Meillä ei, ainakin mikäli minun tietooni on tullut, ole kovinkaan monta
taitavampaa lohenonkijaa, ei ainoatakaan, jota voisi verrata
englantilaisiin taitureihin sillä alalla. En puhu ollenkaan
onkimiestemme saaliista, vaan siitä taidosta ja siroudesta, millä vapa
on käsiteltävä ja pyydys koskessa kuljetettava. Meillä on onkimistaito
teknillisesti jotakuinkin samalla asteella kuin pallonlyönti
kylänraitilla verrattuna verkkopalloon. En ole tosin koskaan nähnyt
ulkomaan mestareita, mutta kirjallisuutta seuraten olen tullut saamaan
aavistusta siitä, mitä vaatimuksia tämän urheilun harjoittamiselle
voidaan asettaa.
Urheilukalastus, harjoitettuna niin kuin sitä harjoitetaan siinä
maassa, missä se on kehittynyt korkeimmilleen, nimittäin Englannissa,
on siellä kehittynyt tieteeksi siihen nähden, että se myös on luonnon
ja sen ilmiöiden harrasta tutkimista. Se pyrkii pääsemään perille
kalojen elintavoista, siitä, missä ne oleskelevat milläkin ilmalla ja
minkin vedenkorkeuden aikana, kuinka ne vaeltavat paikasta toiseen,
mitä ne syövät ja siitä johtuen, millaisia pyydyksiä ne milloinkin
siitä ja siitä syystä ottavat. Veden eläimistön tarkka tutkiminen on
ollut välttämätön kaikkia niitä eri pyydyksiä luodessa, joita
urheiluvälinetehtaat valmistavat. Urheilukalastus siis edellyttää
läheistä vuorovaikutusta tieteen kanssa, niinkuin kalastus yleensäkin.
Englanninkielen taitoinen onkija voi tavattomasti hyötyä perehtymisestä
senkieliseen kirjallisuuteen tällä alalla. Siellä on sitä saatavana
rajattomasti. Muilla kielillä on tätä kirjallisuutta vähemmän, mutta on
sentään saksaksi ilmestynyt perinpohjainen ja metoodinen kirja
»Angelfischerei im Süsswasser», kirjoittanut tohtori Heintz, ja
»Angelfischerei» kirjoittanut von der Borne, ruotsiksi R. Lundbergin
»Fiske med metspö» ja norjankielellä J. Preuthunin »Laxe og
Sjöörretfiske». Suomeksi ei vielä ole ilmestynyt yhtään näiden teosten
veroista teosta.
Mutta joskaan meillä nyt onkijain ammattitaito ei vielä ole sen
korkeammalla kuin mitä se on, niin voidaan sitä kehittää, ja minä
toivon, että se yhteinen harrastus, jonka herättämiseksi ja
ylläpitämiseksi Suomen Urheilukalastajain Liitto muun muassa on
perustettu, tulee siihen voimakkaasti vaikuttamaan. Ovathan
kaikenlaiset muutkin urheiluseurat, jotka meillä kaikissa lajeissaan
ovat vielä verrattain nuoria, jo kasvattaneet harjoittajiaan, joilla on
maailmankin mainetta. Ovathan urheiluonkijat meillä enimmäkseen vanhoja
herroja eikä meistä tietenkään kehity mitään maailman mestareita. Eihän
muuten Hannes Kolehmaisiakaan nouse joka eukon pojasta. Minä kuitenkin
toivon, että kun urheilukalastuksen harrastus laajenee, nuoret miehet
vievät aatetta ja taitoa eteenpäin. Olen varma siitä, että suomalainen
aines tässäkin suhteessa on hyvä. Jahka me saamme kosket kuntoon,
treenauksen käymään, kilparadat reilaan, on kyllä ilmestyvä niiden
käyttäjiäkin.
Siihen mennessä minusta on paikallaan muistella, mitä kykyjä meillä jo
on ollut, niitä, jotka ovat panneet perustuksen urheiluonginnalle
maassamme ja sitä kehittäneet. En tunne heitä montakaan, mutta
epäilemättä on vielä elossa olevia vanhoja herroja tai manalle
menneitä, joiden salatiedot olisivat saatavat säilymään, tiedot meillä
käytetyistä pyydyksistä ja pyyntitavoista. Luultavasti kätkee moni
vanha perhoskirja koinsyömiä perhoja, jotka olisivat uusittavat. Se
olisi siitäkin syystä suotavaa, että vähitellen saataisiin luoduksi
suomalaisiin vesiin soveltuva kokoelma pyydyksiä, varsinkin perhoja,
sillä eivät Englannista umpimähkään tilatut ja luettelojen mukaan
ostetut vehkeet täällä aina sovellu--mistä minulla on hiukan omaakin
kokemusta. Olen omasta kokemuksestani pääsemässä yhdestä ja toisesta
seikasta jäljille ja toivon voivani vastedes antaa tietoja näistä
kokemuksistani muillekin.
Odottaessani toisten esityksiä pyydän saada tällä kertaa jutella, mitä
olen oppinut eräältä mieheltä, tohtori W. Lybeckiltä, johon tutustuin
heti lohenongintakauteni alussa ja jolle siinä suhteessa olen paljon
velkaa. Häntä ei ole enää olemassa, ja siltäkin kannalta on syytä häntä
muistella.
Tuskin on tässä maassa montakaan, joka ei sitä miestä olisi, joskaan ei
henkilökohtaisesti tavannut, niin ainakin nähnyt. Jo ulkomuodoltaan hän
oli siksi erikoinen ilmiö. Hän oli pitkä, roteva mies, kasvot leveät ja
verevät, oikea ulkoilmaihminen. Hän esiintyi talvellakin avopäin, tukka
pitkänä, harteilla leveä sarkakauhtana, jalassa paulakengät. Kesällä
saattoi hänet nähdä ruskea yläruumis paljaana ei vain kotonaan, vaan
ihmisten ilmoillakin, maanteillä ja missä vain, rautatielläkin, ja
vasta taloon tultuaan hän siirsi rohtimisen paidan käsivarrelta
yllensä.
Tämä mies oli monessa suhteessa uranuurtaja, m.m.
luontoparannusentusiasti, ilmakylpyprofeetta, ja minä luulen, että moni
mies on hänelle kiitollisuudenvelassa hermojensa korjautumisesta;
ainakin alkoi minulle uusi fyysillinen elämä, kun opin häneltä joskus
jättämään paidan pois ja antamaan auringon paistaa sekä selkään että
sen vastakkaisellekin puolelle.
Hän oli kaikenkaltainen urheilija, metsästäjäkin, mutta ennen kaikkea
hän oli lohenonkija, ja niinkuin hän yleensä pani »sielunsa» kaikkeen,
pani hän sen luultavasti viimeiseen laukaukseensakin, sielunsa ja
intohimonsa, jotka hänelle yleensä olivat yhtä, alituisessa
kamppailussa keskenään.
Tutustuin häneen oikeastaan jo paljon ennen, kuin meistä tuli
kalakaverit. Vietin viime vuosisadan yhdeksänkymmenluvun alussa kesää
Svartön saarella Porkkalassa. Siellä on meressä Söderskärin kari, joka
on tullut kuuluksi erinomaisena vesilinnustuspaikkana. Sitä kutsuttiin
siihen aikaan herttuakunnaksi (hertigdömet) ja sen omistivat siihen
aikaan kuvanveistäjä Robert Stigell ja eräät muut »hertigit», joiksi
Svartön Söderlingska erehtymättömästi ja velvollisuuden mukaisesti
heitä tituloi. Stigell asui säännöllisesti saarella ja Lybeck tuli
silloin tällöin sinne vierailemaan. Hänellä oli erinomaiset vehkeet,
paremmat kuin kenelläkään muulla, haulikko niin raskas, isoreikäinen ja
paksupiippuinen, että ainoastaan hänenlaisensa jättiläinen voi sitä
mukavasti käsitellä. Erikoista huomiotani herätti eräs hänen
matrassinsa, Englannista varta vasten tilattu kalliolla makaamista
varten haahkoja odottaessa--kai mukava kylläkin, mutta soutajan, vanhan
Söderlingin, vähemmin suosima, se kun monien muiden yhtä
perinpohjaisten varustusten ohella lisäsi pienen ruuhen painoa ja
vaikeutti maihin pääsöä mainingin kiertämälle karille.
Yhtä perinpohjaisesti ja täydellisesti hän myöskin oli varustettu
onkijana. Hänen vapansa, siimansa, rullansa ja yleensä koko
onkilaatikkonsa oli silloisiin oloihin nähden, noin puolitoistakymmentä
vuotta sitten, priima lajia ja aina hän täydensi varastoaan parhaalla
mitä sai, niinkuin tuleekin, mikäli kukkaro sen suinkin sallii, sillä
jos mieli kyetä järkiperäisesti onkimaan, saada siitä se huvi, mitä
hakee, ja päästäkseen ikuisista harmeista ja hermostuksista, pitää olla
välineet, jotka eivät petä, sillä tahtovathan ne pettää sittenkin. Vapa
ainakin täytyy olla mahdollisimman paras, sillä sitä on vaikea itsensä
korjata, vaikka Lybeck taisi niitäkin minulle ja muille tohtoroida,
samoinkuin hän oli näppärä virkistämään henkiin kuolemaisillaan olevia
koukkulaitteita devoneita ja täkyrakseja varten--taito, joka
onkimiehelle on yhtä välttämätön kuin on verkkomiehelle taito osata
paikata verkkonsa. Opin häneltä sen vähän, minkä osaan, odottaen usein
vastaanottovuoroani kylän akkojen kanssa. Hänen apuaan ja neuvoaan
käyttäen sain itselleni aivan samanlaisen vavan kuin hänellä
itselläänkin oli, erinomaisen skotlantilaisen greenheart-vavan, joka on
yhdistetty virveli- ja perhosvapa, ja joka on vieläkin olemassa,
vaikkakin jo viimeisiä virsiään vedellen. Sen yhden kärjen katkeamiseen
tarvittiin ryssän piikkilankapaalu. Sen toinen kärki on vielä yhtä
suora ja sitkeä kuin viisitoista vuotta sitten. Myöhemmin olen
onnistunut saamaan priima splitbambuvavan, mutta kun aavistelen
syksyllä suuria olevan tulossa, otan Lybeckin aikuisen siltä varalta,
että täytyisi ottaa väkisin, niinkuin usein sattuu, kun kuusikiloisen
päähän pistää lähteä alas suuresta koskesta, jonne sitä ei voi seurata.
Juuri tätä tapausta varten oli Lybeck tilannut omankin samanlaisen
vapansa.
Mutta hän tarvitsi lujat työkalut myöskin muuta varten, sitä varten,
että ne kestäisivät siinä leikissä ja todessa, mihin ne hänen käsissään
joutuivat. Hän niin sanoakseni tappeli kosken kanssa, otti sen väkisin,
hartiavoimalla, sulin käsin, ei suurta kalaa uuvuttaessaan, sillä siinä
suhteessa hän oli varova, vaan pakottaessaan sen ottamaan--pienemmät
hän kyllä hujautti olkansa yli vesakkoon. Ja kalat näyttivät antavan
pakottaa itsensä.
Meidän koskissamme niiden virtavuuden vuoksi tavallisesti kalastetaan
kulkien ylhäältä alaspäin. Epäilemättä kala kyllä ottaa paremmin sekä
syöttiä että metallipyydystä, jos se heitetään vastavirtaan ja nopealla
tempaisulla kiskaistaan alaspäin. Silloin se kiitää niinkuin koskea
laskeva luonnollinenkin kala ja näyttää vaikuttavan erikoisen
kiihoittavasti lohen ruokarauhasiin. Samoin myös virtaan pudotettu
perho liukuu luontevammin kuin poikkivirtaan tai alaspäin heitetty.
Meidän kiivaskulkuisissa, matalissa ja kivisissä koskissamme tämä tapa,
jollei sitä seuraa erikoinen taito, tottumus ja kosken tunteminen,
kuitenkin helposti vie pyydyksen pohjaan.
Myöskin Lybeck kalasti ylhäältä alaspäin ja melkein aina rannalta, sekä
sen vuoksi, että soutamiseen Huopanan koskessa Viitasaarella, jossa
kalastimme, ei juuri ole tilaisuutta että myöskin siksi, että hän
tahtoi urheilla s.o. voimistella. Hän lähti niskasta, niin ylhäältä
kuin pääsi ja mennä touhusi heittäen ja aina askeleen ottaen ja taas
uudelleen heittäen alaspäin. Oli nautinto katsella jäntevää,
laajalanteista miestä, avopäin, avojaloin, ruskeat housut ruskean
yläruumiin jatkona--muuten kylläkin asianmukainen puku,
harmaanruskeiden rantakivien värinen. Hänen tapansa heittää oli yliolan
heitto, paitsi silloin kun hän käytti syöttiä, joka ei tätä heittotapaa
kestä. Tavallisestihan heitetään vain perhoa ja aivan kevyttä
silkkikalaa yli olan, jotavastoin raskaampi laji hujautetaan
alapuolelta, vavan alitse ylöspäin, ja annetaan maahan lapetun siiman
juosta ulos. Lybeck käytti ei varsin raskasta metallikalaa ja lippaa ja
heitti niitä niinkuin perhoa. Saatuaan ensin siimansa pari vavan
pituutta koskeen, hän tempasi sen ylös, astui askeleen eteenpäin,
sillaikaa kuin siima oikeni taapäin, vei voimakkaasti vapaa eteenpäin
ja antoi pyydyksen ampua alas siihen paikkaan, mihin oli tähdännyt,
poikki kosken tai viistoon. Samalla hän laski vavan kärkeä, vei sen
nopeammin tai hitaammin, sen mukaan kuin virta ja pohja vaati rantaan
päin, tarpeen mukaan antaen lisää siimaa tai sitä lyhentäen, jolloin
pyydys ensin kiisi viistoon ja sitten vississä paikassa teki tiukan
mutkan. Tämän viimeisen tempun hän koetti tehdä niin, että pyydys juuri
silloin oli jossakin syvennyksessä tai kiven ylä- tai alapuolella,
missä kala tavallisesti vaanii. Sillä tavoin hän aina uudistuvin
heitoin suorastaan tonki esiin kalat niiden pimeimmistäkin piiloista
melkein kuin magnetisoiden ne liikkeelle oman hermostonsa ja jäsentensä
loihtutaidolla. Pyydys kävi joka paikan, ei koskaan pysähtynyt eikä
antanut kalalle aikaa arveluun ja arvosteluun, mihin mulloset varsinkin
huonon syönnin aikana ovat erinomaisen taipuvaisia, hännän
läiskäyksellä ja takapuolensa pyllistyksellä ilmaisten halveksumistaan.
Sattuihan se mielenosoitus usein Lybeckillekin, minkä saattoi
kirkkaalla säällä ja korkealta äyräältä katsoen huomata, ja mikä ilmeni
siitäkin, että hyvin monet hänen saamistaan lohista olivat hännästään
kiinni, _hänen_ lohensa useammin kuin muiden hitaampien, joiden hyrrä
koskessa ei pyörinyt niin vihaisesti kuin hänen. Minusta näytti usein,
että kalan _täytyi_ tarttua hänen koukkuunsa ja hyökätä siihen kiinni
toisten kilvalla, jollei kala suvainnut tarttua koukkuun, niin tarttui
koukku kalaan.
Vesi kyllä roiski ja metsä mätki hänen mennessään, ja olisi luullut
kalain sitä kaikkoavan pois koko koskesta, mutta kovassa kuohussa ja
vahvassa virrassa sillä ei näkynyt olevan väliä, varsinkaan kun hän ei
kauan viipynyt paikallaan. Olisi myöskin luullut, että hän satutti
pyydyksensä puihin, mutta ihme kyllä se tapahtui harvemmin kuin olisi
luullut, vaikka hänen heittonsa olivat kylläkin niin pitkät, että hän
saattoi, jos tahtoi, temmata kalan toisen nenän edestä toiselta
rannalta. Tapahtui sentään, että minä sain irtauttaa hänen koukkunsa,
joskaan en housuistani, enkä huulestani, niin en kuitenkaan kaukana
niistä, rantapajukosta. Ei hänellä muuten ollut aikaa pyydyksiään
suremaan, kun ne tarttuivat ja jäivät. Hyvän syönnin aikana maksaa aika
enemmän kuin vehkeet.
Lybeckin tavallisimpia vieheitä oli noin puolentoista tuuman pituinen
n.k. devon, hopeinen tai useimmin kultainen pyöreä metallikala, joka
oli selältään maalattu joko ruskeaksi tai sinisen vihreäksi. Parhaiten
näytti hän saavan sellaisella, joka ei ollut suoraan tehtaan jäljeltä,
vaan josta maali oli kulunut pois niin, että sitä siinä oli vain
joitakin täpliä. Kuta kuluneempi sellainen on, sitä paremmin se näyttää
kalastavan. Olen mestarini traditiota noudattaen aina pitänyt
varastossani tällaisia likaisia laitteita ja viimeksi minä viime
syksynä sain hyviä tuloksia muutamalla tumman vasken värisellä
sinisen-vihreänruskeaksi töhrityllä devonilla, joka oli tarttunut
koskesta onkeeni ja siellä saanut erikoisen ruosteen. Se on nyt taas
siellä kiven kolossa jossakin. Luulen, että jos voisi saada aikaan
devonin, joka olisi maalaamaton, mutta itse metalli kihtaisi hiukan
sinistä, hiukan vihreää, hiukan ruskeaa niinkuin vanha pronssi, se
olisi sopiva jäljittelemään pientä mullosta ja sen kanssa jotenkin
samannäköistä elritsaa, ja meillä olisi näpsä pyydys varsinkin
kirkkaalla säällä. Devonista vielä mainitsen, että olen tullut
huomaamaan, että kaupassa löytyvät sellaiset, joissa on, paitsi kaksi
paria häntäkoukkuja, myöskin kaksi paria sivukoukkuja, eivät ole niin
käytännölliset, kuin jos nämä sivukoukut ovat poissa. Ne tarttuvat
helposti pohjaan, ne näkyvät hiljaisemmassa pyörinnässä kuin
myllynsiivet ja joutuvat sitäpaitsi pian epäjärjestykseen. Kala tarttuu
kyllä ilman niitäkin, jollei devon ole aivan suuri, jolloin ne kyllä
saattavat olla paikallaan. Viittaan kuviin.
Paitsi devonia käytti Lybeck myöskin lippoja suurimmasta pienimpään ja
oli mestari näiden, melkoista taitoa vaativain pyydysten käyttämisessä,
joita täytyy kuljettaa eri tavalla eri veden nopeudessa. Devonia hän
käytti kirkkaalla säällä ja yleensä päivällä, lippoja sateella ja
illalla ja yöllä, jolloin vaaditaan välkettä ja jolloin kala ei ehdi
nähdä muuta kuin leimauksen. Lippahan jäljittelee valkeata syöttiä,
salakkaa, särkeä ja siianpoikaa, ja on käsiteltävä niin, että koskea
alas kiitävän kalan liikkeet tulevat hyvin ja pettävästi
jäljitellyiksi. Varsinkin kiven huopeessa veden velloessa, kun sen saa
siinä muutaman silmänräpäyksen pyörimään ja heittämään kuperkeikkaa, se
näyttää olevan vastustamaton, ja sen liikkeen Lybeck osasi sille antaa.
Lybeckin lipat olivat kooltaan suurimmasta ruokalusikan kokoisesta
pienimpään teelusikan lehteen saakka. Pienempiä niistä hän käytti
yhdessä perhojen kanssa niin, että hänellä alinna heittosiimassa oli
lippa ja ylempänä pari kolme perhosta. Tämä viimemainittu tapa ei
minusta ollut oikein asianmukainen enkä minä siinä suhteessa ottanut
häneltä oppia. Ensinkin ei perho, kun lippaa täytyy vetää, saa sitä
luontaista virran mukana menevää liikettä, joka sillä täytyy olla, vaan
joutuu tavallaan uistimeksi, ja toisekseen se, jos kala ottaa perhoon,
joutuu ajelehtimaan ja helposti tarttuu pohjaan, jolloin kala
menetetään. Se vaara on kyllä tarjona useammalla perhollakin onkiessa,
mutta kun perho on keveämpi, ei tarttumisen vaara ole niin suuri. Minä
puolestani olen tullut siihen, että käytän melkein yksinomaan yhtä
perhoa, varsinkin jos luulen suurempia kaloja olevan koskessa. Minulle
on usein tapahtunut, että suuren ottaessa alimmaista perhoa, pieni
suuren uidessa iskee johonkin ylempään ja tempoessaan vapauttaa
vanhemman veljensä. Ottaessakin on tämmöisestä kaksoissaaliista
hankaluuksia, tavallisesti aina toinen ja suurempi pääsee.
Niinkuin tästä näkyy, ei Lybeck, vaikka hän käyttikin perhoja
uistinsiimassaan, ollut varsinaisesti perholla onkija eikä perehtynyt
sen tekniikkaan. Vaikka hän heittikin lippoja ja muita pyydyksiään
siihen tapaan kuin perhoa heitetään, oli hänellä, niinkuin monella
muullakin, se käsitys, että siima näin heittäen ei lennä ulos, ellei
siinä ole painoa--mikä on erehdys, sillä siimahan kyllä sen tekee
ilmankin painoa, kun se vain vapaan nähden on tarpeeksi paksu, ja vapa
tarpeeksi joustava. Kun hän käytti hienompia siimoja, mitkä
virvelöidessä kyllä ovat paikallaan varsinkin alaheittotyylissä, ei hän
sitä saanut ulos ilman painoa. Ei hän myöskään näyttänyt luottavan
pelkkiin perhosiin ja niiden viehätysvoimaan, vaan luuli, että pitää
olla kirkas lippa, joka houkuttelee kalan piilostaan esiin. Että pelkkä
perhokin antaa hyviä tuloksia, sen minä kuitenkin sain hänelle
todistetuksi eräänä iltana, kun kalastimme kilvan, hän seisoen kosken
keskellä olevalla arkulla, minä maissa seisoen ja kalastaen maan ja
arkun välistä. Kun hän metallipyydyksillään ei saanut suuresta koskesta
mitään, minä otin höyhenellä tunnin kuluessa kymmenkunnan kilon
mullosta. Menestykseni riippui kai siitä, että olin huomannut kalojen
silloin ajavan perhoja, jolloin ne eivät välitä täky- ja muista
vehkeistä. Siitä lähtien olen kaikkein suurimmaksi osaksi käyttänyt
perhoa melkein yhtä tuloksellisesti kuin hän lippoja ja devoneita.
Lybeckin saaliit ovat kuitenkin jääneet voittamattomiksi muihin
Huopanan kalastajiin verrattuina. Hän suolasi lohia saavittain. Erään
hänen muistiinpanonsa mukaan hän 15 päivän kuluessa oli saanut suuria
24 kappaletta, jotka painoivat yhteensä 151 kiloa. Pienempiä hän ei ole
merkinnyt. Paras päivän saalis oli 5 kappaletta.--Hänen käyttämistään
mullosperhoista, mikäli muistan, tahdon mainita punaisen _Soldier
palmerin_, ruskean _Red- ja Brown palmerin_, mustan _Zulun_, harmaan
_March brownin_ ja keltaruumiisen ja ruskeanharmaasiipisen
_Professorin_, kaikki suurenpuoleista kokoa.
Ollessamme onkimatkallamme teimme tavallisesti niin, että mentiin
yhdessä koskelle. Jos meitä samaan aikaan sattui olemaan useampia,
esim. neljä vapaa, vedettiin arpaa, kuka kullekin puolelle. Jouduin
joskus Lybeckin kanssa samalle puolelle. Kohteliaasti hän taitavampana
kalastajana sijoitti minut edelleen, koska hän kauemma heittäen
kuitenkin voi takaakin tullen vallita suuremman osan vettä kuin minä,
jolta pyydys ei lentänyt niinkuin häneltä. Rantakalain olisi näin
pitänyt joutua minun osakseni. Mutta nekin olivat oikeastaan hänen. Ne
joutuivat tavallisesti hänelle siten, että hänen pitkä, keskikoskeen
heitetty siimansa alaspäin kiertäessään vei hänen syöttinsä kalan
näkyviin ennen kuin minun. Kun näin, etten ehtisi hänen tieltään,
pyysin häntä jatkamaan ohitseni. Ennenkuin pyydykseni selvisi pohjasta,
mihin sillä oli erikoinen taipumus tarttua, ja sitten puusta, johon se
pohjasta ponnahti, oli toveri tiessään ja huitoi kaukana suvannossa
alhaalla ja oli pian joutunut siltaan ja oli tulossa toista rantaa
niskaan, ensin toisten taa ja sitten heidän ohitse ja edelle,
haavipojalla kannannainen vitsariippi mullosia, suurempia ja pienempiä,
kun meillä muilla vast'alkajilla oli kullakin joko parahiksi mitan
täyttävä mullonen tai ahven.
Nautin hänen kalastuksestaan enemmän kuin omastani, josta siihen aikaan
ei ollut paljoakaan sanomista. Oli ilo nähdä sitä voimaa, varmuutta,
intoa ja taitoa, millä hän vapaansa käytti, kuulla vavan viuhinaa ja
siiman läiskinää ja miten kala keikautettiin maihin. En unohda koskaan
näkyä eräänä varhaisena aamuna, kun Lybeck jo oli mennyt ongelle ennen
auringon nousua. Tavallisesti hän onki myöhään yöhön, niin kauan kun
näki, nukkui vaate päällä muutamia tunteja, meni taas ulos, kalasti
aamiaisille, kylpi säännöllisesti joka aamu, koska siihen iltapäivällä
ei ollut aikaa, nukkui keskipäivän, jolloin kala yleensä ei ota, ja oli
sitten valmis ilta- ja yö-otteluun. Minä tein melkein päinvastoin. No
niin, olin herännyt tavallista varhemmin, ja lähtenyt koskelle. Ville
tohtori oli jo siellä. En kuitenkaan nähnyt häntä itseään, ainoastaan
hänen apulaisensa erään suuren kiven vieressä. Aurinko juuri nousee ja
punaa sakean lepikon sillä puolen. Siellä on suuri, suippilon muotoinen
kivimöhkäle suvannon yläpäässä. Silloin nousee kiven takaa tuuhea pitkä
tukka, leveä otsa, paksu kaula, ruskea ruho ja kaksi ruskeaa kättä
ruskeaa vapaa pitäen. Enempää ei tule kiven takaa näkyviin. Hän sulaa
maisemaan, aurinko punaa hänet ja metsän, ne kuuluvat yhteen. Se on
kuin itse metsän jumala Pan, on kuin kentauri, metsänhaltija, joka
vaihteeksi on lähtenyt kalaan. Hän soluttelee siimaa koskeen. Tempaa
ylös, heittää alas, lappaa sisään, päästää taas, ilme ja eleet niinkuin
metsän elävän. Yhä pitemmälle lentää pyydys, pian suvannon keskeen. Hän
innostuu pääsemään vielä ulomma, missä on varma vedenalainen kivi,
minkä alta usein ottaa, aina suuri. Pan kiipee polvilleen kivelle,
heittää nyt polviltaan, eturuumis eläen, takaruumis sulaen
liikkumattomaksi kiveen. Se _on_ Pan, ja Pan saa. Pyydys putoo vihdoin,
niinkuin hän sen tahtoo, ja hänellä on suuri lohi ongessa, joka velloo
vettä hetken niinkuin potkuri ja sitten katoo, siiman viiltäessä vettä.
Ketterästi kuin kissa hyppää hän kiveltä alas. Haavipoika,
vikkelyydessä ja ottamisen taidossa lajiaan ainokainen, Kokon Julius,
hänkin ruskea, joskin hiukan haaleampi, niinkuin yleensä penikat,
juoksee joustavasti pyörähtelevän otvan päähän, valmiina iskemään heti,
kun lohi rantautuu. Se rantautuukin veden painamana ruuhkaa vastaan.
Ottaja kyyristyy, tähtäilee veteen, tekee nopean liikkeen, nostaa
ruskean vetehisen ja juoksee maihin. Se on käynyt salamannopeasti
näiltä kahdelta tottuneelta, vuosikausien kuluessa yhteistoimintaan
harjaantuneilta. Ne jäävät sitten siihen, yhteen ryhmään, litteälle
kalakivelle, isketyn lohen ääreen, toinen pistäen puukolla veren
juoksemaan, toinen päästämään koukkuja irti.
Siinä oli kohtaus, jommoista en ole ennen enkä jälkeen nähnyt, ikävä
kyllä, ettei sitä ole ikuistettu elävin kuvin, iloksi ja opiksi
vastaisille kalamiehille.
* * * * *
Lybeck oli voimakkaiden tempausten mies, elämässään yleensä, niinkuin
onginnassaan erittäin. Yhtä rajusti kuin hän johonkin intoutui ja yhtä
kiinteästi kuin hän siihen antautui, yhtä äkkiä hän siihen kyllääntyi
ja sen jätti. Hän oli myös vastakohtien mies, täynnä ristiriitaisuuksia
ja koko lailla epäjohdonmukainenkin, niinkuin touhahtelevat
tunneihmiset yleensä. Hän piti pahana onkimista sunnuntaisin, mutta ei
koukkujensa teroittamista ja pyydyksiensä paikkaamista
kirkkoaikanakaan. Hän saarnasi kahvia, viinaa ja tupakkaakin vastaan,
mutta joi sentään kupin, kallisti pikarin ja poltti sikarinkin, kun
kovalle otti. Yht'äkkiä hän jätti onkimisen, pitäen tappamista syntinä,
siihen määrin vastenmielisenä, ettei voinut sietää pyydyksiään
silmäinsä edessä. Syyksi siihen sanoi hän myöskin sen, että onginta oli
muuttunut hänelle niin vangitsevaksi intohimoksi, että hänen täytyi
siitä vapautua. Jonkin aikaa koeteltuaan sitä turhaan voittaa, oli hän
vihdoin saanut siihen voimaa siitä, että hän eräänä sunnuntai-iltana,
senjälkeen kuin juuri oli pitänyt myllytuvassa uskonnollis-eetillisen
esitelmän itsensä hillitsemisestä, oli heti sen jälkeen koskelle
mentyään saanut onkeensa suuren lohen, joka juuri ottaessa pääsi.
Silloin hän suuttui niin, että menetti malttinsa ja kirosi. Hän tuli
heti pois koskelta, kokosi kamsunsa ja lähti, ei enää koskaan
tullakseen. Johdonmukaisempi mies olisi tällaisen heräyksen jälkeen
ehkä hävittänyt synninteon välineet, jotteivät ne saattaisi muitakaan
samanlaiseen kiusaukseen. Ville tarjosi vapansa ja muut vehkeensä
polkuhinnasta eräälle toverille, ja yhä vieläkin hänen vapansa viuhuvat
ja hänen rullansa pärisevät Huopanassa, tehden syntiä toisten lukuun.
Olen kertonut tämän tapauksen pienenä eetillisenä muistutuksena
kaikille onkimiehille. Onginta, niinkuin muukin urheilu, on huvina
hauskuus, mutta intohimona rasitus. Mieli ei saa, voidakseen virkistyä,
joutua tasapainostaan pois edes silloinkaan, kun suuri lohi pääsee.
Täytyy voida hymähtää, ei katkerasti, enintään alakuloisesti, istua
rauhallisena rannalle ja pistää piippuun.