Tammikuun 5 p:nä aikoi kuningas matkustaa Trianoniin juhlallisesti
viettämään loppiaispäivää.
Markiisitar oli lähtenyt madame de Brancasin kanssa Hôtel d'Évreuxiin
vahvan sotilasvartion saattamana, jota ilman hän viime aikoina ei
uskaltanut kertaakaan matkustaa Pariisiin.
Aikaisin aamupäivällä hän oli lähettänyt hakemaan ministereitä
Bernisiä ja Machaultia ilmoittaakseen näille erään edellisenä päivänä
Versaillesiin saamansa Kaunitzin salaisen kirjeen sisällyksen.
Nyt hän oli työhuoneessaan. Collin oli juuri lähtenyt hänen luotaan
toimittamaan viimeisiä asioita, ministereitä odotettiin vasta puolen
tunnin kuluttua, ja hän itse oli kirjoittamassa kirjettä veli Abelille.
Äkkiä hän säpsähti.
Hänen ikkunainsa alta kuului sekavaa, kasvamistaan kasvavaa melua.
Naiset ulvoivat, kuului kimeitä: vihellyksiä; kovaäänistä kirkumista
sekaantui ensin epäselviin, sitten yhä selvemmin tajuttaviin huutoihin:
"Koira!" "Salamurhaaja!" "Murha!" "Murha!" kuuli hän huudettavan.
Jeanne oli ensimmäisen säikähdyksen puuskassa hypähtänyt
kirjoituspöytänsä äärestä keskelle huonetta. Hän tarttui vapisevin
käsin erään tuolin selkään. Hän kurotti päänsä etunojoon. Tuskan ja
jännityksen vallassa hän kuunteli. Äkkiä hänen huuliltaan pääsi kova
hätähuuto.
Ei, se ei tarkoittanut häntä, tuo tuolla ulkona, se tarkoitti
kuningasta. Jotakin kauheaa, jotakin käsittämätöntä oli tapahtunut.
"Kuningas on murhattu!" "Kirous murhaajalle!" "Kuningas on kuollut!"
Jeanne syöksyi maahan kuin isketty. Tuskasta ja kauhusta kirkaisten
hän peitti kasvonsa käsillään. Onko se totta! Voiko tuo kamala olla
totta? Ludvig kuollut? Se ainoa mies, jota hän oli rakastanut, kuollut?
Ludvig, jolle hän oli ollut kaikki kaikessa, hänkö olisi kuollut? Ja
hän itse siis muserrettu, ulkona rähisevän väkijoukon vallassa! Ilman
turvaa, alttiina dauphinin kostolle, kohta luostarinmuurien pimennossa,
pyyhitty pois elämän kirjasta, historian lehdiltä!
Hetkiseksi tuntui hurja melu ulkona vaikenevan. Elottomin silmin ja
kasvot kalmankalpeina Jeanne koetti nousta taas kuuntelemaan.
Erehtyikö hän vai kuuluiko vaunujen jyrinää ja nopeiden hevosten
kavionkapsetta hänen korviinsa ulvonnan ja kirkumisen sijasta?
Valkeilla, jäykistyneillä käsillään hän tarttui sen tuolin käsinojaan,
jonka viereen oli vaipunut lattialle, ja nousi vaivaloisesti pystyyn.
Samassa repäistiin ovi äkkiä auki. Bernis seisoi kynnyksellä.
"Onko se totta, hyvä ystävä? Onko se totta, onko se totta?"
Bernis saattoi epätoivoisen naisen varovasti tuolille.
"Kuivatkaa kyyneleenne, markiisitar, ei mitään tahi ei melkein mitään
ole tapahtunut."
"Hän siis elää?"
"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos! Heittiö sai vain vähän, tuskin
mainittavasti haavoitetuksi häntä hartioihin, juuri silloin kun hänen
majesteettinsa aikoi nousta vaunuihin lähteäkseen Trianoniin."
Jeanne pani kätensä ristiin.
"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos!" änkytti hän kasvot kauhusta
vielä kalpeina ja matkien Bernisin sanoja.
"Hänen majesteettinsa luulee, että haava on pahempi kuin lääkärit
sanovat. Te itse, rouva markiisitar, olette kertonut minulle, että
kuningas on viime ajat elänyt ainaisessa pelossa joutua murhayrityksen
uhriksi. Nyt hän kai luulee, että hänen kauhea kohtalonsa on
toteutunut."
"Minä tahdon rientää hänen luokseen suojelemaani häntä, lohduttamaan
häntä. Sen voin tehdä yksistään minä. Eikö hän ole kysellyt minua,
halunnut puhutella minua?"
Bernis käänsi päätään hieman syrjään.
"Hänen majesteettinsa on käskenyt koko kuninkaallisen perheen ja
rippi-isänsä, herra Desmaretsin sairasvuoteensa ääreen."
"Entä Machault? Miksi hän ei ole teidän kanssanne, Bernis? Minähän
odotin häntä ja teitä. Eikö niin vanhalla ystävällä ole mitään
sanomista minulle näin raskaana hetkenä?"
Bernisin yhä vieläkin kauneille kasvoille nousi helakka puna.
"Hänen korkeutensa dauphin on antanut Machaultille erään toisen
tehtävän —"
"Hänen korkeutensa dauphin?"
Jeanne lausui tämän kysymyksen suunnattomasti ihmetellen.
Syntyi lyhyt, ahdistava vaitiolo. Sitten Bernis sanoi kangertavalla
äänellä ja säälivästi markiisittareen katsoen:
"Hänen majesteettinsa on antanut valtioasioiden hoidon sairautensa
aikana dauphinin huostaan."
Markiisitar istui otsa rypyssä, hampaat alahuuleen pureutuneina ja
kädet nyrkissä.
"Kuningas paranee pian. Monsieur Machault saanee kohta katua, että on
totellut dauphinia enemmän kuin minua."
Jeanne sanoi tämän hyytävän kylmällä hallitsijanäänellä. Sitten hän
nousi vaivaloisesti seisaalle, meni kirjoituspöydän ääreen ja soitti
hopeakelloa, niin että kilinä kuului kautta koko talon.
Madame du Hausset tuli sisään. Hänen masentuneesta ilmeestään Jeanne
näki, että tuo uskollinen nainen tiesi kaikki.
Jeanne painoi kättään sydäntään vasten, joka oli pysähtyä lyömästä.
Hän antoi käheällä äänellä tämän käskyn:
"Hevoset heti valjaisiin. Ne saavat juosta niin paljon kuin jaksavat."
Bernis kohotti säikähtyneenä kätensä.
"Herran nimessä, markiisitar, ettehän aikone —"
"— kuin tyhmä kananpoika mennä Versaillesiin, suoraan dauphinin syliin
ja ajattaa itseni pois vahdeilla?" Hän nauroi pilkallisesti. "Ei,
teidän ylhäisyytenne, paremmin teidän pitäisi tuntea markiisitar de
Pompadour."
Hän kääntyi uudestaan madame du Haussetiin.
"Matkustakoon teidän poikanne Versaillesiin ja tuokoon minulle nopeasti
tiedon kuninkaan tilasta. Kääntyköön Lebelin puoleen." Ja matalammalla
äänellä hän lisäsi: "Lebel kysyköön kuninkaalta, haluaako hänen
majesteettinsa tavata minua. Joutukaa, Hausset!"
Kun kamarirouva oli lähtenyt huoneesta, kysyi Jeanne ivallisesti:
"Kuinkas on, teidän ylhäisyytenne, ettekö tekin unohda vanhaa
ystävyyttänne, kuten monsieur Mauchault on tehnyt? Kukaties se olisikin
viisainta."
"Hän väistyi ainoastaan väkivallan tieltä, rakas ystäväni."
Jeanne hymähti surullisesti.
"Te annatte minulle kohta toisen nimen, rakas Bernis, huomenna,
ylihuomenna, kolmen päivän kuluttua, kun minun tarinani on päättynyt."
Madame de Brancas astui huoneeseen. Hän syleili markiisitarta. Molemmat
naiset itkivät ääneen.
"Minä olen luisumassa alas, rakas ystävä. Hänen majesteettinsa ei
ole katsonut voivansa edes, vaivautua lähettämään minulle tietoa
onnettomuudesta."
Madame de Brancas lohdutti häntä, ollen itse täydellisesti vakuutettu
sanojensa pätevyydestä.
"Rakas markiisitar! Te ja kuningas, kuningas ja te muodostatte
erottamattoman käsitteen. Te olette hänen sydämensä, hänen päänsä,
hänen omatuntonsa. Niin kauan kuin kuningas elää, hän ei teitä hylkää."
He istuivat ääneti. Hetken kuluttua madame de Brancas kysyi abbé
Barnisiltä matalalla äänellä murhayrityksen tekijän nimeä.
"Hän kuuluu olevan eräs yltiöpäinen mies, nimeltä Damiens."
"Jesuiittain välikappale?"
"Sekin on mahdollista. Jotkut sanovat tapahtumaa jesuiittain, toiset
parlamentin syyksi."
Henkeään pidättäen ja hampaat syvälle painettuina verta tihkuvaan
alahuuleen Jeanne odotti sanomaa Versaillesista.
Vihdoin hän kuuli hevosten kavioiden kapsetta ulkoa. Hän syöksyi
etuhuoneeseen tapaamaan nuorta du Haussetia.
Nuori miesparka vapisi kiireestä kantapäähän asti ja nojasi äitiinsä,
joka oli rientänyt häntä vastaan.
"Mitä kuuluu? Puhukaa joutuin!"
"Hänen majesteettinsa vointi on tyydyttävä."
"Entä sitten, puhukaa joutuin!"
Nuoren miehen kasvot kävivät vihreänkalpeiksi.
"Minun oli mahdoton saada puhutella Lebeliä tai ketään muutakaan —"
"Mitä se merkitsee?" huudahti markiisitar kiivaasti.
"Rohkeutta, rohkeutta!" kuiskasi madame du Hausset pojalleen.
"Hänen korkeutensa dauphin on antanut määräyksen, ettei kuninkaalle saa
viedä mitään sanaa rouva markiisittarelta."
Jeannelta pääsi huuto. Hän tarttui nuoren miehen käsivarteen ja puristi
häntä.
"Kenen kautta se määräys on saatu? Minä tahdon tietää sen! Minä tahdon
tietää totuuden!"
Nuori Hausset sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.
"Kovemmin!" Jeanne polki jalkaa marmorilattiaan.
"Sotaministerin, monsieur d'Argensonin kautta."
Jeanne nauroi kimakalla äänellä.
"Se on siis hänen työtään!"
Kirous, joka oli hänen huulillaan, jäi lausumatta. Hän sulki silmänsä
ja olisi kaatunut, jollei Bernis, joka seisoi hänen takanaan, olisi
tukenut häntä.
Jeanne oli kauan aikaa tainnoksissa. — — — Tuli ilta. Hôtel d'Évreuxiin
saapui joukko henkilöjä, jotka oli sinne houkuttanut joko uteliaisuus
tai todellinen osanotto.
Usein odotti viisikymmentä ja useampiakin henkilöjä etuhuoneessa
vastaanottoa. Mutta vain taatuimmat ystävät pääsivät puheille, Boucher,
Pâris-Duverney, Gabriel, veli Abel, Auteuilin herttua.
Pikku marsalkatar de Mirepoix oli moneen kertaan tiedustellut
markiisittaren vointia ja ilmoittanut tulevansa.
Tohtori Quesney liikkui edestakaisin Pariisin ja Versaillesin väliä.
Hän ei arkaillut tuoda markiisittarelle tietoja haavoitetun luota.
Yhä vieläkin Jeanne toivoi, että Machault, ajatellessaan loistavaa
virkauraansa, josta hän sai kiittää yksistään markiisitarta, ja sitä
vilpitöntä ystävyyttä, jota hän oli hänelle osoittanut, olisi asettunut
hänen suhteensa toiselle kannalle. Ayen oli maalla perheensä luona.
Pitäisiköhän lähettää hänelle sana, ennenkuin olisi liian myöhäistä?
Äkillisenä näkynä nousi hänen mieleensä sen hetken muisto, jolloin Ayen
ja Richelieu olivat saattaneet hänen kuninkaan pariin kaupungintalossa.
Mikä suuruuden aika hänellä olikaan ollut siitä pitäen, vaikkakin hän
oli saanut kokea kovaa! Riemukulussa hän oli astunut portaalta toiselle
kunnian kukkuloille vievällä tiellä. Nyt hän seisoi sen laella,
voitokkaana hallitsijattarena! Kuninkaan, Ranskan ja kukaties koko
Euroopankin hallitsijattarena!
Ja kaiken tämänkö on hourun ihmisen tikarinisku hävittänyt?
Hän kohosi ylemmä sohvalla, jonka ympärillä hänen ystävänsä seisoivat.
Kuuluiko uusia askelia oven takaa? Ehkä... Ah!
Collin itse avasi markiisittaren työhuoneen oven ja päästi sisään
suursinetinvartijan.
Jeanne kokosi kaikki voimansa, kaiken tahdonlujuutensa.
Sillä aikaa kun toiset poistuivat huoneesta, nousi Jeanne istumaan
suorana ja ylpeänä. Ennenkuin hän saisi tietää, kuinka paljon voi
luottaa Machaultiin, ei tämä saisi nähdä mitään muuta kuin sen
naamarin, joka peitti hänen tunteensa ja ajatuksensa.
Machaultin kasvot, joilla Bernisin läsnäollessa oli hymyilevä ilme,
muuttuivat ankariksi ja kylmiksi, niin pian kuin hän oli jäänyt kahden
kesken markiisittaren kanssa. Jääkylmästi hän kysyi markiisittaren
vointia.
Jeanne oli vastaamatta.
"Kuinka hänen majesteettinsa kuningas voi?"
Machaultin kylmä katse viivähti hetkisen siinä naisessa, jota hänen
oikeastaan oli kiittäminen kaikesta.
"Parasta on, rouva markiisitar, olla kysymättä kuningasta."
Jeanne oli vähällä antaa kiivaan vastauksen. Mutta hän hillitsi
itsensä. Vihollinen — ja että Machault oli tullut vihollisena, sen hän
tunsi itsessään, ennenkuin tämä oli ehtinyt sanoa sanaakaan — olkoon
viimeinen, joka saisi katsoa hänen raadellun, kuolettavasti haavoitetun
sielunsa sisimpään!
"Hänen majesteettinsa toivoo, ettei rouva markiisitar enää tule
Versaillesiin, että rouva markiisitar —"
Jeanne lennähti ylös. Hänen silmistään säkenöi Machaultia vastaan
ärsytetyn naarastiikerin raivoa. Hänen kätensä kohosivat uhkaavina.
"Pois, pois heti paikalla, joll'ei teillä ole muuta ilmoitettavaa
minulle kuin dauphinin käsky. Sellaista on siis teidän ystävyytenne ja
— kiitollisuutenne!"
Jeanne pyörähti poispäin halveksivasti hymähtäen.
"Tekään ette jää vaille minun kiitostani, sen saatte uskoa! Vielä minä
olen markiisitar de Pompadour!"
Kun Machault iloisena siitä, että oli suorittanut dauphinin tehtävän,
oli sulkenut oven jälkeensä, loppui Jeannen keinotekoinen tyyneys.
Hän meni horjuen soittokellon luo ja soitti voimattomasti. Sitten hän
purskahti tärisyttävään itkuun. Vasta vähitellen oivalsi Bernis, jota
Jeanne pyysi saada puhutella, mitä oli tapahtunut. Turhaan hän koetti
tyynnyttää markiisitarta ja selittää, että Machault oli oikeastaan vain
täyttänyt dauphinin käskyn.
Sielunsa sisintä myöten loukkaantuneena Jeanne selitti Bernisille, että
hän on peruuttamattomasti päättänyt poistua Pariisista ja Ranskasta.
Hän haetti du Haussetin ja hovimestarinsa, joita käski panemaan kokoon
välttämättömimmät tavarat ja viemään ne Bellevuehyn. Siellä hän sitten
antaisi tarkemmat määräykset matkastaan.
Vaikka ilta oli jo myöhäinen, täytyi tavaroiden kokoonpanemiseen ryhtyä
heti.
Marsalkatar de Mirepoix oli vähällä kompastua niihin esineisiin, jotka
oli ladottu rappujen alapäähän.
Tämä pikku nainen astui huoneeseen vilkkain elein.
"Aiotteko matkustaa? Mistä ihmeen syystä?"
"Voi, rakas ystävä, kuningas tahtoo."
"Kuka sen on sanonut?"
"Monsieur Machault."
Marsalkatar tunsi kuohahtavansa oikein sydämen pohjasta.
"Hän vehkeilee salaa dauphinin ja ennenkin juonitelleen d'Argensonin
kanssa, olkaa varma siitä. Tuo hurskas apilaskolmikko kuvittelee, että
kuninkaan tila on pahempi, kuin lääkärit tahtovat sanoa. Uskokaa minua,
rakas ystävä, kaikki on alusta loppuun valhetta ja petosta. Muutamien
päivien kuluttua kuningas istuu täällä Hôtel d'Évreuxissä rakkaan
ja uskollisen ystävättärensä rinnalla, parhaimman, mitä hänellä on
maailmassa, tahi sitten pyytää teitä tulemaan takaisin Versaillesiin."
Pikku marsalkattaren sanat kävivätkin toteen. Vajaan viikon kuluttua
kuningas ja markiisitar istuivat tämän komeassa asunnossa ja katselivat
iloisina Versaillesin puiston kauniiden lumisten puiden yli.
Kuningas oli onnellinen niin vähällä päästyään uhkaavasta vaarasta.
Jeannea kädestä pitäen hän kysyi melkein hellällä äänellä ja
sinutellen, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan:
"Ja jos olisi käynyt toisin, jos murhaajan teräs olisi tuottanut
minulle kuoleman, Jeanne, niin olisitko silloin muistanut lupauksesi
olla jättämättä minua kulkemaan yksinäni tuota pimeää polkua ja kuolla
kanssani?"
Jeanne puristi kättä, joka oli hänen omassaan.
"Siihen ei olisi tarvinnut mitään erityistä lupausta, sire. Olisin
kuollut surusta. Eikä se nytkään ollut kaukana."
Ludvig nosti kohteliaasti kauniin käden huulilleen.
"Minä tiedän, että jos keneen voin maailmassa luottaa, niin teihin,
Jeanne."
"Entä Machault?"
Kuninkaan otsa rypistyi.
"Hän sai eron eilen."
"Ja d'Argenson?"