Näin v:na 1907 eräässä aikakauskirjan »Tidskrift för Jägare och
Fiskare» numerossa kehoituksen, että lohenkalastajien olisi sen sijaan,
että menevät etsimään suuria lohia matalista koskista, joista niitä
kesällä ei saa ja joista silloin tällöin saa vain jonkin mitättömän
sinttimullosen, ruvettava tutkimaan sisämaassa olevia syviä salmia ja
virtoja, joissa suuret lohet silloin asustelevat. Toimitus sanoi
tietävänsä useita sellaisia lohisalmia, vaikkei se vielä katsonut
pitävänsä ilmaista, missä ne ovat, jotta onkimiehet niitä etsiessään
mahdollisesti löytäisivät joitakin uusiakin. Muuan sellainen virta oli
eräs, jota toimitus toistaiseksi nimitti X-virraksi ja josta sen
rannalla asuva kalastaja vuosien kuluessa oli saanut uistimella
sadoittain lohia. Eräs toimituksen tuntema henkilö oli edellisenä
kesänä koettanut siellä kalastaa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut, oli
hän kuitenkin todennut, että lohia siellä on.
Luettuani tämän onkimiehen mielikuvitusta kiehtovan tiedonannon, minä
heti asetuin yhteyteen aikakauskirjan toimituksen kanssa ja sain
tietää, että tuo salaperäinen lohivesi on Heinäveden pitäjässä oleva
Koukkuvirta, Savonlinnan-Kuopion reitillä, muutamia kilometrejä
alapuolella Pilpan kanavan. Samalla sain myöskin tietää siellä käyneen
henkilön nimen. Päätimme, hän, eräs kolmas henkilö ja minä, että
seuraavana kesänä lähdemme sinne onneamme koettamaan.
Lähestyessämme »Heinävesi»-laivalla Savonlinnasta päin matkamme määrää
kuvaili toveri vielä kerran innostunein elein ja haltioitunein ilmein
edellisenä kesänä sinne tekemäänsä matkaa. »Sitä minä en voi taata,
saammeko me sieltä mitään, mutta sen minä voin taata, että siellä _on_
lohia. Laivan perämies juuri kertoi, ettei hän tämän kesäkuun aikana
kertaakaan ole kulkenut salmen läpi näkemättä jotakin lohen pyrstöä tai
selkäevää veden pinnalla. Lohia siis on. Kun minä olin siellä, niitä
posahteli alinomaa niin, että kuohahteli vaahtona leveiden pyrstöjen
lyödessä. Tuon tuostakin hyppäsi ruskea rumilas ilmaankin, suuri ja
lihava kuin sian porsas. Ne eivät pelkää venhettä, vaan näyttäytyvät
ihan sen ympärillä. Eivät ne näy välittävän laivoistakaan. Sitä minä en
voi taata, saavatko herrat mitään, mutta sen voin taata, että lohia
siellä _on_, on pentele vie niin, että harmittaa kun niitä ei saa.» Hän
oli koettanut täkyä, mutta täkyä ne eivät ottaneet. Hän oli koettanut
lohiperhoa, _Silver doctoria_ ja sitä oli ottanut, mutta vienyt sen
mennessään, ainoan, joka hänellä oli. Meillä oli nyt useampiakin
»hopeatohtoreita» ja muitakin perhoja mukana, oli sitäpaitsi pikku
pahvilaatikoissa uutukaisia silkkikaloja ja metallikaloja ja
kummikaloja ja uistimia sekä Vaalan että Kemin että Kajaanin mallia,
sekä myöskin täkylaitteita, joita lukemattomat kerrat matkan varrella
oli tarkastettu ja hypistelty ja ihasteltu, niinkuin meidän onkimiesten
tapana on, pitääksemme tunnelmaa vireillä ja saadaksemme esimakua
nautinnosta, jonka toivossa elimme. Ja vähä väliä uudistui innostuneen
toverin vakuuttelu: »Sen minä tiedän ja voin taata, että lohia siellä
on. Täkyä ne eivät ota, mutta Silver doctoria ne ehkä ottaa. Näittekö,
siinä se nyt hyppäsi!»
Olimme tulleet Koukkuvirtaan ja siellä niemen nenässä myllähti vesi
ison kalan pyrstöstä. Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi
ajatella. Kahden puolen on korkeat rannat, toisella puolella aitoa
Saimaan seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota, toisella
honkia kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi
harjuksi. Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen
järveksi. Vastapäätä nientä on vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto
on koskematonta erämaata eikä missään näy ihmisasuntoa, paitsi sitten
hetken päästä torppa muutaman lahden pohjassa, kuulema sen saman
kalastajan, joka oli saanut Koukkuvirrasta ne monet sadat lohet.
Kun ei meillä ollut venhettä noustaksemme heti maihin, oli meidän
seurattava laivan mukana kolme neljä kilometriä ylempänä olevalle
Pilpan kanavalle, josta saatuamme venheen ja soutajan heti palasimme
virralle, palaen kalastusintoa. Sitä oli minulle edellisen Huopanakesän
jälkeen, jolloin olin päässyt mullostamisen makuun, patoutunut talven
kuluessa rinta täyteen. Saa nyt nähdä! Kaloja siellä on! Siihen nähden
siis pitkä matka ei ole mennyt hukkaan. Ja kun niitä kerran on, kai
niitä myöskin täytyy saada tavalla tai toisella, jahka oppii ottamaan,
jos ei vielä tällä kerralla, niin ainakin jollakin toisella.
Menimme ensin tuohon niskassa olevaan torppaan kysymään täkyjä ja
tiedustelemaan mahdollista yösijaa. Siellä oltiin verrattain
epäystävällisiä. Täkyjen hankinta näytti kohtaavan niin suuria
vaikeuksia, että kuulti kaikesta läpi, ettemme olleet mieleisiä
vieraita. Vainuttiin tietysti aitosuomalaiseen tapaan kilpakalastajia
ja oltiinkin sitten ilmeisesti mielissään, kun ensimmäisen
epäonnistuneen yrityksen jälkeen meidän hienot pyydyksemme eivät olleet
osoittautuneet paremmiksi kuin heidän karkeat haukiuistimensa, joilla
kyllä ennen olivat saaneet, mutta nyt eivät moneen vuoteen--jos se nyt
oli totta, jota hiukan epäilen.
Virralle tultuamme me valitsemme sopivan paikan tavaroita ja eväitä
varten, se toveri, joka on tuonut meidät tänne, jää rannalle keittämään
teetä, me toiset lähdemme kahdella venheellä koettamaan, mitä tuleman
pitää. Koetamme tietysti ensiksi Silver doctoria, koska sitä kerran
maailmassa on ottanut ja teemme sen sillä vanhalla klassillisella
tavalla, että päästämme siimaa ja nytkyttelemme vapaa ylös ja alas ja
kummallekin kupeelle. Ala, jota soudettiin, oli ehkä noin pari sataa
metriä pitkä ja sata metriä leveä. Se oli monen sylen syvyistä vettä ja
vyöryi säyseinä häränsilminä. Jännitys oli melkoinen, mutta laukeni
laukenemistaan, sillä vaikka molemmat venheet jo olivat pari kertaa
risteilleet kalastettavan alueen, ei vain kuulunut nykäisyä. Ei ottanut
silkkikalaakaan, ei sinistä eikä ruskeaa, ei lippaa, ei perhoja. Ei
näkynyt hyppiviäkään. Tämä alkoi näyttää jo hiukan harmahtavalta.
Saattoi olla jo siinä 7-8 tienoissa iltapäivällä. Oli tyven ja kirkas.
Ei ollut ehkä vielä oikea aika. Toveri huusi rannalta, että tee oli
valmis. Päättelimme, että kai on niin, että se ottaa vasta
auringonlaskun jälkeen. Ei kuitenkaan maltettu sitä odottaa. Nyt oli
oppaamme vuoro lähteä ja minä jäin rantaan laittamaan kuntoon uutta
hienompaa heittosiimaa. Pian lähti toinenkin toveri. Ja siellä ne taas
nytkyttelivät. Ei pure eikä potkaisekaan. Molemmat venheet rantautuvat
vähitellen. Koetetaan yhä edelleen pysyä hyvällä tuulella, otetaan
esille eväät, kosteat ja kuivat, ryypyt, kinkkuleikkeleet, juustot,
sardiinisäilykkeet, oluet ja portterit. Ja kyllähän ne maistuivat ja
kahvi ja tupakka päälle. Ja onhan ilta suurenmoisen ihana. Korkeat
rannat kuvastuvat tyyneen veteen. Käki kukkuu, laulurastaat
helähyttelevät pitkin rantoja. Kotka kaareilee yllä. Loikoillaan
lämpimällä hiekalla, yötä odotellen, sikarit hampaissa, ja kerrotaan
kaskuja. Se on vähän teennäistä ja väkinäistä. Ollaan kuin pidoissa,
joihin juhlavieras ei ole suvainnut saapua.
--Hei! Hoi! Nyt siellä molskahti!
Kohta siellä molskahti toinen ja kolmaskin. Aurinko on laskenut niin
paljon, että koko virta on varjossa. Nyt se siis vihdoinkin alkaa,
niillä on ruokatuntinsa kellonlyönnilleen. Pian ovat taas molemmat
venheet virralla. Soudetaan ja soudetaan. Mutta ei nykäystäkään. Muuan
ajaa suurta silkkikalaa, mutta käy ja kääntyy. Niitä hyppii yhtämittaa,
aivan lähellä venhettä. Yht'äkkiä ne sitten eivät enää hypikään.
Aurinko jo nousee. Soudamme aamun yhä valjetessa majapaikkaan,
väsyneinä, haukotellen ja väliin haikeita lauluja hyräillen.
--Jaa, en minä ole mitään muuta luvannut, kuin että lohia on--ja sen
lupauksen olen täyttänyt.
--Olet, kiitos--lohia on, vaikkei niitä saa.
--Huomisessa laivassa minä lähden.
--Minne?
--Jonnekin, jossa lohia ei ole, mutta josta niitä saa.
--Idiootti!
* * * * *
Ote kirjeestä, jonka muutamia päiviä myöhemmin kirjoitin aikakauskirjan
»Tidskrift för Jägare och Fiskare» toimittajalle:
»X-virta sinä ja sinä päivänä kesäkuuta 1907.
»Saan vilpittömästi kiittää Teitä kirjoituksestanne aikakauskirjanne
maaliskuun n:ossa, jossa annoitte meille lohenkalastajille sen viisaan
ja hyödyllisen neuvon, että meidän olisi koetettava etsiä lohia, ei
vain koskista, vaan myös tyynistä vesistä. Vielä kiitollisempi olen
Teille siitä, että hyväntahtoisesti ilmaisitte minulle X-virran nimen,
jonka tietysti edelleenkin tulen pitämään salassa. Olen nyt täällä ja
olen huomannut, että kuvauksenne täkäläisestä lohirikkaudesta ei
ainoastaan ole liioiteltu, vaan päinvastoin liian vaatimaton. Istun
virrassa olevan niemen rannalla ja kirjoitan tätä nautittuani juuri
varhaisen aamuaterian, johon paitsi muuta hyvää kuuluu hiilivalkealla
paistettua lihavaa lohikinkkua. Kalaretkemme on päättymässä, vehkeet on
pantu kokoon ja me odotamme laivaa noustaksemme siihen kaikkine
kamsuinemme, joihin kuuluu myöskin melko suuri pytty suolattua lohta.
Lohet loiskuvat yhä edelleen tuossa vedenpinnalla, heiluttaen meille
hyvästiksi pyrstöjään ja selkäeviään.
»Eivät näy vähääkään välittävän siitä, että olemme soutaneet ja
huovanneet täällä lähes viikon päivät ja verottaneet virran kalakantaa
vähää vaille kahdeksallakymmenellä kilolla, saaden viitenä yönä
yhteensä neljätoista muikkuruuan lihottamaa järviporsasta, jotka
painoivat keskimäärin 5 kiloa kappale. Vaikka niitä siinä vielä on,
olen samaa mieltä kuin molemmat toverini, että täksi kertaa riittäköön.
Eihän olla mitään ammattikalastajiakaan.
»Ensimmäisenä iltana, yönä ja aamuna emme saaneet mitään, emme
kullalla, emme hopealla, emme höyhenellä, silkillä emmekä metallilla,
vaikka ne heittivät kuperkeikkojaan ihan siimojemme yllä. Voitte arvata
mielialamme, kun me sitkeiden, mutta turhien kokeilujen jälkeen vihdoin
olimme tulleet vakuutetuiksi siitä, että emme ainakaan me mahda mitään
X-virran lohille.
»Pieni toivon kipinä alkoi kuitenkin tuikkaa. Entäpä ne sittenkin
ottaisivat täkyä? Olimme turhaan vaivanneet päätämme sillä, mitä noilla
lohilla oikeastaan oli tekemistä tässä virrassa. Eivät ne kai olleet
siinä vain huvikseen. Kai ne olisivat voineet noin iloikseen myllertää
muuallakin, väljemmillä vesillä, eikä tulla sitä varten rauhattomalle
laivaväylälle. Mahtaa niillä sittenkin olla siinä jotakin syötävää,
jotakin erikoisempaa herkkua, jota eivät nyt saa muualta ja tulevat
täältä hakemaan. Perhoja ne eivät voi ajella, sillä niitä ei näy
ilmassa eikä veden pinnalla. Välähtihän siinä kerran, muutaman
hypätessä, jotakin valkoista ilmaan. Jos ne hyvinkin ajavat siinä
muikkuja tai muuta pikkukalaa. Mutta olisihan niiden silloin pitänyt
ottaa pikkulippaa tai silkkikalaa.
»--Meidän täytyy saada täkyjä mistä hyvänsä! huudahti oppaamme, joka
oli meidät tänne tuonut. Hän oli yhtä tarmokas kuin innokas ja meidän
muiden maatessa hän sai kuin saikin kaukaa toiselta koskelta, jonne oli
matkustanut laivassa ja tullut toisessa takaisin, puolikymmentä
siianpoikaa. Palattuaan hankintamatkaltaan hän näine täkyineen lähti
X-virralle, meidän toisten jäädessä välinpitämättöminä ja
vähätoivoisina majapaikkaan odottamaan hänen kokeilunsa kielteistä
tulosta. Meidät oli vallannut tuollainen saamattomuuden ja
tarmottomuuden puuska, joka usein on seurauksena epäonnistumisesta.
Menköön hän vain, ei hän sieltä mitään saa.
»Toteutui kuitenkin nyt taas vanha sananlasku, että lintu ei tule
liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Olimme jo kuromassa kapsäkkejämme
kiinni, kun kuuluu ihastunutta hoilotusta rannasta ja innostuksemme on
rajaton, kun ystävämme henki kurkussa juoksee pihaan kiikuttaen suurta
lohta kädessään. Se on ottanut täkyyn, tuskin hän on soutanut muutaman
kierroksen, kun se on tarttunut. Arvoitus on ratkaistu, luonnollinen
syötti on ainoa, joka X-virran lohille tällä haavaa kelpaa. Sitä niille
siis on edelleenkin tarjottava.
»Ja kyllä me niille sitä tarjoammekin, tarjoamme silloin ja tullaan
tarjoamaan vastedes, joka vuosi, niin kauan kuin kätemme jaksaa
puristaa lohivapaa ja kiertää rullaa.
»Tunnin kuluttua olemme taas koskella, jolle jo olimme heittäneet
ikuiset jäähyväiset. Jottemme olisi toistemme tiellä siinä tapauksessa,
että tarttuva lohi veisi pitemmältä siimaa, me nyt kalastamme vain
yhdestä venheestä kerrallaan. On minun vuoroni lähteä heti vesille
koettamaan. Toinen tovereista tulee soutamaan. Emme ole tehneet
montakaan kierrosta, ennenkuin rulla rääkäisee ja vapa taipuu ja siima
viittaa suoraan alas syvyyttä kohti. Tempaus on niin tiukka, että rulla
irtaantuu ja putoo kouraan. Saan sen kuitenkin, kalan pysyessä hetken
verran paikoillaan, takaisin vapaan kiinni, ennenkuin ehtii tapahtua
vahinkoa. Minulla on ongessa ensimmäinen suuri loheni. Saanko sen?
Kuinka se on otettava? Onko sen annettava jurottaa pohjassa vai onko se
kiristettävä pinnalle? Onko sitä pidettävä venheen läheisyydessä vai
annettava mennä? Onko se otettava venheeseen vai soudettava rantaan?
Osaako toverini iskeä? Jos hän innoissaan haarnaisee heittosiiman
poikki? En saa vastausta näihin kysymyksiin. En tiedä oikein, kuinka se
kaikki kävi, mutta neljännestunnin epätasaväkisen ottelun jälkeen on
lohi koukussa ja maissa ja painaa viisi kiloa.
»Sanoin: epätasaväkisen, sillä X-virta tarjoo kaikki edut kalastajalle,
tuskin juuri mitään lohelle. Ei mitään kiviä eikä risuja, ei edes
ruohoja eikä vesiheiniä. Lohi ei voi käyttää hyväkseen veden voimaa
niinkuin koskessa. Vieköön se siimaa kuinka paljon tahansa, kyllä sitä
rullalla riittää ja jos näyttää loppuvan, pääseehän venheellä perään.
Kun se alkaa uupua, saa sen tyynesti hinata maihin ja venheen viereen.
»Kyllä nyt tee ja voileipä maistuivat toiselta kuin eilen tähän aikaan.
Oli nyt käen kukunnassa ja rastaan laulussa toinen tuntu kuin eilen...
Mikäs siinä on? Hylkeen pää pyssyn kantaman päässä. On tullut sekin
saaliin jaolle.
»Oli kolmannen kaverin vuoro. Odotan rannalla jännittyneenä hänen
varmaa saalistaan. Kuluu neljännestunti, kuluu toinen, hän on jo
risteillyt koko alueen ja on jo tulossa maihin, kun vielä tekee
koetuksen ja hetken päästä kuuluukin toiselta rannalta huuto: »Kala
on!» Se on nähtävästi suurikin, koska on niin sitkeä saada. Kestää
puoli tuntia, ennenkuin se on niin uuvutettu, että saan iskeä venheen
perästä, hänen noustuaan vapoineen maihin.
»Nyt meillä on kullakin kalamme. Ensimäinen urheiluinto on tyydytetty.
Vaikka meillä vielä on joitakin täkyjä, voitamme itsemme, päätämme
säästää täyt huomiseksi ja lähdemme paluumatkalle. Ei nyt haukotuta
eikä laulata haikeita lauluja niinkuin eilen. Lepäähän venheen pohjalla
lehdeksistä tehdyllä paraativuoteella kaksi kaunista koukkuleukaa.
Eilinen huono onni oli vain tämänpäiväisen hyvän onnen enne. Opastoveri
oli täyttänyt loistavasti lupauksensa. Kaloja oli ja kaloja oli saatu.
»Nyt ei tietysti tule kysymykseenkään lähteä toisille vesille. Päätämme
jäädä tänne epämääräiseksi toistaiseksi. Aurinko on jo koko korkealla,
kun saavumme majapaikkaamme.
»Seuraava päivä käytetään makeihin uniin kahden valvotun yön jälkeen,
entistä hienompain täkyvehkeiden valmistamiseen ja täkyjen
hankkimiseen. Ponnistuksista huolimatta saamme niitä kuitenkin vain
joitakin, ei aivan pieniä siianpoikia ja muutaman kuivuneen salakan.
Noin klo 9:n tienoissa illalla olemme taas paikalla. Saalis on sama
kuin edellisenä yönä, kolme suurta, mutta olisi voinut olla yksi lisää,
ellei hyökkäyksistään päättäen tavallista suurempi lohi olisi vienyt
huonosti kiinnitettyä koukkua mennessään. Näytti siltä, kuin pienet
syötit olisivat olleet halutummat kuin suuremmat, sillä soudettuamme
turhaan siikasyötillä, otti heti tuota pientä suolattua salakkaa.
Tämmöisissä tyynissä vesissä ja näin kirkkaalla ilmalla, kun yö on
melkein yhtä valoisa kuin päivä, eivät vehkeet voi olla kyllin hienot.
Ei ole ihme, etteivät torpparin haukiuistimet ole kalastaneet.
Mahdollisesti on viime vuosina, jolloin hän ei ole saanut, ollut
samanlainen ilma kuin nyt. Silloin taas, kun hän sai, on mahdollisesti
ollut pilvessä ja tuullut. Syönti kesti muuten vain pari tuntia, heti
auringon laskettua ja vähän sen jälkeen.
»Kun kunnia näin oli pelastettu, jätimme virran seuraavaksi yöksi
rauhaan, mutta sen jälkeisenä yönä olimme taas siellä ja palasimme
saaliinamme lohensa kullakin. Oli saatu yhteensä yhdeksän. Kalastus
alkoi muodostua melkein samanlaiseksi joka yö: soudetaan ulos, tehdään
kierros, lohi tarttuu, soudetaan maihin, otetaan koukkuun, juodaan
saijut, toinen lähtee vuorostaan ulos j.n.e.
»Seuraavana yönä lähti allekirjoittanut yksin kalaan. Toverit olivat
lähteneet hankkimaan lisää täkyjä ja oli heidän aikomus saapua laivassa
virralle puolenyön aikaan. Laiva saapui kuitenkin niin myöhään, että
syönti oli jo ohi. Sen aikana sain minä kuitenkin neljä lohta kahdessa
tunnissa. Olin pannut kaikkein hienoimman heittosiiman ja pienimmät
koukkuni. Joka kerta kuin soudatin itseni ulos, tarttui. Minä luin sen
pienten täkyjen ansioksi. Mutta kuinka varomatonta on tehdä mitään
teorioja, sen osoitti tämän viimeisen illan kokemus. Vaikka heillä
tänään taas oli samat vehkeet kuin minulla eilen, eivät toverini
saaneet niillä mitään. Sen sijaan toinen heistä sai suurella rumalla
korttelin pituisella siian pojalla valkoisen »siikalohen». Saadakseni
selville, kelpaisiko ehkä perhokin, koetin niitä taas kaikenlaisia,
mutta turhaan.
»Kalaretkemme X-virralle on nyt lopussa. Sehän on ollut harvinaisen
onnistunut. On saatu niin paljon, kuin oikeastaan on ehditty saada,
sillä kalastettava alue tuossa on niin pieni, että siinä mukavasti
mahtuu kalastamaan vain yksi vapa. Olemme saaneet keskimäärin 3 lohta
yössä, syöntiajan ollessa vain noin 3-4 tuntia. Suurin saaduista
lohista oli 7 kiloa, pienin 3 kiloa, muut siltä väliltä. Pienempiä ei
näkynyt. Teidän kehoituksenne, että olisi etsittävä lohia muualtakin
kuin koskista, on siis osoittautunut täysin huomioon otettavaksi.
Luultavasti lohet, jotka järvissä oleskellessaan suurimmaksi osaksi
elävät muikuista, kerääntyvät vesistöistä toisiin laskevien
muikkuparvien mukana tämmöisiin ahtaisiin paikkoihin ja ovat sieltä
eräinä aikoina helpommin ja runsaammin saatavissa kuin suurilta
seliltä, missä ne hajaantuvat enemmän. Jos me aina tietäisimme, missä
muikut liikkuvat, tietäisimme myös lohien olinpaikat.
»Meitä suosi mitä ihanin ilma, ehkä liiankin ihana, sillä tyyni kirkas
säähän on kaikkein huonoin lohi-ilma, varsinkin heikosti virtaavassa
vedessä, jossa syötin pakostakin täytyy kulkea hitaasti ja jossa
kalalla on hyvää aikaa tarkastaa pyydystä, ennenkuin se sen ottaa. Kuta
enemmän ja pettävämmin pyydys jäljittelee sitä kalalajia, jota lohi
sillä hetkellä syö, sitä varmimmin se on saatavissa.
»Mutta miksi ne ottivat vain niin lyhyen ajan? Se luultavasti riippui
siitä, että muikku sinä aikana »nousi» ja lohet sen mukana. Kun muikut
taas lähtivät, seurasi lohikin mukana tai poistui kyllänsä saaneena,
tullakseen seuraavana yönä muikkujen kanssa takaisin.
»Tässä niemessä, tämän vapajavan virran rannalla olisi mitä herttaisin
kalamajan paikka. Sitä jo suunnittelimme vastaisia kalaretkiä varten,
sillä varma on, että tämä ensimmäinen retki ei ole oleva viimeinen.
Olisi tänne mukava ajaa moottorillakin ja asua siinä tai rakentaa
teltta rannalle. Tässä vesistössä Saimaan ja Kallaveden suurten
vesisäiliöiden välillä on sitäpaitsi muitakin samanlaisia ahtaita
salmia, virtoja ja myöskin koskia. Tämä reitti olisi lohenkalastajain
kultala, jos meillä vain olisi asianharrastusta niin paljon, että
parhaat vedet saataisiin rahakkaan yhtiön hoitoon niin, että niissä
ryöstökalastusta voitaisiin estää ja kutua rauhoittaa. Kulkuneuvojen
puolesta olisi reitti vallan mainio, sillä kaikille koskille sinne
pääsee laivalla sekä Savonlinnasta että Kuopiosta.»