Oli yhä vieläkin saamatta se takaa ajamani suuri lohi. Kilon painoisia
ja pienempiä olisin kylä saanut kuinka paljon hyvänsä, mutta kuinka
ponnistelinkin, iso ei ottanut, ei edes nykäissyt. Koetin tietysti
uskotella itselleni, että ei sillä väliäkään. Pienten saaminen,
varsinkin perhosilla, kysyy taitoa sekin ja on muka yhtä hienoa
urheilua kuin suurtenkin saaminen, kun vain käyttää hienoa vapaa, jonka
kärki tutistessaan antaa hermostolle samat sähkösysäykset kuin suuri
kala ja jäykempi vapa.
Mutta uskotteluni oli pakotettua itseni pettämistä, sillä sisimmässäni
vihlasi ilkeästi joka kerta, kun toverini, vanha tottunut kalastaja,
toi koskelta suuren kalan, joita hän muuten toi harva se ilta ja yö,
välistä useampiakin kerrallaan. Suurimpansa otti hän tavallisesti
iltamyöhällä, välistä vasta pilkkopimeässä. Olin usein jo aikoja sitten
palannut ongelta, syönyt ja pannut maatakin, kun tultiin suurella
touhulla toitottamaan, että nyt sillä on viisikiloinen, nyt
seitsenkiloinen, nyt kaksi kuusikiloista väkäleukaa koirasta. Kerran
hän itse naputti ikkunaani, jonka ohi tie koskelle kulki, ja nosti,
mielestäni kylläkin epähienosti, eteeni peräkkäin kolme jättiläistä,
joista muuan oli tarttunut hännästään.
Mahtoi olla koskessa kaloja, koska niitä jo näkyi alkavan saada
haraamallakin. Olisi niitä näin ollen luullut riittävän muillekin.
Mutta eivät ne vain satuttaneet purstojaan minun koukkuihini, vaikka
niitä näin kutunsa edellä loikki ilmaan päivälläkin niin, että olisi
voinut lennosta ampua. Ehätin joinakuina iltoina koskelle ennen
toveriani ja koetin nakella samoja pyydyksiä ja samoilla paikoilla kuin
hänkin, aina tuloksetta. Kun hän sitten saapui toiselle puolelle, niin
rääkäsi hänen rullansa samassa ja pian kuului tappokalikan pauke
vesakosta. Ongittuaan oman puolensa nakkasi hän koukun yli minun
puolelleni ja vetäsi kalan nenäni alta siitäkin, missä minä juuri ikään
olin turhaan heitellyt.
Sehän oli tietystikin toverini taito, jota hän sai kiittää
menestyksestään, vaikka minun oli vaikea sitä myöntää. En silloin vielä
osannut heittää enkä varsinkaan kuljettaa pyydystä, niinkuin olisi
pitänyt. Vasta sitten, vuotta paria myöhemmin, kun vähitellen opin
oikeat temput, alkoi onni hymyillä minullekin. Mutta nyt se oli kuin
kirottua. Minkätähden pitää toisen onkeen aina ottaa ja toisen ei
milloinkaan? Olkoon, että hän on taitavampi, mutta luulisi nyt ainakin
_yhden_ käyvän minunkin pyydykseeni. Ja minun kävi suoraan sanoen koko
lailla kateekseni.
Kateus on sangen ilkeä ja vastenmielinen tunne, mutta ainakin metsä- ja
kalamiehen on melkein mahdoton saada pidetyksi siitä itsensä kokonaan
puhtaana. Kateus on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan
kaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen
apilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa
sammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä
määrin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä
vedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin
suomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden
meissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat
vielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun
oli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja
vielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska
kyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut
uuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja
katkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan
torjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta
sitten, kun itsekin olin saanut ison.
Mutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut
vaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan
kääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on
lähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut
osansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt
urheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on
semmoinen eikä lohen... Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi
tipahtanut.
Vihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja
hän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti
ruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin
lumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu _siksi_, että
hän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän
myöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se
ja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän
tulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla
_uskovinaan_ saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne
mennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta,
noin vain ilman aikojaan ... lähdenmähän ... menenmähän ... ei sillä
väliä, saanko tai olen saamatta.
Ja niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa ... kun pääsee
pujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja
kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli
tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin
siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:
--Ei taida viitsiä ... kyllä minulle riittää pienetkin ... ja eikö
tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.
--Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on ... kun käy välisuvannossa
semmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.
--Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.
--Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.
--Onko teillä salakoita?
--Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.
--Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.
Mutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä.
Hain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja
kiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä
oli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu
liiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain
pilanpäiten ... ilman aikojaan ... lätkäytän kerta pari, sitten tulen
pois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että
tämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette...
Mutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin
olisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa,
vaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa
kahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu
täydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen
ajelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli
minun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan
yli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja
niskaan.
Sillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea
ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves'
kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin
muistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko
maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä
muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret
lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne
minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin
yöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa
niitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain,
päällekkäin--niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu
ongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne
katkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu,
toverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä _on_
yhdeksänkiloisia, kymmenkiloisiakin. Jos minä saisin semmoisen, jos
tapahtuisi se ihme minulle ... minulle! Se suuri tapaus, josta
kerrottaisiin vuosikausia tällä koskella, josta pantaisiin valokuvat
urheilulehtiin. Huomennahan on syntymäpäiväni, ei, nythän se jo on ...
kello on viittä yli 12. Jos minä saan sen syntymäpäivälahjakseni,
keitän siitä rokan ja kutsun koko kylän kestiin.
Saakoot kerran maistaa kosken kinkkua paikkakuntalaisetkin, vaikka
ovatkin vuokranneet pois vetensä.
Kuului yhtäkkiä rattaiden ratinaa edestäpäin. Sieltä saattoi ajaa akka
vastaan ja turmella kaiken. Luulen, että pistin laukaksi ehtiäkseni
tieltä pois, ja ehdinkin harpata maantieltä metsään, ennenkuin ne
tulivat. Siellä olin turvassa, sillä harakasta ei ole pelkoa yöllä. Kuu
oli peittynyt hetkeksi pilveen ja lehdossa oli niin hämärä, että sain
kulkea jalkoterällä tunnustellen, ett'en kompastuisi kiviin ja puitten
juuriin. Tie kulki vähän matkaa koskesta mutkitellen niin, että kohina
kuului milloin voimakkaammin milloin heikommin. Kalamies tuntee aina
kosken äänestä, milloin se on annillaan. Se ei silloin soi niinkuin
tavallisesti, vaan niinkuin jotenkuten toisin ... ei voi oikein sanoa,
miten toisin se silloin soi, mutta toisin se vain soi. Se on niitä
salaperäisyyksiä, joita ainoastaan kalamies käsittää, mutta joista
muilla kuolevaisilla ja eläväisillä ei ole aavistustakaan.
Kun tulin Välisuvantoon, näin, tunsin, kuulin ja tajusin, että siellä
täytyy olla minun kalan, se minun vielä saamaton, mutta minulle
edeltämäärätty ensimmäinen suureni. Siellä losahteli ja läsähteli,
posahteli ja päsähteli, nousi mustia selkiä veden pinnalle, loirahteli
leveitä pyrstöjä laineiden välissä. Ne olivat kaloja, vesi ei olisi
voinut niin äännellä eikä väännellä. Lähellä rantaa oli suuri kivi,
jonka alapuolelle muodostui akanvirta, mistä löi rantaan ainainen
aalto, kihnutellen otvapuomia, joka oli rautarenkain kiinnitetty
kiveen. Juuri tämä kiven alainen akanvirta oli se paikka, mistä
toverini melkein aina sai. Siinä seisoi aina kala; kun siitä illalla
oli saatu yksi, oli siinä jo seuraavana aamuna toinen. Kerran sai hän
siitä kolme yhtenä päivänä. Tänä aamuna siitä ei oltu ongittu. Siinä
täytyi siis olla--siinä jos missään. Ja kun siitä otti, niin otti aina
suuri. Jos siitä sai pienen, silloin ei koskessa ollut suuria, koska ne
ajavat heikompansa pois parhaista väijymäpaikoista.
Valmistausin heittämään. Kun lohi on arka kala, sitä arempi kuta
suurempi se on, ja kun se kaikkoaa pois vähintäkin varjoa ja
heikointakin askelten töminää, täytyi heittämisen tapahtua varovasti,
loitolta, oli hiivittävä varpaillaan, nakattava kiven takaa,
yläpuolelta pyöräyttämällä salakka sen eteen, niinkuin se vähän
pyörryksissään kiitäen tulisi alas koskea ja hakisi turvaa tyynestä.
Vein iskukoukun veden rajaan, jotta se olisi siinä helposti
yletettävissäni kalan uuvuttua. Lapoin sitten siimaa litteälle kivelle
jalkojeni juureen, laskin siimassa riippuvan salakan sopivan matkan
päähän vavan kärjestä ja puristin vapaa toisella kädellä rullan alta,
toisella sen päältä.
Mutta silloin alkoi minua yht'äkkiä pelottaa ja kieli rupesi maistumaan
messingille. Sama maku tuli minulle ennen aikaan suuhun usein
seisoessani jänispassissa haukun lähetessä. Jos se todellakin tarttuu
... se kaikkein suurin, se kymmenkiloinen! Mihinkä minä sen kanssa
joudun, jos se lähtee menemään alas? Silloin on minun ensin riennettävä
jälkeen niin pitkälle kuin pääsen rantakiviä, sitten koetettava
huojuvia riukuja myöten päästä kiviarkulle. Jos en sinne mennessäni
tässä puolipimeässä ja petollisessa kuutamossa ole katkaissut jalkojani
ja vapaani, niin on pahin taival vielä jäljellä, jolle ei missään
tapauksessa maksa vaivaa lähteä, suuri koski, jonka kala kerran siihen
päästyään laskee yhteen menoon ehkä siltaan saakka. Jos se
pysähtyisikin välille jonkin kiven kupeeseen, en kuitenkaan pääsisi
sitä niin lähelle, että saisin sen koukkuun kuohuvassa koskessa. Ja
mitenkä minä veisin koukunkaan sinne mennessäni? On uhkapeliä lähteä
näin yöllä yksin ilman apua isoja ottamaan.
Kun en ollenkaan olisi lähtenytkään... Jos en heittäisikään... Kunpa en
saisi, vaikka heittäisinkin...
Voi kauhistus, millainen peto hyppäsi arkun kohdalla keskellä suvantoa!
Tuossa näytti toinen pyrstöään...
Melkein tietämättäni lensi siima vavan kärjestä ja kuutamossa
kimmeltäen rätkähti salakkani koskeen. Siima oikeni vedessä, tunsin,
kuinka täky pysähtyi ja alkoi pyöriä. Kiinnitin, aloin lappaa sitä
pois. Silloin, juuri kun täky oli akanvirrassa ison kiven huopeessa,
oli siinä kala kiinni!
Se hetki, jolloin suuri kala juuri on tarttunut, mutta ei vielä ole
ehtinyt ilmaista itseään muulla kuin sillä painolla, minkä hänestä
tuntee vapansa kärjessä, on kalamiehen kaikkein huumaavimpia. Jotakin
on tapahtunut, mutta mitä? Pyssy on lauennut, mutta ei vielä
pamahtanut. Ja on niinkuin olisi tuokioksi menettänyt tietoisuutensa.
Siinä sekunnissa saattaa ajatus kuitenkin toimia, mutta tavallisesti
suuntautumalla johonkin kokonaan toisarvoiseen. Ja minun sisimmässäni
hihkasi jotenkuten näin: »Ottipahan _koska_ lähdin salaa ... ottipahan,
_koska_ ei akka eikä harakka tullut vastaan eikä minulla ollut kuin
yksi salakka mukanani ja koska lupasin...!»
Samassa laukesi lumous, kun kala tempasi, niinkuin tempaa ainoastaan
kaikkein virkein ja virmapäisin kala. Toverini oli usein kertonut
minulle--minkä muuten kyllä olin itsekin huomannut seuratessani hänen
kalastustaan--että oikein iso tavallisesti menettelee niin, että se
tuntiessaan olevansa kiinni, tekee kuperkeikan pohjaa kohti,
pasahuttaen samalla pyrstöllään vedenpintaan kuohun niinkuin airolla
äkäisesti tempaistessa; sitten se usein jurnahtaa pohjaan ja jää siihen
pitkäksi aikaa. Toinen kala taas ei näyttäydy, mutta pudistaa kuin
varsa ensimmäisiä päitsiään ja hyökkäilee ylös ja alas, kunnes uupuu ja
antautuu. Tämä pudisti vimmatusti ja karkasi huimaavaa vauhtia ulos,
repäisten siimaa rullalta niin, että sormia poltti. Sitten se kääntyi
ja ampui nuolena takaisin rantaa kohti, jolloin siima höltyi niin,
ett'en tiennyt, oliko ongessa vielä kala vai oliko se päässyt...
Ei ole päässyt, siinä se vielä on! Kiristän minkä vapa sallii. Kala
tulee lähemmä. Suuri se on ... kylläpä onkin suuri! Se näyttää olevan
melkein pinnalla. Minun täytyy koettaa saada se heti maihin,
uuvuttamatta yllättää se tuossa, ennenkuin se päättää mennä ulomma ja
äkäytyy sinne ja ehkä sitten lähtee alas. Pilvi on poistunut kuun
edestä ja on häikäisevän kirkasta. Voin nähdä aivan hyvin, että siima
on ihan lähellä otvaa. Otan koukun ja kahlaan veteen, vapa vasemmassa
kädessä, koukku oikeassa, sujutan sitä otvaa myöten vedessä siihen,
missä oletan kalan seisovan, kyyristyn ja ollakseni varma siitä, että
kärki uppoo, kiskaisen kaikin voimin--sillä seurauksella, että menetän
tasapainoni ja hoiperrun ronkolleni veteen kahden kiven väliin.
Kun siitä selvisin toteamaan, mitä oli tapahtunut, oli minulla yhä
toisessa kädessäni vapa, toisessa koukku ilman kalaa. Mutta vieressäni
jossakin lätkähtelee. Kala potkii jossakin ... missä? tuossa! Tuossa
veden rajassa! Nakkaan luotani vavan ja koukun ja syöksyn suin päin
ääntä kohti kalan kimppuun, tarttuakseni siihen sulin käsin kuin saukko
saaliiseensa.--Kun tavotin sen, juuri ennen kuin se oli pääsemässä
kiveltä koskeen, oli minulla kynsissäni noin kilon painoinen mullonen.
En tiedä, olinko nyhtäissyt sen ylös koukun mutkassa vai oliko se
kaatuessani lentänyt maihin vavan vipuamana ... enkä myöskään tiedä,
oliko vavan kärki katkennut kalan painosta vaiko kiveen tärähtäessään--
summa se vain, että kun märkä mies, ronkko hellänä, lähti nilkuttamaan
kotiin, toisessa kädessään särkynyt vapa, toisessa monin taioin
saalistettu yksikiloinen, ne kymmenkiloiset yhä jatkoivat pätkettään
Välisuvannon kuutamoisilla laineilla.