Jokainen suurempi lohikala on kai oikeastaan yhtä jännittävä ottaa kuin
toinenkin. Sitä saadessa kertautuvat kaikki ne mielenliikutukset, jotka
sellaisissa tilaisuuksissa yleensä ovat tavalliset. On olemassa,
pienemmistä vaihteluista huolimatta, aina melkein samantapainen
jännitys siitä alkaen, kuin kala ottaa, siihen saakka, kuin sen saa tai
se pääsee. On hätä ja hyvä mieli, ilo, tyydytys, pettymys. Voiton riemu
tai tappion kipu toistuvat. Muistot entisistä tapauksista kuohuvat
esiin. Ei milloinkaan voi olla varma mistään, täytyy aina olla valmis
ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Villeinkin kala voi ensi
telmeensä jälkeen rauhoittua, sävyisinkin saattaa yht'äkkiä saada
jonkin päähänpiston ja valmistaa äkillisen yllätyksen. Vaikka vanhana
kalastajana olisi olevinaan kuinka varma tahansa itsestään ja
taitavinaan kaikki temput, voi erehtyä sopivasta menettelystä, josta on
päätettävä silmänräpäyksessä. Ja niin minä voin tehdä jonkin virheen,
olla ottamatta huomioon jotakin. Vaikka olisin kuinka varma
pyydyksistäni, saattavat ne pettää, sillä ei voi koskaan täysin taata
heittosiiman solmuja eikä koukun kestävyyttä, vielä vähemmän sitä
hienoa nahkaliuskaa, josta se ehkä on kiinni kalan leuassa ja joka
hankautuu yhä suuremmaksi ja viimein solahtaa irti koukusta joko kalan
hypätessä tai kääntyessä tai päästessä menemään ylöspäin.
Yhden kalan antamien mielenliikutusten kuvaus siis voi olla kuin
läpileikkaus kaikkien muidenkin antamista. Ne sulautuvatkin muistossa
yhteen jonkinlaiseksi yleistyypillisyydeksi, varsinkin jos kauemmin
kalastelee samassa vedessä. On kuitenkin tapauksia, jotka erottuvat
toisista ja jotka aina muistaa erikseen. Ne ovat semmoisia, jolloinka
kala on saatu erikoisissa olosuhteissa tai jollakin erikoisella
pyydyksellä, tai joko aivan odottamatta ja ansaitsematta, tai on
saaminen myöskin ollut tulos pitkällisen kokeilun jälkeen saadusta
kokemuksesta. Voi myös olla erinäisiä sivuseikkoja, jotka estävät
tapauksen haihtumasta mielestä.
Ensimmäinen saatu lohikala on tietenkin merkkitapaus, joka ennen muita
jää mieleen. On pian puolitoistakymmentä vuotta siitä, kuin sen sain.
Oli sattuma, että lainkaan jouduin lohensukuisten kalain kanssa
tekemisiin. Vaikka olinkin koettanut kehittyä ammatissani ja parannella
pyydyksiäni, en kuitenkaan ollut ajatellut lohen onkimista, johon en
luullut saavani tilaisuutta. Minulla ei siitä ollut juuri muuta
käsitystä kuin että sitä harjoitettiin, niinkuin olin kuullut
harjoitettavan Vaalassa: venheestä, soutajan avulla, joten se
tekniikkaan nähden ei suurestikaan eronnut uistimella naraamisesta.
Itseni toisella soudattaminen, ellen itse ole voinut tehdä samaa
palvelusta jollekin toiselle urheilijatoverille, on minusta aina ollut
epäurheilumaista. Soutajahan siinä on varsinainen urheilija, itse
onkija on vain passiivinen tuhtopuun painaja. Toista on keikkua meren
kareilla ja heittää itse siimansa. Pysyn hauen kalastajana, saan minä
siitäkin sen huvin, minkä tarvitsen. Kai minua kylmäsi myöskin
hankittavien pyydysten kalleus ja muut lohikalastuksen yhteydessä
olevat kustannukset. Nyt en kuitenkaan enää laske siihen uhratuita
lantteja, sillä kyllä ne ovat tulleet korkoineen takaisin terveytenä ja
mielenvirkistyksenä, jopa kirjallisina aiheinakin sekä monina hauskoina
tuttavuuksina ja uusina kalakavereina, puhumattakaan siitä suuresta
ystävästä, itsestään koskesta, jonka olen saanut seurustellakseni joka
vuosi sen kanssa ja joka on vienyt minut uusiin aihemaailmoihin.
Oli minulla kuitenkin perhosvapa, oikea splitcane, jonka olin saanut
tekijäpalkkiona eräästä lastusta toiselta kirjailijalta, joka toimitti
kirjallista kuvalehteä. Olin typeryydessäni turmellut sen käyttämällä
sitä virvelivapana ja raskaita syöttejä heittämällä ja haukeja
tempomalla saanut sen kieroksi ja sairaaksi. Ei pitäisi koskaan, te
nuoret kalamiehet, käyttää muuta kuin kuhunkin kalastukseen sopivia
vehkeitä. Se on ehdoton ehto. Sopivat vehkeet ja niiden käyttämisen
asiantunteva ohjaus tekevät vasta-alkajasta muutamassa viikossa
tottuneen kalamiehen, jotavastoin niiden puutteessa saattaa kulua
vuosia, ennenkuin pääsee alkusalaisuuksienkaan perille. Kysykää neuvoa
meiltä vanhemmilta, älkää ostako mitään urheilukaupasta umpimähkään.
Vaikken nyt oikein ymmärtänytkään käyttää tätä vapaani, oli se
kuitenkin se taikasauva, joka avasi minulle oven lohikalastuksen
luvattuun maahan. Se tapahtui Huopanassa v:na 1906. Koski oli siihen
aikaan vuokralla kapteeni W. Ruthilla ja tohtori W. Lybeckillä.
Kapteeni oli saanut päähänsä, että minut oli innostutettava
pienviljelykseen ainakin sen verran, että kykenisin kirjoittamaan siitä
hänen aatteidensa mukaisesti. Sitä varten hän tahtoi viedä minut
katselemaan rakenteella olevia mallitilojaan m.m. Viitasaarelle. Jotta
minä varmasti ja halukkaasti lähtisin retkelle, oli siellä myöskin
kalastettava ja minä voisin oppia onkimaan lohia. Tämä ihmistuntija oli
laskenut, että se naula vetäisi, sillä itsekin hän oli innokas
kalamies, ei kuitenkaan niin paljon onkija kuin siimalla pyytäjä.
Se naula vetikin, vaikkakin hiukan tai sanoisinko aika tavalla väärään.
Toivottu avustukseni pienviljelyksen hyväksi supistui lentokirjaseen
virtsan talteen ottamisesta ja kuivikemullan valmistamisesta Karhulan
metoodin mukaan ja urheilinhan minä vähän pienviljelyksenkin alalla,
mutta lohenkalastajan Ruth minusta teki elinaikaisen. Se into meni
minuun kuin uusi voide vanhaan saappaaseen.
* * * * *
Muistan sen päivän paremmin kuin eilisen, kun tuo käänne elämässäni
tapahtui. Ruuth vei minut lohikoskelleen, mutta ei osannut opettaa
minua sen hyväksi käyttämiseen. Ei hänellä enemmän kuin kenelläkään
muulla siellä ollut aavistustakaan siitä, miten esim. perholla oikein
on ongittava. Käyskelin koskenrantoja ja heittelin siimaa niinkuin
tavallista matosonkea saamatta sitä menemään vavan pituutta kauemma.
Tietysti mulloset olivat huomanneet minut jo aikoja ennen kuin minä
olin päässyt edes heille heittämään ja korjanneet luunsa. Jokin
kultadevonkin minulla oli, joka oli seurannut _perhos_vapaa ja vienyt
minut sille väärälle tolalle, että perhosvavalla myöskin voi heittää
metallikalaa. Kun tämä devon hennon vavan kykenemättä sitä ohjaamaan
pian tarttui pohjaan ja lopulta jäi sinne, päätin, ettei minusta tule
lohenonkijaa. Niin on siellä käynyt monelle muullekin alottelijalle,
jotka ovat kääntyneet kotiinsa saamatta ainoatakaan.
Olin eräänä iltana menossa niskaan onkimaan ahvenia, kun huomasin
Ruthin seisovan Välisuvannon arkulla ukko Kokon kanssa, ollen äijät
nähtävästi aikeessa veneellä laskeutua n.k. Louhulle, joka on arkun
alapuolella suuren kosken kupeessa oleva sivuhaara, ja jonne kuulema
vietiin kaikki ne herrat, jotka eivät muuten saaneet. Se oli heille
aina viimeinen hätävara. Siellä hyppi silloin ja hyppii yhä joka
kesäilta mullosia kuin salakoita perhoja ottaen... Luopuen kohteliaana
isäntänä omasta aikomastaan kalastuksesta minun hyväkseni hän huutaa
minut luokseen, vaatii minut menemään venheeseen ja käskee Kokon
opettamaan minut onkimaan.
Opettaminen käy jotenkin siihen tapaan, että Kokko valitsee Ruthin
varastosta n.k. Huopanan perhot: mustan, ruskean ja harmaan,
luultavasti _Soldier palmerin_, _Zulun_ ja ehkä _March brownin_,
en muista tarkkaan, koska en silloin vielä tehnyt muistiinpanoja
pyydyksistäni enkä saaliistani. Teroitan tässä ohimennen
vasta-alkajillekin muistiinpanojen tarpeellisuutta, joista on paljon
hyötyä sekä itselle että muille. On merkittävä kirjaan kalan suuruus,
sen sukupuoli, pyydys, millä se saatiin, aika päivästä ja paikka
koskessa, sää, tuuli, lämpömäärä ja jos mahdollista ilmanpaine, sekä
lopuksi seikkailut nykäisystä saantiin tai menetykseen.
--Ne pitää olla tämmöisiä tummia, selitti Kokko, sillä koreilla täällä
ei ole saatu.
Sentapaisia olen siellä sitten yleensä käyttänytkin, vaikka teoria
sittemmin on mennyt osaksi rikki, niinkuin joskus toiste saanen kertoa.
Kun ase on valmis, komennetaan minut venheeseen, istumaan alatuhdolle,
ja Kokko asettuu kokkaan kädessä sauvoin, jonka avulla hän hiljalleen
laskee venhettä myötävirtaan, samalla neuvoskellen sillä varmuudella ja
asiantuntemuksella, joka hänelle on ominainen: »Alkaa nyt vain päästää
siimaa koskeen ... kyllä minä kuletan... saa vain antaa siimaa enemmän
... kääntää nyt vavan kärkeä vasempaan ... nyt oikeaan ... nyt on
nostettava kärkeä, niin että alin perho on veden pinnan alla,
keskimmäinen pinnalla ja ylimmäinen ilmassa, se ottaa välistä
ilmastakin ... kyllä se kohta ottaa ... sen parempi, jos vaikka vähän
hujauttaakin poikki virtaan ja vetäisee kiivaasti ja hypittelee ...
antakaahan, kun minä näytän... näin... Niin sillä lailla ... kohta se
ottaa ... kohta ollaan sillä hollilla ... onpa ihme, ettei se jo ota
... ja silloin se ottaakin. Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa
ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee
ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä!»
Olin kuullut sanottavan, että kun mullonen ottaa, niin siitä käy kuin
sähkösysäys läpi ruumiin. Eikä se ole vain niinkuin sysäys, vaan
niinkuin jatkuva sähkövirta siihen saakka, kunnes kala on saatu ja
vähän jälkeenpäinkin. Mitä on hauen, ahvenen ja säyneen, suurenkin,
otanta ja temmonta tämän pienen veden valion temmeltelyyn verrattuna.
Olutpullon tulppa tupsahtaa ja tirisee, samppanjapullon korkki pamahtaa
ja vaahtoaa. Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne,
että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan
kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu. Vapaa värisyttäessään se
värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta sanomattoman
suloiseen liikutukseen. Ruumiin läpi kulkee vihuri niinkuin lapsena
nuorakeinussa heiskahtaessa ylhäältä alas. Tunnen samalla, että kuljen
kohtaloa kohti, josta en ole pelastettavissa. Minun täytyy saada ja
minä olen saava kaiken ikäni onkia näitä kaloja, päästä hinnalla millä
hyvänsä osakkaaksi tämän kosken kalastukseen, tai minkä muun tahansa.
Olen siitä kaikesta selvillä jo ennen kuin tämä kala on haavissakaan.
Ja niitä tulee yhä useampia, melkein joka heitolla mille puolelle
venhettä tahansa, niitä tulee joskus kolmekin kerrallaan, yksi
koukussaan. Ne ottavat veden alta, pinnalta, tapaavat ilmasta ylintä
perhoa. Niitä pääsee, mutta niitä tulee vielä enemmän. En ole montakaan
kertaa sen jälkeen ollut mukana niin hurjassa syönnissä. Ei ne siellä
nyt enää semmoisilla heitoilla tule. Kapteeni seisoo arkulla ja
katselee. Minä lennättelen hänelle kiitosmuiskuja ja teen halailevia
liikkeitä. »Kapteeni tulee nyt, minä tulen pois!» minä huudan.--»Ei,
ei, onkikaa te vain!»--Se oli häneltä hienosti tehty. Yht'äkkiä ne
lakkasivat huolimatta siitä, että Kokko kuljetteli venhettä uusiin
paikkoihin. Kai oli niin, että juuri silloin oli ollut perhosten nousu
pohjasta ja niiden parveilu ilmassa ja veden pinnalla, vaikken niitä
huomannut, enkä niistä silloin vielä olisi ymmärtänyt mitään
päätelläkään.
Kun palattiin arkulle, oli venheen pohjalla kuinka monta lienee
ollutkaan, ehkä kymmenen, ehkä kaksikymmentä, näitä luomakunnan
kaikkein kauneimpia, herttaisimpia, herkullisimpia tuotteita. Kannoin
ne vitsassa pihaan kuin viinirypäletertun. Sain viedä ne nokkosiin ja
voipaperiin käärittyinä tuoreina kotiin.
Sillä lähdettiin jo samana iltana laivaan. Oli heitettävä hyvästit
Huopanalle juuri kuin siihen oli tutustunut, tietämättä, saataisiinko
enää milloin tai milloinkaan tavata.
Siellä on sittemmin ollut monta hurmaavaa hetkeä sekä näiden pienten
mullosten että suurten lohien kanssa, mutta ei yhtään
mielenliikutuksellisesti tämän ensi-illan veroista, kun Kokko
kehoittelee:--»Alkaa nyt päästää siimaa--kohta se ottaa ... kohta
ollaan sillä hollilla» ... ja kun se silloin ottaa.
Ja minä näen--yhä vielä vuosien perästä--sileän vilisevän veden siinä
venheen ympärillä, näen kivet, joita vastaan vesi pullistuu ja velloo
... näen suuren kosken vaahtopäät ja kuulen niiden kohinan, ja näen
rannan puut kahden puolen ja alhaalla siellä myllyt ja sillan niiden
välillä, josta joku huiskuttaa liinaa kutsuen illalliselle. Kapteeni
arkulla viittaa kädellään vastaan ja huutaa meidät pois. Täytyy
lähteä...