Ulkona hymyili kevät.
Ikkunan ääressä työhuoneessaan, joka oli puutarhaan päin, istui Jeanne
kaivertamassa vaakunaa veli Abelille, tulevalle Marignyn markiisille.
Hän oli hieman hajamielinen eikä oikein tyytyväinen työhönsä, joka ei
näyttänyt tuottavan erikoista kunniaa hänen opettajalleen Guaylle eikä
ehkä saavuttavan Boucherin hyväksymistä.
Hän kuuli jotakin kolinaa ovelta ja käänsi päätään. Aivan kuin hänen
itsearvostelunsa kutsumana oli Boucher ilmoittanut tulonsa.
Jeanne kavahti ylös ja ojensi molemmat kätensä lakeijan takana
tulevalle maalarille.
"Te tulette kuin kutsuttuna, _cher maître_!" huudahti hän nopealla
vilkkaalla tavallaan. "Saatte allekirjoittaa sen hylkäävän tuomion,
jonka minä itse jo olen langettanut."
Boucher astui pöydän ääreen ja vilkaisi työhön.
"On totta, että te olette saanut aikaan parempaakin, markiisitar. Se
johtuu kenties myös aiheesta. Minä olen ottanut mukaani pari lehteä,
jotka varmaankin kiihoittavat teitä paljoa kiitollisempiin tehtäviin."
Hän pani pöydälle salkun ja istuutui vastapäätä Jeannea, työntäen
syrjään erään Sèvres-maljan, joka oli täpötäynnä jasmiineja, syreenejä
ja ruusuja.
"Teidän omia piirroksianne, sepä ei olisi paha! Sillä te itse sittenkin
olette paras oma kaivertajanne."
Boucher ravisti päätään.
"Demarteau tekee yhtä hyvää työtä, jollei parempaakin. Hänen
piirroksiaan ei voi erottaa alkuperäisistä."
"Saattaa olla, mutta hän ei missään tapauksessa vedä vertoja teille",
arveli markiisitar rakastettavasti.
Boucher nauroi.
"Sitä, että minun on maalattava viisitoista tuntia vuorokaudessa ja
sitten itse kaiverrettava kupariin, ei voi kukaan vaatia minulta tai
saa minua tekemään, ei edes Euroopan kaunein nainen, toisin sanoen
madame la marquise de Pompadour."
Boucher avasi salkkunsa ja työnsi Jeannen käteen kaksi paperilehteä.
"Minun muotokuvani!"
"Niiltä ihanilta päiviltä, markiisitar, jolloin teillä oli enemmän kuin
nyt aikaa uskollisimmalle vasallillenne."
Markiisitar löi häntä kevyesti olkapäähän timanttikoristeisella
viuhkallaan, joka oli kaivertimen ja kuparilevyn vieressä, ja sanoi
puolittain keimaillen, puolittain alistuvasti:
"Tehän tiedätte, etten minä kykene niinkuin tahtoisin."
Sitten hän otti Demarteaun piirroksen ja katsoi muotokuvaansa.
Hän nyökkäsi ihaillen.
"Te olette oikeassa, tämä on mestariteos. Hänen uusi tekotapansa
ansaitsee ihmettelyä. Häneltä voi oppia paljon. Entä tämä?"
Hän otti toisen paperin, punaliitupiirustuksen, ja avasi sen.
"Ahaa, teidän alkuperäinen piirustuksenne!"
Boucher kavahti ravakasti pystyyn ja asettui markiisittaren taakse.
"Minun alkuperäinen! Maalaus — tietysti —!"
Sitten hän nauroi ääneen.
"Siinä näette suuren, uuden voiton. Totta puhuen saa Demarteau
osittain kiittää siitä Louis Bonnetia. Hän on näet kehittänyt uuden
värikynällisen kaiverrustekniikan täydellisyyteen."
Boucher istuutui taas markiisittaren eteen ja nautti hänen
ihmettelystään ja ihailustaan.
"Niin, olemme astuneet pitkän askeleen eteenpäin. Tällä
jäljennystavalla on suuret tulevaisuudenmahdollisuudet taidekaupan
alalla, se on arvaamattoman tärkeä edistysaskel, joka takaa
kuvaamataiteiden levenemisen kaikkiin kansankerroksiin."
"Olette ehkä oikeassa", sanoi Jeanne. Hän piti vielä kädessään tuota
kaunista paperia, joka näytti aivan alkuperäiseltä. "Varsinkin kun
maalari itse saa valvoa kaivertajiaan."
"Tietysti se on tärkeintä, että kaivertajat osuvat maalarin erikoiseen
tekotapaan. Kerran kerroin teille, että minä aivan nuorena poikana
näin Watteaun piirtävän. Silloin oli minun korkein pyrkimykseni ja
ainoa ajatukseni jäljitellä häntä kuparilevyille ja kankaalle. Minä en
ollut ainoa, jolla oli sama kunnianhimoinen halu. Sen omaksuivat monet,
etenkin ammattikaivertajat. Siihen aikaan kaiverrettiin Watteauta ja
vain Watteauta. Jokainen yritti niin uskollisesti kuin mahdollista
mukailla hänen tekotapaansa, ja nämä yritykset ja ne edistysaskeleet,
jotka silloin saavutettiin, ovatkin oikeastaan panneet alulle Ranskan
kaivertamistaidon loistokauden."
Jeanne oli kuunnellut tarkkaavaisesti maalaria, yrittämättä kertaakaan
keskeyttää häntä. Hänellä oli ollut harvoin tilaisuus puhella tämän
kanssa kahden kesken, ja perin vilkas maailmanmies oli harvoin halukas
syventymään mihinkään vakavampaan keskusteluun.
Tänään hän ei näyttänyt tahtovan puhua mistään muusta kuin taiteestaan.
Hän pani molemmat paperit takaisin salkkuunsa ja otti sieltä erään
uuden piirroksen, jonka ojensi markiisittarelle suoraan työpöydän yli.
"Minä tahtoisin antaa teille erään tehtävän, joka soveltuu teidän
taiteilijaluonteellenne paremmin kuin vaakunaoppi. Minä näet olen
aivan varma siitä, markiisitar, että teidän kaivertimenne luo pienen
taideteoksen."
Jeanne katsahti häneen iloisin silmin.
"Jos molemmat opettajani ovat minulle esikuvana, niin kai se käy,
joll'eivät vain kaikki hyvät hengettäret äkkiä hylkää minua. Tämähän on
piirros teidän Amoristanne, jonka mukaan Guay on leikannut karneolinsa
syvennettyine kuvioineen?"
Boucher nyökkäsi ja nousi lähteäkseen.
"Minulla ei, ikävä kyllä, ole enää aikaa, rakkakin markiisitar. Mallit
odottavat. Ryhtykää nyt vain iloisesti työhön! Kyllä se onnistuu.
Milloin saan odottaa teitä istuntoon?"
"Toivottavasti ensi viikolla."
Boucher suuteli Jeannen kättä, joka hänestä oli kauniin naiskäden
ihanne, ja saatatti itsensä lakeijalla vaunuihinsa.
Jäätyään taas yksikseen Jeanne istui hetkisen ajatuksissaan ja katseli
uutta tehtävää, joka tuntui hänestä erinomaisen houkuttelevalta. Sitten
hän aukaisi ikkunan ja katsoi alas puistoon, josta kuului raikkaita
lapsenääniä hänelle asti.
Ne kuuluivat viikunapuutarhan takaa, missä Alexandra leikki nuoren
Lucin herttuan, madame de Vintimillen pojan kanssa.
Jeanne katseli hetken aikaa kauniita lapsia ja hymyili. Uudestaan
heräsi hänessä halu ja toivo yhdistää nuo lapset pariksi — kuninkaan
poika ja hänen tyttärensä!
Mikä uusi voitto!
— Minun lapsenlapsistani tulee sekä minun että kuninkaan näköisiä. Tämä
liitto, jonka minä vielä kerran saan nähdä, on elämäni onni. —
Näin hän oli usein ajatellut. Mutta nyt eivät hänen ajatuksensa olleet
kokonaan kiintyneet tähän toivomukseen.
Boucher oli hyvin virkistävästi vaikuttanut hänen mielialaansa,
mutta kun taiteilija oli mennyt, vaipui hän uudestaan levottomiin
ajatuksiinsa.
Hän kuunteli myötäänsä sisähuoneisiin päin, eikö kuningas kohta
kuuluisi tulevan.
Ludvig oli tänä aamuna palannut väsyneenä ja alakuloisena
Versaillesista ja vähän aikaa puistossa käveltyään käynyt nukkumaan.
Mutta Jeanne tahtoi saada hänet hyvälle tuulelle, sillä paitsi
avioliittosuunnitelmaa hänellä oli sydämellään eräs toinenkin
asia, josta oli parempi keskustella Bellevuen hiljaisuudessa kuin
Versaillesissa.
Jeanne katsoi ajatuksissaan eteensä. Yhteen vetäytyneet kulmakarvat,
nenän yläpuolella oleva ryppy ja vakava ilme hänen kasvoillaan
vaikuttivat, että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Rasittava
työskentely viime vuosina, raskas tehtävä mukautua kuninkaan
alituisesti vaihteleviin mielialoihin ja lakkaamaton äänetön taistelu
kaikkia vastustajia vastaan olivat jättäneet näkyviä jälkiä.
Hän kavahti levottomana seisaalle ja käveli edestakaisin huoneessa.
Eräs uusi ajatus, joka oli askarruttanut hänen aivojaan jo useita
kuukausia ja jolle hän vihdoinkin tahtoi saada kuninkaan kallistamaan
korvansa, piti häntä kuumeisessa jännityksessä.
Se koski sen jalon työn jatkamista, jonka Ludvig XIV oli madame de
Maitenonin vaikutuksesta pannut alulle Saint-Cyrissä, nimittäin
Invalidi-palatsin suurentamista.
Jeanne oli jo laatinut päässään valmiiksi suunnitelman sotakoulua
varten sodassa kaatuneiden tahi virassa vahingoittuneiden upseerien
pojille. Hän oli vanhojen ystäviensä Pâris-veljesten kanssa
seikkaperäisesti keskustellut tästä aikeesta, ja se oli paljoa
lähempänä hänen sydäntään kuin moni muu asia, josta hän huolehti.
Hän oli lähettänyt Pâris-Duverneyn Saint-Cyriin tutkimaan
Invalidi-palatsia. Hän oli kehoittanut tätä yksissä neuvoin hänen
veljensä kanssa tiedustelemaan sopivaa paikkaa; Gabrielin kanssa,
johon hän ehdottomasti luotti jo tämän isän ja isoisän tähden, hän
oli perinpohjin puhellut rakennussuunnitelmista. Mutta mitäpä hyötyä
kaikesta tästä on, jollei kuningas suostu hänen ehdotukseensa?
Jeanne istui taas ikkunan eteen ja kumartui katsomaan siitä ulos.
Lapset kävelivät käsikkäin. Ihastuttava pari. Kaunis poika oli ilmetty
isänsä.
Käsi laskeutui Jeannen olkapäälle. Kuningas oli tullut.
Hän näytti nukkuneen tarpeekseen, oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.
Jeanne aikoi pyytää Ludvigia ryhtymään heti työskentelemään hänen
kanssaan. Mutta Ludvig keskeytti hänet samassa ja ilmaisi haluavansa
lähteä kävelemään puistoon.
— Olkoon menneeksi, — ajatteli Jeanne, — ensiksi siis tyttäreni onni ja
sitten sotakoulu! Eihän järjestys paljoa merkitse. —
Jeanne vei kuninkaan viikunapuutarhaan ja huomautti hänelle lapsista.
Nämä istuivat vierekkäin penkillä, pistivät nauraen ja ilakoiden
tuoreita hedelmiä toistensa suuhun ja söivät lisäksi vehnäleipää ja
makeita korppuja, joita hovileipuri oli käynyt heille tuomassa.
"Heistä tulisi kaunis pari, sire. Eikö teidän majesteettinnekin ole
samaa mieltä?"
Kuningas meni lasten luo mitään vastaamatta. Hän rupesi kujeilemaan
Alexandran kanssa.
Poikaansa hän ei katsahtanutkaan. Hän tarttui kauniin tyttösen
ruskeihin kiharoihin, sieppasi häneltä viikunat ja pisti ne omaan
suuhunsa.
Jeanne yritti vielä kerran kääntää kuninkaan huomion pikku herttuaan,
jonka koko olento samoin kuin kasvot ilmeisesti muistuttivat kuningasta.
"Katsokaapa, teidän majesteettinne, luulisi näkevänsä edessään hänen
isänsä. Ottakaa hänet syliinne, sire. Hän on tosiaankin hyvin suloinen."
Ludvig hymähti ivallisesti.
"En tiennyt, että olette niin tuttu kreivi Lucin kanssa. Mutta jos otan
jonkun syliini, niin tahdon ainakin alkaa neidistä."
Alexandra lensi kiltin sedän kuninkaan kaulaan. Pikku herttua sai
tyytyä vain kylmään syleilyyn.
Jeannen silmiin kihosi kyyneliä. Hän tiesi, vaikkakaan ei tuntenut eikä
osannut arvata syitä, että kun kuninkaan kylmä ja virallinen puoli tuli
näkyviin, silloin ei hänen itsepäisyydelleen mahtanut mitään.
Jeanne heitti sikseen avioliittosuunnitelman, mutta häntä ei myöskään
haluttanut tänään puhua sotaopistostaan.
Hän tarjosi kuninkaalle hienon päivällisen, jossa päätekijöinä olivat
_truite du lac de Genève_ ja _omelette royale_ eikä yrittänyt saada
häntä jäämään luokseenkaan, kun kuningas kohta aterian päätyttyä käski
toimittamaan vaununsa, vaan huokasi helpotuksesta kuullessaan vaunujen
vyöryvän pois.
Suuttuneena itseensä Ludvig heittelehti puoleen ja toiseen vaunujen
patjoilla. Hän ei voinut käsittää, miksi oli niin alakuloinen.
Madame de Vintimillen poika ja Jeannen tytär, ei, sitä hän ei tahtonut.
Alexandra, josta hän sydämestään piti, ei saanut hänen eläissään
muistuttaa hänelle niistä seikoista eikä niistä henkilöistä, jotka
mieluimmin saivat olla unohduksissa. Mutta eihän ollut ensinkään
tarpeellista loukata markiisittaren tunteita kylmällä ivalla. Hän oli
ollut hyvin iloissaan päästessään Bellevuehyn. Nyt hänen täytyi palata
sieltä kotiin saamatta vähääkään mielenhauskuutta.
Versaillesissa häntä odotti parhaimmassa tapauksessa mitä julmin
ikävystyminen. Yvonnesta ei ollut enää pitkään aikaan ollut puhetta.
Hän oli ollut vain muutamien päivien huvi. Eikä se itse asiassa ollut
mitään huviakaan, sillä luostaritytön kyyneleet ja tuska lankeemuksesta
olivat haihduttaneet lyhyiden hetkien nautinnon.
Lebel oli vienyt tytön viikon kuluttua maaseudulle erään sukulaisensa
luo, joka oli tottunut tällaisiin arkaluontoisiin toimiin.
Äkkiä kuningas itse katkaisi synkät ajatuksensa.
"Takaisin", huusi hän ajajalle, "ja anna mennä minkä hevoset jaksavat!"
Jeanne ei ollut uskoa silmiään, kun kuningas vajaan puolen tunnin
kuluttua saapui takaisin Bellevuehyn.
Hän hymyili kuninkaalle, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt ennemmin
itkeä kuin nauraa.
"Mikä iloinen yllätys, sire."
Ludvig vei hänet nopeasti sisälle ja suuteli häntä.
Lapsista kuningas ei puhunut. Mutta hän istuutui Jeannen
kirjoituspöydän ääreen ja sanoi rakastettavasti:
"Sinä tahdoit työskennellä yhdessä minun kanssani. Minä olen valmis."
Silloin Jeannekin sai takaisin hyvän tuulensa.
Nopeasti ja selvästi, vilkkaalla ja perinpohjaisella tavallaan hän
selitti sotaopistoa koskevan ehdotuksensa.
Tuntiessaan tarvetta korvata Jeannelle myttyyn menneen
naimasuunnitelman, Ludvig osoitti suurempaa lämpöä, huomiota, jopa
päättäväisyyttäkin kuin tavallisesti, kun nyt tuli puheeksi uuden
koulun perustaminen.
Hän näytätti itselleen Gabrielin piirustukset ihanine majesteetillisine
julkisivuineen, luki Pâris-Duverneyn raportit ja kustannusarvion ja
lupasi muutamien päivien kuluttua käydä Pâris-veljesten ja veli Abelin
kanssa katsomassa sitä paikkaa, mihin rakennus aiottiin sijoittaa.
Myöhään samana iltana markiisitar kirjoitti Pâris-Duvernaylle, että hän
oli saanut kuninkaan suostumaan suureen yritykseen.
Alexandran naimiskaupan suhteen hän pian yhtyi erääseen toiseen,
joskaan ei niin loistavaan ehdotukseen kuin edellinen oli.
Chaulnesin herttua, joka oli hänen uskollisimpia kannattajiaan, lupasi
hänelle poikansa, Pecquignyn herttuan, niin pian kuin Alexandra täyttää
neljätoista vuotta. Avioliittosopimuksen allekirjoituksen tapahduttua
nuori tyttö saisi aateliston keskuudessa vallitsevan tavan mukaan
palata vielä L'Assomptioniin, kunnes saavuttaisi avioliiton lopullista
päättämistä varten vaadittavan iän.
Sillä välin herttua lupasi hankkia pojalleen jonkun sellaisen edullisen
viran, jonka Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläinen voi hyvällä
syyllä toivoa saavansa.
Alexandra herttuattarena! Se oli markiisittaren kunnianhimoisten
toiveiden korkein päämäärä!