Vain muutamien kuukausien kuluttua joutui voitonvarma d'Argensonkin
kohtalonsa uhriksi, hän, joka Machaultin kaaduttua luuli olevansa tuiki
tarpeellinen kuninkaalle.
Tuomion langetti viimeinen, katkera taistelu sotaministerin ja
markiisittaren kesken.
Viikon kuluttua murhayrityksestä Jeanne kutsutti luokseen
poliisiministerin ja pyysi, että niissä papereissa, jotka hän aikoi
esittää kuninkaalle, mainittaisiin niin vähän kuin mahdollista
murhayrityksestä, koska pieninkin huomautus siitä tuottaisi kuninkaalle
tuskallista mielenliikutusta. Poliisiministeri lupasi tehdä
markiisittaren toivomuksen mukaan.
D'Argenson oli aivan raivoissaan tästä Pompadourin uudesta julkeudesta.
Hänen kiukkunsa meni niin pitkälle, että hän muitta mutkitta kielsi
Jeannea sekaantumasta tällaisiin asioihin.
Jeanne, joka tällä kertaa oli varma asiastaan, heitti hänelle ilman
muuta taisteluhansikkaan.
Hän kirjoitti sotaministerille:
"Minä olen jo kauan aikaa tietänyt teidän vihamielisen mielenlaatunne
minua kohtaan ja näen selvästi, etten voi sitä muuttaa. — — — Kuinka
kaiken tämän käyneekään, en tiedä, mutta varmaa on se, että joko
teidän tai minun täytyy kadota näyttämöltä."
Kahta päivää myöhemmin sai ministeri, joka niin monet vuodet oli
ainaisilla juonillaan katkeroittanut markiisittaren elämää, jyrkän eron
ja ankaran käskyn hallitsijalta poistua takaisin maatiloilleen Ormesiin.
Jeanne huokasi helpotuksesta. D'Argensonin ero, jota kohta seurasi
madame d'Estradesin karkoitus, vapautti hänet katkerimmista
vastustajistaan.
* * * * *
Sotanäyttämöltä saapui viimeinkin tärkeitä tietoja. Jeannen mielestä
oli marsalkka d'Estrées toiminut tähän asti liian hitaasti ja
varovaisesti. Vasta keskikesällä hän palasi Hastenbeckin taistelun
voittajana Pariisiin.
D'Estrées, joka samoin kuin muutkaan, jotka ymmärsivät asian, ei
pitänyt edullisena tukea Itävaltaa apujoukoilla, oli Pompadourin
toivomuksen mukaisesti kohta valmis luovuttamaan ylipäällikkyyden
Richelieulle; tämä oli palannut voittajana Välimereltä, missä oli
valloittanut englantilaisilta Minorkan.
Markiisitar, joka sisimmässään ei enää pitänyt Richelieutä ystäviinsä
kuuluvana, olisi paljoa mieluummin nähnyt Soubisen sotajoukkojen
etunenässä. Mutta kun prinssi oli vain kenraaliluutnantti, pelkäsi
markiisitar herättävänsä tyytymättömyyttä viran puolesta vanhemmissa
upseereissa, jos hän tekisi Soubisesta marsalkan.
Ranskassa ei suinkaan oltu tyytyväisiä Richelieun nimitykseen. Syntyi
äänekäs ja julkinen nurina voitokkaan d'Estréesin viraltapanon
johdosta, mitä pidettiin Pompadourin syynä. Myös Soubisea, jonka
tiedettiin olevan Pompadourin suosikin, ja sitä päällikkyyttä vastaan,
jonka markiisitar hänelle antoi, noustiin pontevaan vastarintaan.
Ja muutamien kuukausien kuluttua yleinen tyytymättömyys ylipäällikön
valintaan osoittautuikin surullisella tavalla olevansa oikeutettu.
Marraskuun 7 p:nä saapui markiisittarelle Soubisen prinssiltä
epätoivoinen kirje, jossa tämä kertoi Rossbachin luona kärsitystä
tappiosta.
Jeanne oli vimmoissaan Preussin voitosta, lohduton Ranskan
vastoinkäymisestä, ja itki katkerasti ajatellessaan prinssin kohtaloa,
jota hän valitteli sitäkin syvemmin, kun Soubise ei pannut rikkaa
ristiin puhdistuakseen syyllisyydestään tähän kovaan onnettomuuteen.
Kuinka nyt kävisi?
Oliko Bernis oikeassa väittäessään, ettei sodan jatkaminen käy
onnellisemmin ja ettei Ranskan enemmän kuin Maria Teresiankaan
käytettävissä ole sellaisia sotapäällikköjä, jotka kykenevät
vetämään vertoja Preussin kuninkaalle ja Braunschweigin prinssille
Ferdinandille? Oliko Choiseul oikeassa kehoittaessaan jatkamaan sotaa?
Kaunitz, pyytäessään uudistamaan liittoa?
Koko Ranska halusi rauhaa. Jo riitti se häpeä, jonka Rossbachin
taistelu oli tuottanut, jo riitti rahojen päätön tuhlaus, jo riitti
se, että yksistään Rossbachin taistelussa oli kaatunut kymmenentuhatta
miestä. Versaillesissa ja Pariisissa pilkattiin Soubisea kaikissa
äänilajeissa.
Kaikilla kaduilla kuultiin laulettavan häväistyslauluja.
"Soubise dit, la lanterne à la main:
J'ai beau chercher, où diable est mon armée?
Elle étoit là pourtant hier matin.
Me l'a-t-on prise; ou l'aurois-je égarée?
Ah! je perds tout, je suis un étourdi;
Mais attendons au grand jour, à midi.
Que vois-je? ô ciel! que mon âme est ravie!
Prodige heureux, la voilà, la voilà!...
Ah, ventrebleu! qu'est-ce donc que cela?
Je me trompois, c'est l'armée ennemie!
Frédéric combattant et d'estoc et de taille,
Quelqu'un au fort de la bataille
Vint lui dire: Nous avons pris...
Qui donc? — Le général Soubise.
Ah, morbleu! dit le roi, tant pis,
Qu'on le relâche sans remise." — — —
Mutta mistään uhkauksista ja häväistyskirjoituksista huolimatta, joita
lakkaamatta lenteli myöskin markiisittaren kirjoituspöydälle, ei tämä
halunnut kuulla puhuttavankaan rauhasta. Rauha oli hänestä samaa
kuin hyljätä kiihkein kunnianhimo, korkein nautinto: voitto Preussin
kuninkaasta.
Miksi taipua hetken satunnaiseen vastoinkäymiseenⱼ miksi sentähden
uhrata tulevaisuuden toiveet? Miksi riistää Ranskalta onni, jota sillä
oli oikeus odottaa ja jonka se niin monissa edellisissä sodissa oli
näyttänyt kykenevänsä saavuttamaan?
Eikö historia osoittanut tuhansittain esimerkkejä voitokkaista
taisteluista, jotka yhdellä iskulla korvasivat kaikki aikaisemmat
vastoinkäymiset?
Eikö tämäntapainen vihattu voittaja, Fredrik II, ollut itse elävä
esimerkki siitä, mitä kestävyydellä ja sitkeydellä saa aikaan?
Neuvottelematta kuninkaan kanssa ja Bernisin tietämättä, sillä tämän
taholta markiisitar olisi kohdannut vain vastarintaa, hän kirjoitti
Kaunitzille:
— "Minä vihaan voittajaa enemmän kuin milloinkaan ennen. — — —
Ryhtykäämme tehokkaisiin toimenpiteisiin, tuhotkaamme pohjan
Attila, niin te saatte nähdä minut yhtä tyytyväisenä kuin nyt olen
masentunut." — — —
Turhaan dauphin vastusti sodan jatkamista. Hän inhosi Choiseulin
politiikkaa, sillä hän oli oppinut tuntemaan tämän miehen Pompadourin
uskollisimmaksi liittolaiseksi ja jesuiittain katkerimmaksi
viholliseksi.
Maria Josefa, joka sai kiittää markiisittaren suositusta avioliitostaan
dauphinin kanssa ja joka Ranskaan tullessaan oli osoittanut niin
herttaista kunnioitusta kuninkaan mahtavaa rakastajatarta kohtaan,
ilmaisi nyt muita äänekkäämmin vihaavansa Pompadourin sodanhalua ja
sotapäällikköjen onnetonta valintaa.
"Nimittäköön markiisitar veronkantourakoitsijoita", huudahti dauphine
vihasta vimmastuneena, "mutta kun on nimitettävä kenraaleja armeijaan,
saa hän pysyä siivosti loitolla".
Kuningas oli tavattoman alakuloinen. Synkkänä, kalpeana ja
harvasanaisena hän esiintyi kaikille.
Enimmän sai hänen pahasta tuulestaan kärsiä Jeanne. Hän ei tosin
moittinut Jeannea sanallakaan, mutta häntä kauhistutti se edesvastuu,
joka oli liian raskas hänen heikoille hartioilleen. Hän voi istua
tuntikausia Jeannen luona sanaakaan virkkamatta. Synkkänä hän tuijotti
eteensä, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää pimeää sekasotkua.
Vain harvoin hän lausui jonkun ajatuksen. Eräänä päivänä hän näytti
olevan hieman virkeämpi kuin oli ollut viime viikkoina.
Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen rohkaistakseen häntä.
Sotanäyttämöltä oli saapunut parempia, joskin vielä vahvistamattomia
sanomia.
Ludvig ravisti päätään.
"Niihin minä en enää luota. Siitä pitäen, kun luovuimme kaikista
historiallisista perintätavoista, onni karttaa meitä. Kuolleet vaativat
kostoveronsa siitä, että emme ole kulkeneet heidän jälkiään. Meidän
maa-armeijamme hupenee hupenemistaan ja englantilaiset hävittävät
laivojamme."
"Entä Minorka?"
"Takaisin ne ottavat englantilaiset senkin. Meidän siirtomaamme
luisuvat käsistämme. Vuosikymmenien työ menee hukkaan. Tapainturmelus
yltyy yltymistään. Ja kuinka sitten käy?"
Kuningas pani käden silmilleen ja huokasi raskaasti.
Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään ja silmäili häntä
samalla kertaa säälivin ja halveksivin ilmein.
Väsyneenä kaikkiin tällaisiin valitusvirsiin Jeanne sanoi kolkosti:
"_Après nous le déluge_!" [Tulkoonkin vedenpaisumus meidän jälkeemme.
Suom.]