On käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän joko saa ensimmäisen
kalansa tai kantaa kotiin ensimmäisen rihmalintunsa tai ampumansa
esikoisjäniksen. Hän ei silloin enää ole lapsi, vaan mies, ainakin
omasta mielestään. Se on heränneen itsetunnon suunnattoman paisutuksen
päivä, askel leikistä toden tekoon. Minulla ei ole hämärintäkään
näkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni
tarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista, miten ja milloin opin
piirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään, milloin opin ulkoa
Isämeidän. Yleensä ei minulla ole mitään voimakkaampaa muistoa
ensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani.
Sitävastoin on se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen
kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen
eletty.
Lapsihan ensin leikkii kaiken, minkä se sitten elää todellisuudessa,
elämänsä tärkeimmät tapahtumat, semmoisina kuin niitä eletään hänen
ympärillään. Me leikimme sekä kasteet että rippikoulut, naimisiin
menot ja vihkimiset, jopa kuolemat ja hautaamisetkin. Leikimme myöskin
kaikki muut aikaihmisten ja erittäinkin isompien naapurinpoikien
hommat, pienet ja suuret. Leikittiin kynnöt, kylvöt, meillä oli
leikkihevoset, ja leikkilehmät, leikkitalot, -verkot, -nuotat, -veneet,
ja -höyrylaivat, ja tietysti myöskin leikkionget. Istuttiin liiterin
eteen vedetyssä reessä ja heitettiin siimaa sen perästä, tai seisottiin
pirtin pankolla ja nypittiin lattialta höylänlastuja ahvenina, särkinä
ja salakoina suuret kalat--vapana hernekeppi, siimana nuoranpätkä ja
koukkuna oksan haarukka tai vanha hierin, joihin helposti tarttui ja
joilla aina sai.
Mutta eräänä päivänä tulee Huttusen Pekka, melkein yhdenkokoinen
naapurinpoika, kaupalle oikeita ahvenia, joita hän on saanut oikealla
ongella Koljonsillan korvasta. Ja leikkionginnan lumous on mennyttä.
Lapsi on yht'äkkiä putkahtanut kotelostaan ja perhostunut pojaksi,
jonka pitää saada oikeita kaloja oikeasta järvestä oikealla ongella.
Mutta mistä minä saan ongen? Kuka minulle laittaa vavan ja siiman,
mutta ennen kaikkea ongen, sillä itselläni minulla ei ole
aavistustakaan siitä, miten ne olisivat aikaansaatavat.
Mutta onhan isä, kaikkitietävä ja kaikkitaitava isä--eikä niin
ihmeellistä kalua, ettei hän osaisi sitä korjata tai laittaa. Hän on
puuseppä ja läkkiseppä, valuri, suutari ja sorvari, hän maalaa,
kiilloittaa, liimaa, juottaa, korjaa kylän akkojen rukit ja ukkojen
kellot. Hänen ilonsa on tehdä kaikki, mitä häneltä pyydetään, mutta
vielä suurempi on hänen ilonsa yllättää. Isä on vuollut ja veistellyt
meille kaikki, mitä meillä on ihaninta: puuhevosemme, pärerekemme,
väkkärät, puromyllyt, sahaukot, hyrrät, sukset ja kelkat, joita toisia
on pyydetty, toisia vain toivottu, toisia ei arvattu pyytää eikä edes
toivoakaan. Yhtäkkiä ne jonakin aamuna on löydetty vuoteen vierestä
kukkapöydältä syntymä- tai nimipäivinä. Mutta hauskinta on ollut olla
näkemässä, kun isä valmistaa jotakin, josta ei ole aavistustakaan, mitä
siitä tulee. Salaperäisesti myhähtäen tai veitikkamaisesti silmää
iskien hän lähtee sahoineen, höylineen ja kirveineen tupaan, koko
lapsilauma pyrähtää jälkeen, asettuen penkille kuin pääskyn pojat
räystäälle katsomaan ja odottamaan. Isä höylää lautaa, josta voisi
luulla, että siitä tulee vaikka hylly. Mutta kun hän poraa reiän sen
toiseen päähän, niin ei siitä siis tulekaan hyllyä, vaan ehkä joku
kalansiivuulauta tai sen semmoinen, joka ripustetaan seinälle.--»Eipä
tiiä, eipä tiiä, mikäpä mahtanoo tulla», hyräilee isä ja lapset
ihastuneena kuorona häntä säestäen: »Eipä tiiä ... eipä tiiä ... eipä
milloinkaan tiiä...»--Hän ottaa kirveen ja alkaa veistää. Joku arvaa,
että siitä tulee lapio. Mutta kun hän ei veistäkään toista puolta
lapion terälle, vaan pyöristää sen toisapäin, niin ei siitä näy
tulevankaan lapio. Höylättyään sen toiseen laitaan kuurnan, jonka
tarkoitusta ei kukaan osaa arvata, isä alkaa vuolla ja vuolla, eikä
aikaakaan, niin siitä tuleekin--jousipyssy.
Isä on nyt siis saatava laittamaan minulle onki. En tahdo kuitenkaan
sitä suoraan pyytää, viittaan siihen vain niin hienosti ja niin kautta
rantain, kuin minulle on mahdollista. Kun illallispöydässä kehutaan
naapurin pojan kalansaalista, että »saapas se poika vain kaloja
ongella, vaikkei ole sen suurempi», niin minä sanon:--»Saisi kai niitä
muutkin kaloja ongella, kun vain olisi joku, joka osaisi tehdä ongen.»
--»Eihän sitä toki mahda meidän talossa kukaan osata onkea tehdä»,
sanoo isä äänellä, joka ilmaisee, että hän on ymmärtänyt yskän. Minä
tiedän, että huomenna hän sen tekee.
Mutta ei se aamulla oikein siltä näytä. Minä vaanin hänen puuhiaan,
seuraan häntä kuin koira kaikkialle. Hän menee aittaan ja ottaa sieltä
siemensäkin ja kantaa sen pellolle. Minä pyydän saada kantaa vakkaa.
Isä astelee verkalleen saran päästä toiseen ja edellä kulkee renki
Matti ja vetää sitkainta hiilinkoukulla. Minä astun urhoollisesti isän
kantapäillä, vaikka kokkareet ja tunkiohavut pistävät paljaaseen
jalkaan. Pelto on ihan järven rannalla, on tyven aamu ja kalat
polskauttelevat kaislikossa. Kun isä saran päässä täyttää siemenvakkaa,
sanon minä: »Kah, kuinka ne kalat siellä polskahtelevat!» Isä myöntää,
että niinpä näkyvät tekevän. Kun tulemme saran yläpäähän, kiipeän minä
aidalle ja virkan seipään varassa kiikkuen: »Sielläpähän seisoo taas
Huttusen Pekka sillan korvassa ja onkii.» Isä sanoo: »Elähän vain
katkaise sitä seivästä, että putoot.»--»En toki, en toki», hyräilen
minä mielitellen kielitellen ja loikkaan aidalta suoraan ojan yli isän
viereen. Hän vuoleksii jotakin, mitä vuollee kaarnaa.--»Mitä pappa
vuolee?»--»Ilman vain nakertelen.»--»Saanko minä sen?»--»Saathan
tämän.» Siitä on tullut peukalonpään kokoinen pallo, jonka läpi on
pistetty tikku.
Kun isä on saanut pellon kylvetyksi, menemme pihaan. Isä istahtaa aitan
rappusille ja aikoo panna tupakan, mutta ei löydäkään tikkujaan. Minä
kirmaisen noutamaan ne ja sytytän hänen piippunsa, jonka koppa vuoroin
imaisee tulen sisäänsä, vuoroin tupsauttaa sen ulos, jolloin rouheet
mukavasti rätisevät ja röyheltyvät. Isä katsoo minuun piipun vartta
pitkin siristäen toista silmäänsä, mutta ei sano mitään. Se on hyvä
merkki, silloin sillä aina on jotakin mukavaa mielessä. Mutta kun Matti
tulee tallin takaa ajaen piikkikarhia pellolle, sanookin isä hänen
jälkeensä: »Kun olet siementänyt, niin älä viekään ruunaa hakaan, vaan
pannaan se kenkään.» Minun kurkkuani kuristaa: isä ei siis aiokaan
vielä tänään laittaa onkea, hän ei ehkä enää muista koko asiaa, kuka
ties ei osaa tehdäkään onkea.
Seuraan häntä kuitenkin hänen kamariinsa. Hän on istuutunut pöytänsä
ääreen. Hänellä on pöytä, jonka toisessa päässä on vaateverholla
peitetty kirjahylly, toisessa työkalulaatikot. Hyllyssä ovat hänen
raamattunsa, testamenttinsa, käsikirjansa--josta hän kastaa ja vihkii
ja kirkottaa ja jonka lehtien välissä aina on kaksilehtinen
papinkaulus, virsikirja, ehtoolliskalulaatikko ja mitä ne lienevät
kaikki ne papin työkalut, joiden edessä olevaa verhoa tuskin uskaltaa
nostaa, vielä vähemmän niihin itseensä koskea. Laatikoissa olevat
maalliset työkalut, vasarat, meisselit, hohtimet, pihdit, porat ja
terät ja temmiraudat, veitset jos jonkinlaiset, naskalit, äimät,
harjakset, pikilangat, viitat ja messinki- ja teräslankakääröt, ovat
kyllä ihmeellisessä, kunnioitusta herättävässä järjestyksessä, mutta
eivät läheskään yhtä peloittavassa. Niitä sentään uskaltaa laatikkoa
raottamalla katsoa, ihastuneena niihin tuijottaa, joskaan ei niitä
koskettaa eikä ottaa.
Isä istuu tuolillaan ja miettii jotakin. Sitten hän imaisee pitkät
rätisevät pohjasavut piipustaan, niin että posket menee ontolle, panee
piipun hyllyyn ja avaa, samalla kun savu pöllyää suusta ja
sieraimista, sen laatikon, missä ovat hänen pihtinsä. Hän ottaa niistä
yhdet, kaikkein pienimmät ja asettaa ne eteensä pöydälle. Sitten hän
hakee toisesta laatikosta pienen messinkialasimen ja hyvin pienen
pikkaraisen vasaran, ja puukkolaatikosta hienokärkisimmän puukon ja
viilalaatikosta viilan, joka on ohut kuin vieteri, ja asettaa nekin
eteensä pöydälle. Ne kalut on hänellä käsillä aina, kun hän korjaa
seinäkelloja. Mitä aikonee hän niillä nyt? Sitten hän ottaa käärön
messinkilankaa ja pantuaan nenälleen silmälasit, joita hän käyttää vain
kaikkein hienoimmissa kellonkorjuutöissään, hän napsauttaa pihdeillä,
niitä edestakaisin nytkytellen, palasen messinkilankaa. Hän asettaa sen
alasimelle ja naputtaa vasaralla litteäksi sen toisen pään ja painaa
siihen puukon kärellä alasinta vastaan pykälän.
Sitten hän, pihdeillä yhä lankaa pidellen, viilailee pykälää
suuremmaksi ja teroittaa langan pään ja pyöristelee sitä. Mikä ihme
siitä tulee? Mutta siitähän voi tulla--onki! Isä tekee onkea, tekee
kuin tekeekin! Hän koettelee sormellaan sen kärkeä ja väkää ja antaa
minunkin koettaa--ja se se sitten vasta on terävä, terävä kuin neulan
kärki.
Isä mulauttaa silmiään lasiensa yli ja kysyy:
--Särkiäkö sinä aiot saada vai ahvenia?
--Särkiä ja ahvenia! riemahdan minä.
--Jaa, mutta kun särellä on pieni suu, niin pitää olla pieni onki, ja
kun ahvenella on suuri suu, niin pitää olla suuri onki, muuten ei
tartu--entäs sitten?
--Pappa tekee aivan niin kuin itse tahtoo.
Olen ylpeä neuvosta, jonka olen saanut hänelle antaa.
--Tehdäänkö sitten siltä väliltä, ei liian suurta eikä liian pientä?
--Tehdään, niinkuin hyvä tulee, sanon minä, ja itsetuntoni yhä kasvaa
tästä uudesta neuvosta, jonka olen saanut antaa.
Isä ottaa pihdit ja koukistaa valmiiksi ongen. Vielä kiertää hän
silmukan sen toiseen päähän. Pitäen sitä nenäni edessä hän sanoo:
--Mahtaakohan tämä nyt passata?
Minä nyökäytän hyväksyvästi päätäni. Hyvä se on, se kiiltääkin niin
kauniisti kuin kulta.
--Kun ei vain sittenkin tullut rötös...? sanoo isä ja katsoo minuun
kysyvästi ja huolestuneesti.
Niin jaa--en tiedä mitä hän tarkoittaa.
--Tämä on ihan liian kirkas?--tätä kala ihan varmaan säikähtää ja
pötkähtää käpälämäkeen? Entäs nyt?
Isä välistä narraa--ei tiedä, tarkoittaako hän totta vai leikkiä. Hänen
poikansa räpäyttää epätietoisena silmiään.
Isä miettii ja ryhtyy taas panemaan piippuun. Hän karistaa perät uunin
kolpperossa olevaan astiaan, täyttää uudestaan kopan, vetelee pitkiä
haikuja, joista muutamia lähettää kiekkoina kattoon, toisia pyynnöstä
minun silmilleni, ottaa sitten ongen ja pistää sen piipun koppaan ja
painaa peukalon kynnellä umpeen.
--Ahaa, sanon minä, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä
varten kaikki tämä tapahtuu. Toivon parasta ja pelkään samalla pahinta.
Mutta kun isä hetken päästä ottaa punaisena hehkuvan ongen piipusta ja
kastaa sen pesuvatiin, jossa se räsähtää ruskean vihreäksi, pääsee
minulta nauru ja isäkin myhähtää, kun sanoo:--Katsohan veitikkata,
minkä näköiseksi meni.
Nyt se on valmis. Minulle tulee kuumeinen kiire saada se hetipaikalla
järveen, sären suuhun, ahvenen suuhun--nyt ei muuta kuin hakemaan vapaa
ja kaivamaan matoja tunkiosta.
--Olisihan se ehkä vielä siimakin hyvä olemassa ongessa, sanoo isä.
Niinpä niin--tietenkin. Koetan malttaa mieltäni, vaikka kovalle se
ottaa.
Pantuaan verkkaisin sormin pois pihdit ja viilat ja vasarat isä
kurkottaa pöytäpiirongin laitimmaisesta ylälaatikosta rihmakerän. Hän
antaa minulle toisen pään punottavaksi ja punoo itse toisesta.--»Ei saa
päästää!»--Mutta minä tietysti päästän, juuri silloin kun rihma on
tarpeeksi punottu ja valmis käännettäväksi ja kierrettäväksi. Täytyy
alkaa alusta,--voi minua poloista, pääsenkö minä tästä enää milloinkaan
ongelle? Koskee hartioihin ja ihan pakottaa selkää.
--Joko nyt sitten lähdetään vapaa hakemaan? kysyn minä niin säyseästi
kuin suinkin voin, kun siima vihdoinkin oli valmis ja kiinnitetty
onkeen solmulla, jonka olen isälle mieliksi ollut oppivinani, mutta
jota en koetakaan painaa mieleeni.
--Jahka vielä laitetaan koho ja paino.
Koho ja paino? Ei niitä tarvitse, eihän niitä ole Pekankaan ongessa.
Saa kaloja ilmankin!... Mutta tämä jää vain perän pyöräytykseksi isän
selän takana, ja isä virkkaa:
--Annahan minulle sitten muuan hauli sieltä haulipussista.
Ai, _se_ on hauskaa.. . Seinällä on isän haulipussi, nahkasta ommeltu
letku, jota kun nostelee ja laskee ja puristelee, niin sen sisuksissa
elää ja valuu ja sitä on hauska käsitellä silloin, kun joskus ihmeeksi
saa--sillä on tapahtunut, että tulppa on auennut ja sisälmykset
vuotaneet lattialle ja sitä tietä lattian alle. Kaikki henkeni ja
ruumiini voimat siihen keskittäen, ettei sitä tällä kertaa tapahtuisi,
minä saan kuin saankin siitä kämmenelleni haulin, ja pussin
onnellisesti ripustetuksi takaisin naulaan. Kynäveitsensä hienoimmalla
terällä isä halkaisee haulin puolitiehen, painaa siiman halkeamaan ja
puree halkeaman kiinni.
»Ja sitten koho ... sitten koho!»--mutta koho löytyykin valmiiksi
vuoltuna minun suupielestäni, jossa olen sen tikkua imeksinyt ja
pureksinut siitä pitäen, kun pellolla sen siihen panin. Semmoinen
veitikka se isä.
Ja nyt on onki siis vapaa vaille valmis. Minun mielestäni voisi vavaksi
aivan hyvin kelvata vaikka hernekeppi, jonka me rantaan mennessämme
kiskaisemme jostakin puutarhapenkistä, mutta isä eikö liene kuullut vai
eikö liene kuulevinaan. Hän pyörähtää sanaa sanomatta ulos ja menee
tuvan taa metsään ja sieltä alankoon ja alangon taa lehtoon, kiireesti
käyden ja alamäessä juostenkin. Minä riennän perässä, minä olen kuin
kytketty häneen, teen kaiken minkä hän, samat liikkeet, samat askeleet,
samat hyppäykset ojain poikki ja kaatuneiden puunrunkojen yli
pysyäkseni perässä ja saadakseni häneltä vavan heti, kun se on valmis,
eikä hetkeäkään myöhemmin. En kuitenkaan pysy tiheässä pensaikossa
hänen perässään, kuulen sieltä rapsauksen ja tupsauksen ja samassa jo
isä tulee takaisin huiskuttaen häntänä perässään pihlajaa, jolla
ripsauttaa minua silmille, ja puhaltaa juoksujalassa samaa tietään
liiterin eteen. Isä jolloin kulloin näin kujeilee, kun sille päälle
sattuu, mutta en tiedä, eikö hän samalla myös pilkanne minua, ainaista
hätikköä.
Isä leikkaa oksat ja koloo kuoren vavan paksummasta päästä, mutta
jättää kärkipuolen kolomatta. Hän sitoo siiman vavan kärkeen ja kiertää
sen vavan ympärille. En voi enää pidättäytyä, en hillitä itseäni, en
hävetä malttamattomuuttani, minä hyppelen ja pyytelen:--Anna nyt jo
kyllä se jo on hyvä ... anna, hyvä isä!
Se on kädessäni, minä karkaan...
--Mitenkäs sanot?
--Kii--, ja minä karkaan taas.
--Mitenkä?
--Kiitos, hyvä...
Enempää hän ei minulta saa eikä luultavasti tahdokaan.
Mikä sitten tapahtuu, se tapahtuu kaikkein korkeimman paineen ja
jännityksen alla ... siinä on puutarha, jonka läpi--aita, jonka yli--
piennar, jota pitkin--heinikko, jonka puhki--pelto, jonka poikki minä
karkaan suoraan sillan korvaan, nelin kontin maahan, kourin turpeeseen
kiinni, jota revin ja raastan, ja saan käteeni lieron, jonka toinen pää
tulee ja toinen menee menojaan--saan sen, huohottaen ja vavisten, miten
kuten onkeen ja ongen veteen Koljonvirran rantalimakkoon ensimmäisen
sillan arkun varjoon. Siellä ei ole ketään muita kuin minä, ei muuta
kuin suuri silta ja sen harmaat arkut, eikä kuulu muuta kuin hiljaa
virtaavan veden loklatus arkkujen salvaimiin...
Kuinka kauan siinä seisoin ja tuijotin kohoa ja kuinka se sitten oikein
lie tapahtunut, en muista,--liikahtiko koho vai tunsinko sen kädessä ja
tempasin--muistan vain sen, että pääni päällä ilmassa jotakin lentää ja
laulaa ja että minä makaan heinikossa kontallani ja pitelen ja puristan
jotakin, joka sätkii ja potkii, ja että minä, purtuani sitä niskaan,
syöksen kotia kohti. Kirkuen kuin puukko kurkussa, että minä olen
saanut sären, minä olen saanut sären! ryöpsähdän minä kyökkiin ja
huudan ja vaadin, että se on heti siivottava ja voissa paistettava. Ja
kun ne eivät siinä paikassa tee, niinkuin käsken, niin siivoan minä sen
itse, ja kun ne eivät anna pannua eikä voita, niin lätkäytän minä sen
paljaaltaan hellalle, jossa se käryää ja tarttuilee nahkastaan kiinni.
Ne nauravat ja pilkkaavat, eikähän se siinä paistu eikä sitten
millekään maistu, eikä lopulta kelpaa kissallekaan ensimmäinen
saaliini.
* * * * *
Mutta monet myöhemmät saaliini ovat kelvanneet sekä kissoille että
muillekin. Ja minä olenkin istunut onki kädessä ehkä enemmän kuin kynä
kädessä, ja tulen edelleenkin istumaan. Sillä sisimmässäni minä varmaan
olen enemmän kalamies kuin kirjamies. Minulta kuoleutuvat yhä vieläkin
kirjalliset vaistot ja niiden tyydyttämisen tarve jotenkin samoihin
aikoihin, kun hauki huhtikuussa nousee kudulle, ja ne virkoavat vasta
sitten kun lohi Mikkeliviikolla viettää häitään eikä enää ota perhoa.
Enkä voi ajatella, kuinka voisin pysyä kirjoituspöytäni ääressä
silloin, kun aavistelenkaan, että ahvenet Hangon meren kareilla
odottavat onkijaansa, tai kun hyönteisten parveilu Huopanan kalamajan
ikkunapihlajan latvassa langattomasti sähköttäen tiedoittaa, että
lohenpoikaset koskessa parhaallaan ajelevat perhoja. Niinkuin nyt juuri
tätäkin kirjoittaessa.