Hôtel d'Évreuxin osto Rue du Faubourg Saint-Honorén varrelta oli
lietsonut palamaan uuden vihanliekin Pompadouria vastaan.
Tiedettiin, että hän oli suunnattomasti velkaantunut, että kuninkaan
vuotuinen avustus ja runsaat rahalahjat eivät lähimainkaan riittäneet
kaikkiin hänen ylellisen elämänsä vaatimiin menoihin. Tiedettiin
myöskin, että tämä uusi talo, jonka tarkoituksena oli vain ottaa
Pompadour vastaan, silloin kun hän kävi Pariisissa, oli maksanut 75,000
livreä, jota paitsi markiisitar oli kallisarvoisesti sisustanut sen
kellarikerroksesta kattoon saakka. Oliko kuninkaan tahi valtion, mikä
muuten oli yhdentekevä, maksettava tämäkin?
Alinomaa ilmestyvissä häväistyskirjoituksissa syytettiin markiisitarta
yleisen hädän kasvamisesta. Häntä häväistiin, missä vain suinkin kävi
päinsä. Vietettyään ensimmäisen yönsä Hôtel d'Évreuxissâ hän tapasi
uuden talonsa itäiseltä seinältä paperin, jossa oli ruokoton kirjoitus:
Aedes reginae meretricum.
Se oli jo liikaa! Todellakin liikaa!
Mitä hyödytti häntä se, ettei hän enää ollut kuninkaan rakastajatar,
että hänen suhteensa kuningattareen, prinsessoihin ja dauphiniin oli
mitä parhain ja että hän oli liittänyt tyttäret lähemmä isän sydäntä,
sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois rakastajatarhuoneistostaan
Versaillesin linnan katonrajasta, jollei yleistä kiihkoa häntä vastaan
voisi hillitä? Tiesiköhän hän, että näiden viimeisten häväistysten
takana oli suurimmalta osaltaan enemmän kirkko kuin kansa? Oliko
odotettavissa, että papisto uudestaan nousee julkisesti häntä vastaan
ja yrittää vielä kerran riistää häneltä kuninkaan?
Ei, hän ei aikonut antaa kirkolle aikaa toiseen hyökkäykseen.
Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa ne pimeät kauhunpäivät, jolloin
hän jo luuli kadottaneensa kuninkaan.
Oli olemassa vain yksi tie, joka hänelle tarjosi turvan, yksi ainoa
tarkoitusperä, joka lupasi hänelle rauhan: Tie oli sovinto kirkon
kanssa, tarkoitusperä sija kuningattaren hovissa.
Jos hän pääsisi Maria Leszczynskan hovinaiseksi, niin vihamielinen
hyöky häntä vastaan kyllä pysähtyisi.
Hän olisi tahtonut mielellään näytellä katuvaisen syntisen naisen osaa
lähentyäkseen kuningatarta, mutta hän tiesi, että vain papit voivat
auttaa hänet tuolle luottamussijalle kuningattaren hoviin.
Rautaisen johdonmukaisesti, horjumattoman varmasti hän tarttui uuteen
suunnitelmaansa.
Hän ilmaisi kuninkaalle siitä vain sen verran, mikä hänestä näytti
välttämättömän tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Kirkollisista
pyrkimyksistään hän piti kuningasta tahallaan loitolla. Miksi saattaa
kuningas uudestaan välittömiin tekemisiin papiston kanssa? Tätä
nykyä veivät kaiken hänen aikansa raisu Murphy ja alituiset riidat
parlamentin kanssa.
Kuninkaan puoltosanaa kuningattarelle hän kyllä käyttäisi hyväkseen,
niin pian kuin tulisi sopiva aika.
Jeanne valitsi "käännyttäjäkseen" erään säveän jesuiittapapin, jolla
oli suvaitsevat mielipiteet.
Hän ei epäillyt, että tämä mies, joka oli tunnettu siitä, ettei hän
kiivaillut ajan syntien ja heikkouksien tähden, antaisi hänelle
helposti synninpäästön. Tämän julkisen toimituksen valmistamista varten
hän alkoi järjestää elämäänsä uusien periaatteiden pohjalle. Hän kävi
joka päivä messussa Notre-Damessa, mutta ei istunut sillä suojatulla
penkillä, jonka kuningas monia vuosia sitten oli asettanut hänen
käytettäväkseen. Ei, hän lankesi polvilleen keskelle kirkon lattiaa
kerjäläisten ja köyhien sekaan.
Seurapiireissä hän kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla, että hän
ajatteli vakavasti sielunsa pelastusta ja että hän rakkaan lapsensa
kuoltua oli alkanut syvästi katua elämäänsä ja syventynyt itseensä.
Hänen hurskaasta ulkomuodostaan huolimatta ei hänen puheisiinsa
paljoakaan luotettu. Päinvastoin ivailtiin ja arvosteltiin tätä, hänen
uutta oikkuaan hyvin rohkeasti hänen selkänsä takana.
Epäiltiin sellaisen henkilön äkillistä mielenmuutosta, joka oli
vapaa-ajattelija ja Voltairen ja ensyklopedistien ystävätär. Vai
eikö hän enää ollutkaan sitä eikä tätä, sen jälkeen kun Voltaire oli
nyrpeänä kääntänyt selkänsä Ranskalle ja jäänyt asumaan Preussin
hovissa?
Vasta sitten, kun Pompadour nähtiin joka päivä seurustelemassa isä de
Sacyn kanssa, ruvettiin uskomaan hänen sanojaan.
Hyväntahtoinen pater tuotti Jeannelle kuitenkin pettymyksen.
Tosin pater toteutti kaikki hänen toivomuksensa sikäli, mikäli oli
kysymyksessä lievä ja suvaitseva arvostelu ja suuri taito saada aikaan
sovitus tämän maailman menon ja taivaan vaatimusten välillä. Mutta
toiselta puolen hänen menettelytapansa oli perinpohjainen ja ikävä.
Syntyi pitkäpiimäisiä keskusteluja, jolloin pappi ei evännyt hänen
toivomuksiaan eikä luvannut niitä täyttääkään, loppumattomia väittelyjä
markiisittaren kannasta filosofiaan ja varovia ja urkkivia kysymyksiä
hänen synnillisestä suhteestaan kuninkaaseen.
Jeanne kadotti kärsivällisyytensä. Hän selitti lyhyesti ja jyrkästi
rippi-isälleen, että hänen tarvitsi saada kirkon siunaus saavuttaakseen
sellaisen sijan kuningattaren hovissa, jota hän ja kuningas halusivat.
Isä de Sacy joutui ymmälle. Hän kajosi hyvin varovasti erääseen arkaan
kohtaan, joka nähtävästi jo aikoja sitten oli häntä ajatteluttanut:
hän ilmoitti vihastuneelle rippilapselleen, ettei synninpäästöä voisi
ajatellakaan, ennenkuin markiisitar tekisi sovinnon puolisonsa kanssa,
palaisi katuvana hänen luokseen ja itse pyytäisi herra d'Étiolesilta
anteeksi.
Jeanne hämmästyi. Mitään tällaista ehtoa ei ollut juolahtanut hänen
mieleensäkään. Mutta kuinkahan kävisi, jos Charles rakastaisi häntä
vieläkin eikä pitäisi hänen lähentymistään tyhjänä muodollisuutena,
vaan sydämen asiana?
Isä de Sacy tarjoutui laatimaan vaikean kirjeen markiisittaren puolesta.
"Kernaasti minun puolestani", vastasi Jeanne lyhyesti ja riensi
tiehensä.
Sillä aikaa kun saamaton pappi yritteli sepittää katumuskirjettä, oli
Jeanne jo aikoja sitten päässyt pelastavaan ajatukseen. Ennenkuin isä
de Sacy oli saanut kirjettä valmiiksi, seisoi Soubisen prinssi, joka
oli markiisittaren uskollisimpia ystäviä, Charles Guillaume d'Étiolesin
edessä ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä saa madame
Pompadourilta kirjeen, jossa tämä pyytää häneltä anteeksi ja lausuu
toivomuksen päästä takaisin hänen luokseen.
Prinssi laski isällisin elein kätensä ällistyneen aviomiehen olkapäälle.
"Rakas herra d'Étioles" — prinssin ääni kuulosti verrattain selvään
varoittavalta — "minä en tietystikään tahdo vaikuttaa teidän
päätökseenne ennakolta tai määrätä, miten teidän on meneteltävä, mutta
minä annan teille kuitenkin kaikessa ystävyydessä sen hyvän neuvon,
että hylkäätte markiisittaren tarjouksen. Muussa tapauksessa kohtaa
teitä kuninkaan erityinen viha."
Samalla prinssi antoi Machaultilta saamansa kirjeen, joka sisälsi
osapuilleen samaa ja jonka markiisitar oli varovaisuuden vuoksi antanut
hänen ottaa mukaansa.
D'Étioles, joka siitä saakka, kun hän oli kohdannut Jeannen Alexandran
kuolinvuoteen ääressä, oli vain katkerasti halveksien ajatellut
aikoinaan niin lämpimästi rakastamaansa ja kauan kaipaamaansa puolisoa,
olisi ilman tämän varokeinojakin hylännyt lähentelemisyrityksen.
Hän oli tottunut kohtaloonsa ja kantoi sitä tylsän välinpitämättömästi,
josta ei mikään eikä kukaan saanut häntä heräämään.
Prinssin puolivirallinen ilmoitus ei tuottanut hänelle pienintäkään
sieluntaistelua. Niin pian kuin hän oli ottanut vastaan mainitun
kirjeen, riensi hän mitä kohteliaimmin sanoin ilmoittamaan "madame de
Pompadourille", että hän antaa hänelle anteeksi kaikesta sydämestään,
mutta ei voi ajatellakaan ottaa häntä uudestaan luokseen.
Saatuaan tämän innokkaasti odottamansa vastauksen Jeanne valmistautui
lyömään esille viimeisen ja suurimman valttinsa.
Jesuiitoista, jotka eivät milloinkaan antaisi hänelle synninpäästöä,
jollei hän palaisi puolisonsa luo, ei hänelle ollut mitään hyötyä asian
tällä kannalla ollessa. Mikä estäisi häntä panemasta toimeen sitä
kostosuunnitelmaa, jota hän jo kauan oli hautonut?
Nyt oli jo aika laatia pyhälle isälle se kirje, jota hän oli ajatellut
vuosikausia, ja jossa hän vyörytti jesuiittain niskoille edesvastuun
kuninkaan irstaasta elämästä ja pesi itsensä puhtaaksi kaikista
synneistä. Jeanne pani aikailematta tämän ajatuksensa täytäntöön.
Hän kirjoitti:
"Vuoden 1752 alussa minä päätin eräistä syistä, joita ei tässä kannata
mainita, osoittaa kuninkaalle ainoastaan kiitollisuuden ja puhtaimman
kiintymyksen tunteita ja ilmaisinkin sen hänen majesteetilleen.
Samalla kertaa minä pyysin hänen majesteettiaan kysymään Sorbonnen
oppineilta ja kirjoittamaan rippi-isälleen, että tämä kysyisi vielä
muilta, eikö löydettäisi keinoa, kun hän sitä halusi, miten minä
saisin jäädä hänen persoonansa läheisyyteen joutumatta epäilyksen
alaiseksi eräästä heikkoudesta, jota minulla ei enää ollut. Kuningas,
joka tunsi minun luonteeni, tiesi, ettei hänellä enää milloinkaan
ollut mitään toivottavana minun puoleltani, ja hän suostui minun
toivomuksiini. Hän toimitti kyselyn oppineilta ja kirjoitti pater
Pérussaulle, joka velvoitti hänet eroamaan minusta täydellisesti.
Kuningas vastasi hänelle, ettei hänellä ole minkäänlaista tilaisuutta
suostua siihen; hän ei halunnut itsensä tähden sellaista asioiden
tilaa, joka ei enää antaisi yleisölle aihetta epäilyyn, vaan minun
tähteni; hän tarvitsi minut elämänsä onnen ja asioittensa menestymisen
tähden; minä olin hänen mielestään ainoa, joka uskalsin hänelle sanoa
kuninkaalle niin hyödyllisen totuuden. Kelpo pater toivoi voivansa
päästä kuninkaan sielun valtiaaksi ja puhui joka päivä samasta
asiasta. Oppineet lähettivät vastauksen, jonka mukaan olisi ollut
mahdollista järjestää asia, jos jesuiitat olisivat suostuneet — — —"
Markiisitar ilmoitti vielä hänen pyhyydelleen Benediktus XIV:lle
seuraavaa: Tapaukset olivat viime vuosina kehittyneet sellaisiksi,
että hän omasta puolestaan oli muutamia kuukausia sitten vilpittömän
katumuksen ja kääntymisen kaipuun pakosta ilmoittanut isä de Sacylle
noudattaneensa tämän nimenomaista toivomusta tehdä sovinnon puolisonsa
kanssa, mutta herra d'Étioles oli tämän yrityksen hylännyt. Hän kuvaili
kaunopuheisin sanoin omia ja kuninkaan turhia ponnisteluja kolkuttaa
jesuiittain sydämelle ja kuinka hän kaikkialla oli saanut epäävän
vastauksen. Kuninkaalla, jolla ei ollut muuta palavaa halua kuin
saada täyttää kristityn velvollisuudet, ei ollut siihen minkäänlaista
mahdollisuutta, niin että hän vaipumistaan vaipui samoihin
hairahduksiin, joista hänet olisi ollut helppo pelastaa.
Markiisitar odotti kärsimättömästi vastausta Roomasta, mutta sitä
ei kuulunut eikä näkynyt. Vihdoin hän lohdutti itseään sillä, että
paavi ainakin oli saanut häneltä tietää, millä kannalla jesuiittain
vahingollinen vaikutus Ranskassa oli.
Kunnianhimoisesta aiheestaan saada sija kuningattaren välittömässä
läheisyydessä — Contin prinsessa oli luvannut hänelle valmistaa
kuningatarta edeltäkäsin — Jeanne piti kiinni yhtä lujasti.
Nyt oli toimittava omalla uhalla, ilman kirkon apua.
Hän neuvotteli kuninkaan kanssa jokaisesta siirrosta erikseen siinä
shakkipelissä, johon hän nyt aikoi ryhtyä.
"Koeta hellyttää Maria Leszczynskan sydäntä", ehdotti kuningas hieman
ivallisesti, "sillä tavalla sinä ainakin pääset pitemmälle kuin
vetoamalla hänen järkeensä."
"Mutta näinköhän hänen majesteettinsa kuningatar jaksaa voittaa
uskonnolliset epäilynsä?"
Ludvig kohautti olkapäitään.
"Se riippuu siitä taidosta, millä sinä ajat asiaasi; minäkin puolestani
koetan mitä voin."
Jeanne ei ollut niin täydellisen voitonvarma kuin aikaisempia päämääriä
tavoittaessaan. Hän taisteli keveämmin ja mieluummin älykkään päänsä
taatuilla kuin sydämensä epävarmoilla aseilla. Kuitenkin hän ryhtyi
taisteluun.
Puolisonsa kirje kädessä hän riensi Fontainebleauhon. Siellä
hän vakuutti kyynelsilmin kuningattarelle katuvansa syvästi ja
vilpittömästi.
"Olen tehnyt syntiä, teidän majesteettinne, ei kukaan tiedä sitä
paremmin kuin minä. Mutta minä olen ollut valmis minkälaiseen
katumukseen tahansa. Minunko syyni siis on, että minun mieheni on ollut
kuuro kyyneleilleni ja rukouksilleni ja että hän on sulkenut minulta
ovensa? Onko minun syyni, ettei kirkko halua armahtaa minua, vaan
sulkee korvansa minun katuvilta huokauksiltani?"
Hän oli heittäytynyt kuningattaren jalkoihin ja suuteli hänen hameensa
helmoja.
"Ilmoittakaa vain yhdellä sanalla, teidän majesteettinne, että te
uskotte minun katuvan."
Helläsydämisen kuningattaren silmiin kihosi kyyneliä. Eikö kristinopin
suurimpia käskyjä ole antaa anteeksi katuvalle syntiselle?
"Nouskaa ylös, markiisitar, nouskaa toki ylös, — niin, minä uskon
teidän katuvan."
Jeanne kavahti virkeästi ylös.
"Ja teidän majesteettinne täyttää sen hartaan toivomukseni, josta
Contin prinsessa on jo puhunut teidän majesteetillenne?"
Maria Leszczynska kääntyi poispäin. Hän nypläili hämillään pitsejä,
joilla hänen tumma, laahustava pukunsa oli koristettu. Hänen
esiintymisensä oli pidättyvä, ja hänen äänensä oli käynyt kylmäksi, kun
hän pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen sanoi:
"Sitä sietää ajatella, rouva markiisitar."
Jeanne ymmärsi, että hän tällä kertaa oli saanut epäsuopean vastauksen.
Mutta hän ei pitänyt peliä menetettynä. Vielä ei kuningas ollut puhunut.
Myöhään iltapuolella, sellaiseen aikaan, jolloin Ludvig ei ollut
vuosikausiin kunnioittanut kuningatarta käynnillään, hän ilmestyi Maria
Leszczynskan huoneeseen. Kuningattaren valtasi iloinen hämmästys, ja
hän lähetti pois Moncrifin, joka oli istunut hänen luonaan lukemassa
Corneillea.
Ludvig suuteli kohteliaasti hänen kättään ja lausui pari
tyhjänpäiväistä sanaa. Sitten hän otti puheeksi Pompadourin asian.
Maria Leszczynska säpsähti. Aikoiko kuningas tosiaankin puhua
markiisittaren pyynnön puolesta?
Vastoin tapaansa hän äkkiä kuohahti.
"Ei, ei ensinkään, ei mitään siitä! Teidän majesteettinne voi käskeä
— minun velvollisuuteni on totella. Mutta koko kuninkaallisen perheen
edun nimessä minä pyytämällä pyydän teidän majesteettianne olemaan
antamatta minun rinnallani sijaa pannaan julistetulle, miehestään
eronneelle vaimolle!"
Ludvig huokasi. Eikö hän siis milloinkaan saisi rauhaa ja lepoa omassa
ympäristössään?
Hän olisi mieluimmin kääntänyt selkänsä kiihtyneelle kuningattarelle ja
lähtenyt tiehensä.
Mutta tällä kertaa hän tahtoi ajaa asiansa päätökseen. Hän oli
velvollinen tekemään sen sekä itseään että markiisitarta kohtaan.
Markiisittaren käsitys tilanteesta oli nyt, kuten aina muulloinkin,
oikea: jos hänestä tulisi kuningattaren hovinainen, niin oltaisiin
heitä kumpaakin kohtaan säälivämpiä; ainakin monet vihamieliset ja
parjaavat äänet vaikenisivat.
Ludvig ryhtyi taivuttamaan kuningatarta. Hän kertoi, miten raskasta
taistelua markiisitar oli käynyt, miten tiukkaa ja katkeraa vastarintaa
hän oli kohdannut joka puolelta. Kuninkaan onnistuikin saada Maria
Leszczynska taipumaan rehelliseen päätökseen panna hyvä tahtonsa
täytäntöön.
Kolmea päivää myöhemmin oli Jeannella kädessään paperi, jolla hänet oli
nimitetty kuningattaren hovinaiseksi.
Mutta Maria Leszczynska virkkoi kyyneleet silmissä ja värisevin äänin
lähimmille uskotuilleen:
"Rakkaat ystäväni, minulla on taivaassa kuningas, joka antaa minulle
voimia kärsimään vääryyttä, ja maan päällä kuningas, jota minun on aina
toteltava."
Muutamia päiviä tämän verrattoman voiton jälkeeni sumeni markiisittaren
iloinen mieli uudestaan. Pâris-Duverney ja veli Abel ilmoittivat
hänelle, että sotaopiston varsin pitkälle edistyneet rakennustyöt
piti varojen puutteen tähden keskeyttää tahi mahdollisesti kokonaan
lopettaakin.
Jeanne ei olisi ollut markiisitar Pompadour, jos hän olisi tyytynyt
jobinpostiin, joka osui erään hänen rakkaimman suunnitelmansa
elinhermoon. Kysymättä mitään kuninkaalta ja vaihdettuaan mielipiteitä
Gabrielin kanssa hän kirjoitti ensimmäisen, lämpimän mielijohteen
innostuksessa vanhalle ystävälleen Duverneylle kirjeen ja puhalsi sillä
uutta eloa sotaopistoa koskevaan asiaan.
"En millään ehdolla, rakas Nigaud, [Hyväilynimi ('tyhmyri'), jota
Pompadour tavallisesti hyvin mielellään käytti puhutellessaan
Pâris-Duverneytä.] suostu luopumaan niin valmistumaisillaan olevasta
yrityksestä, joka tekee kuninkaan kuolemattomaksi, tuottaa hänelle
jaloa iloa ja todistaa jälkimaailmalle minun kiintymystäni isänmaahan
ja hänen majesteettinsa persoonaan. Minä olen antanut Gabrielille
määräyksen lähettää tarpeelliset työmiehet Grenelleen suorittamaan
työt loppuun. En ole vielä saanut määrärahojani täksi vuodeksi, mutta
minä aion käyttää ne kokonaan käsityöläisten palkkojen maksamiseen. En
tiedä, saanko milloinkaan takaisin tätä maksuerää, mutta minä tiedän
aivan hyvin, että mitä suurimmalla mielihyvällä uhraisin vaikkapa
satatuhattakin livreä noiden poikaraukkojen tähden. Hyvää yötä, rakas
Nigaud! Olisi hauska, jos voisitte tulla tiistaina Pariisiin; jollette
voi, niin lähettäkää veljenpoikanne minun luokseni kello kuuden
seuduilla."
Muutamien kuukausien kuluttua d'Argenson vei neljilläkymmenillä
ajopeleillä sotilassaattueessa ja soiton raikuessa ensimmäiset
kuninkaalliset oppilaat äsken valmistuneeseen sotaopistoon.
* * * * *
Kuningas oli joutunut aistillisuutensa orjaksi pahemmin kuin
milloinkaan ennen.
Madame d'Estradesilla oli täysi syy olla riemuissaan. Ihastuttava
Murphy, joka oli jonkun aikaa hallinnut ei ainoastaan kuninkaan
aisteja, vaan myöskin hänen sydäntään ja jolle kuningas oli antanut
ylenmäärin lahjoja, oli toistaiseksi kadonnut näyttämöltä. Hän odotti
Saint-Cloud-kadun varrella synnytystä.
Madame d'Estradesin suunnitelmalle — toimittaa oma sisarentyttärensä
kuninkaalle — ei olisi voitu taitavammin valita toteuttamishetkeä.
Charlotte Rosalie Choiseul-Romanet oli kuin luotu valloittamaan
kuningas kädenkäänteessä. Hän oli kaunis ja tuntehikas ja näytti
kummankin salaliittolaisen mielestä mitä sopivimmalta hyökkäämään
Pompadourin tilalle.
Hän oli valtioneuvoston presidentin tytär ja joutui v. 1751
markiisittaren suosituksesta naimisiin Choiseulin serkun, kreivi
Martial de Choiseul-Beauprén kanssa.
Kun kumpikin puoliso oli saanut edullisen aseman dauphinin ja
prinsessojen hovissa, ei ollut vaikeaa saattaa kaunis Charlotte
seuraelämään.
Fontainebleausta ja monista muista salaisten rakkauskauppojen
hieromistilaisuuksista huolimatta, joita linnassa ja puistoissa oli
tarjona, ei asia kuitenkaan edistynyt niin ripeästi kuin d'Argenson ja
madame d'Estrades olivat toivoneet ja odottaneet.
Kuningas ujosteli aina niitä naisia, jotka eivät heti nöyrtyneet, ja
näytti nyt alussa rajoittuvan hellään kirjeenvaihtoon. Kaunis kreivitär
oli taas päättänyt olla antautumatta kuninkaalle, ennenkuin saisi
kirjallisen vakuuden siitä, että hän pääsee Pompadourin seuraajaksi ja
saa kaikki tämän oikeudet.
Näin täyttyi Charlotte Romanetin salalipas kuninkaan rakkauskirjeillä,
mutta siitä huolimatta ei ollut päästy ainoatakaan askelta eteenpäin.
Fontainebleaussa kuiskittiin hyvin hehkuvista ja lupaavista
lemmensuhteista, mutta juonen oikeat alkuunpanijat tiesivät vallan
hyvin, että asia oli juuttunut valmistaviin toimenpiteisiin.
Muuan sattuma, jota salaliittolaiset sittemmin saivat usein valitella,
sai aikaan, että juuri sinä hetkenä, jolloin Charlotte Romanet näytti
taipuvaiselta suostumaan kuninkaaseen ilman kirjallisia vakuuksiakin,
Choiseul saapui Fontainebleauhon toimittamaan erästä Itävallan
hallituksen salaista asiaa.
Onneton aviomies piti tärkeänä puhua suunsa puhtaaksi mahtavalle
serkulleen ja pyytää tätä puhumaan hänen harhateille joutuneen
puolisonsa kanssa.
"Lähettäkää hänet takaisin Pariisiin, rakas ystäväni. Mikäli minä
olen kuullut, on madame siunatussa tilassa. Käskekää häntä pysymään
poissa hovista, kunnes synnytys on tapahtunut. Neljän, viiden kuukauden
perästä ei kukaan enää muista mitään Choiseul-Romanetin jutusta. Tätä
nykyä tapahtuu maailmassa paljoa tärkeämpiä asioita."
Poloinen aviomies kohautti murheellisena olkapäitään.
"Jospa sittenkin puhuisitte hänen kanssaan, teidän ylhäisyytenne! Minä
olen koettanut, mutta hän pelkää tätiään ja sotaministeriä."
Choiseulin ajatukset olivat toden totta kokonaan kiintyneet erääseen
tehtävään, joka koski Euroopan onnea tai onnettomuutta, ja hän paloi
kärsimättömyydestä saada tavata madame de Pompadouria, jota tuo tehtävä
koski. Mutta kun hän itsekin aikoi esiintyä osallisena siinä maailman
suurnäytelmässä, jota parhaillaan valmisteltiin, oli hän halukas
puhdistamaan Choiseul-nimen pienimmästäkin tahrasta ja hävittämään
juurineen vehkeilyn, joka, jos siitä tulisi tosi, maksaisi hänelle
Pompadourin suosion ja musertaisi yhdellä iskulla hänen kunnianhimoiset
aikeensa.
Näin ollen Choiseul päätti tehdä pikaisen lopun lemmenkaupoista, joita
hän ei edes uskonut täydeksi todeksi.
Hän ilmoittautui saapuvaksi samana päivänä iltapäivällä kauniin
serkkunsa luo hartaana ystävänä.
Charlotte, joka ei ollut varsin lahjakas, mutta tunsi serkkunsa
kiihkeän kunnianhimon, kertoi varsin helposti ymmärrettävin vihjauksin,
että hän saa kohtapuoleen tilaisuuden auttaa Choiseuliä virkauralla ja
täyttää kaikki hänen pyyteensä, rohkeimmatkin.
Neljännestunnin kuluessa Choiseul sai tuon turhamaisen naisen menemään
niin pitkälle, että hän rohkeiden väitteittensä todistukseksi
otti esiin salalippaansa ja antoi Choiseulin vilkaista kuninkaan
rakkauskirjeisiin, joissa vilisi todellisten ja teeskenneltyjen
tunteiden sekasotkua ja kaihomielisiä laverruksia, kuten Ludvig XV:n
sekavissa kirjeissä enimmäkseen olikin.
Kun Choiseul piti käsissään todistuskappaleita, joista päättäen hän
oli joutunut sellaisen pulman partaalle, että se koskisi kipeimmin
häneen itseensä, pani hän pontevasti liikkeelle arvovaltansa vanhempana
sukulaisena, saadakseen Charlotte Romanetin lähtemään Fontainebleausta.
Sopimus saatiinkin aikaan.
Kreivitär matkusti Pariisiin, sisimmässään varsin tyytyväisenä, että
oli päässyt taistelusta, johon hän nykyiseen tilaansa nähden olisi
ollut kykenemättömämpi kuin muulloin. Choiseul sitävastoin neuvotteli
d'Argensonin kanssa ja otti häneltä lupauksen lepyttää madame
d'Estradesia.
"Entä kuningas?" kysyi Choiseul. "Pahastuuko hän siitä kovasti?"
"Voin lyödä vetoa, teidän ylhäisyytenne, että hänen majesteettinsa
pahimmassa tapauksessa tuumii parisen minuuttia, kreivittären lähtöä.
Markiisitar Coislin pitää huolta siitä, että kuninkaalla on liiankin
paljon puuhaa vakavista valtiollisista asioista. Tietysti edellyttäen,
että madame de Pompadour antaa kuninkaalle sitä varten aikaa. Muuten
hän pitää nyt perin hauskaa rajasuutari Murphyn nuorimman tyttären
kanssa, kunnes vanhempi tytär joutuu takaisin Saint-Cloudin hoitolasta."
Kevein mielin lähettiläs läksi Starhembergin luo. Sitä ennen hän oli
kuitenkin pitänyt huolta siitä, että madame de Pompadour, ennenkuin
hän pääsi tämän kaikkivaltiaan naisen puheille, sai tietää, kuinka hän
kenenkään käskemättä oli toiminut hänen mielenrauhansa hyväksi.
Choiseul tapasi Itävallan lähettilään mitä parhaimmalla tuulella.
"Asia edistyy, teidän ylhäisyytenne. Toivon varmasti, että sopimus
saadaan aikaan viikon kuluttua."
"Sitä ei ole epäilemistäkään. Saattepa nähdä, mitä minulla täällä on."
Choiseul otti taskustaan Kaunitzin avoimen kirjeen Starhembergille.
Siinä sanottiin suoraan ja selvästi, että keisarinna Teresian luona oli
hylätty kaikki epäilykset ja että markiisitar de Pompadourin välitystä
pidettiin parempana kuin Contin prinssin ja madame de Coislinin.
"Minä olen saanut mitä laajimmat valtuudet markiisitarta varten. Ensi
kädessä on kuningas saatava Pompadourin avulla antamaan sitova vastaus."
Starhemberg huokasi.
"Siitä taitaa tulla tehtävämme vaikein kohta." Choiseul pyöritti
nauraen päätään.
"Ei ole olemassa mitään, rakas kreivi, jota Pompadour ei saa kuningasta
tekemään! Paitsi katolilaisprotestanttista kysymystä on tässä asiassa
muuan voimakas henkilökohtainen puoli, jota meidän ei sovi vähäksyä ja
joka kenties tarjoaa meille suurimmat takeet: entisen neiti Poissonin
turhamielisyys, sillä hän tahtoo mielellään, että keisarinna jää
hänelle kiitollisuudenvelkaan. Sellainen on asian todellinen laita, jos
tahdomme olla rehellisiä."
* * * * *
Kun Jeanne sai kuulla puhuttavan kuninkaan tuttavallisesta
kirjevaihdosta kreivitär Choiseul-Romanetin kanssa, muuttui hän yhtä
nurjamieliseksi Ludvig XV:lle kuin kiitolliseksi Choiseulille.
Mutta niiden luottamusta todistavien, Maria Teresialta saapuneiden
tietojen johdosta, jotka lähettiläs oli tuonut, katosi mielikarvaus
kuin tuhka tuuleen.
Jeanne käytti kaiken rakastettavuutensa, kaiken viehätysvoimansa, joka
hänestä suinkin läksi, näyttääkseen olevansa Itävallan keisarinnan
luottamuksen arvoinen ja suorittaakseen onnellisesti tehtävänsä
kuninkaan luona.
Ludvig XV oli taas joutunut sellaisen mielialan valtaan, jolloin
hänen oli vaikea selvitä edestakaisin hapuilevista ajatuksistaan.
Kärsimättömänä ja hieman äreähkönä hän keskeytti Jeannen kaunopuheisen
sanatulvan.
"Jos minä vain tietäisin, markiisitar, mistä syistä te niin innokkaasti
harrastatte tuota sopimusta? Pelkästä vihastako Preussin kuninkaaseen?
Tuo 'Sanssoucin erakko', joksi hän mielellään itseään sanoo, ei pienine
maakaistaleineen ja muutamine sotamiehineen tosiaankaan ansaitse
paljoakaan vihoittelua."
"Te unohdatte, sire, että Maria Teresia on Aachenin sopimuksen nojalla
pakotettu luovuttamaan Schlesian Preussille."
Ludvig oli vaiti niinkuin aina silloin, kun hän sai epämieluisen
vastauksen.
"Te tiedätte, sire, ettei Maria Teresia ole sellainen henkilö, joka
pyrkii eroon selvistä ja suorista askeleista ja sanoista. Kreivi
Choiseul on teille toistanut hänen majesteettinsa keisarinnan sanat:
'Jos joskus syttyisi sota minun ja Preussin kuninkaan kesken, niin minä
otan takaisin kaikki entiset oikeuteni tahi sorrun sukuni viimeisen
jäsenen kanssa.'"
Ludvig kääntelehti hermostuneena ja ärtyisenä tuolillaan.
"On vastoin kaikkia perintätapoja, että me ryhdymme auttamaan
Itävaltaa. Ajatelkaapas sitä, rakas ystävä! Kaksisataa pitkää vuotta
ovat Ranska ja Itävalta vihanneet toisiaan. Ranskan ainaisena
kilvoitteluna on ollut ehkäistä Habsburg-Lothringin kasvavaa valtaa,
ja nyt, juuri tänä hetkenä, jolloin meidän on suunnattava kaikki
ajatuksemme Englantiin —"
Markiisitar oli ponnahtanut innostuneena seisaalle.
"Juuri nyt, sire! Juuri nyt, kun Englanti ja Hannover samoin kuin
Hessen-Cassel ja Hessen-Darmstadt ovat liitossa Preussin kanssa,
juuri nyt, kun protestanttiset maat yhtyvät yhteiseen liittoon, jonka
kautta suunnaton vaara uhkaa katolista kirkkoa, teidän majesteettinne
ei pitäisi epäröidä hetkeäkään tekemästä liittoa Itävallan kanssa,
joka myöskin on katolisen kirkon tuki. Minä pyydän pyytämällä teidän
majesteettianne ryhtymään tositoimiin sitä Westminsterin sopimusta
vastaan, jolla Englanti ja Preussi ovat yhtyneet liittoon! Ranskan ja
Itävallan liiton takana ovat Venäjä, Saksi ja Puola. Älkää epäröikö,
teidän majesteettinne!"
Kuningas ei vastannut vieläkään mitään. Hänkin oli noussut ylös ja
mennyt katselemaan ikkunasta. Ulkona puistossa oli kevät puhjennut
kukoistukseen, mutta hänen synkät silmänsä eivät huomanneet sen uhkuvaa
loistoa.
Yksi ainoa kiusallinen tunne täytti koko hänen olentonsa. Hänen täytyi
tahtoen tai tahtomattaan sanoa itselleen vieläkin kerran, että tuo
nainen, jolla oli niin kaukonäköinen katse, nopea käsityskyky ja
tarmokas päättäväisyys, oli paljoa voimakkaampi kuin hän.
Jeanne jatkoi:
"Me emme puhu tästä ensi kertaa, sire. Suokaa anteeksi, teidän
majesteettinne, että kajoan erääseen kohtaan, mutta nyt ovat ajat
toisin kuin silloin, kun madame de Châteauroux puolsi Preussin liittoa.
Hänen majesteettinsa Maria Teresia on Kaunitzin, Choiseulin ja
Starhembergin kautta usein huomauttanut teidän majesteetillenne, että
asioiden nykykannalla ollessa merkitsisi Itävallan ja Ranskan liitto
voittoa ei ainoastaan katolisen kirkon vallalle, vaan myöskin Euroopan
rauhalle."
Kuningas oli kääntynyt markiisittareen päin. Hän olisi tahtonut
huomauttaa, että Jeannen vanha ystävä Bernis oli kokonaan toista
mielipidettä; hänen mielensä teki jo sadannen kerran vetää esiin
Bourbonin ja Habsburg-Lothringin hallitsijahuoneiden välillä vallitseva
perinnäinen vihollisuus, mutta säteilevän, voitonvarman, kaunopuheisen
naisen näky riisui häneltä aseet. Tämä oli yksi niitä harvinaisia
hetkiä, jolloin Ludvig tietoisesti osoitti olevansa pieni Jeannen
rinnalla.
Hän ojensi kätensä ja tarttui sillä lujasti kiinni Jeannen käteen.
"Tänä iltana kello yhdeksän aikaan minä otan puheilleni molemmat
lähettiläät ja ulkoministerin, abbé Bernisin."
* * * * *
Kaksi viikkoa tämän jälkeen, toukokuun 2 p:nä 1756, Bernis ja
Starhemberg allekirjoittivat ensimmäisen Versaillesin sopimuksen.
Kun Richelieu oli Minorkan retken johtajana, oli Maria Teresia lausunut
toivomuksen, että Contin prinssi määrättäisiin Ranskan apujoukkojen
päälliköksi. Markiisitar asettui jyrkästi tätä nimitystä vastaan, joka
alkujaan oli ollut Ludvigin tarkoitus.
Jeanne ei voinut unohtaa Contin yritystä lyödä hänet laudalta Coislinin
avulla.
Contin sijasta sai ylipäällikkyyden marsalkka d'Estrées. Soubisen
prinssi, joka oli Pompadourin uskollisimpia kannattajia, sai
johdettavakseen erään joukko-osaston marsalkan ylipäällikkyyden
alaisena.
* * * * *
Pariisi ja Versailles eivät olleet joukkojen lähdettyä paljon
millänsäkään ranskalais-itävaltalaisesta liitosta.
Ei ainoatakaan taistelua oltu vielä taisteltu, ei minkäänlaisia
jännittäviä uutisia ollut saapunut rajan toiselta puolen. Huolettomina
tai ainakin suruttomina kaikesta, mitä maailman markkinoilla tapahtui
Itävallan ja Preussin kesken, ja välinpitämättöminä siitä, minkälaisia
näytelmiä suoritettiin Välimerellä taistelussa Englantia vastaan,
pariisilaiset hyörivät tavallisissa askareissaan ja huvitteluissaan.
Paljoa suurempaa ääntä synnyttivät sisäiset levottomuudet ja valtion
heikkoudet, jansenistien ja jesuiittain välinen sitkeä taistelu, samoin
kuin alinomaa uudistuvat riidat ja hankaukset kuninkaan ja parlamentin
kesken.
Raskaampaa huolta kuin sota tuottivat Ranskan kansalle yltyvä kallis
aika ja entistä painavammaksi käyvä verotaakka.
Nälkä yllytti yhä uudestaan uhkailemaan kuningasta, jota ei enää
sanottu rakastetuksi, ja hänen "verta imevää jalkavaimoaan".