Eräänä kirkkaana ja kauniina tammikuun päivänä Jeanne palasi viimeisen
kerran Bellevuehyn sanomaan jäähyväiset sille omaisuudelle, joka
kauan aikaa oli hänestä ollut rakkaampi kuin mikään muu. Hän oli
myynyt linnan takaisin kuninkaalle 350,000 livrestä maksaakseen näillä
rahoilla osan veloistaan, jotka viime vuosina olivat huimaavasti
nousseet. Ludvig XV aikoi antaa linnan tyttärilleen.
Musiikkisalin avarista ikkunoista Jeanne katseli harhailevin ajatuksin
ulos pengermille, joiden marmoripatsailla talviaurinko kimmelsi ja
loisti.
Hänen katseensa kiitivät yli piileskelevien luolaryhmien ja
veistokuvilla kaunistettujen lammikkojen, yli aina viheriöitsevien
puistikkojen ja sen kujanteen, jota reunustavien italialaisten
poppelipuiden alastomina oksilla kiilsi huurteen hopeahohde ja joka vei
Pigallesin nymfiryhmälle. Sitten ne pysähtyivät kuningasta esittävään
marmoriseen ritaripatsaaseen, Coutonin ihanaan Apolloveistokseen.
Vanhat muistot syttyivät hänen sielussaan palamaan kuin tuli. Hän
näki rakkaan lapsensa, jonka kuolema oli niin armottomasti häneltä
temmannut, kevein, joustavin askelin liihoittelevan alas rappuja
viikunapuutarhaan, hän näki kullanruskean, kiharaisen tukan liehuvan
pienen, hienon pään ympärillä, näki hymyilevän suun, jolla tyttönen
taakseen katsahtaen huusi hänelle viime tervehdyksen.
Hän näki kuninkaan, joka ei ollut niin huolien masentama kuin nyt;
hän eli uudestaan kaikki ne ihanat, iloiset, onnelliset hetket, jotka
heillä oli ollut juuri täällä Bellevuessä.
Hän näki isänsä ja eno Tournehemin, jotka kumpikin nukkuivat ikuista
unta, ottavan mitä sydämellisimmällä tavalla osaa kaikkeen, mikä
koski tätä linnaa, hän näki ne vieraat, jotka hänen kanssaan olivat
nauttineet loistavista juhlista uhkeissa saleissa, näki ne, jotka
olivat olleet ulkopuolella vilinää, pysyen häntä lähempänä kuin se
suuri ylhäisöjoukko, joka oli hänestä aina ollut vieras. Ennen muita
hän näki Bernisin, tuon kunnon ja itsekkyydestä vapaan ystävän,
joka hänen aikaisimmasta nuoruusajastaan saakka oli kulkenut hänen
rinnallaan ja kaikesta huolimatta sitten joutunut hänen politiikkansa
uhriksi, sillä hänen oli täytynyt kaatua Choiseulin tähden.
Hänen päänsä vaipui alas, kun hän ajatteli tätä. Kuinka erinomaisen
vaikea hänen oli ollut tehdä se päätös!
Hän ei ollut voinut menetellä toisin. Bernis ainaisine varoituksineen,
Bernis, joka oli ottanut tehtäväkseen rauhan aikaansaamisen, ei ollut
kelvannut ajamaan maailmanpolitiikkaa. Choiseul oli astunut hänen
sijaansa. Mutta usein Jeanne toivoi, ettei niin olisi tarvinnut käydä.
Madame du Hausset tuli huoneeseen huomauttamaan markiisittarelle, että
ministeri de Choiseul oli ilmoittanut tulevansa kello yksitoista.
"En ole unohtanut sitä, rakas Hausset."
"Rouva markiisitar näyttää ikävystyneeltä ja väsyneeltä", sanoi
uskollinen kamarirouva vilpittömän säälivästi.
"En olekaan erikoisen terve, rakas ystävä. Te tiedätte sen yhtä hyvin
kuin minä. Aina siitä saakka, kun se kohtaus tapahtui kuningattaren
etuhuoneessa, aina siitä saakka, kun onneton sydämenkouristus esti
minua menemästä hänen majesteettinsa kuningattaren työhuoneeseen, ei
minun hupsu sydämeni ota taipuakseen minun tahtooni. Muuten ajattelin
tuossa seisoessani kardinaali Bernisiä! Tiedättekö, Hausset, ketä minä
itse asiassa saan kiittää siitä ankarasta välttämättömyydestä, jonka
takia riistin itseltäni yhden parhaimpia ystäviäni? En ketään muuta
kuin kavalaa jesuiittakoiraa, tuota Boyer Mirepoixia."
Jeanne sai vain vaivoin hillityksi itsensä lausumasta kirousta.
"Hän on maksanut minulle paljon, tuo hurskas mies. Puuttui vain
hiuskarvan verran, etten jo urani alussa joutunut hänen uhrikseen,
jollei kuningas olisi rakastanut minua niin lämpimästi ja jollen itse
olisi ollut tuota Boyeriä voimakkaampi. Jos hän ei olisi silloin
evännyt kuningasta antamasta Bernisille 20,000 écun eläkettä, minkä
summan kuningas jo oli luvannut minulle häntä varten, ei Bernisistä
olisi milloinkaan tullut lähettilästä eikä ministeriä. Silloin hän
olisi nyt korkeassa kirkollisessa virassa. Hän olisi ollut onnellisempi
eikä minun olisi ollut pakko luopua hänestä ja tuottaa hänelle surua."
Jeanne pyyhkäisi nenäliinalla otsaansa ja silmiään. "Oh! Mitäpä
hyödyttää valitus, minä en saa häntä enää takaisin, ja ehkä näin onkin
hyvä."
Ministerin tulo ilmoitettiin.
Jeanne otti Choiseulin vastaan työhuoneessaan. Kevein askelin ja
hymyilevin huulin astui pieni ruma, mopsi-kasvoinen mies Jeannen
eteen, joka tuskistaan huolimatta istui suorana kuin kynttilä ja
kuninkaallisen ryhdikkäänä.
Ministeri suuteli hänen kättään ja pani erään suuren käärön ja kirjeen
pienelle pöydälle markiisittaren kirjoituspöydän viereen.
"Olette hyvin iloinen, teidän ylhäisyytenne? Tuotteko kenties
voitonsanoman?"
Jeannen huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn.
"Vai onko meidän äskeinen liittomme Itävallan kanssa tuottanut uuden
tappion?"
"En tuo enemmän voiton kuin tappionkaan sanomaa, rouva markiisitar,
mutta sentään jotakin, mikä teille aiheuttaa iloa. Starhemberg, joka,
ikävä kyllä, on vielä vuoteenoma, pyysi minua toimittamaan teille tämän
kirjelmän."
Hän ojensi markiisittarelle kirjeen Wienistä. "Lukekaa te ensin,
markiisitar. Minun sallinette sillä aikaa katsoa, mitä tässä käärössä
on." Kaunitz kirjoitti:
"Keisarinna on liikutettu siitä harrastuksesta, jota te olette
osoittanut hänen liittoaan kohtaan kuninkaan kanssa. Hän on nähnyt,
millä lujuudella ja järkähtämättömyydellä te olette pysynyt
uskollisena kummankin hovin onnelliselle liitolle aivan sen alusta
asti. Hän on käskenyt minua vakuuttamaan omassa nimessään teille
nämä suosiolliset tunteensa. Hän otaksuu, ettei se teistä ole
vastenmielistä ja että kuningas voi vain hyväksyä, että hän koettaa
osoittaa teille, miten kiitollinen hän on teidän tunteistanne
kuningasta ja häntä kohtaan, antaessaan herra kreivi Starhembergin
tehtäväksi jättää teille pienen muiston ja lausua toivon, että te
suvaitsisitte ottaa sen vastaan pienenä todistuksena hänen tunteistaan
teitä kohtaan.
Olen hyvin iloinen, että keisarinna on käyttänyt hyväkseen minun
vähäpätöistä persoonaani esittääkseen teille näiden tunteiden
ilmauksen. Osoittakaa minulle armollisesti olevanne vakuutettu niistä
ja säilyttäkää minulle hyväntahtoinen suosiollisuutenne, jota aina
kunnioituksella ja nuhteettomalla uskollisuudellani koetan ansaita ja
jossa suhteessa minä, niin kauan kuin elän, olen — — —"
Jeanne luki nämä rivit säteilevin silmin. Hetki hetkellä hänen kasvonsa
kirkastuivat, hänen yhä vieläkin kauniit piirteensä elävöittyivät.
Helakka punerrus, joka teki hänet nuoreksi ja ihastuttavaksi, lensi
aamuauringon tavoin hänen kasvojensa yli.
Choiseul, jonka tunteet Jeannea kohtaan olivat lämpimämpiä kuin hän
itse ehkä liesikään, jäi seisomaan lumoutuneena hänen näöstään. Hän ei
ollut milloinkaan nähnyt markiisitarta niin säteilevän ihanana. Hänen
muutoin suurellinen ryhtinsä lysähti nyt taas nöyräksi Pompadourin
kauneuden ja nerokkuuden häikäisystä.
Äkillisen mielijohteen pakottamana hän nosti markiisittaren käden
huulilleen ja painoi sille pitkän, kuuman suudelman.
Jeanne, joka vain ajatteli Maria Teresian suosiota, tuskin huomasikaan
tätä kiihkeää mielenilmausta.
Hän meni sen pienen pöydän luo, jolla keisarinnan lahja kääröstä
paljastettuna säteili aamuauringossa. Ihastuksen huudahdus pääsi
Jeannen huulilta. Keskeltä ihmeellisen kaunista kirjoitustelinettä,
joka oli tehty venetsialaisesta puusta ja kaunistettu mitä
kallisarvoisimmilla upotuksilla, heloilla ja monilla jalokivillä,
loisti keisarillisen lahjoittajan timanttipuitteinen muotokuva. [Teline
oli valmistettu Pariisissa ja maksanut 77,000 livreä, sen jälkeen
lähetetty Wieniin ja sitten takaisin Pariisiin. Kustannukset tästä
lahjasta pakkauksineen ja lähetyksineen olivat nousseet 77,278 livreen
93 souhun.]
Jeannen ihastus oli rajaton. Jokaiselle, joka tahtoi tai ei tahtonut
kuulla, hän kertoi Maria Teresian suosiollisuudesta. Ihastelevassa
kirjeessä Kaunitzille hän pyysi tätä saattamaan perille hänen
kiitoksensa.
Tuntui melkein siltä, kuin keisarinnan kallisarvoinen lahja olisi
vain alkuna uusiin voittoihin. Maria Teresian ystävyys kasvoi päivä
päivältä. Kohta tuli Jeannesta kummankin hovin ainoa välittäjä, menipä
Itävallan ministeriö niinkin pitkälle, että se ulkopolitiikassaan
nojautui yksinomaan Pompadourin tiedonantoihin.
* * * * *
Monsieur Lebel oli hyvin huonolla tuulella.
Saint-Médéric-kadun 4:ssä eivät asiat olleet luistaneet ensinkään
niinkuin olisi pitänyt. Kuningas oli tyytymätön, mutta Lebel tunsi
olevansa tähän tyytymättömyyteen yhtä viaton kuin äskensyntynyt lapsi.
Murphy seikkailu, sellaiseksi kuin se vähitellen oli kehittynyt, jäi
kokonaan rouva markiisittaren ja Boucherin vastuulle.
Eihän Lebel mahtanut mitään sille, että nuori nainen synnytyksen
jälkeen oli pöyhkeänä runsaista lahjoista ja kuninkaan kovin
armollisesta käytöksestä sekä ylhäisten naisten käynneistä
Hirvipuistossa, minne heitä oli ajanut uteliaisuus, tehnyt eräälle
näistä röyhkeän kysymyksen:
"Kuinka pitkälle olette päässeet sen kuuluisan akan suosiossa?"
Mitä hän mahtoi sille, että La Murphy oli saanut vastauksena tähän
kysymykseen äkkinäisen lähdön Hirvipuistosta, että kuninkaan oli
pitänyt maksaa hänelle 200,000 livreä myötäjäisiä ja sille upseerille,
joka oli niin ystävällinen, että meni heti naimisiin hänen kanssaan ja
otti omakseen kuninkaan lapsen, 50,000 livreä vahingonkorvausta?
Mitä hän mahtoi sille, että pikku Louison, suutarin nuorin tytär, oli
aivan kohta ikävystyttänyt kuninkaan ja ettei hän ollut saavuttanut
Murphy-sisaruksilla yhtä onnellisia tuloksia kuin ennen aikaan
Nesle-sisaruksilla?
Ja nyt hän oli joutumassa edesvastuuseen siitä, että kaunis neiti
Romans oli hyvin tiukasti kieltäytynyt asumasta Hirvipuistossa ja
vaatinut pienen, kauniin oman talon Passystä!
_Sacré nom de Dieu_, tämä oli jo liikaa. Hän oli saanut jo kyllikseen.
Nyt hän ei enää tahtonut olla missään tekemisissä näiden naisten kanssa.
Mutta tuskin oli ehtinyt kulua pari minuuttia, kun hänen vihansa
sammui. Lebel hymyili taas mielissään. Eihän tosiaankaan voinut
moittia tuota Anne Romansia siitä, että hän oli ollut vaatelias. Hän
ei suinkaan ollut syntyisin rajasuutarin verstaasta tai vaatekaupasta,
vaan erään Grenoblessa asuvan asianajajan tytär, ja hänet oli hänen
sisarensa, rouva Varnier, esitellyt kuninkaalle julkisesti Marlyn
puistossa.
Ja pääasia — Lebelin tyytyväinen hymy vaihtui hekumalliseksi
irvistykseksi — pääasia oli, että hän oli kaunis kuin itämainen taru.
Uhkea ja kookas, ehkä hieman liian suuri, mutta muodot mitä ihanimmat.
Hieno, valkoinen, silkinpehmeä iho ja sysimusta, ihmeellinen tukka,
johon hän saattoi kietoutua kuin pitkään vaippaan. Hienosti kaartuvien
silmäluomien alla leimusivat hehkuvantuliset, mustat silmät.
Jalomuotoinen nenä, mitä ihastuttavin pikku suu ja häikäisevän valkeat
helmihampaat täydensivät hänen kauneutensa.
Kuningasta saattoi tosiaankin kadehtia. Mutta kylläpä hän olikin
perinpohjin rakastunut! Hän olisi myllertänyt maan ja taivaan
saadakseen omakseen tuon neiti Romansin. _Dieu merci_, nyt hän oli
päässytkin niin pitkälle, ja rauha palasi taas joksikin aikaa. Mutta
rehkiä sitä oli saanutkin, ennenkuin oli päästy näin pitkälle, se oli
totinen tosi!
Aivan väsyneenä, ajattelemaan kaikkia niitä rasituksia, joita hän oli
saanut kestää, Lebel istui selkä kenossa mukavassa nojatuolissaan,
maisteli tokaijilaista viiniä, jota oli hänen edessään, ja söi
sen kylmän kananpojan, jonka äsken oli nyreänä työntänyt syrjään
ruvetessaan seulomaan muistelojaan. Narri olkoon nauttimatta hetken
antimista!
* * * * *
Vasta sitten, kun kaunis neiti Romans oli synnyttänyt kuninkaalle pojan
yksinäisessä, pienessä talossa Passyssä, sai Jeanne kuulla puhuttavan
kuninkaan uudesta rakastumisesta.
Se, mitä oli tapahtunut Hirvipuiston ulkopuolella, vaikutti Jeanneen
paljon syvemmin, kuin hän olisi osannut aavistaakaan, ja turhaa hänen
oli ottaa avukseen Madeleine Poissonin neuvoja.
Hän ei tahtonut millään muotoa vaipua epätoivoon, vaikka kuningas
oli joutunut uuden lemmenhurmion valtaan. Hän tahtoi tulla kahta
kiehtovammaksi, kahta hellemmäksi kuningasta kohtaan, mutta voi! — hän
ei kyennyt.
Entistä raskaammaksi käynyt taistelu kuninkaan hetki hetkeltä
vaihtelevia mielialoja vastaan, rasittava työskentely ministerien
kanssa ja alituiset huolet sodasta olivat uuvuttaneet ja tehneet hänet
heikoksi.
Turhaan Quesnay koetti saada estymään hänen sydämenkouristuksiaan,
jotka nykyään alkoivat uudistua yhä tiheämmin. Turhaan madame de
Brancas puhui lohdutuksen sanoja, turhaan Jeanne vetosi omaan
tahdonvoimaansa. Hän ei jaksanut vapautua ajatuksesta, että La Romans
oli virittänyt todellisen rakkauden kuninkaan sydämeen ja että hän oli
kadottanut kuninkaan.
"Ajatelkaahan, hyvät ystävät, miten varma tuo Romans lieneekään
asiastaan, koskapa hän esiintyy kaikkialla lapsineen! Hän on kerrassaan
ylpeä kannellessaan poikaansa, joka on kiedottu kallisarvoisiin
pitseihin, aivan kuin mitäkin nuorta, laillista prinssiä, pitkin
puistoa ja sanoo hymyillen ihmisille, jotka tungeksivat hänen
ympärillään: 'Hyvät herrat ja naiset, pitäkää varanne! Älkää rutistako
kuoliaaksi kuninkaan lasta!' Tokkohan hän uskaltaisi käyttäytyä niin,
jollei hän olisi varma kuninkaan rakkaudesta ja siitä, että kuningas
hyväksyy hänen käytöksensä?"
Lukemattomia kertoja Jeanne oli ollut kysymäisillään kuninkaalta
suoraan, miten asia oli. Mutta tämä muuttui heti kärsimättömäksi ja
vastahakoiseksi, niin pian kun hän vain yrittikään ruveta puhumaan
muusta kuin valtiollisista asioista, sotatapahtumista, sotaopistosta ja
Sèvresistä, kuningattaresta ja prinsessoista.
Dauphininkaan nimeä ei saanut mainita. Choiseul oli saanut
kuninkaan epäilemään, että hänen korkeutensa dauphinin kädet olivat
jesuiitta-ystävyyden kautta epäilemättä olleet mukana Damienin
tekemässä murhayrityksessä.
Sen jälkeen oli kuninkaan sydämestä haihtunut viimeinenkin pisara
suosiota tätä ulkokullattua prinssiä kohtaan.
Jeannen ei tarvinnut enää olla huolissaan tämän viimeisen vihamiehensä
tähden, mutta eipä tämäkään varmuus kyennyt tuomaan hänen rintaansa
rauhaa.
Eräänä päivänä kuningas ilmestyi Jeannen luo mieleltään tavallista
virkeämpänä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä vilkuivat
levottomina puoleen ja toiseen.
Jeanne huomasi heti, että kuningas oli suuttunut jostakin. Eikä
kuningas enää viivytellytkään ilmaisemasta syytä.
"Minä kävin kuningattaren luona", sanoi hän nyrpeänä. "Noilla
pakollisilla käynneillä sattuu aina jotakin, joka saa minut pahalle
tuulelle. Maria Leszczynska rupesi siunaavin silmin ja kädet
ristissä kuvailemaan minulle poikani hyveitä. Minä keskeytin hänet
kärsimättömästi. Silloin hän ryhtyi vielä voimakkaammin elein
saarnaamaan minulle, että liittomme Itävallan kanssa on rikollinen
ja että se julmasti kostaa itsensä tulevilla tappioilla: se tuntui
minun mielestäni jo liialta. Minä löin nyrkkiä pöytään, niin että
hänen lempiesineensä, kallisarvoinen Sèvres-maljakko, lensi tuhansiksi
kappaleiksi. Kuningatar itki katkeria kyyneliä ja minä jouduttauduin
huoneesta pois. Vaikka minä en kadukaan oikeutettua suuttumustani,
niin tahtoisin niin pian kuin suinkin korvata särkyneen kallisarvoisen
maljakon. Te tekisitte, Jeanne, minulle suuren palveluksen, jos
menisitte heti Sèvresiin ja valitsisitte siellä kauniin esineen,
esimerkiksi jonkun niistä, jotka erityisesti miellyttivät prinsessoja
viime näyttelyssä peilisalissa."
Jeanne suostui ilomielin. Hänestä oli ilo saada tehdä kuninkaalle
palvelus. Madame du Hausset läksi hänen mukanaan Sèvresiin. Johtaja
otti markiisittaren vastaan onnellisena tästä ikävöidystä käynnistä.
Hänellä oli esitettävänä tuhansia kysymyksiä, hän halusi vedota
markiisittaren makuun ja mielikuvitukseen. Hän oli teettänyt pari uutta
muottia ja koettanut erästä uutta värisekoitusta, jolla oli ihana
vaikutus. Jeanne aivan hehkui innostusta ja mielenkiintoa. Hän tunsi
vielä kerran, miten sanomattoman rakas tämä hänen laitoksensa hänelle
oli.
Maalarit, piirtäjät ja valajat kutsuttiin saapuville. Jeanne oli nyt
omalla alallaan. Hän antoi neuvoja, kiitteli ja arvosteli. Hänen älynsä
keksi jokaisen taiteellisen tarkoituksen, jokaisen taiteellisuutta
tavoittelevan piirteenkin.
Muuan nuori venetsialainen maalari, jonka isä oli ollut Venetsiassa
Bernisin palveluksessa, oli erityisesti markiisittaren suosiossa.
Johtaja pyysi nuorta miestä näyttämään madame de Pompadourille uusinta
mestariteostaan. Gerald Bozzi toi nähtäväksi erään maljakon, joka
herätti ihastusta Jeannessa. Juuri tuollaisen esineen kuningas kai
tahtoi lahjoittaa kuningattarelle. Pieni taideteos, joka oli täytetty
köynnöksillä ja kukilla, hymyili kuin itse kevät.
Jeanne puristi innoissaan ylpeästi punehtuvan Bozzin kättä.
"Hyvä, hyvä, nuori ystäväni! Teoksenne on tosiaankin erinomainen!"
Tunnin kuluttua Jeanne läksi Sèvresin porsliinitehtaasta. Mutta tuskin
hän oli päässyt sen alueen ulkopuolelle, kun entinen synkkyys valtasi
hänet uudestaan. Madame du Haussetin yritykset suunnata markiisittaren
ajatuksia takaisin tehtaan saavutuksiin raukesivat turhiin.
Äkkiä Jeanne nousi jäykästi istumaan vaunuissa ja käski ajajan
seisauttaa hevoset.
"Kello on kaksi", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä. "Tähän
aikaanhan neiti Romans tavallisesti kävelee lapsensa kanssa puistossa.
Minä tahdon nähdä hänet ja pojan. Lähdetään kävelemään puistoon."
Turhaan Hausset pyysi häntä säästämään itseään tältä
mielenliikutukselta ja välttämään kiusallista kohtausta.
Jeannea oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään.
"Tuskinpa hän tuntee minua, tuo nainen, jos hän muuten ollenkaan
tietää, kuka minä olen. Mistään kohtauksesta ei voi olla puhettakaan,
ja mitä mielenliikutukseen tulee —"
Hän keskeytti ajatuksensa, otti silkkilaukustaan pitsihuivin ja
kietaisi sen päähänsä.
Sitten hän läksi astumaan niin nopeasti, että Hausset vaivoin jaksoi
seurata häntä.
Eräällä varjoisella kujanteella, jonka markiisitar näytti tuntevan,
he tapasivatkin vähän aikaa etsiskeltyhän sen, jota markiisitar oli
niin kiihkeästi ikävöinyt: Anne Romansin, jolla oli pikku poikansa
lepäämässä valkeaa poveaan vasten.
Jeanne säpsähti kauhuissaan. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä,
ja hänen kurkkuaan ahdisti.
"Hyvä Jumala", voihki hän, "hyvä Jumala, miten kaunis tuo rietas nainen
on!"
Näky oli tosiaankin kaunis: nuori, uhkea äiti pitelemässä imevää
lastaan pyökkikujanteen kullanvälkkeisessä vihannuudessa.
Anne Romans katseli rinnoillaan lepäävää lasta ylpeänä kumartaen
klassillista päätään, jonka tuuheaa, mustaa tukkaa kaunisti
kallisarvoinen, timanttikoristeinen kampa.
Markiisittaren jääkylmä, vapiseva käsi tarttui uskollisen saattajan
sormiin.
"Menkää hänen luokseen! Puhukaa hänen kanssaan! Kysykää häneltä lapsen
isää!" läähätti Jeanne.
Madame du Hausset totteli raskain sydämin, kun hänen valtiattarensa
käski.
Sillä aikaa kun markiisitar seisoi poispäin kääntyneenä ja painaen
huulilleen nenäliinaa estääkseen nyyhkytyksiään kuulumasta, meni
Hausset nuoren äidin luo.
"Kaunis poika!" sanoi hän vilpittömästi ihaillen. Anne Romans nosti
katseensa ylpeästi hymyillen.
"Minun täytyy myöntää se, vaikka olenkin hänen äitinsä."
"Onko hänen isänsäkin kaunis mies?"
"Ihmeellisen kaunis! Jos sanoisin, ken hän on, niin myöntäisitte minun
olevan oikeassa."
"Minä siis tunnen lapsen isän?"
"Se on enemmän kuin luultavaa."
Madame du Hausset sanoi hyvästi ja poistui.
Jeanne oli lysähtänyt istumaan sammaleiselle kivelle.
Hän oli kuullut jok'ainoan sanan.
"Onko poika isänsä näköinen?" kysyi hän tuskasta värisevällä äänellä.
Madame du Hausset nyökkäsi ääneti.
Jeanne nousi hitaasti pystyyn.
"Kaikki hänen aviottomat lapsensa ovat hänen näköisiään kuin mättään
marjat. Sanotaan, että lapsen isännäköisyys todistaa miehen lämmintä
rakkautta äitiin. Ikävä kyllä, ei Jumala ole minulle lahjoittanut
lasta hänestä. Kuka tietää, eikö se olisi kiinnittänyt häntä minuun
eriämättömästi."
Katkeria kyyneliä juoksi hänen kalpeita poskiaan pitkin hänen
puhuessaan.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla tuli markiisitar de Mirepoix tervehtimään
markiisitarta.
Tämän tervejärkisen, älykkään naisen, joka ymmärsi suhtautua kaikkeen
tässä maailmassa mitä iloisimmin ja luonnollisimmin, onnistui saada
Jeanne lohdutetuksi samoin kuin murhayrityksen jälkeen.
"Rohkeutta, rohkeutta, rakas ystävä! Kuningas ei aio tunnustaa
poikaa. Ei sen enempää kuin Lucin herttuaa ja ketään muutakaan.
Senhän te itse tiedätte parhaiten. Me emme elä enää teidän suuresti
ihailemassanne Ludvig XIV:n ajassa; hän piti tunnustusta ansaitsevalla
tunnollisuudella huolta aviottomista jälkeläisistään. Kuninkaan
kiintymys neiti Romansiin haihtuu samalla tavalla kuin kaikki muutkin
hänen aikaisemmat kiintymyksensä. Hän ei tule välittämään sen kauempaa
äidistä eikä lapsesta. Kuningas on enemmän kuin muut miehet tottumusten
ihminen. Ja teihinhän hän on tottunut niinä monina vuosina, jolloin
hän on osoittanut mitä hartainta uskollisuuttaan. Te tunnette hänen
sekä valo- että varjopuolensa. Hänen ei tarvitse erikoisesti koettaa
miellyttää teitä enemmän kuin pelätä olla teitä miellyttämättä. Te
näette hänen sielunsa syvyyteen. Hänestä on ajatus hyljätä teidät yhtä
kaukana kuin hyljätä Versailles ja lempihuoneensa. Olkaa järkevä, rouva
markiisitar, katsokaa asioita sellaisina kuin ne ovat! Jumala tietää,
että elämä on asettanut teidän suoritettaviksenne tärkeämpiä tehtäviä
kuin taistella turhan kaunottaren kanssa."
Jeanne ei kuitenkaan voinut tyyntyä niin helposti, kuin madame de
Mirepoix oli kuvitellut. Mutta hän tunsi, että marsalkatar oli
oikeassa, oikeassa siinäkin suhteessa, ettei saisi kuluttaa voimiaan
hyödyttömään suruun. Aika vaati häneltä suurta voimainkoetusta, olipa
sitten kestettävä yhä uusia kohtaloniskuja tai tehtävä yhä uusia
päätöksiä.
Tavattoman katkeria muistoja äsken eletyistä tapahtumista tulvi Jeannen
mieleen.
Soubisen voittojen jälkeen oli seurannut lyhytaikainen tyven, mutta
sitten oli sotaonni taas kääntynyt. Braunschweigin Ferdinand oli
hyökännyt ranskalaisten miehittämien kaikkien paikkojen kimppuun ja
valloittanut ne. Kummankin sotapäällikön, Soubisen ja Broglien välillä
oli syttynyt kamppailu, joka oli yhtä kuuma kuin taistelu verisillä
tappotantereilla. Kumpikin vyörytti toisensa niskoille edesvastuun
menetetyistä asemista.
Toinen syytti toistaan siitä, että tämä oli ryhtynyt hyökkäykseen liian
aikaisin, toinen soimasi kilpailijaansa siitä, että tämä oli aloittanut
rynnäkön liian myöhään, pani hänen syykseen Villinghausenin tappion ja
hänen omalletunnolleen viiden tuhannen ihmisen hengen!
Tämän kamppailun kestäessä Jeanne oli yksissä tuumin Choiseulin kanssa
selittänyt, että Soubise oli oikeassa, erottanut marsalkka Broglien ja
karkoittanut hänet maatilalleen.
Vain väristyksen tuntein hän saattoi ajatella sitä seikkaa, miten vähän
hän tätä päätöstä tehdessään oli välittänyt Pariisin väestön suosiosta
tuota sankaria kohtaan, jota kansa rakasti. Häntä kauhistutti, kun hän
muisteli tämän johdosta puhjennutta julkista mielenosoitusta Théâtre
Françaisissa, jolloin mademoiselle Clairon, Amenaiden verraton esittäjä
"Tancrède" näytelmässä lausui näyttämöltä:
"On dépouille Tancrède, on l'exile, on l'outrage,
c'est le sort d'un héros d'être persécuté.
Tout son parti se tait! Quel sera son appui?
Sa gloire — — —
Un héros qu'on opprime attendrit tous les coeurs."
Tuhansista kurkuista oli kaikunut yksimielinen paheksuva huuto. Eläköön
Broglie, hukka Pompadourille oli vyörynyt hänen ylitsensä kuin hurja,
kaikki nielevä merenhyöky.
Mikä riemu, mikä ihana hetki hänen vihollisilleen!
Häväistys ja pilkka hänelle, joka oli uneksinut ainoastaan voittoja
ja kunniaa! Näinköhän Bernisin sanat pitivät paikkansa, kun hän oli
sanonut tämän sodan kylvöä rikokseksi, josta Ranska saisi niittää
ainoastaan verta ja häpeää?
Jeannen koko luonto nousi vastustamaan tätä olettamusta. Ei, tuhat
kertaa ei! Hän oli ollut apuna sytyttämässä sodan liekkiä musertaakseen
vihatun vihollisen ja luodakseen Ranskan suureksi. Olisikohan tämä
rohkea suunnitelma pelkkä houre, tyhjä mielikuva?
Häntä poltti kuin kuumeessa. Suonissa virtasi veri rajusti. Kunhan vain
ei tulisi sitä! Ei ainoatakaan askelta alas tyhjään olemattomuuteen.
Ylemmä, yhä ylemmä kohti kunnian ja suuruuden kultaista loistetta! Ja
tuskin hän oli päässyt tämän ajatuksen päähän, kun Ranskaa kohtasi uusi
turmanisku.
Suuri liittolainen, Venäjän keisarinna Elisabet oli kuollut, Pietari
III teki päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa aselevon Preussin
kuninkaan kanssa, ja sitä seurasi rauha, joka solmittiin Pietarin
kaupungissa.
Mitä hyötyä oli keisarin aikaisesta kuolemasta, kun Katariina II
vahvisti rauhan ja noudatti ankaraa puolueettomuutta? Jeanne kutsutti
puheilleen Choiseulin, joka nyt oli hänen uskollisin ystävänsä ja
liittolaisensa. Hän sai auttaa ja neuvoa.
Ministeri saapui markiisittaren luo synkän näköisenä. Pitkään aikaan
hän ei vastannut mitään markiisittaren hermostukseen ja käskevällä
äänellä tekemään kysymykseen: "No, mitä me nyt teemme? Mitä me nyt
teemme?"
"Fredrik saa kätensä vapaiksi toimiakseen muita vihollisiaan vastaan",
sanoi ministeri vihdoin kalseasti. "Jollei ihmettä tapahdu, niin me
saamme suorittaa kulungit."
Markiisitar puri hammasta. Hänen turhamaisuutensa ja ylpeytensä paisui
äärimmilleen. Hän vapisi kauhusta. Mutta hän ei voinut torjua sitä,
mikä oli välttämätöntä. Se läheni päivä päivältä.
Mustan, verta janoavan hirviön tavoin se ojensi käsivartensa ja iski
saaliinhimoiset kyntensä onnettoman maan ruumiiseen.
Soubise karkoitettiin Hessenistä; Casselin valloitti takaisin
Braunschweigin herttua.
Englantia vastaan käyty merisota, jossa Ranskan laivastoa ei suosinut
parempi onni kuin Saksan tantereilla olevia sotajoukkoja, päätettiin
maineettomasti sillä välirauhalla, joka vahvistettiin lopullisessa
rauhanteossa Pariisissa helmikuun 10 p:nä 1763.
Vain yksi askel vielä, vain lyhyt viiden päivän viivytys, ja sitten
seurasi Hubertusburgin rauha, joka hautasi Ranskan ja Pompadourin
ylpeät toiveet.
Markiisitar lysähti kokoon niinkuin häneen olisi osunut isku. Kaikki
oli nyt käynyt aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli tahtonut ja
odottanut, Fredrik II ei ollut musertunut. Hubertusburgin rauha
päinvastoin vahvisti Preussin asemaa ja loi siitä valtion, joka
oli Euroopan etevimpiä. Maria Teresian, jota Jeanne oli rientänyt
auttamaan vihattua kuningasta vastaan, oli pakko kieltäytyä kaikista
vaatimuksistaan ja luovuttaa Schlesia ja Glatz.
Turhaan oli uhrattu lukemattomia ihmishenkiä ja suunnattomia
rahasummia. Turhiin olivat rauenneet kaikki toivomukset, halut ja
pyynnöt.
Ludvig XV kätki tylsyyden varjoon sen, mitä hän tunsi näiden
seurauksien johdosta, joita jo Bernis oli hänelle ennustanut. Hän ei
sanonut sanaakaan Jeannelle. Hänestä oli surkea nähdä kalpeita, murheen
uurtamia kasvoja, joissa vielä elivät vain ihmeelliset silmät. Hän
rankaisi Choiseulia ja Starhembergiä katkerin halveksumisen ilmein,
mutta vältti kuitenkin ilmiriitaa. Niinä monina yksinäisinä hetkinä,
jotka seurasivat rauhanpäätöstä, Jeanne ajatteli kauan ja tuskallisesti
sanoja, jotka hän, väsyneenä kuninkaan valituksiin, oli tälle
sinkauttanut Rossbachin tappion jälkeen:
"_Après nous le déluge_!"
Hän ei enää itsekään ymmärtänyt näitä sanoja.
Tänä katkerimman itsetutkistelemuksen hetkenä kävi hänelle selvemmäksi
kuin milloinkaan ennen, ettei hän ollut konsanaan pitänyt hautaa
valtansa loppuna ja ettei hän ollut milloinkaan ollut välinpitämätön
siitä, miten jälkimaailma oli häntä tuomitseva. Aina siitä saakka,
jolloin hän oli astunut jalallaan mahtavuuden kultarappujen
ensimmäiselle portaalle, ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin
saada nimensä piirretyksi historian kirjaan kunnian ja säteilevän
loiston kruunaamana.
Hän oli nähnyt tämän nimen liittyneenä valloitettuihin kaupunkeihin,
kukistettuihin maakuntiin, kaikkiin niihin kuolemattomuuslupauksiin,
joita voitokas sota tuo mukanaan.
Niin, tämän sotaretken kestäessä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli
nähnyt Fredrikin jalkojensa juuressa rukoilevan armoa! Hetkiä, jolloin
hän oli laskenut valloittavan kätensä Hannoverin, Hessenin ja molempien
saksilaisten valtakuntien ylle! Hetkiä, jolloin hän oli vienyt Ranskan
sotaliput Scheldelle saakka!
Ja hän oli aikonut uhmata tulevaisuuden tuomiota!
Jeannen istuessa näissä synkissä ajatuksissa, hiipi madame du
Hausset varovasti huoneeseen. Ministeri Choiseul oli sanonut hänelle
pelkäävänsä, että hänen valtiattarensa kuolee suruun, ja siitä saakka
hän ei ollut uskaltanut jättää markiisitarta yksikseen pitemmäksi aikaa.
Jeanne ymmärsi sen hellän ja levottoman katseen, joka häntä kohtasi.
Hän hymähti hieman.
"Älkää olko levoton minun tähteni! En minä ihan kohta kuole. Madame
Bontemps on katsonut korttejaan ja ennustanut minulle, että minä saan
vielä aikaa oppia tuntemaan itseni. Minä uskon häntä mielelläni. Suruun
ei kuolla niinkään pian. Hänen sanansa käyvät toteen, samoin kuin La
Leboun, joka ennusti minulle jo lapsena, että minusta tulee kuninkaan
rakastajatar!"