Kiinalaisessa salissa harjoitettiin innokkaasti kevätkauden viimeistä
näytäntöesitystä.
Harjoituksen alaisena oli Jean Jacques Rousseaun ooppera "Le devin
de village", vaikka Rameau, joka ei milloinkaan ollut erikoisen
myötätuntoinen Rousseaulle, piti varsin vähäarvoisena tätä kappaletta.
Kun kuitenkin markiisitar aikoi näytellä "Colinin" osaa, oltiin
varmoja, että kuningaskin kallistuu asian puolelle.
Madame de Marchaisin osana oli "Colette" ja monsieur de la Sallen osana
"Le devin". Viimeinen näytös aiottiin päättää suurella ilotulituksella
näyttämöllä.
Näytäntö sujui ohjelman mukaisesti.
Jeanne saavutti "Colinillaan" tavattoman menestyksen.
Kaikki kiittivät hänen ääntään, joka ei ollut pitkiin aikoihin kaikunut
niin raikkaana kuin tänään, hänen taiteellista lausumistaan, hänen
hiottua näyttelemistään ja erikoisia kallisarvoisia pukujaan.
Kuningas suuteli hänen kättään ja lausui hänelle ylenmäärin
kohteliaisuuksia.
Silloin kun kuningatar tai prinsessat eivät olleet Bellevuessä, Jeanne
istui pöydässä kuninkaan vieressä. Niinpä nytkin. Kuningas nosti juuri
lasiaan juodakseen Jeannen äskeisen menestyksen maljan, kun äkkiä
syntyi häiriö.
Etuhuoneessa oli ovi avautunut.
Eräs markiisittaren lakeija kohotteli olkapäitään ja koetti estää
muuatta kuriiria syöksymästä saliin.
Kuningas, joka istui vastapäätä ovea, oli nähnyt kaikki. Hän antoi
merkin palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka istui lähinnä
häntä.
Noaillesin herttua riensi ovesta ulos ja sulki sen jälkeensä. Hetken
kuluttua hän palasi näköjään levottomana.
Hän astui kuninkaan ja Contin prinssin väliin ja sanoi kuiskaten:
"Pikasanoma rouva markiisittarelle. Neiti d'Étioles on vaarallisesti
sairastunut luostarissa."
Kuningas pelästyi. Pikku Alexandra, josta hän niin paljon piti,
vaarallisesti sairas!
Jeanne ei ollut huomannut juuri mitään siitä, mitä oli tapahtunut.
Hän oli kiintynyt vilkkaaseen keskusteluun Machaultin kanssa, jolle hän
kertoi säteilevin kasvoin, miten nopeasti hänen sotaopistonsa edistyi.
Ennenkuin Ludvig ilmaisi mitään markiisittarelle, käski hän herttuaa
kuiskaten toimittamaan kaikkein nopeimmilla hevosilla henkilääkärinsä
Senacin ja kirurgi La Martinièren L'Assomptioniin, panettamaan vaunut
valmiiksi markiisitarta varten ja ilmoittamaan asiasta madame du
Haussetille.
Sitten kuningas nousi pöydästä, tarjosi markiisittarelle käsivartensa
ja saattoi hänet siihen pieneen soikeaan huoneeseen, missä Jeanne
kerran oli hämmästyttänyt häntä lumotuilla ruusuilla.
Kuningas ei virkkanut mitään ja oli hyvin kalpea. Säikähtyneenä Jeanne
kysyi, mitä oli tapahtunut.
"Jotakin, joka saa sinut surulliseksi, lapsi raukkani. Rakas pikku
Alexandramme on sairastunut."
Ludvigin kasvojen ilme, kalpeus ja äänensävy pelästyttivät Jeannea.
Hänen rakas lapsensa oli varmaankin hyvin sairas, vaarallisesti sairas.
"Minun täytyy päästä heti hänen luokseen, sire", huudahti hän itkun
tukahduttamalla äänellä.
"Vaunut ja madame du Hausset odottavat jo sinua. Jumalan haltuun,
Jeanne parkani."
Markiisittaren pukuhuoneessa seisoivat madame du Hausset ja eräs
kamarineitsyt valmiina lähtöön.
Jeanne puristi uskollisen Haussetin kättä. Puhua hän ei voinut.
Kamarineitsyt ojensi hänelle harson ja tumman viitan.
Pari minuuttia tämän jälkeen hän oli menossa L'Assomptioniin neljän
hevosen vetämissä vaunuissaan.
Menettämättä aikaa kyselyillä Jeanne riensi luostarin kiviportaita ylös
toiseen kerrokseen, missä Alexandran pienet huoneet olivat. Aivan oven
vieressä pitkässä käytävässä seisoi kaksi nunnaa ja luostarin lääkäri.
Senac, La Martinière ja eräs kolmas henkilö, jonka nimeä ei kukaan
maininnut, olivat sairaan luona.
Markiisittaren nähdessään lääkäri asettui sairaan huoneen oven eteen.
"Väistykää! Päästäkää minut!" huudahti markiisitar kiivaasti.
Lääkäri, nuori mies, jolla oli alakuloiset, mustat silmät, pudisti
säveästi päätään.
"Hetken kuluttua, rouva markiisitar. Hänen majesteettinsa henkilääkärit
eivät anna häiritä tutkimustaan. Minun itseni ja sisarten täytyi
poistua heidän tieltään."
Jeanne seisoi ääneti ja puri alahuultaan. Mutta tuokion kuluttua hän
työnsi lääkärin syrjään ja astui huoneeseen.
Kapealla luostarivuoteella virui tyttö silmät kiinni. Pienet kasvot
olivat kellanvalkeat. Hän oli kuolleen näköinen.
Vihlovasti kirkaisten Jeanne heittäytyi vuoteen yli.
"Ei, ei", voihki hän rajun epätoivon tuskassa, "tämä ei ole totta —
minun lapseni — minun ainoa rakas lapseni — sanokaa, että tämä ei ole
totta!"
Epätoivoisin, kysyvin elein hän kääntyi lääkäreihin päin.
Senac, joka oli monet tunnit istunut hänen kanssaan kuninkaan sängyn
vieressä, kumartui ja sanoi hellävaroen:
"Me emme voineet tehdä mitään, rouva markiisitar. Käsittämätön tauti on
arvaamattoman nopeasti temmannut tyttö raukan."
Nyyhkyttäen Jeanne kätki kasvonsa niihin patjoihin, joilla hänen
kuolleen lapsensa kiharainen pikkupää lepäsi.
Huoneen perältä kuului värisevää nyyhkytystä.
Lääkärit katsahtivat toisiinsa ymmärtävästi ja poistuivat kuulumattomin
askelin kuolinhuoneesta.
Jeanne virui yhä vaipuneena pienen vuoteen ylitse, tavoitellen
rakkauden, hellyyden ja epätoivon sanoja.
Vähitellen hän nousi hieman ylös ja hyväili kaunista, kylmää, pientä
kättä. Hän suuteli ihanaa, kastajanruskeaa tukkaa.
"Mennyttä, mennyttä kaikki!"
Hän huomasi, ettei hän ollut yksinään huoneessa. Kapean luostarivuoteen
jalkopäässä seisoi eräs tummapukuinen, kumarainen mies.
Oliko hän joku lääkäreistä, joka oli tullut takaisin? Oliko hänen
luokseen lähetetty pater Anselmus, luostarin pappi? Hän ei halunnut
puhua kenenkään kanssa. Hän ei tarvinnut maallista eikä hengellistä
lohdutusta.
Ei kukaan saisi häneltä riistää sitä viimeistä, yksinäistä hetkeä, joka
hänen suotiin olla rakkaan pikkuvainajan kanssa.
Jeanne kohosi pystyyn käskeäkseen ulos kutsumattoman vieraan. Kun hän
astui lähemmä, huomasi hän, että mies oli Charles Guillaume d'Étioles!
Hän oli Alexandran isä; Jeannella ei ollut oikeutta ajaa häntä pois.
Jeanne kääntyi ääneti. Ei kumpikaan entisistä puolisoista virkkanut
pitkään aikaan sanaakaan.
Vihdoin Jeanne kysyi katse jäykästi lapseen kiintyneenä ja äänessä
kevyt, kateellinen värähdys:
"Tulitteko tänne, kun Alexandra vielä eli?"
D'Étioles pudisti päätään. Se oli surullinen, kieltävä vastaus.
Kun Jeanne ei puhunut mitään, vaan vaipui taas vuoteen viereen,
silmäili mies häntä aroin katsein. Kuinka ihana hän oli vieläkin, tuo
nainen, jota hän oli niin suuresti rakastanut!
Tumma vaippa oli valahtanut Jeannen hartioilta. Valkoinen hieno
iho välkkyi kuin helmikiilto. Hänen upea, kultaompeleinen pukunsa,
säkenöivät timantit ja himmeästi loistavat helmet, hänen rikollisen
rakkautensa vastalahjat Ludvig XV:ltä, välkkyivät kuolinhuoneen
hämärikössä.
Jäinen tunne kuristi petetyn miehen sydäntä.
Jos hän oli tähän saakka turhaan taistellut tunteitaan vastaan — niin
ne kuolivat tänä hetkenä yhtä äkillisesti kuin tuo rakas pikku raukka,
jonka taivas niin odottamatta oli vaatinut takaisin.
Nähtyään Jeannen sellaisena kuin hän nyt oli, hänen häpeänsä ja oman
häväistyksensä välkkyvää taakkaa kantavana, hän ei enää milloinkaan
edes unissakaan tahtonut ojentaa hänelle kättään. Kaikki oli tästä
hetkestä pitäen sammunut ja lopussa.
Jeannen äänen kuullessaan hän heräsi äänettömistä mietteistään.
"Kunka se tapahtui?" kysyi Jeanne itkien.
Hiljaa ja maltillisesti mies vastasi:
"Tauti paheni muutamissa tunneissa, hän sai ankaria oksennuskohtauksia,
hyvin korkean kuumeen ja vihdoin suonenvedon, joka hänet vei."
Hänkin lysähti kokoon ja nyyhkytti taas.
Jeanne ei lopulta jaksanut kestää hänen äänekästä valitustaan.
Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hampaita kalisutti kuin vilu. Hän pyysi
kolkolla äänellä Charlesia jättämään hänet muutamiksi minuuteiksi
yksikseen Alexandran luo.
Charles pyyhki silmiään ja läksi kumarassa kuolinhuoneesta.
Jeanne jäi yksikseen lapsensa kanssa, jonka lämmin sydän oli palvovalla
rakkaudella ollut kiintynyt häneen, lapsen, joka oli ollut hänen
elämänsä ainoa viaton ilo, ainoa todellinen onni. Se, mitä hänellä oli
jäljellä, oli velvollisuuksia, ulkonaista loistoa, kunnianhimoa, joka
tyydytetyksi tultuaan jätti ainoastaan tyhjyydentunteen, kunnes uusia
vallanhimoisia toiveita nousi sijaan.
Kauan hän tuijotti kuolleeseen pikku tyttöön. Yhtäkkiä häntä
vihlaisi syyttävä ajatus, ettei hänen olisi tarvinnut antaa lasta
luotaan, jollei hän olisi hyljännyt puolisoaan ja jos hän hovielämän
tyhjän loiston sijasta olisi elänyt puolison ja lapsen hyväksi
yksinkertaisessa porvarillisessa kodissa.
Mutta tämä ajatus haihtui yhtä pian kuin oli syntynytkin. Mitä takeita
oli olemassa siitä, että hän olisi toisenlaisissa oloissa voinut
pelastaa lapsensa kuolemasta? Monet lapset kuolevat hellimmiltäkin
äideiltä. Myöskin madame d'Étiolesina hän olisi pannut tyttärensä
luostariin täydentääkseen hänen kasvatuksensa.
Oli käynyt kohtalon isku, jota ei kukaan ollut voinut estää. Hänen oli
kestettävä se vaikeroimatta, niinkuin hän kesti ne muutkin rasitukset,
jotka oli ottanut kantaakseen.
Mutta kun hän nyt vapisevin polvin nousi, tunsi hän, että tuo kuollut
pikku tyttö vei hänen nuoruutensa jäännökset mukanaan kylmään hautaan.
Hän kuivasi kyyneleensä ja silitti kädellään hiuksiaan. Sitten hän
avasi oven ja huusi sisään uskollisen Haussetin sanomaan lapselle
viimeiset jäähyväiset.
* * * * *
Alexandra d'Étioles, joka oli ollut varma herttuakunnasta, haudattiin
suurin juhlallisuuksin ja komeuksin.
Hänet kätkettiin isoäitinsä viereen Vendôme-torin varrella olevan
Kapusiini-kirkon komean hautaholvin siihen osaan, jonka La Trémoillen
herttua oli luovuttanut markiisittarelle Madeleine Poissonin
lepopaikaksi.
Markiisittaren suru koski syvästi kuninkaan sydämeen. Kuningas itki
hänen kanssaan ja koetti lohduttaa häntä kaikilla ajateltavilla
keinoilla. Kuningatar lähetti paashin tuomaan Bellevuehyn
lämminsisältöisen surukirjeen, ja prinsessatkin vakuuttivat
osanottoaan. Ainoastaan dauphin pysyi, kuten aina, syrjässä.
François Poisson joutui niin ankaran surun ja epätoivon valtaan
kadotettuaan rakkaan tyttärentyttärensä, joka oli ollut hänen silmiensä
valo, että hänen terveytensä, joka ei pitkään aikaan ollut enää ollut
hyvä, kovasti huonontui.
Vajaan kahden viikon kuluttua sai Jeanne surra häntäkin, joka monista
loukkaavista ominaisuuksistaan huolimatta oli kuitenkin pohjaltaan
ollut hyvä ja hellä isä.
* * * * *
Jeanne koetti, niin paljon kuin hänen voimansa suinkin riittivät,
päästä irti surustaan voidakseen täyttää ne vaatimukset, joita
kuningas, hovitavat ja hallitsijakumppanuuden velvollisuudet hänelle
asettivat, mutta se jäyti kuitenkin arveluttavasti hänen voimiaan ja
kauneuttaan.
Hänen silmänsä himmenivät paljosta itkemisestä ja kadottivat ihanan
säteilynsä. Näkyi selvästi, että hän laihtui.
Kasvojen kaunis soikio kadotti armaan pyöreytensä. Hänen terveytensä
horjui enemmän kuin milloinkaan ennen. Häntä vaivasi kuume ja yskä. Ne
kiihoittavat lääkkeet, joita hän mistään varoituksista huolimatta taas
rupesi nauttimaan, vaikuttivat ehdottoman vaarallisesti.
Hovissa ei huomattu pitkään aikaan, että hänen täydellinen kauneutensa
oli menossa alaspäin. Hänen loistelias esiintymisensä, suonenisku tahi
joskus kevyt ihomaalaus, joka kirkasti kasvojen väriä, vaikutti sen,
että häntä yhä edelleenkin pidettiin hovin kauneimpana naisena.
Ainoastaan kuninkaalta hän ei voinut salata sitä, mitä mielellään olisi
tahtonut häneltä salata.
Vain hyvin verkalleen Ludvig vieroitti itseään Jeannesta. Päivä
päivältä kasvavin kauhuntuntein Jeanne huomasi, ettei kuningas enää
ollutkaan entinen intohimoisesti vaativa rakastaja. Usein kului
viikkokausia, jolloin hän ei ajatellutkaan käydä Jeannen luona tämän
huoneissa. Jeannea jäyti paha aavistus. Tuskallinen pelko, että hän
kadottaa kuninkaan, vei hänen ajatuksensa sekaisin. Mitä kuningas tekee
silloin, kun ei käy hänen luonaan tavalliseen aikaan? Missä hän on
silloin, kun hän turhaan ja sykkivin sydämin odottaa häntä? Onko hän
tavannut uuden rakastajattaren, joka osaa paremmin kuin hän kuluttaa
kuninkaan aikaa? Vai onko kuningas antautunut vain satunnaisten
viettelysten pauloihin? Onko hän valinnut hienostopiireihin kuuluvan
naisen, joka on ollut kyllin älykäs ja vaikutusvoimainen syöksemään
kenties hänet pois valta-asemasta, vai onko kysymyksessä vain
vaarattomia huvitteluja, joihin kuningas on antautunut, suudelmia,
joita hän poimii tänään unohtaakseen ne huomenna?
Häh ajatteli päänsä puhki. Hän etsi ja tutki turhaan. Ei mitään
silmäänpistävää ollut huomattavissa. Ei kukaan supattanut eikä
kuiskannut mitään.
Mutta hänen selkänsä takana saattoi tapahtua paljonkin! Näinköhän
madame d'Éstrades voittaa pelissä? Onko de Rohanin prinsessa
saavuttanut tarkoituksensa?
Madame du Hausset koetti rauhoittaa häntä. De Brancasin herttuatar,
joka yhä oli hänen uskollinen ystävänsä, läksytti häntä aika tavalla.
Miehet ovat kerta kaikkiaan sellaisia. Heillä on aina omat aikansa.
Rakkauden vilpittömyyteen ei sellainen ylety ensinkään. Mutta jos
markiisitar luulee, että intohimoisuus todellakin on haihtunut, niin
pitää hänen sitä lujemmin ottein tarttua ystävyyteen.
Eikö hänen äitinsä puhunut samalla tavalla?
Jeanne pakotti itsensä ajattelemaan tyynesti. Hänen täytyi voittaa tuo
kuninkaan menettämisen tuskallinen pelko, joka hänestä teki sokean ja
kuuron.
Eihän ollut todistettukaan, että kuningas kävi muiden luona
aistillisine tunteineen, vaikkei hän käynytkään hänen luonaan yhtä
kuumin ja hehkuvin pyytein kuin ennen?
Eikö saattanut olla muita syitä, jotka johtivat kuningasta?
Herttuatar, joka ei ollut ihan samaa mieltä kuin markiisitar, myönsi
hänen kuitenkin olevan oikeassa. Surkean levoton Jeanne oli saatava
rauhoittumaan.
Hän meni vielä pitemmällekin. Hän antoi Jeannelle sen viisaan neuvon,
että tämän on lähdettävä rakastajatarhuoneistosta ja muutettava linnan
alakerrassa olevaan asuntoon, josta kuningas oli usein puhellut hänen
kanssaan, aikoen luovuttaa sen hänelle erityisenä kunnianosoituksena.
Ainoaltaan kuninkaallista sukua olevien prinssien oli tapana asua
siellä.
Satunnaisten seikkojen vuoksi tämä muutos saattoi käydä helposti
päinsä, herättämättä kovin suurta huomiota.
Prinsessat saisivat prinsessa Henrietten jälkeen, joka oli äkkiä
kuollut mätäkuumeeseen, asuttavikseen muita huoneistoja. Kuningas
oli lausunut toivomuksen, että Ayenin herttua puolisoineen asuisi
lähempänä häntä. Oli tullut hetki, jolloin oli toteltava de Brancasin
herttuattaren neuvoa.
Jeannen oli hyvin raskasta ilmaista kuninkaalle se muutos, jota hän oli
ajatellut.
Hänen nousevan loistonsa, Ludvigin hehkuvan rakkauden muistot puhuivat
ylhäällä linnan katonrajassa olevien pikkuhuoneiden jokaisesta
sopesta! Mutta viisaus voitti. Markiisitar tiesi, että hän voittaisi
kuningattaren, prinsessojen, kenties dauphininkin kunnioituksen, jos
vapaaehtoisesti luopuisi kuninkaan välittömästä läheisyydestä ja siten
antaisi heidän väliselle suhteelleen sellaisen leiman, joka ulospäin
näyttäisi pelkältä ystävyydeltä.
Kuningas ei vastustanut ollenkaan tätä aietta, kuten Jeanne oli
puolittain toivonut. Nämä muutokset tapahtuivat Versaillesissa
nopeammin, kuin oli osattu aavistaakaan.
Ayenin herttua ja herttuatar muuttivat La Pompadourin huoneisiin,
prinsessat saivat sen huoneiston, jossa heidän vanhin sisarensa
infantinna oli asunut ennen, Jeanne muutti alakertaan, jossa osa
Toulousen prinssin ja osa Penthièvren herttuan huoneista sisustettiin
häntä varten erittäin komeasti.
Tiesikö Jeanne, kun hän ensi kerran laskeutui levolle kallisarvoiseen
purppurasänkyyn, että markiisitar de Montespan oli muuttanut näihin
loistohuoneisiin juuri silloin, kun Ludvig XIV oli aikeissa mennä
naimisiin madame de Maintenonin kanssa?
* * * * *
Pari kuukautta sen jälkeen, kun Jeanne oli eronnut niistä huoneista,
joihin jäivät niin monet hekumallisten lemmenöiden ja ensimmäisten,
täyttyvää kunnianhimoa tavoitelevien unelmien muistot, kuningas
korotti hänet herttuattareksi ja lahjoitti hänelle taburettioikeuden.
Markiisitar nautti tästä lähtien samoja etuoikeuksia kuin herttuoiden
ja päärien puolisot. Hän söi kuninkaallisen perheen kanssa kuninkaan
juhlapöydässä. Hän istui aamu- ja muissa vastaanotoissa ja kaikissa
seurustelutilaisuuksissa ja päivällisillä tuolilla, jota aina
kannettiin hänen jäljessään.
Hänen ajopeleillään oli esteetön pääsy kuninkaallisen linnan kaikkiin
sisäpihoihin. Hänen osakseen tulivat korkeimmat kunnianosoitukset, mitä
kuningas vain voi antaa.
Jeanne otti ne vastaan hyvin sekavin tuntein. Hän oli liian viisas
ollakseen ymmärtämättä, että hänen korkeampi arvonsa merkitsi ensi
kädessä hyvitystä kuninkaan jäähtyneestä rakkaudesta, että se oli alkua
uuteen vaiheeseen, ystävyyden vaiheeseen.
De Brancasin herttuatar oli neuvonut häntä pitämään molemmin käsin
kiinni ystävyydestä. Tätä neuvoa hän ei kuitenkaan ollut tarvinnut.
La Pompadourin rautainen tahdonvoima auttoi hänet pääsemään tämänkin
muutoksen yli. Raskasta oli taistella, kovat hänen ponnistelunsa ja
monivaiheinen se menestys, jota hän taistelemalla saavutti.
Ehkäistäkseen parjaajien juonet, temmatakseen herjaajien suusta
sanan, ennenkuin se lausuttiinkaan, ja tukehduttaakseen vihollistensa
voitonilon jo alkuunsa hän puhui erittäin tyynesti ja näennäisen
iloisesti muuttuneista suhteistaan kuninkaaseen, esittäen ne
tapahtuneiksi keskinäisen suostumuksen perusteella.
D'Argenson, joka jo näki Pompadourin sijan vapautuneen uutta tulokasta
varten — madame d'Estradesista ei kuitenkaan tulisi sellainen — saapui
kohta uuden herttuattaren esittelyn jälkeen nauraen rakastajattarensa
luo.
"Oletteko kuullut viimeistä uutista, rakas ystäväni? Minä olen sen
tänään kuullut Pompadourin omasta suusta, sen siis täytyy olla totta!
Markiisitar vannoo kaiken pyhän nimessä, ettei nyttemmin hänen ja
kuninkaan välillä ole muuta sidettä kuin ystävyys. Merkiksi uusista,
siveellisistä suhteistaan kuninkaaseen hän on poistattanut Bellevuestä
rakkautta esittävän veistoryhmän ja antanut Pigallen tehtäväksi esittää
hänet omassa persoonassaan ystävyyden jumalattarena."
Molemmat nauroivat ääneen.
"Minä neuvon teitä, rakas ystäväni, että annatte sisarentyttärenne,
kauniin Romanet-Choiseulin, astua niin pian kuin mahdollista kuninkaan
näköpiiriin. Te itse kai olette lopullisesti luopunut?"
Ministeri sanoi tämän ilkkuvan kirpeään vivahtavasti. Kun hänen
asemaansa nähden ei ainakaan tätä nykyä ollut ehdottoman välttämätöntä,
että kuningas ottaisi korviinsa madame d'Estradesin rukoiluja, ja tämä
nainen, saavuttamatta niin kiihkeästi tavoittelemaansa päämäärääkään,
oli mainio urkkija, huvitti häntä nähdä turhamielisen ystävättärensä
hyödyttömiä puuhia.
Madame d'Estrades vastasi ilkeästi virnistäen, mistä hänen rumat
kasvonsa kävivät entistä rumemmiksi:
"Minua huvittaa nähdä, minkä näköiseksi korkean papiston naama venyy."
Kauan ja hyvällä syyllä haudotuista mielipiteistä on vaikea luopua.
Kirkko ei uskonut tahi ei tahtonut uskoa, että mitään muutosta oli
tapahtunut, niin paljon kuin sille yritettiinkin sitä uskotella.
Turhaan Bernis halusi päästä Venetsiasta kotiin haihduttamaan
pienimmätkin epäilyt siitä, ettei kuninkaan ja markiisittaren suhde
ollut viaton. Papisto kävi Pompadourin kimppuun uudestaan hiotuin asein.
Jesuiitta-pater Griffet saarnasi väsymättä ja yhä selvemmin vihjauksia
ajan tapainturmelusta ja paheellisia muoteja vastaan, eikä hän edes
malttanut olla pitämättä kuninkaan läsnäollessa musertavaa saarnaa
aviorikoksesta, ja se tuli kohta yleiseksi puheenaiheeksi kautta koko
Pariisin ja Versaillesin.
Paljoa enemmän kuin jesuiittain viha huoletti Jeannea se seikka, että
kuningas melkein säännöllisesti kuunteli Griffetin saarnoja, vieläpä
löi laimin muuten niin tärkeät metsästysretkensä tai siirsi ne, jottei
vain olisi jäänyt näistä saarnoista osattomaksi.
Kouristavin tuskantuntein hän kysyi itseltään, oliko tosiaankin tulossa
uskonnollinen käänne asioiden kulussa ja oliko kuningas jossakussa
niistä äkkinäisistä mielenmuutoksistaan, joita hänen häilyvä luonteensa
saattoi milloin tahansa aiheuttaa, laskenut raskaan omantuntonsa
papiston käsiin. Kuningatar, dauphin ja varsinkin jesuiitat itse elivät
jo siinä varmassa toivossa, että pater Griffetin oli onnistunut kääntää
kuningas.
Yleinen mielipide iloitsi tästä muutoksesta.
"Hurskaat ovat säästäväisiä", sanottiin, "ja säästäväisyydellä vain
voidaan pelastaa Ranska".
Jeanne suri haikeasti, mutta maailman silmissä hän koetti näyttää
iloiselta.
Hän vaivasi aivojaan päästäkseen perille siitä, miten hän voisi torjua
vaaran, joka uhkasi riistää häneltä kuninkaan jesuiittain puolelle.
Filosofit, joihin hän oli niin varmasti luottanut, eivät
osoittautuneetkaan olevansa hänen valtansa voimakkaita tukia siinä
määrin, kuin hän oli aikaisemmin luullut, varsinkaan sen jälkeen kun
Voltaire oli muuttanut Fredrik II:n luokse Sanssouciin.
Kauan oli tämä filosofi ollut kahden vaiheilla, lähteäkö Ranskasta
ja korkean suosijansa turvista, kunnes viimein se tosiseikka,
ettei kuningas halunnut pidättää häntä, samoin kuin hänen vanhan
ystävättärensä kuolemakin, sai hänet kuitenkin matkustamaan
"raakalaisten ja puoliraakalaisten maahan".
Jeanne tiesi, ettei hän voi kohtakaan, tokkopa enää milloinkaan odottaa
vanhaa ystäväänsä palaavaksi.
Sanssouci ja Preussin kuninkaan ystävällisyys kutkuttivat tavattomasti
tätä turhamielistä miestä. Ne rahalliset edut, jotka muuten kylläkin
säästeliäs hallitsija hänelle soi, tekivät ahnehtivan Voltairen elämän
Preussissa miellyttäväksi. Ranska näkyi häneltä unohtuneen.
Tällöin Jeanne sai apua eräästä tapauksesta, joka yhdellä iskulla
haihdutti kaikki huolet ja murheet, ja josta hurskaiden puolue aivan
varmaan odotti koituvan La Pompadourille kaikkea muuta kuin uuden
voiton.
Pariisissa kuoli madame de Mailly, vanhin ja viimeinen
Nesle-sisaruksista, joiden käsissä niin kauan oli ollut kuninkaan
rakkaus. Madame de Maillyn hellä rakkaus Ludvig XV:een oli ollut
voimakkainta ja itsekkyydestä vapainta, mitä ajatella voi.
"Sellainen La Vallière-luonne", oli Jeanne usein sanonut ivallisen
säälivästi, "joka pyytää olla rakastettu vain oman itsensä tähden."
Ja niin todella olikin. Madame de Mailly ei ollut päässyt kärsimänsä
tappion musertavasta tunteesta, kun kuningas oli kääntänyt
hänelle selkänsä. Vaikk'ei hän ollut La Vallièren tavoin paennut
karmeliittiluostarin turviin, vietti hän kuitenkin luostarimaista
katuvaisen erakkoelämää kaukana kaikista elämän riemuista.
Köyhänhautaus oli ollut hänen viimeinen toivomuksensa.
Odotettiin vain, että tämä kuolemantapaus liikuttavine sivuseikkoineen
lisäisi kuninkaan luuloteltua katuvaisuutta ja tempaisisi hänet irti
syntisestä, tuhlaavasta jalkavaimosta, joka ei osannut ajatella mitään
muuta kuin oman loistonsa lisäämistä.
Mutta odotus oli turha.
Kuningas suri nuoruutensa rakastajatarta vilpittömästi, mutta vielä
enemmän sitä kaukaista aikaa, jolloin hän oli ollut onnellinen vainajan
kanssa. Mutta tärkeämpi kuin hänen surunsa oli se katkera tietoisuus,
että vainaja oli samanikäinen kuin hänkin ja että kuolema ojentelee
kylmää kättään yhtä armottomasti kuninkaita kuin tavallisiakin
kuolevaisia kohden.
Sen sijaan, että hän olisi irtautunut Jeannesta, hän kiintyi tähän
entistä lujemmin. Vain Jeannen luona hän vapautui kuolemanpelosta ja
yksinäisyyden kamalista ajatuksista. Vain Jeannen läheisyys loi elämää
ja unohdusta.
Jeanne ei ollut ainoa, joka huokasi helpotuksesta, kun vaarallinen
murros oli mennyt ohi. Myöskin Lebel alkoi taas hymyillä tyytyväisenä.
Hän ei ollut mielestään ottanut turhaan oppia siitä epäonnistuneesta
yrityksestä, jonka uhriksi joutui pikku luostarityttö.
Jos kuningas tahtoo ihmisenä antautua nautintoihin ja huvitteluihin,
niin eihän hänen tarvinnut tehdä sitä kuninkaana!
Lebel ei ollut salannut markiisittarelta ajatuksiaan, jotka hän oli
osittain ilmoittanut jo Ludvig XV:lle.
Jeanne myönsi tuon nokkelan miehen olevan oikeassa. Niin raskaalta
kuin hänestä tuntuikin, täytyi hänen kuitenkin ottaa lukuun kuninkaan
eroottiset taipumukset. Oli parempi, etteivät ne saaneet tyydytystään
Versaillesin linnassa ja etteivät ne tulleet kuninkaan omalle tilille.
Muuten Jeanne saattoi verrattain helposti päätellä, etteivät ne
naiset, joita Lebel voi käyttää kuninkaan luona jossakin salaisessa
kohtauspaikassa, voisi olla ylhäisten seurapiirien naisia.
Vanhan Hirvipuiston alueelta, joka oli Ranskan kuninkaiden mieluisa
metsästysmaa, oli Lebel keksinyt Saint-Médéric-kadun varrelta, vähän
matkan päästä linnasta, erään pienen kauniin talon, joka piili
metsistyneen pikku puutarhan suojassa.
Kun kuningas, parannuttuaan hurskaista haaveistaan, oli uudestaan
alkanut heittäytyä elämän pyörteisiin, osti eräs hänen salaisista
asiamiehistään tuon pienen talon kohtuullisella hinnalla sen
omistajalta herra Crémeriltä.
Ostajaksi ilmoitettiin herra Vallet, joka oli tekaistu nimi, ja
sennimisenä Ludvig XV päätti kaupan.
Vierustontilla asui Crémerin äiti. Kun hänen talonsa ikkunat olivat
Rue des Tournellesin syrjäkadulle päin, niin ei ollut pelättävissä
uteliaiden silmiä.
Talo oli niin pieni, että paitsi päähenkilöä siihen sopi vain
"kaitsijatar-rouva" ja palvelijatar. Päätettiin, että kuningas käy
Hirvipuistossa puolalaisen aatelismiehen, kuningattaren sukulaisen
nimellä ja että tämä on muka vierailemassa linnassa.
Lebel päivitteli kovasti, ettei hän ollut ennen keksinyt tällaista
piilopaikkaa kuninkaan kuherteluja varten. Ei pikku Yvonne eikä moni
muukaan arka pikku lintu, jonka hän oli siepannut satimeensa, olisi
varmaankaan pujahtanut niin äkkipäätä ja hädissään pakoon, joll'eivät
olisi tienneet olleensa kuninkaallisessa vuoteessa.
Saint-Médérie-kadun 4:ssä kävi kaikki, niinkuin oli laskettukin. Ei
vuotanut ainoatakaan kyyneltä, ei kuulunut ainoatakaan hätähuutoa, ei
esitetty ainoatakaan suunnatonta korvausvaatimusta.
Niin pian kuin joku nuori tyttö tunsi tulevansa äidiksi, toimitettiin
hänet Avenue Saint-Cloudin varrella olevaan synnytyslaitokseen.
Jos lapsi tuli onnellisesti maailmaan, sai se 10—12 tuhannen livren
vuotuisen eläkkeen. Äiti sai tyytyä kymmenen tuhannen frangin
suuruiseen summaan, lähetettiin maaseudulle ja naitettiin siellä.
Ludvig, joka vuosikausia kestäneen rakkauden ja ystävyyden nojalla oli
tottunut ilmaisemaan markiisittarelle kaikki elämyksensä, ajatuksensa
ja tunteensa, kertoili avomielisesti seikkailuistaan pienessä
piilotalossa. Hänen mieleensä ei edes johtunut, miten katkerasti hänen
entisen rakastajattarensa tunteita loukkasikaan, kun hän jutteli sievän
Trussonin pullakasta ruumiista ja sen pienistä kuoppasista tahi kun
hän kertoi, miten hassusti neiti Robert päpätti kamalalla murteellaan
hänen sylissään ja mitä uusia konsteja ja vehkeitä kaunis Armande oli
keksinyt lisätäkseen hekumaa.
Joskus kuningas saapui Jeannen luo myöhään illalla
Saint-Médéric-kadulta palatessaan.
Jeanne kesti sen, mitä ei voinut muuksi muuttaa. Hänen täytyi antaa
kuninkaan kertoa menestyksestään niiden naikkosten seurassa, joihin
hän oli ihastunut. Olihan hän, Jeanne, itse ottanut säännöksi, ettei
häneltä saisi salata mitään.
Eräänä harmaankoleana syysiltana markiisitar istui viluissaan lieden
ääressä. Hän oli kotvan neuvotellut Bernisin kanssa, josta kuningas
oli muutamia kuukausia sitten tehnyt ulkoministerin. Hän oli tuonut
markiisittarelle Wienissä olevalta Choiseuliltä kirjeitä, jotka
sisälsivät tärkeitä tietoja Itävallasta ja Maria Teresialta.
Kaunitz oli niinä kahtena vuotena, jotka hän oli oleskellut Pariisissa
Itävallan lähettiläänä, ensimmäisestä päivästä asti työskennellyt käsi
kädessä markiisittaren kanssa Itävallan ja Ranskan liiton puolesta,
mutta oli saanut väistyä Starhembergin tieltä.
Jeanne mietti juuri erästä uutta kysymystä, joka koski tuota aiottua
liittoa ja josta hän aikoi varhain seuraavana aamuna neuvotella
Starhembergin kanssa, kun kuningas syöksähti huoneeseen.
Mikä onnellinen sattuma! Nyt hän voi heti kertoa kuninkaalle tuoreimmat
tiedot Itävallasta.
Mutta kuningas ei kuunnellut häntä ollenkaan. Hän huusi kiivaasti
madame du Haussetia, joka riensi saapuville pienestä sivuhuoneesta;
siellä hän oli pakissut poikansa kanssa, joka äskettäin oli saapunut
maaseudulta Pariisiin.
"Joutukaa, laittautukaa heti valmiiksi lähtöön, rouva! Teidän täytyy
käydä erään onnettoman luona. Toivon, ettei teillä, markiisitar, ole
mitään sitä vastaan, että rouva du Hausset viipymättä lähtee Avenue
Saint-Cloudille?"
Jeanne ymmärsi heti, mistä oli puhe. Hän hillitsi levollisen
herttaisesti kaikki kapinalliset tunteensa ja kehoitti rouva du
Haussetia tarkoin toimimaan kuninkaan käskyjen mukaan.
Kuningas loi markiisittareen kiitollisen katseen ja suuteli hänen
kättään.
"Te tapaatte Avenue Saint-Cloudin varrelta erään nuoren naisen, joka
kohta synnyttää. Hän on erittäin hienotunteinen olento. Tyttö-raukalla
on kovat tuskat. Häntä ei saa kohdella vanhan totutun tavan mukaan."
"Teidän on oltava siellä niin kauan kuin läsnäolonne on tarpeen
vaatima, Hausset", lisäsi Jeanne.
"Aivan oikein, rakas ystäväni."
"Teidän on myös oltava läsnä kastetoimituksessa", jatkoi markiisitar,
"ja ilmoitettava isän ja äidin nimet —"
Kuningasta huvitti tämä odottamaton huomaavaisuus niin kovasti, että
hän nauroi iloisesti.
"Luulenpa, että isällä on hyvinkin säädyllinen toimi."
"Häntä rakastavat ja palvovat kaikki, jotka todellisesti tuntevat
hänet", lisäsi Jeanne.
Sitten Jeanne meni erään pienen lasikaapin luo ja otti sieltä rasian,
jossa oli jalokivisormus.
Hän antoi sen rouva du Haussetille.
"Antakaa tämä sormus kärsivälle äidille ja sanokaa hänelle, että eräs
ystävä rukoilee hänen puolestaan."
Ludvig sulki Jeannen syliinsä ja suuteli häntä.
"Kuinka hyvä sinä olet!"
Kuninkaan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän itki tänä hetkenä
vilpittömästi, että hänen täytyi tuottaa Jeannelle surua, jonka
tämä kärsi niin tavattoman järkähtämättömästi ja sydämen hyvyyttä
osoittavalla tavalla.
Sitten Ludvig taas ryhtyi osoittamaan sääliään ja huolenpitoaan
tytöstä, joka Jeannen sijasta oli saanut nauttia hänen rakkauttaan.
Hän kiirehti Haussetia lähtemään ja käski häntä ilmoittamaan
synnytyksestä Lebelille aivan heti, kun se oli tapahtunut.
Kohta kamarirouvan lähdettyä Ludvig sanoi hyvästi Jeannelle, suudellen
häntä hätäisesti otsalle. Hän ajatteli taasenkin vain Saint-Cloud-kadun
varrella olevaa tyttöpoloista ja kaikkia niitä riemuja, joita tämä oli
hänelle suonut.
Jeanne oli liikutettu ja murheellinen Ludvigin lähdettyä. Kuninkaan
odottamaton, inhimillinen sääli yhtä uhriaan kohtaan ihmetytti ja
huoletti häntä. Miksi hän ei ollut yhtä hienotunteinen muita kohtaan,
kun heidän raskaat hetkensä olivat tulossa?
Eiköhän vain Lebel ole mennyt sen toimivallan ulkopuolelle, jonka hän
tälle oli antanut? Eihän hänen ollut saatettava kuninkaan luo muita
kuin niitä, jotka syntyperänsä puolesta eivät voisi odottaa erikoista
huomaavaisuutta.
Jeannen luulevaisuus oli niin kärjistynyt, että hän päätti pitää tätä
ilmiötä valppaasti silmällä.
Kenties hän itse sattuisi löytämään jonkun kauniin tytön, nuoren,
hulluttelevan, vaarattoman, jonka mitään pelkäämättä voisi lähettää
Saint-Médéric-kadun varrella olevaan taloon.
Unettoman yön jälkeen hän kiiruhti aikaisin aamulla Starhembergin luo.
Choiseulin tiedonantojen lisäksi oli Bernisille jo aamulla saapunut
uusia. Keisarinna Maria Teresia oli käskenyt kysymään lähettiläältään,
oliko hänen, keisarinnan, viisaampi kääntyä Contin prinssin ja
tämän välikappaleen markiisitar de Coislinin puoleen vai voiko hän
ehdottomasti uskoutua Pompadourille.
Starhemberg, joka tiesi, miten kiintynyt Ludvig XV oli Pompadouriin ja
miten tehoton oli kaikkien muiden kuin markiisittaren vaikutusvalta,
oli jo ehtinyt lähettää vastauksensa Wieniin, ennenkuin markiisitar
saapui hänen luokseen.
Hänellä samoin kuin Kaunitzilla oli kumoamattomia todisteita siitä,
että Pompadour oli hyvin halukas edistämään Ranskan ja Itävallan
salaista liittoa.
Toinen kysymys oli: oliko Pompadour pelkästään välinpitämätön Preussia
ja sen kuningasta kohtaan, vai oliko todellinen viha sukeutunut niistä
kohteliaista tervehdyksistä, jotka Voltaire oli aikoinaan vienyt
Sanssouciin? Starhembergistä tämä näytti paremmin sielulliselta
ongelmalta kuin valtiolliselta kysymykseltä. Hän tunsi olevansa vapaa
kaikesta edesvastuusta. Mutta sukkelapäisenä miehenä hän oli sitä
mieltä, ettei haittaisi perinpohjin kurkistaa liittolaisen aivoituksiin.
Ministeriöissä ja kuninkaan odotushuoneissa kerrottiin miehestä
mieheen, että Voltairen suunnitelma esiintyä viattoman rakastettavana
välikätenä Fredrik II:n ja Pompadourin välillä oli ajan oloon vienytkin
päinvastaiseen tulokseen.
Fredrikin sanottiin maininneen, ettei sellainen mies kuin Preussin
kuningas ollut ensinkään halukas ottamaan huomioon jotakuta demoiselle
Pompadouria, varsinkaan jos hän oli röyhkeä ja unohti, mitä oli velkaa
kruunatuille päille.
Mutta paljon tärkeämpi kuin nämä hataranpuoleiset huhut oli
Starhembergista eräs Voltairen kirje sisarentyttärelleen ja
eroamattomalle seuralaiselleen, madame Louise Denisille.
Lähettiläs oli hankituttanut jäljennöksen tästä kirjeestä eräällä
salaisella asiamiehellään. Tämä kirje, jos Pompadour tunsi sen, oli
aivan varmasti omansa selittämään markiisittaren vihaa Preussin
kuningasta kohtaan.
Mutta tunsiko markiisitar sen? Eikö Voltaire joka ei milloinkaan
saattanut vaaraan tämän aina uskollisen suojelijattarensa suosiota,
olisi mieluummin pitänyt markiisittarelta salassa Fredrikin kaikkea
muuta kuin imartelevaa käsitystä hänestä?
Voltairen kirje madame Denisille — joka Fredrikistä oli mitä ikävin
nainen — oli seuraavansisältöinen:
Kun minä Compiègnessä sanoin jäähyväiset madame de Pompadourille,
antoi hän minun tehtäväkseni viedä Preussin kuninkaalle kunnioittavan
tervehdyksensä; rakastettavammalla ja arvokkaammalla tavalla tuskin
voitanee tehtävää antaa. Hän sovitti siihen kaiken vaatimattomuutensa
ja lisäsi moneen kertaan "jos uskallan" ja "pyydän anteeksi" ja "jos
saan ottaa itselleni sellaisen vapauden Preussin kuningasta kohtaan".
Saattaa tuntua siltä, että olen kehnosti täyttänyt tehtäväni. Miehenä
ja tuntien Ranskan hovin katsantokannan luulin, että tervehdys otetaan
vastaan hyvin. Hän vastasi vain aivan kuivasti: "Minä en tunne häntä."
Starhemberg johti taitavasti keskustelun Voltaireen ja hänen
oleskeluunsa Preussissa. Hän puhui kuninkaasta, tämän huilunsoitosta,
nerokkuudestaan kuuluisasta seurapiiristä ja Voltaire-ihailusta, josta
koitui kunniaa Ranskalle.
Hän puhui kamariherran avaimesta, preussilaisesta ritarimerkistä _Pour
le mérite_, 20,000 livren vuotuisesta apurahasta ja vapaasta asunnosta
ja ylläpidosta, jota Voltaire nautti Sanssoucissa ja Berliinissä.
Markiisitar kuunteli ääneti lähettilään puhetta.
Hän ei väräyttänyt edes silmäänsä. Ei ainoakaan kauniiden, kalpeiden
kasvojen piirre ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen
ruumiinsa ja hermojensa sitkeys oli murtunut, mutta rautainen
tahdonlujuus pysyi pystyssä.
Jeanne aloitti uudestaan keskustelun siitä, missä Starhemberg oli hänet
keskeyttänyt.
"Olisi parasta, herra kreivi, että antaisimme herra de Choiseulin
mahdollisimman pian tulla Versaillesin."
* * * * *
Jeanne käski ajajan viemään hänet Rue de Rivolille. Berryerin
kehoituksesta hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Pariisissa. Tänään hän
ei välittänyt roskaväestä, josta poliisituomari häntä oli varoittanut,
eikä varokeinoista suojellakseen itseään raa'alta väkijoukolta.
Hän oli näet saanut eilisestä saakka kokea liian ankaraa
mielenliikutusta, kun kuningas oli tullut hänen luokseen suoraan erään
rakastajattarensa sylistä.
Hän katseli synkästi eteensä. Hän puri alahuultaan, niin että veri
tirskui. Miksi Starhemberg oli puhellut hänen kanssaan Voltairesta ja
vihatusta Preussin kuninkaasta?
Tahtoiko lähettiläs tahallaan loukata häntä?
Eikö lähettiläs tosiaankaan tiennyt, kuinka murhaavasti tuo Fredrik oli
häntä loukannut?
Mustat hevoset kiitivät eteenpäin pitkin katuja. Lämpimässä
syysauringon paisteessa välkkyi vaunujen tulipunainen peite kuin
punainen veri.
Ihmiset hyökkäsivät ikkunoihin ja juoksivat oville. He irvistelivät ja
puivat nyrkkiä markiisittarelle. Eräästä työmiesjoukosta viskattiin
kivi hänen vaunujensa jäljestä. Keskenkasvuisia retkaleita juoksi
jonkun aikaa vaunujen kintereillä ja huusi mitä rivoimpia herjasanoja
Jeannelle, kunnes hengästyivät. Naiset sylkivät hänen jälkeensä.
Mutta hevoset olivat nopeammat kuin vainoojat.
Jeanne pääsi vahingoittumattomana Rue de Rivolille ja niiden rappujen
eteen, jotka veivät hänen vanhan ystävänsä Boucherin atelieeriin.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hänen otsansa kirkastui.
Maalarin ehtymätön optimismi, hänen rento, aina iloinen puhetapansa
ja virkeä seura, jota melkein alituisesti tapasi Boucherin luona,
houkuttaisi ainakin lyhyeksi ajaksi hänen silmiinsä iloisempia kuvia
kuin ne irvikuvat ja kamalasti irvistelevät kasvot olivat olleet, jotka
eilisestä illasta saakka olivat häntä vainonneet, kun kuningas oli
palannut Hirvipuistosta ja hän itse käynyt Starhembergillä.
Ennenkuin Jeanne ehti avata oveakaan, kuuli hän naurua ja lasien
kilinää.
Hän pysähtyi hetkiseksi etuhuoneen kynnykselle antaakseen katseensa
nauttia siitä värikylläisestä näystä, joka olisi ansainnut ikuistaa
Rubensin siveltimellä.
Korko-ompeleisten Beauvaisin seinäverhojen alla, Lyonin silkillä
päällystetyllä turkkilaisella sohvalla istui Boucher kirjavakuvaisessa
työpuvussaan, jonka kuosi oli venetsialaisen dooginpuvun jäljittelyä.
Nauraen hän piti samppanjalasia erään aivan nuoren, kauniin,
puolialastoman tytön uhkuvilla huulilla.
Kreivi Gontaut ja markiisi Chétard, kaksi tunnettua pariisilaista
elostelijaa, seisoivat nojaten Verbercktin upeisiin puuleikkauksiin,
joiden yläpuolella Boucherin "Kylpevä Venus" ja "Venuksen syntymä"
välkkyivät väriloistossaan, ja katsoivat ahnein silmin puolialastomaan
tyttöön ja niihin suuriin ja pieniin teatteritähtiin, jotka olivat
mukavasti ryhmittyneet mestarin istuimen ympärille ja hänen
jalkoihinsa. Vallattoman omituisissa, osaksi kallisarvoisissa,
osaksi mustalaisten tapaan repaleisissa puvuissa tämä ryhmä muodosti
harvinaisen värileikin. Sormuksilla runsaasti koristettujen sormiensa
välissä he pitelivät suuria tummansinisiä ja kellankultaisia
viinirypäleitä, joista he silloin tällöin poimivat terttuja ja antoivat
niiden kadota maalattujen huuliensa väliin.
Pieni, vallaton seura oli niin omissa oloissaan, ettei se heti
huomannut markiisittaren tuloa.
Boucher, joka istui etuhuoneen ovea vastapäätä, huomasi hänet ensiksi.
Nuorekkaan ripeästi antoi viisikymmenvuotias taiteilija keveän taakan
solahtaa polviltaan ja riensi Jeannea vastaan.
Hän suuteli Jeannen molempia käsiä eikä osannut kyllin kohteliain
sanoin ilmaista iloaan nähdessään markiisittaren vieraanaan.
Herrat kumarsivat syvään, mademoiselle Gauthier, madame Fauvart
ja solakka Goldini, suuren oopperan taiteilijatar, suutelivat
kunnioittavasti markiisittaren kättä.
Muutamat nuorista tytöistä vetäytyivät kainostellen peremmä huonetta,
uskaliaammat suutelivat markiisittaren korko-ompeleisen silkkivaipan ja
laahustavan puvun helmuksia. He toivoivat palkkion ylennystä ja rohkeaa
hyppyä kuorosta solisteiksi.
Nuori, alaston tyttö, jonka Boucher oli laskenut polviltaan, oli
puolittain ujostellen, puolittain keimaillen kietoutunut punaiseen
silkkihuiviin ja katsoi uteliaana kuuluisaa Pompadouria, jonka
hän tunsi vain kahdesta keskeneräisestä Boucherin luona olevasta
muotokuvasta.
Mestari veti tyttösen nauraen lähemmä.
"Ei sinun tarvitse piilotella! Rouva markiisittarella on enemmän
taidekäsitystä kuin kaikilla Ranskan kuolleilla ja elävillä maalareilla
yhteensä. Kyllä hän ymmärtää, mihin sinä kelpaat."
Boucher kohotti punaista silkkihuivia.
"Sallikaa minun, rouva markiisitar, esittää mademoiselle Murphy, pikku
Morfil, joksi me häntä sanomme. Meidän akatemiamallimme nuorempi
sisar. Hänen suonissaan on irlantilaista verta isän puolelta. Hän on
vielä toistaiseksi pieni neljäntoista ikäinen tipu, mutta aikaa myöten
hänestä tulee hyvä."
Boucher loi rakastuneen taileilijakatseen täydellisen sopusuhtaiseen
ruumiiseen, uhkeaan, punaisen vaalahtavaan tukkaan ja sinisiin silmiin,
jotka säteilivät kuin jalokivet.
"Minkä taulun mallina tämä nuori nainen on?"
Boucher nauroi kyynillisesti.
"Rouva markiisitar tietää, että hänen majesteettinsa kuningatar on
tilannut minulta rukouskappeliaan varten 'Pyhän perheen'."
"Kyllä hänen majesteettinsa on siitä puhunut."
"Tämä pieni villikissa on erään henkilön mallina juuri sitä taulua
varten."
Yleinen räikeä naurunremu säesti tätä Boucherin selitystä. Olivathan
malli ja aihe niin erilaisia!
"Näytäpäs nyt, voitko olla muutakin kuin kaunis, Morfil!"
Boucher tempasi pois tyttöä verhoavat vaatteet. Sitten hän kääntyi
herroihin päin.
"Herra markiisi, tehän taidatte olla mainio viulunsoittaja. Ottakaa
minun viuluni ja soittakaa pikku ystävällemme pari tanssinsäveltä.
Jotakin kaunista, Rameauta tai Lalandea. Uudenaikaisina ihmisinä me
olemme Lullin sävelten täysiverisiä kannattajia. Kun rouva markiisitar
on vaivautunut tulemaan tänne, niin täytyy meilläkin olla jotakin
tarjottavaa hänelle."
Boucher taputti käsiään. Kaikki tekivät tilaa ja muodostivat piirin
nuoren tytön ympärille, joka viulun ensimmäisten sävelten kaikuessa
alkoi esittää erästä haavetanssia, paremmin rajua ja alkuperäistä kuin
taiteen sääntöjen mukaista.
Jeanne, joka oli asettunut istumaan turkkilaiselle silkkisohvalle
ruusupuisen seinähyllyn eteen, piti tarkkaan silmällä jokaista
ihastuttavan nuoren tytön liikettä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Mitähän, jos hän lähettää
pikku Murphyn Hirvipuistoon? Vaatteiden kaupustelijan ja rajasuutarin
tyttärenä — tämän oli Boucher selittänyt hänelle — ei tuo tyttönen
liene mitenkään niin häikäisevän älykäs eikä tottunut seuraelämän
tapoihin, että hänestä koituisi vaaraa kuninkaalle. Tällaisia tyttösiä,
jotka eivät olleet saaneet kasvatusta, ei tarvinnut pelätä.
Ensi kerran pitkästä aikaa Jeanne taas hymyili. Niin, hän aikoi matkia
Lebelin ammattia. Tuollainen raisu luonnonlapsi on juuri oikeaa
ainesta Saint-Médéric-katua varten. Nuorena, naiivina, täydellisesti
sivistymättömänä, kauniina ja terveyttä uhkuvana, keimailevana ja
taitavana tanssijana hän askarruttaisi kuningasta jonkun aikaa ja
pitäisi vaarallisia aineksia loitolla.
Kun tanssi oli loppunut ja markiisi lyöttäytyi keskustelemaan
pikku tanssijattaren kanssa, jota hän juotti ja syötti makealla
muskottiviinillä ja konvehdeilla, ja kun teatterinaiset ja kreivi
olivat hyökänneet samppanjan ja herkkujen kimppuun, joita oli pantu
tarjolle viereiseen huoneeseen, vei Jeanne maalarin syrjään.
Koska Hirvipuisto oli jo pitkän aikaa ollut julkisena salaisuutena,
ei markiisittaren tarvinnut, varsinkaan vanhalle ystävälleen, ruveta
puhumaan asiasta kierrellen kaarrellen.
Luulisiko Boucher, että tuo tyttönen antautuu pyydykseen?
"Epäilemättä. Köyhät vanhemmat, joille on siunautunut viisi tytärtä,
ovat varsin kiitollisia rahallisesta hyvityksestä. Murphyn perheen
ainoa omaisuus on heidän tyttäriensä kauneus. Ja se, miten tämä
omaisuus sijoitetaan, on heistä jokseenkin yhdentekevää", lisäsi
maalari kyynillisesti.
"Entä tyttönen itse?"
Boucher viittasi kallisarvoisilla huonekaluilla, aseilla, tauluilla ja
gobeliineilla täytettyyn, melkein piilossa olevaan nurkkaan.
Pikku Murphy lojui yhä edelleenkin Jumalan luomassa puvussa markiisi
de Chétardin sylissä. Nuori elostelija suuteli säännöllisin väliajoin
tyttösen uhkuvia huulia ja vuoroin pisti konvehtipalan hänen
häikäisevän valkeisiin hampaisiinsa.
"_Voilà, madame la duchesse_!"
Jeanne viipyi vielä puoli tuntia atelieerissä. Boucher olisi hyvin
mielellään pyytänyt häntä jäämään malliksi, kun hän nyt vihdoinkin
oli täällä, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi, että markiisittaren
ulkomuoto ei ollut tänään edullinen. Silmät olivat raukeat ja niissä
näkyi yövalvomisen jälkiä, iho oli harmaankelmeä eikä ryhti niin
joustava kuin tavallisesti.
Sentähden tarjoutui tämä tuottelias, aina työniloa hehkuva mies
näyttämään Jeannelle uusimpia taulujaan, hovihenkilöiden muotokuvia ja
paria irstasta, uusimuotiseen tapaan maalattua taruaiheista taulua,
jonkatapainen laatumaalaus kävi hyvin helposti kaupaksi.
Boucher toi näytteille myöskin muutamia luonnoksia siltä ajalta,
jolloin hän oli ollut Karl Vanloon kanssa Italiassa. Ne olivat vielä
kokonaan hänen opettajansa Lemoinen makusuuntaan tehtyjä.
Sitten hän kysyi, miten markiisittaren viimeiset kaiverrukset olivat
edistyneet. Markiisitar tunnusti, että hän oli alkanut jäljentää
muutamia Boucherin Molière-julkaisuun tekemiä kuvia ja aikoi yrittää
erästä Watteaun juhlaa esittävää oivallista maalausta.
"Kaikki vain tietysti harjoittelun vuoksi."
Mutta hänen sanansa tuntuivat hajamielisiltä, ja niiden taulujen
ylitse, jotka Boucher oli pannut hänen nähtäväkseen, hän näki pikku
Murphyn, joka väsyneenä ja kylläisenä oli pyörähtänyt käppyrään kuin
pieni murmelieläin ja nukahtanut silkkisohvalle.