KEHUKALOJA.

Meillä onkimiehillä, samoin kuin metsämiehilläkin, ja yleensä kaikilla

muillakin ihmisillä on se yhteinen heikkous, että me hiukan kehuskellen

kerromme urotöistämme, silloin kuin siihen suinkin vain ilmaantuu

tilaisuutta. On herttaisia kalakavereita, jotka samoin sanoin, samoin

elein, samoin äänenpainoinkin joka kerta tavattaessa juttelevat,

kuinka, kun minä heitin, niin silloin se jämähti, ja kuinka ja miten ja

mitä sitten tapahtui tai olisi voinut tapahtua, jos en minä juuri

silloin sitä ja sitä--ja minä jo luulin, että nyt se pakana meni, mutta

tulipas siunattu kuitenkin takaisin ja painoi vähää vaille niin ja niin

paljon j.n.e.--tai kuinka minä _en_ saanut sitä, vaikka olin jo ihan

saamassa ja olisin saanutkin, jollei se haavipoika hirtehinen ... ja se

oli varmaankin vähän päälle niin ja niin monikiloinen. Ne jutut ovat

meillä vuosien kuluessa hioituneet pikku taideluomiksi, joita

kuuntelisi mielelläänkin, ellei itsellä olisi jotakin samantapaista tai

vielä muka mielenkiintoisempaakin kerrottavana. Meillä kalamiehillä on

näet toinenkin yhteinen heikkous toistemme ja kaikkien muiden ihmisten

kanssa, se, että yleensä emme kuuntele toisten juttuja niin mielellämme

kuin kerromme omiamme. Olen usein huomannut itsestäni ja luullut

huomaavani sen myöskin muista, että vain odotamme toisen lorun loppua

päästäksemme itse alkamaan omaamme. Emmekä aina malta odottaa

loppuakaan, vaan työntäymme ominemme väliin, niin pian kuin tarinaan

vain ilmaantuu hetkenkään rako ja sanaruiskun rätinä siltä taholta

lakkaa.

Mutta kun kehuu näin kirjoittamalla, ei ole keskeytyksen vaaraa. Olen

sitäpaitsi ainakin itsestäni luullut huomaavani, että minä paljon

mieluummin _luen_ kalajuttuja kuin niitä kuuntelen. Luen melkein mitä

hyvänsä siltä alalta, joka jutussa on jotakin oppimista, jos se

perustuu kertojan omaan kokemukseen. Tämä antaa minulle rohkeutta uskoa

samaa muistakin ja käydä enemmittä empimisittä kehumaan omista

saaliistani. Minullakin on ollut joitakin erikoisia kehukaloja, jotka

ovat saadut sellaisissa olosuhteissa, että ne varsinkin minulle

itselleni ovat olleet ilona ja ylpeytenä. Ne ovat osaksi semmoisia

kaloja, jotka olen saanut silloin, kun olen niitä hartaasti toivonut,

ja toisia, jotka olen saanut silloin, kun en ole osannut niitä

odottaakaan, jopa toivonut, etten saisikaan.

* * * * *

Olin ensimmäistä kesää perheen isä, ja eukko ja piika olivat pidettävät

hengissä ongen ja vavan avulla. Oli myrskynnyt monta päivää niin, ettei

ollut menemistäkään omaa saarta meremmäksi. Asuin silloin Porkkalan

Lill-Svartössa. Ei ollut moneen päivään ollut mitään pataan panemista.

Kai olisi Söderlingin sumpussa ollut joitakin kampeloita, mutta minun

kävi jo silloin kunnialle ottaa kaloja hopeaongella. Koetin ympäri oman

saaren maista onkien, mutta ei sieltä lähtenyt mitään tyynen puolelta

ja tuulen puolelta oli mahdoton saada edes siimaa ulos. Päivällisaika

läheni ja olisi ollut pian pantava pata tulelle.

--»Jos minä nyt sitten kuitenkin kysyisin niitä kampeloita?» ehdotti

tyttö.--»Odotahan hiukan, milloin pitäisi olla kala padassa?»--»Tunnin

päästä viimeistään.»

Siinä oli toinen saari vastapäätä, josta melkein aina sai, mutta nyt

kuohui salmi vaahtona välillä. Jos minä sentään koettaisin päästä

sinne. Ja minä pääsin kuin pääsinkin sinne soutaen vastahankaan,

kiskoen itsestäni viimeiset voimani irti. Ei ollut siinäkään saaressa

menemistä vastarannalle. Menin tuulen alle kallion suojaan ja pudotin

onkeni jyrkän reunaan. Siinä kävi voimakas aallokko tyynempääkin rantaa

pitkin ja tuuli tempoi vavan kärkeä ajaen kohon maihin kiinni. Aion

heittää uudelleen, mutta siima ei nousekaan. Luulen ongen tarttuneen

pohjaan, kun tunnen, että siellähän onkin kala, oikein suuri kala, niin

suuri, että ei ole ajattelemistakaan saada sitä ylös uittamatta ja

uuvuttamatta. Ei minulla koskaan ole ollut niin hätä ja niin hyvä

mieli, ei pikku poikanakaan ensimmäistä kalaa ottaessani. Niin pian

kuin sain sen niskasta kiinni ja nakatuksi maihin, minä riensin

juoksujalassa venheelleni ja myötälaitaista kotiin. Se oli parin kilon

säyne. Se joutui kuin joutuikin aikanaan pataan. Kehuin sitä saalistani

koko kesän, minä muka otan millä ilmalla tahansa, sanokaa vain, kun

tarvitsette, kyllä minä hankin pataan pantavata!

* * * * *

Porkkalan ajoilta, useita vuosia myöhemmiltä, on minulla muistossani

saalis, jolla aina kehun, kun kuka vain kehtaa kuunnella. Sieltä on

minulla parikin hauskaa haukimuistoa. Meren uloimmilla kareilla, m.m.

Mikkelskäreillä, on hauen virvilöiminen täysin verrattavissa lohen

ongintaan koskessa. On sileitä liukkaita kallioita myöten mentävä

vedenrajaan, on heitettävä mahdollisimman kauas visseihin paikkoihin,

joissa tietää hauen väijyvän. Vaaditaan melkoista tottumusta ampua

näihin maaleihin ja yhtä suurta uistimen kulettamiseen matalalla

karikolla, niin ettei se tartu pohjaan. Kun hauki sitten tarttuu, on

sen ottaminen aallokossa melkein sama kuin kosken kuohussa. Kun

rantakalliot ovat hyrskystä liukkaat, pääsee niiltä haavilla kalaan

käsiksi vain erityisistä paikoista, jonne se on johdettava. Usein se on

uuvutettava niin, että sen saa hiljalleen vedetyksi ylös. Kirkkaassa

vedessä voi seurata sen kaikkia liikkeitä siitä alkaen, kuin se

piilostaan ampuu syötin kimppuun, hyökkäilee edestakaisin, reutoo ja

rimpuilee, siihen asti, kunnes lopulta antautuu. Kerran minä

neljännestunnin ajan painiskelin nelikiloisen, aina näkyvissä olevan

hauen kanssa, saattaen seurata kaikkia sen eleitä ja aikeita, kunnes

viimein sain sen selällään hinatuksi pieneen lammikkoon kivien välissä.

Ei missään hauki ole kauniimpi kuin noilla ulkokareilla, jossa se on

keltaisenvihreän sinervä, lihava, virkeä ja voimakas. Eikä missään

kalastajan ympäristö ole kauniimpi ja suurenmoisempi kuin siellä

jonakin kirkkaana lounastuulen päivänä. Siellä kuohuu koko aava

auringon kirkastama sinimeri mahtavana jättiläisvuoksena, jossa

jokainen kallio vaahtoaa kuin Imatran niska. Siellä lentää haahkat ja

kirkuu lokit ja näyttää silloin tällöin hyljekin päätään. Olen välistä

kysynyt itseltäni, mitä varten minä oikeastaan joka vuosi matkustan

kymmeniä penikulmia sisämaahan lohikoskelle, kun muutamain tuntien

matkan päässä Helsingistä on tarjona siihen verrattavaa urheilua, mihin

vaaditaan sekä taitoa että kestävyyttä ja jota hienoilla vehkeillä voi

harjoittaa yhtä jalosti kuin lohen ongintaa. Mitkä rajattomat

mahdollisuudet hauenkalastusurheilun harjoittamiseen ja haukivesien

hoitoon tarjoutuisivatkaan meidän tuhatpenikulmaisilla rannoillamme!...

Mutta se nyt ei tällä kertaa kuulu tähän. Tähän kuuluu muuan mukava

tapaus, joka minulle kerran tapahtui Porkkalassa.

Olin opettanut erään kalastajan pojan käyttämään virvelivapaa ja me

kalastelimme usein yhdessä, niin että pysyen toistemme läheisyydessä

tarpeen tullen voimme auttaa toisiamme. Niin pian kuin toinen sai kalan

tarttumaan, huusi hän: »Haavi hoi!» ja toinen riensi sen kanssa apuun.

»Haavi hoi!» huusi Kalle taas kerran ja minä olin pian siinä jotenkin

jyrkän ja liukkaan kallion alla, jonka liepeitä laine nuoleskeli. Kala

on jo tulossa maihin ja minä olen jo saamaisillani sen haaviin, kun

jalka livettää ja minä lasken luisua vyötäisiäni myöten mereen. Minun

pyrkiessäni sieltä ylös, poika jotenkuten hauen kanssa tai haukiko

pojan kanssa pelatessaan menettelee niin, että jokin uistimen koukuista

tarttuu housujeni takapuoleen. Vedän osaksi kahlaten, osaksi uiden ja

lopuksi nelinkontin ryömien, hauen häntänäni maihin. Poika on pakahtua

nauruunsa eikä älyä joutua apuun, ennenkuin saa märät housuni kaloineen

ja kaikkineen yhtenä myttynä silmilleen.

Saatuani parahiksi vaatteeni kuivamaan kuumalle kalliolle ja

valmistuessani ilmakylpypuvussa itse heittämään siimani siinä

salaisessa toivossa, että toverinikin saisin pian nähdä samanlaisessa,

kuuluu taas samasta paikasta kuin äsken haavin huuto. Kallella on taas

kala ja kun kaiken muun unhottaen riennän juoksujalassa sitä ottamaan,

käy minulle samalla tavalla kuin äsken. Ennenkuin tiedänkään olen taas

vedessä kainaloitani myöten. Pidän nyt kuitenkin sen varani, että otan

haavilla kalan, ennenkuin se ehtii ottaa minut... Katsomme Kallen

kanssa olevan oikein ja kohtuullista, että nämä kaksi kalaa luetaan

minun saamikseni.

Otettiin siinä vaatteideni kuivaessa sitten samalta karilta vielä

useita muitakin haukia. Ne vietiin ensin vesilätäkköön, tuommoiseen,

jota saaristolainen sanoo »potaksi», joissa ne säilyvät elävinä

kauemmin kuin ammeessa, mihin ne sitten poislähtiessä kerättiin.

Harjoitimme näet urheilua myöskin ammatillisesti ja niin ahkerasti ja

innokkaasti, että hauet kesän kuluessa pian alkoivat vähetä omilta

vesiltämme. Pojan äiti vei niitä monet vasulliset kaupunkiin. Täytyi

vähitellen ulottaa pyyntiretket hiukan ulomma--toistenkin kalavesille.

Erään huvilaherran vedet olisivat olleet lähinnä järjestyksessä

haaskattaviksi, mutta niille ei ollut menemistä, sillä hän kiikaroi

huvilansa tornista sekä varhain että myöhään, sekä aamuin että illoin

että kerran keskipäivälläkin. Siihen aikaan onginta kyllä yleensä oli

sallittua missä vain ja meidän omatuntomme harkitsi niin, että

virvelöiminenkin oli onkimista. Oli kuitenkin varovaisinta olla

puhumatta saaliistaan, sillä siitä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan

ollut seurauksena kateus ja kielto, jota oli turha uhitella esille

ennen aikojaan. Rauhoitimme verrattain lieviä tunnonvaivojamme myöskin

sillä, että mehän oikeastaan harjoitamme vain kalavesien järkiperäistä

hoitoa ottamalla pois pahimman petokalan. Salakalastustahan se

sittenkin oli, mutta juuri siinä oli suoraan sanoen yksi lisäpiste

urheilumme jännitykseen ja vaihteluun.

Me muuten sen pojan kanssa salakalastimme salaa toisiltammekin. Hän

meni itään, minä länteen, ei kumpikaan kysynyt minne. Hän hiipi ulos

aamulla varhain ja palasi, ennenkuin minä olin noussut, minä lähdin

keskipäivällä, kun hän oli mennyt aittaan laiskoittelemaan aamiaisen

syötyään.

Minä siihen aikaan enimmäkseen liikuskelin palkovenheellä, joka on

erinomaisen mukava onkivenhe sille, joka ei ole aivan kankea ja

kömpelö. Se on kevyt meloa ja sillä pääsee tarpeen tullen pakoon mitä

ruuhta tahansa ja sillä pääsee maatakin myöten, kun tarvis tulee. Sen

ruumaan voi piilottaa sekä vavat että kalat. Eikä kukaan voi epäillä,

että tuo, joka tuolla harrii karilta karille, voisi olla mikään totinen

kalastaja.

Asuin itäpuolella Porkkalan niemen, Löfholmassa lähellä Räfsötä. Olin

kuullut kehuttavan, että Porkkalan niemen länsipuolella oleva

Tavastfjärd olisi hyvin kalainen ja se kangasteli mielessäni koko

kesän, kunnes vihdoin päätin lähteä sitä verottamaan. Sinne päästäkseen

olisi ollut kierrettävä koko pitkä niemi, mutta kun sinne sanottiin

päästävän toistakin lyhempää tietä vetämällä vene erään kannaksen

poikki, niin lähdin etsimään sitä. Se oli kuin pieni löytöretki rieskan

ja hunajan luvattuun tai oikeastaan luvattomaan maahan. Eräästä

salaperäisestä paikasta, josta ei sitä ollenkaan luulisi, pistää lahti

niemimantereen sisään ja kun on sitä vähän aikaa meloskellut, tulee

matalaan salmeen niinkuin johonkin sydänmaan jokeen, joka kasvaa

limakkoa, lumpeita, hauenkukkia ja ahvenheinää. On siinä vähän

niittyäkin, ja vaikka siihen kuuluukin meren mainingin kohina, on siinä

aivan kuin olisi jossakin sisämaassa. Tulee vielä pienoinen sisäjärvi,

jonka rannalla on talo. Vaikka tietää olevansa merenlahdessa, tuntuu

kuin olisi jossakin Keski-Suomessa, missä sielläkin on samanlaista

karua kivikkopohjaa, ainoastaan siellä täällä pellontilkareita vuorien

välissä. Järvi kapenee, melon sinne, tulee ruohoinen lahti ja sen

rannalla torppa niinkuin ainakin peltoineen ja niittyineen. Tuon lahden

pohjasta pitäisi mennä tie toiseen mereen ja niin meneekin, lähtee

polku rannasta ja päättyy toiseen rantaan. Vedän venheeni maihin ja

työnnän sen kannaksen poikki, joka on vain muutama sata metriä. Näinhän

sanotaan vanhain viikinkienkin ryöstöretkillään vetäneen aluksiaan

vesistöstä toiseen.

Tänne tuntuu taas merituuli ja laine loiskuu isommilta ulapoilta kuin

länsipuolella Porkkalan. Luonto on täällä muutenkin toisenlaista kuin

siellä. Täällä on korkeat, jyrkät rannat, saaret kasvavat lehtimetsää

rantaan saakka, muistuttaen sisämaata, sillä tästä alkaa kaitainen

lahti, joka pistää melkein Kirkkonummen sydämeen. Sen matalissa

ruohikoissa keväisin kuteneet hauet laskevat kesemmällä tähän ja tästä

vähitellen pikkukalain mukana ulomma mereen. Ei tarvitse kulkea

kauankaan, ennenkuin alkaa tuntua isojen ulappain aallokko ja näkyä

Barösundin rannaton selkä. Täällä on tavattoman kalaisen näköistä,

vedenalaisia ja -päällisiä kareja, ei näy asumuksia missään, ja laaja

lahden suu on avoinna lounaaseen, niin että tässä kaikilla tuulilla,

jotka heilahtelevat etelän ja lännen välillä, on vastaranta ja

kalaranta.

Nytkin henkii sieltä leppoisa lounas. Tässä on minun hyvä olla,

kalakareja on kuinka paljon tahansa, kaikki yhtä viehättäviä ja

jokaisen ympärillä hyrskähtelevä valkovaahto tervehtii minua ja viittoo

luokseen. Miksen noudattaisi kutsua! Meri kaloineen on kaikkien. En

minä tiedä, mistä heidän minkin rajat kulkenevat, en tiedä heidän

pyykkejään enkä ole ollut niitä pystyttämässä. Vesien omistajat missä

lienevät siellä kaukana Uudellamaalla. Lähden, kun tullevat ajamaan

pois. Maksan sakotkin, jos niin pitkälle menee, siitä huvista, että

saan viettää täällä päivän. Ja minä valitsen maihinnousupaikakseni

kalliokarin, jonka ympärillä on toisia pienempiä kareja.

Onkimieselämäni on ollut, silloin kun se on parhaillaan ollut, täynnä

ihania elämyksiä, aivan ihmeen täyteläisiä sentapaisen ilon ja onnen

hetkiä, jotka eivät ole saaneet sisältöänsä ainoastaan saadusta

saaliista, vaan myös ja yhtä paljon siitä ympäristöstä, jossa ne on

eletty. Tuollainen kari, joka on yhdeltä puolen jyrkkä ja ymmyrkäinen

ja syvärantainen, toiselta puolelta loiva ja sileä kuin sementtilattia

ja monivärinen kuin mosaikkilattia, jossa on jossakin painanteessa

tuulen suoja melkein millä tuulella tahansa ja toisessa paikassa

selänmukainen syvennys, missä lepää kuin sängyssään, ja vaikka lepää

kovalla kivellä, tuntuu lepäävän kuin untuvilla--se on sellainen niitä

kaikkein herttaisimpia paikkoja maailmassa. Mikä nautinto siinä avata

eväsvakkansa, syödä voileipänsä, juoda sukan sisään kääritystä

seltteripullosta kahvinsa ja antaa tupakka-ajan tultua päivän lämmittää

jalkapohjia ja tuulosen hivellä ruumista. Ja vasta sitten, hätäilemättä

ja hermostumatta, vapauttaa vavat koteloistaan, ahvenvapa ja haukivapa,

ja vetää siima renkaitten läpi ja vihdoin olla valmis.

Ja kun sitten sattuu joskus, niinkuin nyt, että saalis moninkertaisesti

vastaa kaikkia toiveita! Sillä minä sain siinä noin puolilta päivin

noin kello viiteen illalla, sain saman karin ympäriltä melkein yksien

jalkaini sijoilta satakunnan ahventa, yksikiloisista alaspäin, ja

haukia, joista yksikään ei ollut alle kilon, mutta jotkut kolmenkin

kiloisia, sain muistaakseni kaksitoista.

Ehkä se on monen mielestä hyvinkin vaatimaton saalis, varsinkin haukiin

nähden, joita saaristossa on kuultu saatavan paljonkin enemmän

kerrallaan. Mutta minä lasken, ja katson voivani silläkin kehaista,

saaliin suuruuden sen sisäisen tyydytyksen mukaan, minkä se antaa ja

niiden vaikeuksien mukaan, jotka ovat voitettavat, ja sen mukaan, miten

kaunis on ilma ja aurinko lämmin ja meri mahtava, ja millainen oli

mielenjännitys ja hermoston virkistys--ja kaikki nämä muistelemista

ansaitsevan kalaretken edellytykset olivat olemassa silloin kun

salakalastin Porkkalan Tavastfjärdin suulla--ja siksi minä tässä olen

senkin päivän saalista kehunut.

Ja kehun vielä sitäkin, että kun lyyrillisin mielin illan suussa saavun

kotiin samoja teitä kuin äsken ja köyhän kalastajan vaimo päivittelee

saalistani, minä lisään sen päivän itselleni valmistamia iloja sillä,

että annan kalani, muutamia paistinkaloja vaille, hänelle, joka vie ne

kaupunkiin ja vaihtaa ne sydämensä iloksi kahviin ja vehnäseen ja pitää

pikku tuliaiskekkerit minullekin.

Olinhan kyllä lupaa kysymättä kalastanut vierailla vesillä ja kalastin

siellä vielä vastakin joskus. Siellä, ja kun tarkkaan tunnustan, niin

ehkäpä jossakin muuallakin. Mutta olen aikoja sitten siitä jo lakannut

--saatuani omat kalavedet. Pidänpä erinomaisen tarkkaa vaariakin siitä,

etteivät _muut_ saa kalastaa _minun_ vesilläni. Katson näet, että

salakalastuksestani mahdollisesti aiheutunut kalataloudellinen tappio

siten tulee ja on tullutkin yllin kyllin korvatuksi--täytyi tällä

kehumapäällä ollessani vielä sitäkin kehaista.

Olisihan tietysti koko pitkän onkijaelämäni ajoilta paljon muutakin

kehumista. Aihetta siihen saisi melkein mistä hauesta tai ahvenesta

tahansa, sillä aina siinä on olevinaan jotakin erikoista tapausta.

Kuinka esimerkiksi olen saanut monta haukia syötillä, jonka olen

ottanut sen omasta vatsasta tai kun se on sen kakaissut kurkustaan ja

minä kiinnittänyt sen koukkuihini. Se on muuten kaikista paras tapa

saada selville, mitä kala syö. Mainitsen tässä nyt vain viimeksi

mahtavoiden sen, että minä viime kesänä en kertaakaan tyytynyt

vähempään kuin seitsemään haukeen kerrallaan, paitsi eräänä päivänä,

jona niitä otin kaksi kertaa seitsemän eli yhtä paljon kuin

neljätoista. Niin pian kuin määrä oli täysi, lähdin kotiin, mutta en

myöskään ennen. On kuulunut valituksia, että hauet ovat häviämässä

sukupuuttoon Uudenmaan saaristosta. Mutta on siellä vielä vesiä, missä

niitä onkin. Minun vesilläni ne ovat viime vuosina lisääntyneet

nähtävästi siitä syystä, että vanhat rysät ovat mädänneet eikä uusia

ole ollut varaa hankkia. Niitä oli siellä viime kesänä joka karin

kupeessa, joka hööterimättään alla väijymässä. Enkä minä huomannut

mitään erikoisia nieluaikoja, kyllä ne ottivat joka päivä ja pitkin

päivää, jos ei yhdestä paikasta niin toisesta. Olin jättänyt kaikki

haukivehkeeni Viitasaarelle, vavat, siimat, rullat ja tuonut mukanani

vain muutaman ahvensiiman ja -rullan. Ei ollut edes ainoata

kolmikoukkuakaan--sen suomalainen nimi muuten on ankkuri. Käytin

lyhyttä bamburuokoa, jossa oli pari posliinirengasta eikä siihen

tarpeeseen muuta tarvitakaan. Pyydyksen rakensin vanhasta koukuttomasta

propelliuistimesta siten, että sidoin yhteen aina kaksi

pitkäsiimakoukkua ja käärin ne kiinni sinkkivaijerista ottamaani

säikeeseen, josta myöskin punoin heittosiiman. Kun ei minusta enää

oikein ole hyppelemään liukkailla kallioilla, heittelin ruuhesta siten,

että ankkuroin sen matalikolle ja kun sen ympärys siiman ulottuvilta

oli kalastettu, siirryin, tavallisesti tuulen kantamana, toiselle. Näin

tuli tarkastetuksi laajemmat alat ja syvemmät vedet kuin maista

heittäen. Venheestä on myöskin tuulella helppo saada siima

sekaantumatta ulos. Suosittelen tätä tapaa varsinkin vanhemmille

herroille. Lyhyellä, keveällä vavalla voi mukavasti heittää

istualtaankin. Ison kalan ottaminen haavilla venheestä ei ole vailla

jännittäviä kohtia, varsinkin aallokossa. Niinkuin sanoin, en koskaan

ottanut enempää kuin tuon valehtelijan määrän enkä tyytynyt

vähempäänkään, vaikka olisi päivä mennyt. Syötiin koko kesä haukia sekä

keitettynä että paistettuna, niin kauan kuin olin kotona. Kun lähdin

lohikoskelleni saivat syödä silakoitaan... Mutta ehkä tätä kehumista

nyt jo on kerrakseen.

Kehun toiste lohillani, sekä saaduilla että saamattomilla.