Oli kylmä helmikuun päivä. Ketoja ja pensaita peitti keveä
huurrevaippa. Choisyn puutarhojen myrtit, jasmiinit ja ruusupensaat
olivat pukeutuneet kimalteleviin harsoihin, joille aurinko oli kutonut
kultaisen verkon.
Jeanne istui viluissaan ja yskien ikkunan ääressä salongissaan ja
katseli ulos talviseen maisemaan. Kuinka hiljaiseksi ja äänettömäksi
Choisy oli käynyt! Ei ainoatakaan ääntä, ei askelia, ei äännähdystä,
ei naurua! Hovi oli lähtenyt Versaillesiin. Hän oli jäänyt tänne —
sairaana.
"Kunnes tulet terveeksi, Jeanne parka", oli kuningas sanonut.
Jeanne hymyili epäilevästi. Hän ei uskonut enää paranemiseensa. Ei
kukaan, ei edes Quesnay, ehkä tiennyt niin hyvin kuin hän, miten
arveluttava hänen tilansa oli, miten hänet oli kokonaan riuduttanut
viimeinen polttava mustasukkaisuuden tunne kaunista Romansia kohtaan,
jonka lemmenpauloissa kuningas yhä oli, ja suru sodan onnettomasta
lopusta.
Hän otti hohtokivillä reunustetun peilin pieneltä pöydältä, joka oli
täynnä lääkepulloja, pulvereja ja hajuainerasioita hänen tuolinsa
vieressä.
Jeanne kauhistui omaa kuvaansa. Kalpea, kuihtunut, oman itsensä
irvikuva hän oli. Vain hänen silmänsä säteilivät entistä loistettaan,
ja hänen kalpean suunsa ympärillä, yhtä haihtumattomana kuin silmien
loiste, oli sen lujatahtoisen tarmokkuuden piirre, joka oli häntä
kantanut korkeuksiin.
Kalpea nainen avasi kultarasian, joka oli lääkkeiden joukossa.
Hän, joka aina oli pilkannut niitä naisia, "_qui s'enluminaient la
mine_", hän, jonka häikäisevä hipiä, lukuun ottamatta silloin tällöin
sattuneita sairauspäiviä, ei ollut milloinkaan kaivannut kaunistelua,
maalasi kevyen, pettävän punan poskilleen. Jos kuningas tulisi tänään
hänen luokseen, ei hänen tarvitsisi nähdä kalpeita, riutuneita kasvoja.
Madame du Hausset tuli varovasti sisään ja toi lasillisen lämmintä
maitoa, johon hän oli sekoittanut tempovaa yskää lieventävän pulverin.
Hän pani lasin pienelle pöydälle markiisittaren viereen. Katsahtaen
salavihkaa ja syvän säälivästi onnettomaan Jeanneen hän sanoi:
"Hänen ylhäisyytensä ministeri Choiseul pyytää päästä puheille." Ja
hän lisäsi epäröiden: "Tohtori Quesnay pyytää rouva markiisitarta
muistamaan olla puhumatta liian kauan tai liian vilkkaasti."
Jeanne nyökkäsi ystävällisesti madame du Haussetille.
"Minä teen minkä voin, mutta sinähän tiedät, ettei kukaan voi muuttaa
luonnettaan; teidän lienee vaikea saada minua hidasluontoiseksi."
Choiseul saapui nopeasti huoneeseen. Koko tuo pieni ruma mies
oli täynnä eloa ja vilkkautta. Hänen paksut huulensa hymyilivät
voitonriemuisesti.
"Mitä on tapahtunut? Sanokaa, mitä se on, Amboise! Näen teistä, että
tuotte hyvän uutisen."
Ministeri riensi Jeannen luo, tarttui tämän molempiin, vielä tavattoman
kauniisiin käsiin ja suuteli niitä.
"Menestys, rouva markiisitar, voitto, jossa meillä kummallakin on yhtä
suuri osa."
Jeanne painoi kätensä sydäntään vasten. Se löi niin kiivaasti, että hän
luuli sen hypähtävän ulos rinnasta.
"Jesuiitoista?"
Choiseul nyökkäsi. Hänen vilkkaat silmänsä säteilivät. Hän teki
kädellään pyyhkäisyä osoittavan liikkeen.
"Nyt siitä tuli loppu! Parlamentti on äsken julkaisemallaan tuomiolla
tarkoittanut heidät Ranskasta."
Kyynillisesti ja ulkokultaisesti nostaen silmänsä taivasta kohti hän
lisäsi:
"Kiitetty olkoon Jésus Kristus iankaikkisesti, amen!"
Jeanne oli kavahtanut pystyyn. Ilo oli antanut hänelle siivet. Hän
heitti yltään huivit ja peitteet ja seisoi suorana ja kookkaana
Choiseulin rinnalla. Hän laski onnesta vapisevat kätensä ministerin
käsivarrelle.
"Onko se totta, onko se mahdollista? Sanokaa, Amboise — sanokaa minulle
kaikki!"
Hän sanoi tämän entisellä tavallisella, nopealla ja käskevällä
äänensävyllä.
Ministeri katsoi häneen iloisen ällistyneenä. Ja nähdessään hänet
siinä vieressään vaaleansinisessä silkkisessä laahuspuvussa, joka niin
edullisesti kuvasti hänen kuningatar-ryhtiään, silmät säteilevinä ja
hento punerrus kasvoilla, joista taidokkaasti sivellettyä ihomaalia ei
näkynyt, Choiseul huokasi helpotuksesta.
Tokkohan markiisitar onkaan niin sairas kuin Quesnay on sanonut?
Ei ainakaan toivottoman sairas? Ehkäpä Ranskan sisäiselle elämälle
koittavien onnellisempien päivien toivo voikin antaa hänelle uusia
voimia ja tehdä hänet terveeksi?
Mutta ministerin harhakuvat särkyivät pian. Jeannen heikontuneet
ruumiinvoimat eivät kestäneet tätä iloa. Hän alkoi väristä ja hampaat
kalisivat vastakkain.
Choiseul talutti hänet takaisin nojatuoliin ja kietoi huolellisesti
peitteisiin ja huiveihin. Jeannea vaivasi kova hengenahdistus.
"Rauhoittukaa vain, rakas ystävä! Me olemme saaneet voiton Ranskan
perivihollisista. Nauttikaamme siis kaikessa rauhassa tästä voitosta!"
Choiseul siirsi tuolin Jeannen viereen ja otti hänen kuumeisen kätensä
omaansa.
"Jo kauan aikaa on ollut sellainen tarkoitus, että sen piti tapahtua
tänään."
"Enkä minä ole saanut tietää siitä mitään!" huudahti Jeanne
loukkaantuneena. Ja ponnistellen tuskiaan vastaan hän veti kätensä pois.
"Rakkahin ystävä, vaikein oli takanamme. Kuinka minä olisin voinut
kieltäytyä ilosta saada hämmästyttää teitä vihdoinkin saavutetulla
onnellisella tuloksella?"
Mutta Jeanne ei ollut niinkään helposti käännettävissä. Vielä hän oli
Ranskan valtiatar ja Choiseul ainoastaan ministeri. Ei kukaan muu kuin
se ainoa, vahvempi, jonka tieltä hänen olisi pakko väistyä, saisi
nujertaa valtikkaa hänen käsistään.
Choiseul ei kiinnittänyt huomiotaan Jeannen vihaan. Hän tiesi, miten
rakas, miten välttämätön hän oli markiisittarelle, kahta vertaa
välttämättömämpi nyt, kun hän oli sairas eikä ollut enää keskellä
tapausten pyörrettä.
"Kelpo herrat on lopultakin saatu kiinni omasta satimestaan."
"Lioncyn talosta Marseillesta? Juttu veljeskuntaa vastaan —?" ehätti
Jeanne henkeään pidättäen.
Choiseul nyökkäsi.
"Se juttu päättyi siivojen kauppaperiaatteiden vuoksi siten, että
veljeskunta tuomittiin. Muuten on asian käsittelyssä käynyt ilmi
muitakin väärinkäytöksiä, joita olemme jo kauan aavistaneet. Ja koska
Lorenzo Ricci —"
"Se heittiö!" sähisi markiisitar.
"Koska Ricci pysymällä kiinni sanoissa '_Sint ut sunt aut non sint_'
on kieltäytynyt millään tavalla muuttamasta veljeskunnan sääntöjä,
kävi vallan helposti päinsä saada koko seura hajoamaan parlamentin
tuomiolla, josta kuningas viipymättä antaa käskykirjeensä."
Jeanne katsoi voitonriemusta välkkyvin silmin yli säteilevän
talvimaiseman. Ainakin tämä hänen; elämäntyönsä oli päättynyt
voittoon! Häväistys, jota hän oli kärsinyt vuosikausia, oli nyt saanut
hyvityksensä; dauphin oli saanut iskun sydämensä sisimpään! Jumalan
kiitos, että hän sai nähdä tämän!
Hän puristi ministerin kättä. Mielipaha oli kokonaan unohtunut.
"Entä kuningas?"
"Hän on edelleenkin aivan vaiti, mutta hänen ilmeistään ja silmien
sävystä — niiden silmien, markiisitar! — saattoi havaita, miten syvän
vaikutuksen jutun päättyminen häneen teki."
"Meillä on jansenistien ja filosofien parlamentti. Kuningas tulee
tekemään heidän kanssaan pysyvän rauhan."
"Siitä saatte olla varma, rouva markiisitar!"
* * * * *
Ludvig lähetti samana iltana peruutuksen tulostaan Jeannen luo.
Sen sijaan saapui hänen luokseen Ayenin herttua ja toi kimpun
heleitä ruusuja Versaillesin kasvihuoneista ja tervehdyksen
kuninkaalta. Ministerineuvoston kokouksen tähden, jossa oli
vahvistettava karkoituskäskyn sanamuoto ja jossa kuninkaan oli oltava
puheenjohtajana, oli hänen täytynyt jäädä Versaillesiin.
Jeanne oli tähän aivan tyytyväinen. Päivä olikin jo aika lailla
rasittanut hänen heikkoja voimiaan.
Ayen pelästyi niin pahoin markiisittaren ulkomuotoa, että sanoi
kiireesti hyvästi.
Jeanne katseli ajatuksissaan kukkia, jotka olivat hänen kädessään.
"Pompadourin ruusuksi" oli nimitetty tuo heleä ruusun väri sen jälkeen
kun sitä oli ruvettu erikoisella mieltymyksellä käyttämään Sèvresissä.
Kuinkahan kauan hänen elämästään jääneet tärkeämmät jäljet pysyvät
haihtumattomina?
Ayen oli pistäytynyt madame du Haussetin huoneeseen, missä hän toivoi
tapaavansa tohtori Quesnayn.
Hän kysyi hyvin peloissaan lääkäriltä, jonka hän todellakin tapasi
pienessä, mukavasti sisustetussa huoneessa, oliko markiisittaren tila
yhtä toivoton kuin mitä voi hänen näöstään päättäen otaksua.
Quesnay viivytti vastaustaan hetkisen, sitten hän sanoi levollisesti:
"Jos olisi kysymys jostakin toisesta potilaasta, niin vastaisin
ehdottomasti myöntävästi. Mutta kun on puhe markiisittaresta, niin
olisi liian rohkeaa sanoa mitään edeltäkäsin. Hänen henkensä hallitsee
niin äärettömän voimakkaasti hänen ruumistaan ja on niin kirkas ja
voimakas, että vain hullu voi osoittaa hänen elämänsä rajan, ja
todennäköistä on, että hänkin erehtyisi perinpohjin."
Hetkisen istuivat nämä kolme henkilöä mitään virkkamatta kamarirouvan
pöydän ympärillä.
Sitten herttua ajatuksiinsa vaipuneena sanoi:
"Merkillinen nainen hän on. Tänään on melkein päivälleen yhdeksäntoista
vuotta siitä, kun minä saatoin ihanan Jeanne d'Étiolesin kuninkaan
luo tanssiaisissa kaupungintalolla. Näinä pitkinä vuosina minä
olen tuskin muuta kuin muutamiksi tunneiksi kadottanut hänet
näköpiiristäni. Hän on nainen, joka on samaa ainetta kuin Maintenon,
mutta rakastettavampi, miellyttävämpi, ihastuttavampi. Eikä sittenkään
mikään oikea rakastajatar. Sekä vähemmän että enemmän kuin sellainen —
luotettava ystävä ja hallitsijatoveri, joka on tuottanut paljon, paljon
onnettomuutta Ranskalle."
"Tahtomatta sitä, herttua!" huudahti Quesnay lämpimästi. "Kun kuningas
oli niin heikko, täytyi markiisittaren voimakkaan hengen kasvaa ja
kehkeytyä vallanhimoksi. Syy on kuninkaan eikä markiisittaren."
Madame du Hausset oli hiipinyt huoneesta pois. Häntä vaivasi myötäänsä
levottomuus markiisittaren tähden. Ja mitäpä hänen kannatti kuunnella,
mitä miehet sanoivat hänen valtiattarestaan? Hän ei kyennyt tutkimaan
enemmän kuin tuomitsemaankaan. Hän rakasti markiisitarta täydestä
sielustaan ja sydämestään. Du Haussetia kohtaan hän oli osoittanut
pelkkää hyvyyttä.
Kamarirouvan mentyä kysyi Ayen:
"Entä Itävallan liitto, jota kuningas on vastustanut alun pitäen?"
"En ole mikään poliitikko", vastasi Quesnay. "En tiedä, kuinka paljon
tai vähän on saatu aikaan pahaa tällä liitolla, joka tosin on ollut
yhtä paljon Choiseulin ja Kaunitzin kuin Pompadourinkin työtä. Mutta
yhden asian minä tiedän: kulttuurimaana on Ranska suuressa velassa
markiisittarelle aikamme miellyttävyydestä ja mausta, taiteiden
edistämisestä ja taiteilijoiden avustamisesta, kirjailijoiden,
oppineiden ja filosofien suojelemisesta."
Herttua nyökkäsi ääneti.
"Taide on omistanut koko hänen sydämensä. Ja sepä onkin jouduttanut
hänen taloudellisen tuhonsa."
"Ja Ranskan", lisäsi Ayen katkerasti.
"Minä en halua puolustaa markiisittaren tuhlaavaisuutta, koetan
vain selittää sitä. Roskaväen häväistystä hän ei ole ansainnut. Kun
markiisitar on tuhlannut, ei hän ole tehnyt sitä tyhjän ja pöyhkeilevän
loistonhimon vuoksi, vaan raivatakseen tietä kauneudelle. Hän on
kaikesta loistonhimosta huolimatta johtanut taiteen, voidaanpa
kenties sanoa kaikki kuvaamataiteet ja taideteollisuuden, takaisin
yksinkertaisempaan muotoon, joka koettaa lähennellä antiikkia. Monet
harhateille joutuneet raukat hän on ottanut hoteisiinsa ja antanut
heille leipää ja työtä. Jos hänellä olisi ollut vähemmän kauneusaistia,
vähemmän makua, mutta sen sijaan enemmän liikemiehen harkintaa, niin
moni kohta aivan varmaan olisi nyt toisen näköinen."
"Ovatko hänen omat raha-asiansa tosiaankin niin huonolla kannalla kuin
kerrotaan?" kysyi herttua. "Olihan kuninkaan vuotuinen määräraha varsin
runsas ja hänen lahjansa —"
"Sodan alusta asti on kuningas markiisittaren omasta toivomuksesta
melkoisesti vähentänyt määrärahaa. Bellevuen ja Crécyn myynti auttoi
kyllä hieman tukalaa tilannetta, mutta ei riittävästi. Vasta muutamia
päiviä sitten oli madame du Haussetin pakko myydä kallisarvoisia koruja
Lazare Duvauxille, ja Collin —"
Quesnay vaikeni ja huokasi syvään.
"Collin on ollut pakotettu lainaamaan Pâris Duverneyn kautta
70,000 livreä. Jumala tietää, että tuon naisen kohtalo ei ole niin
kadehdittava, kuin miltä se saattaa näyttää syrjäisestä. Hän on antanut
enemmän kuin on saanut sijaan. Kuningas tulee häntä kovasti kaipaamaan,
kun hän kerran sulkee silmänsä."
"Tuo neiti Romans ei kykene korvaamaan häntä", huomautti Ayen synkästi.
Quesnayn otsa vetäytyi syviin ryppyihin.
"Kuninkaan ei olisi pitänyt tuottaa hänelle sitä surua. Niin paljoa
korkeammalla kuin markiisitar näyttääkin olevan sellaista, ei hän
kuitenkaan sisimmässään voi unohtaa tuota uskottomuutta. Taistelu
polttavaa mustasukkaisuutta vastaan on maksanut hänelle liian paljon."
Madame du Hausset tuli hiljaa huoneeseen.
"Hän nukkuu, _Dieu merci_. Sydämentykytys ja hengenahdistus ovat
vihdoinkin talttuneet. Liian kovalla koetuksella hän onkin ollut
tänään."
* * * * *
Pariisissa seurattiin markiisittaren huonontumista vilpittömän
osaaottavasti. Pariisilaiset, jotka olivat lämminsydämisiä ja
hyväntahtoisia ja joiden mieli herkästi muuttui, olivat taipuvaisia
pitämään jesuiittain karkoitusta yksinomaan Pompadourin työnä
ja unohtamaan tämän sisäisen menestyksen tähden ulkonaisista
vastoinkäymisistä koituneen häpeän.
Pompadouria verrattiin Agnes Soreliin. Kerrottiin näet, että oli
löydetty eräs vanha ennustus, joka tarkoitti häntä, niinkuin Sorel
aikoinaan oli ollut Ranskan pelastajana, ja kaikilla kaduilla
laulettiin:
"Au livre du Destin, chapitre des grands rois,
On lit ces paroles écrites:
De France Agnès chassera les Anglois,
Et Pompadour les jésuites."
Jeanne itse ei saanut pitkään aikaan kuulla puhuttavan niistä
ylistyslauluista, joiksi katkerat häväistysrunot olivat muuttuneet.
Hän oli monta päivää puolittain loikonut ja sitten ollut sidottu
vuoteeseen. Hänen sairautensa levottomuutta herättävät oireet,
sydämenkouristus ja tukehtumiskohtaukset, tihenivät tihenemistään.
Quesnayn onnistui kuitenkin vastoin kaikkea odotusta saada älykkäällä
hoidollaan aikaan virkistyminen, jonka ohella kuninkaan hellä osanotto
ja huolenpito suuressa määrin vaikuttivat hyvän tuloksen saavuttamiseen.
Kaikki Jeannen läheiset henkilöt tiesivät, että tämä näennäinen
virkistyminen ei tulisi kestämään kauan.
Ainoastaan runoilijat uskoivat sammumattomassa optimismissaan, että
heidän uskollinen suojelijattarensa oli pelastettu kuolemasta.
Ensimmäisten kevättä ennustavien auringonsäteiden loistaessa lähetti
Favart lämmintunteisen onnittelu- ja tervehdysrunon.
"Le soleil est malade
Et Pompadour aussi;
Ce n'est qu'une passade,
L'un et l'autre est guéri;
Le bon Dieu, qui seconde
Nos vœux et notre amour,
Pour le bonheur du monde
Nous a rendu le jour
Avec Pompadour!"
* * * * *
Eräänä lämpimänä päivänä maaliskuun lopulla salli Quesnay
markiisittaren lähteä ajelemaan puistoon. Kuningas tuli häntä hakemaan
puolenpäivän aikaan; ei kukaan muu kuin hän itse saanut seurata Jeannea
tällä ensimäisellä matkalla.
Kallisarvoisiin turkkivaippoihin kääriytyneenä Jeanne istui
selkänojossa kuninkaallisten vaunujen silkkipatjoja vasten.
Sairaat keuhkot hengittivät ahneesti lauhkeaa, puhdasta ilmaa.
Yhä vieläkin säteilevien ja vilkkaiden silmien katse kiiti yli
äsken puhjenneen puutarhojen loiston, yli sinisten orvokkikenttien,
yli kukoistavien saframi- ja hyasinttipengermien, yli ainaisesti
vihertävien myrttiaitojen.
Kuningas piti hänen kättään omassaan. Kaihomielin hän katseli
vieressään istuvaa kalpeaa naista. Kuinka kaunis hän vieläkin oli!
Jeanne näytti aivan kuin omistavan taikakalun, joka esti hänen
kauneuttaan kuihtumasta.
Eräällä aurinkoisella, etelän puolisella, mansikkapensas-aitojen
sisässä olevalla paikalla odotti Quesnay sairasta. Hän oli toimittanut
tänne mukavan tuolin, silkkipeittoja ja patjoja markiisittarelle ja
istuimen kuninkaalle.
Varovasti hän nosti Jeannen vaunuista. Kuninkaan käsivarteen nojaten
Jeanne kulki ryhdikkäästi muutamien askelien päässä olevalle
aurinkoiselle paikalle.
Quesnay vetäytyi syrjään. Vain yksi paashi jäi heidän luokseen. Lääkäri
pysytteli kuitenkin lähistöllä kaiken varalta.
Jeanne katseli hetkisen ympärilleen hiljaisuuden vallitessa. Pitkään
aikaan hän ei virkkanut sanaakaan. Syvä huokaus paisutti hänen sairasta
rintaansa.
"Kuinka kaunis onkaan maailma! Kuinka raskasta on erota siitä", virkkoi
hän lopulta matalalla, kaihomielisellä äänellä.
Kuninkaan kasvot synkistyivät. Hän oli kysymäisillään Jeannelta:
tietääkö hän, miten sairas hän on? Tietääkö hän, ettei hän kaikesta
tahdonvoimastaan huolimatta voi elää kauempaa kuin muutamia viikkoja
tai ehkä päiviä?
Jeanne arvasi kuninkaallisen ystävänsä ajatukset niinkuin aina ennenkin.
Hän hymyili surumielisesti kuninkaalle.
"Teidän majesteettinne pyysi minua kerran lupaamaan, että kaikissa
elämän kohtaloissa puhuisin totta. Olen rehellisesti koettanut pitää
tämän lupauksen ja minä tahdon pitää sen viimeiseen saakka. Teidän
äänettömään kysymykseenne annan teille tämän vastauksen: niin, minä
tiedän, että minun täytyy kuolla. Olen jo kauan ollut siihen valmis.
Ei olisi totta, sire, jos sanoisin teille, että kuolen mielelläni — on
hyvin raskasta erota kaikesta maailman loistosta — mutta olisi valhe,
jos sanoisin, että pelkään kuolemaa."
Kuningas värisi. Kauhu ja sääli taistelivat hänessä keskenään. Mikä
käsittämätön suuruus, että voi niin tyynesti puhua kamalimmasta,
siitä, mikä niin kauan kuin hän jaksoi muistaa entisyyttä oli saanut
veren jähmettymään hänen suonissaan! Irti, kunhan vain irti tuosta
kamalimmasta!
"Te ette saa kiihtyä, Jeanne", sanoi kuningas äkkiä. "Quesnay on pannut
sen minun sydämelleni."
Taaskin Jeanne hymyili Ludvigin kuolemanpelolle, jota hän tänään voi
ymmärtää vähimmän kuin milloinkaan ennen.
"En ole kiihtynyt, sire, olenhan aivan levollinen. En yski, sydämeni ei
pyri lentoon ruumiista, en tunne edes ahdistusta."
Hän sanoi tämän entisellä ivallisella huumorilla. Sitten hän jatkoi
vakavammalla sävyllä:
"Ken tietää, saanko enää milloinkaan nähdä niin ihanaa hetkeä kuin tämä
on."
"Monia, monia!" änkytti kuningas, jota raateli mitä ankarin tuska.
"Sitä parempi. Silloin voimme työskennellä ahkerammin kuin näinä
kurjina viime viikkoina. Tahtoisin kuitenkin käyttää tätä hetkeä
hyväkseni, sire, lausuakseni teille kiitokseni kaikesta rakkaudesta,
kaikesta ystävällisyydestä, kaikesta luottamuksesta, jota olette
minulle osoittanut."
Hän yritti tarttua Ludvigin käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta
kuningas ehti ennen häntä ja suuteli häntä otsalle.
"Sinun ei tarvitse kiittää minua, Jeanne", vastasi hän melkein itku
kurkussa, "en ole tehnyt sinulle mitään hyvää, vaan olen tuottanut
sinulle paljon tuskaa. Mutta sinä olet lukemattomia kertoja auttanut
minua voittamaan oman itseni, kun minut on vallannut sairaalloinen
synkkämielisyys. Sinä olet rohkaissut minua, kun olen menettänyt
miehuuteni, saattanut minut iloiseksi ja voimakkaaksi, karkoittanut
pois huolien raskaat pilvet otsaltani."
"Ken sitä ei olisi tehnyt Ludvig rakastetulle!"
Kuningas pani innokkaasti vastaan.
"Älkää sanoko minua enää siksi, markiisitar! Älkää puhuko siitä! Kerran
olin se, mutta nyt en enää. _Louis le Bien-aimé_ on nyt _Louis le
Bien-haï_!"
"Jumalan tähden, sire, älkää puhuko syntiä!"
Kuninkaan muoto synkistyi synkistymistään.
"Te ette tunne kansan mielialaa, markiisitar. Paljon on muuksi
muuttunut. Tänään ehkä riemuittaisiin _teille_. Sillä teille on annettu
anteeksi Pariisin rauhan ja jesuiittain karkoittamisen vuoksi."
"Te näette kaikki liian synkässä värityksessä, sire. Vai onko
uskallettu —"
"Ilmikapinaan ei minua vastaan ole noustu, ei, mutta syvä ja katkera
hiljaisuus vallitsee kaikkialla, missä vain näyttäydyn."
Jeannen mieleen pyrki nousemaan säälinsekainen tunne, mutta hän
vaimensi sen nopeasti.
Mitä hyötyä oli kuninkaalle alakuloisista tunteista, kun oli tarpeen
toimintakykyinen tahto? Jos kuningas itse ei kyennyt irtautumaan
horroksestaan, niin ei hän, Jeanne, enää voinut auttaa häntä.
Aurinko painui kepeiden pilvenhattarojen taa.
Jeannea alkoi viluttaa.
"_Mon soleil se couche_", sanoi hän epäilijän entein ja viittasi
luokseen paashin, jonka Quesnay oli pannut vartioimaan lähistölle.
Äänettömyyden vallitessa he palasivat takaisin linnaan.
* * * * *
Auringon ylitse oli vaeltanut vain varjo. Lämpimiä kevätpäiviä jatkui,
ja niiden mukana kesti myös markiisittaren näennäinen toipuminen.
Jeanne käytti hyväkseen sitä lyhyttä aikaa, joka vielä oli hänelle
suotu. Hän kutsui luokseen veljensä Abelin, markiisi Marignyn, ja
käski tämän mitä huolellisimmin suorittaa loppuun hänen aloittamansa
työt. Hän pyysi hartaasti veljeään pysymään Ranskan kaunotaiteiden
uskollisena suojelijana.
Choiseulin kanssa hän puheli siitä, mitä täydellisesti lamautunut
kauppa ja heikentynyt laivasto elpyäkseen kipeimmin kaipasivat.
"Koettakaa, hyvä ystävä, tehdä kaikki voitavanne korvataksenne
rauhallisella työllä ne vahingot, jotka me olemme tuottaneet Ranskalle
sodalla."
Choiseul tarttui liikutettuna markiisittaren ojennettuun käteen.
Jeannen kirkas äly näki ministerin silmillä, ja ministeri hänen
silmillään, kuinka raskas se taakka oli, joka oli vyörytettävä kovassa
rasituksessa elävän kansakunnan niskoilta.
Ministeristä tuntui katkeralta lohdutukselta saada jatkaa työskentelyä
markiisittaren hengessä.
Jeanne lähetti tervehdyksen maanpaossa olevalle Bernisille
huomauttamatta, että se oli viimeinen. Hän hankki tietoja Voltairesta,
joka oli yhä enemmän vieraantunut hänestä siitä pitäen, kun kuniagasolii
lähtenyt Preussin hoviin.
[Kuinka suuressa arvossa Voltaire piti suosijatartaan tämän kuoleman
jälkeen, sitä osoittaa seuraava filosofin kirje kardinaali Bernisille.]
["Minä luulen, että te olette kärsinyt raskaan tappion. Madame de
Pompadour oli teidän vilpitön ystävänne, ja jos minun on lupa sanoa
vielä enemmän, niin luulen täällä allobrogisessa yksinäisyydessäni,
että kuningas on kärsinyt suuren tappion. Häntä rakasti hänen oman
itsensä tähtien vilpitön sielu, jolla oli selvä järki ja nuhteeton
sydän, eikä niitä joka päivä tavata."]
Vaikka tuon pahasisuisen pilkkaajan, jouduttuaan eripuraisuuteen
Fredrik II:n kanssa, oli aikoja sitten ollut pakko poistua
Sanssoucista, minkä jälkeen hän nyt oli useita vuosia oleskellut
Ferneyssä Sveitsin rajalla, ei heidän yhteytensä ollut kuitenkaan
päässyt entiselleen. Nyt se oli liian myöhäistä.
Marmontelille, joka oli voittanut Jeannen sydämen hienolla,
tuntehikkaalla runollaan sotaopiston perustamisen johdosta, hän lähetti
kallisarvoisen rasian. Boucherille hän testamenttasi suuren osan
omistamistaan harvinaisista kaiverruksista. Sotaopiston ja Sèvresin
tehtaat hän uskoi kuin rakkaat lapset niiden huostaan, jotka olivat
niiden etunenässä.
Quesnay oli määrännyt, että sairas oli huhtikuun 7 p:nä vietävä
Versaillesiin. Hän tiesi, että markiisitar kaikesta sielustaan ikävöi
päästä näkemään niitä huoneita, jotka olivat olleet hänen varsinainen
kotinsa ja joissa hän oli uneksinut voiton ja maineen viimeiset unelmat.
Kirkkaana ja lämpimänä paistoi aurinko Versaillesin yllä, kun Jeanne
suoritti viimeisen retkensä Bourbonien komeaan linnaan. Puutarhoissa
helotti raikkaan vihreyden ja heleän kukinnan ihanuus. Hänen
loishuoneittensa ikkunat olivat selkoselällään, ja niistä virtasi
sisään syreenin ja orvokin tuoksu.
Jeanne virui voimattomana vaaleansinisellä, kultajalkaisella _lit
d'ange_-vuoteellaan. Kuningas oli vastikään lähtenyt hänen luotaan.
Valkeat, kuihtuneet sormet pitelivät vielä niitä valkoisia ruusuja,
jotka kuningas oli tuonut hänelle tuliaistervehdykseksi.
Yhtäkkiä hän sai puistattavan tukehtumiskohtauksen.
"Ilmaa, ilmaa!" läähätti hän.
Quesnay ja du Hausset saapuivat juuri silloin, kun Jeanne pyörtyneenä
vaipui heidän syliinsä. Kuninkaan valkoisille ruusuille valahti tumma
verivirta.
Raskaat ja vaikeat olivat ne päivät, jotka nyt seurasivat. Äidiltä
peritty ja markiisittaren väsymättömän, intoilevan elämän nopeasti
kehittämä tauti yltyi nopeaa vauhtia. Quesnay itse vaati, että Senac
ja La Martinière kutsuttaisiin sairaan luo, mutta kukaan ei kyennyt
auttamaan. Markiisittaren läheiset henkilöt näkivät äärettömän
toivottomina, miten loppu läheni.
Kuningas kävi katsomassa markiisitarta monta kertaa päivässä. Hän
toi kukkia ja hedelmiä, hyväili Jeannen vahankelmeitä käsiä, painoi
hätäisen suudelman hänen ihanan kauniiseen tukkaansa, mutta ei puhunut
paljon mitään.
Jeanne käytti jokaista vähänkin siedettävää hetkeä hyväkseen
tiedustellakseen valtioasioita. Choiseulin, joka viimeksi tapahtuneen
vaikean kohtauksen jälkeen oli jäänyt Versaillesiin ja valvoi useimmat
yöt etuhuoneessa yhdessä du Haussetin ja Quesnayn kanssa, täytyi kolme
kertaa päivässä antaa raportti Jeannelle. Hän käski luokseen myöskin
Janellen, joka joka iltapäivä esitti hänelle salaisen kirjevaihdon.
Kaikki pyynnöt, että hän säästäisi voimiaan, hän epäsi. Hän tiesi, että
hänen elämänhetkensä voitiin nyt laskea vain tunnittain. Ei yksikään
kuolevainen saisi temmata valtikkaa hänen kädestään, ennenkuin tulisi
kaikkivaltias kuolema.
Kuusi päivää hänen tulonsa jälkeen Versaillesiin tuli Quesnay myöhään
eräänä iltana hyvin hädissään ulos sairaan huoneesta.
Choiseul oli odottamassa ovella.
"Teidän ylhäisyytenne, hän voi elää enää korkeintaan vuorokauden. Eikö
olisi parasta, että te valmistatte markiisitarta? Kuningas tuskin sitä
tehnee."
Ministeri nyökkäsi äänettömästi. Hän meni hiljaa sairaan huoneeseen.
Jeanne istui kuten ennenkin selkänojossa sängyssä patjojen varassa.
Nähtyään Choiseulin tulevan sisään hän kysyi raukealla äänellä:
"Mitä uutta, hyvä ystävä?"
Ministeri pudisti päätään ja istuutui hänen sänkynsä viereen.
Masentuneena ja epäröiden hän koetti saada jotakin sanotuksi.
"Teidän ei pitäisi ajatella ensinkään valtioasioita, markiisitar, vaan
levätä", sanoi hän änkyttäen.
Jeanne hymyili surumielisesti.
"Sitä saan kohta tehdä — huomenna — tänään — ken tietää?"
Hän katsoi Choiseuliä suoraan silmiin. Muulloin aina kylmäkiskoinen ja
tyyni mies näytti olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa. Silloin
Jeanne tiesi tarpeeksi.
"Te olette tullut sanomaan minulle, että hetki on tullut?"
Choiseul nyökkäsi mitään vastaamatta.
Tuokion ajan tempoi väristys Jeannen kasvoja. Sitten olivat kasvojen
eleet taas täydellisesti hänen vallassaan. Hän sanoi kylmäverisesti:
"Sitäkö varten olen koko elämänikäni ollut filosofien kannattaja, että
nyt lopulta pelkäisin kuolemaa? Ei, rakas ystäväni, olen näytellyt
osani loppuun, vuoropuhelu on vaiennut, ja minä olen valmis lähtemään."
"Haluatteko lausua jonkin toivomuksen?"
"Valmistakaa kuningasta, Amboise! Mutta säästäkää häneltä kaikki, mikä
tuottaisi hänelle vastenmielisyyttä! Kysykää häneltä, haluaako hän,
että minä teen sovinnon kirkon kanssa. Ottakoon Collin minun viimeiset
testamenttimääräykseni kirjoituspöytäni salalaatikosta. Ne ovat
päivätyt marraskuun 15 p:nä 1757 ja niihin on tehty lisäys maaliskuun
30 p:nä 1761."
Choiseul kumarsi ääneti ja suuteli hienoa, hoikkaa, kauneinta
naiskättä, mitä vaiherikkaan elämänsä aikana milloinkaan oli ihaillut.
Tuntia myöhemmin saapui kuningas markiisittaren luo. Quesnay ja du
Hausset olivat nostaneet hänet sängystä nojatuoliin. Jeanne panetti
hieman ihomaalia poskilleen ja puetti päälleen viitan, jossa oli
kuninkaan mielivärit — sininen ja heleä — ne värit, joissa kuningas
oli nähnyt hänet ensi kerran Sénart-metsässä. Hän ei tahtonut, että
kuningas saisi sellaisen vaikutuksen kuin kuolevan läheisyydessä
oleminen tuottaa.
Nopeasti, hätääntyneenä ja kumaraisena Ludvig XV astui huoneeseen. Hän
jäi seisomaan vähän matkan päähän Jeannesta.
"Choiseul sanoo, että te ette voi ensinkään hyvin. Niin, minusta olisi
ihanaa, jos haluaisitte ottaa vastaan papin. Minä lähetän hakemaan La
Madeleinen kirkkoherran."
"Haluan mielelläni uskoa sieluni hänen käsiinsä, jos te sitä toivotte."
Kuningas astui lähemmä. Jeanne ei ensinkään ollut kuolevan näköinen.
Oliko Quesnay erehtynyt? Oliko Choiseul liioitellut? Oliko mahdollista
olla kuoleman kynnyksellä noin tyyni ja valpas? Epäröiden hän astui
Jeannen luoja tarttui hellävaroen hänen käteensä. "Toivon näkeväni
teidät terveempänä huomenna, rakas Jeanne."
Jeanne nyökkäsi hiljaa.
"Toivo on elävän etuoikeus, sire."
"Me tapaamme kohta toisemme."
Jeannen huulille nousi epäävä sana, mutta hän jätti sen sanomatta.
Hän loi kuninkaaseen pitkän ja läpitunkevan katseen, aivan kuin olisi
tahtonut nähdä hänen sielunsa syvimpään sopukkaan.
Sitten hän ravisti surumielisesti hymyillen kaunista päätään.
"Hyvää yötä, Jeanne, nuku rauhassa!"
"Hyvää yötä, sire."
Lyhyt kädenpuristus, sitten Ludvig läksi, selkä vähän suorempana
kuin tullessa. Jeanne hengitti keveämmin. Hän oli säästänyt Ludvigia
näkemästä kuolemankauhua.
Aikaisin huhtikuun 14 p:nä saapui La Madeleinen kirkon kirkkoherra.
Jeanne mukautui kaikkiin menoihin. Hän ei tahtonut, että hänestä olisi
sanottu, että hän on lähtenyt ajallisesta elämästä pakanana, mutta
hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Sillä aikaa kun kirkkoherra
antoi hänelle synninpäästöä, ei hän ajatellut syntejään enemmän kuin
pyhää toimitustakaan, vaan niitä maallisia asioita, jotka hänen vielä
oli toimitettava.
Kirkkoherran lähdettyä hän teki viimeiset testamenttimääräyksensä.
Vaikka hänellä ei tätä nykyä ollutkaan käteistä rahaa, oli hänen
tiluksissaan, taloissaan, koruissaan, kirjoissaan ja taideteoksissaan
kuitenkin suuri omaisuus.
Verrattomalla tahdonlujuudella Jeanne luki 1757 tehdyn testamentin,
jossa hän oli määrännyt veljensä Abelin yleisperijäksi ja muistanut
kaikkia niitä, jotka olivat palvelleet häntä uskollisesti, runsailla
rahalahjoilla ja eläkkeillä. Hän kutsutti Collinin ja määräsi siltä
varalta, että hänen veljensä kuolee lapsettomana, tämän sijaan erään
kaukaisen sukulaisen. Hän saneli Collinille toisen lisäyksen, jossa
hän määräsi ystävilleen kallisarvoisia lahjoja, kuvaten näitä pieniä
yksityiskohtia myöten.
Ne käteiset rahat, jotka olivat hänen kirjoituspöydässään, olivat
jaettavat seurakunnan köyhille.
Lyhyen levähdyksen jälkeen hän antoi määräyksen hautauksestaan.
Saatossa piti olla kaksitoista mustiin verhottua vaunua.
Kapusiiniluostarin hautaholvissa rakkaan lapsensa vieressä hän tahtoi
nukkua viimeistä untaan.
* * * * *
Lämmin aurinkoinen päivä muuttui tukehduttavaksi illaksi.
Kuningas istui ylhäällä eräässä pikku huoneessa kirjoittamassa kirjettä
vävylleen Espanjan infantti Filipille. Vähä väliä hän säpsähti ja
kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko jotakin erikoisempaa ääntä.
Mutta mitään ei kuulunut — kuolemanhiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi Marly-metsän tummiin puuryhmiin,
jotka ylenivät kuin musta holvi harmaata, väräjävää ilmaa vasten.
Sitten hän istuutui uudestaan kirjoittamaan.
"— — — olen vieläkin yhtä levoton ja minä tunnustan, että minulla on
hyvin vähän toiveita todellisesta parantumisesta ja että pelkään lopun
olevan ehkä hyvinkin lähellä. Melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt
tuttavuus on luotettava ystävyys. Mutta Jumalalla on valta ja voima ja
hänen tahtoonsa täytyy taipua."
Hän kuivasi kyyneleen silmännurkasta ja nousi pystyyn.
Ei kukaan saisi nähdä, miten syvästi häneen koski sen naisen
kadottaminen, joka oli juurtunut kiinni hänen elämäänsä paljoa
sydämellisemmin, kuin hän tahtoi myöntää itselleen tai muille.
* * * * *
Jeanne oli sanonut lähimmille ystävilleen viimeisen, ystävällisen sanan.
Choiseul, hänen veljensä, Quesnay ja hänen palvelukseensa kuuluvat
naiset seisoivat äänettömän, ahdistavan surun vallassa.
Jeanne piti silmiään kiinni. Pää oli vierähtänyt hieman syrjälle, aivan
kuin hän olisi ollut nukuksissa. Maailmaa halveksiva hymy väreili hänen
huuliensa ympärillä.
Äkkiä, viimeisen kerran, hän taas avasi silmänsä. Vielä kerran
säteilivät nuo ihmeelliset, arvoitukselliset tähdet voitonriemuisesti
ikäänkuin olisivat nähneet uuden maan, jonka purppurakentillä häntä
ystävällisesti tervehdittiin kuningattarena, valtiattarena.
* * * * *
Ulkona ulvoi rajuilma. Yö oli musta. Ne upseerit, jotka olivat
vahtivuorossa, kietoutuivat viluissaan tiukemmin vaippoihinsa.
Markiisitar de Pompadourin ikkunojen alla paistoi lyhty. Kuului lyhyt,
hillitty huuto. Vainajan huoneen ikkunaan ilmestyi valo. Ikkuna
avattiin. Mustiin verhotuilla paareilla laskettiin alas ruumis, joka
oli kiedottu hienoon, ohueen liinakankaaseen.
Vahdit värisivät. He kuiskivat keskenään muutamia sanoja. Lyhdynvalo
loittoni. Ikkunat pimenivät uudestaan. Sihisevä salama iski tyhjään
paikkaan.
Nuoren kaartinupseerin hampaat kalisivat.
"Nyt viedään hänet pois yön pimeydessä kuin rikoksentekijä, hänet,
joka on elänyt täällä loistossa ja komeudessa, hänet, joka on ollut
varsinainen hallitsijatar. Sellainen on maailman kiitos!"
Toinen ravisti päätään.
"Sellainen on laki, toveri. Kuninkaalliseen linnaan ei saa jäädä yöksi
kenenkään ruumis."
Nuoren upseerin katkera vastaus hukkui raikuvaan ukonjyrinään.
* * * * *
Kevään ensimmäisen ukonilman raivo taukosi, mutta sade valui yhä vielä
virtanaan harmaana ja yksitoikkoisena.
Työhuoneensa edessä olevalla pienellä parvekkeella seisoi kuningas
paljain päin ja katsoi sitä surusaattoa, jossa markiisitarta vietiin
kapusiiniluostarin hautaholviin. Ei kukaan ollut uskaltanut lähestyä
kuningasta. Aivan yksinään hän seisoi siinä jähmettynein katsein
ja värjyvin sydämin, välittämättä sateesta, joka kasteli hänet
likomäräksi. Hänen katseensa saattoi mustaa kulkuetta niin kauan kuin
voi.
Kun ruumista kuljettava vaunu oli kadonnut kuninkaan näkyvistä, valtasi
hänet niin pöyristyttävä yksinäisyyden kammo, että koko hänen ruumiinsa
tärisi ja kädet kouristuivat yhteen suonenvedon tapaisesti.
Yksi ainoa ihminen maailmassa oli kyennyt riistämään hänet tuon
hyytävän tuskan pauloista, ja se ainoa laskettiin — ehkä juuri tänä
hetkenä — kylmään, hiljaiseen hautaholviin, joka ei milloinkaan antanut
saalistaan takaisin!