kuin vanhakin.
Olen polttanut yhden paperossin ja sytytän toisen. Odotus alkaa käydä
pitkäksi... Jos koettaisin kiristää, ehkä se viimeinkin alkaisi väsyä.
Kiristän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että hieno vapani menee
luokille; hellitän siimaa ilman muuta tulosta, kuin että vapa taas
oikenee ja alkaa vivuta ylös ja alas ja siima hiukan siirrähdellä
oikeaan ja vasempaan. Kala ei muuta asentoaan eikä näytä aikovankaan
muuttaa. Se on nähtävästi päättänyt uuvuttaa minut ennen kuin minä sen.
Se varmaankin jo tuntee, että käteni vapisee, että selkääni pakottaa,
että sylki suussa maistaa messingille. Ei maita enää tupakkakaan.
Toinen paperossi on jo poltettu ja pätkä viskattu menemään virran
myötä. Kolmas saa vain puoleksi poltettuna mennä samaa tietä. On
kulunut tunti siitä, kun kala tarttui. Kaikesta päättäen tulee kulumaan
toinen, ennenkuin ratkaisevan taistelun hetki on tullut. Koski vain
kohisee ja vesi vilisee. Ehtimiseen loikkaa isoja lohia ilmaan. Mylly
alempana jyryää. Sillalla siellä kolajaa ja kopisee rattaat ja kaviot.
Tukkilaiva huutaa niskassa. Aurinko lähenee laskuaan. Maailmassa on
voinut tapahtua tuhansia asioita, ihmisiä kuolla ja syntyä, junia
törmätä yhteen, kaupunkeja sortua, sotia syttyä, sillaikaa kun minulle
ja minun lohelleni ei tapahdu mitään. Nyt olen istunut tässä jo
puolitoista tuntia. Sanoma siitä, että Aholla on iso lohi ongessa, on
levinnyt kylään ja houkutellut uteliaita joutilaita toiselle rannalle.
Näytelmä yksillä sijoillaan istuvasta miehestä on kuitenkin käynyt
heille yksitoikkoiseksi ja aikansa katsottuaan ovat he haukotelleet ja
menneet, loppukohtausta odottamatta.
Totta puhuen alan minäkin saada huvista tarpeeni. Sitä enemmän, kun
alan epäillä, tuleeko tämä otus koskaan pussiani pullistamaan.
Pysyttyään noin kauan paikoillaan se tuskin enää on nouseva ylemmä.
Kerran liikkeelle lähdettyään menee se alas eikä hento vapani pysty
sitä pidättämään. Olisiko minun sittenkin käytettävä väkivaltaa ja
lopetettava lyhyeen, kävi miten kävi? Oikaisenko vavan ja rullan avulla
hinaan pedon piilostaan?
Sanon tässä niille, jotka eivät omasta kokemuksestaan tunne
lohenonkijan sielun liikkeitä, että kalanoton kaikkein kriitillisin
hetki on nyt tullut, hetki, josta lopullinen ratkaisu riippuu:
menettääkö malttinsa ja koettaa voimakeinoja käyttämällä jouduttaa
tapausten kehittymistä vaiko pysyä rauhallisena ja odottaa sitä hetkeä,
jolloin kala tuntien uupuvansa siinä, missä seisoo, lähtee etsimään
mukavampaa sijaa? Kun sekä englantilainen tieteellinen teoria--
lohenonkiminen on oikeastaan tiedettä, samoinkuin shakkipeli ja
sodankäynti--että oma kokemukseni monien lohien menettämisestä
hätiköimisen tähden puhuvat jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta, niin
pääsee parempi minäni voitolle, ja minä jään yhä edelleenkin istumaan
samaan asentoon saman pukin nenälle, jossa ja jolla jo olen istunut
kaksi tuntia--sillä kello on nyt täsmälleen kymmenen.
Kun viimeinen ottelu tässä jättiläistaistelussa suoritettiin vasta
kello 12 yöllä, kun johonkin pitempään romaaniin aion säästää niiden
mielialojen kuvaamisen, jotka nyt seurasivat, ja kun sitäpaitsi
ainoastaan ammattimiehet voisivat seurata minua niiden hienompien
vivahdusten ymmärtämisessä--siirtykäämme heti loppukatastroofin
tapahtumiin.
* * * * *
--Eemeli! sanoin minä noin kolmen tunnin kuluttua siitä, kun heitto oli
tapahtunut.--Minulla on nälkä ja vilu.
--Niin minullakin.
--Olisi pitänyt ottaa evästä mukaan. Minä haen!
--Kuule, siellä on äidilläsi varmaan saijut odottamassa.
--Olisi siellä saunakin.
--Ai, nythän on lauantai-ilta. Saunaa et tosin saane tuoduksi tänne,
mutta tuo sen sijaan kaikki muu, mitä saat irti ja jaksat kantaa.
Kuluu puoli tuntia, ennenkuin Eemeli on palannut, ja toinen puoli
tuntia, ennenkuin voileivät on syöty ja limunaatipulloon pantu saiju on
pulputettu kurkusta alas.
--Oolreit! Ja nyt se otetaan. Kokoo, poika, hattusi kiviä täyteen.
On melkein pettämätön keino saada lohi liikkeelle nakkelemalla kiviä
siihen paikkaan, hiukan yläpuolelle sitä, mihin se on äkäytynyt.
Ensimmäinen kivi polskahtaa, polskahtaa toinen ja kolmas, lopulta
kourallinen, monta kourallista--lohi ei ole tietävinäänkään.
--Ei kivi kiveä kaikkoa, sanoo Eemeli pilkallisesti hymähtäen.
Nyt minä suutun...
--Pian _se_ kivi kiskotaan ylös!
Ojennan vavan vettä pitkin, niin että se ja siima ovat yhtenä linjana,
ja kiristän.
--Se _on_ kala, koska se yhäkin jutuaa. Jos se olisi kivi, ei se
kiristäisi ja päästäisi.
--Vetää vain sitten pois kalan.
Minä vedän. Nyt se ei enää jutua. Siima on kireellä kuin viulun kieli.
Nykäisen vielä kerran, _kiskaisen_, kun ei nykäisystä apua. Sepä
perhana, ettet sinä...! Siima lätkähtää silmilleni ja jotakin pomppaa
pääni yli.
* * * * *
Kertokoot rannan pyhät koivut halullisille haastattelijoille, mitä
muistanevat perhanaisesta pakinasta paitaisen urohon, kun Eemeli,
ulahtaen kuin jäniskoira, jonka edestä kissa on puuhun kurahtanut,
hyökkää haavi ojona otuksen jälkeen ja vetää puusta alas hattuni ja
hatun mukana siihen takertuneet--tyhjät koukut.
Eihän sentään aivan tyhjät.
Olen tehnyt kalastuspäiväkirjaani sen päivän kohdalle näin kuuluvan
muistiinpanon:
»Lauantaina 30 p:nä kesäkuuta 1909 klo 8 illalla tarttui Välisuvannosta
salakkavehkeeseen suuri lohi, joka, kun se vihdoinkin neljän tunnin
sitkeän taistelun jälkeen saatiin maihin, osoittautui olevansa haon
oksasta onkeen irtautunut--lastu.»