Ensi kerran elämässään ei ovela monsieur Lebel tiennyt, mitä tehdä tai
olla tekemättä.
Äskeisenä ensimmäisenä iltana Bellevuessä hän oli lujasti päättänyt
ryhtyä erääseen toimeen, joka oli ollut hänen asianaan ennen kuninkaan
käsittämättömän pitkäaikaista rakkautta madame de Pompadouriin,
toimeen, jota hän oli erittäin halukkaasti harjoittanut useita kertoja
vuodessa, toisinaan myös useita kertoja kuukaudessa, vieläpä useita
kertoja viikossakin.
Kuninkaan äkkiä elpynyt hyvätuulisuus ja se seikka, että Lebel sai
useammin jäädä kotiin kuin päästä Bellevuehyn, sekä markiisittaren
uudestaan terveeltä ja onnelliselta näyttävä ulkomuoto olivat
saattaneet hänet kahden vaiheille.
Turhaan hän oli kääntynyt madame du Haussetin ja tohtori Quesnayn
puoleen. Kumpikin näistä oli ja pysyi sietämättömän salamyhkäisenä.
Monsieur Binet, joka muuten oli varsin avulias virkaveli, oli antanut
aivan jyrkästi kieltävän vastauksen.
Hän ei voinut millään muotoa unohtaa piispan ripitystä eikä hänen
korkeutensa dauphinin ynseyttä, jota oli kestänyt kuukausittain.
Sisimmässään Binet oli ylpeä aikaansaamastaan. Hän paistatti päivää,
joskin tarpeellisen loitolla, tuon Pompadourin sädekehässä, jonka
ensimmäiset askeleet Hôtel des Chèvresistä hän niin taitavasti oli
opastanut Versaillesiin, mutta hän oli päättänyt kerta kaikkiaan
karttaa joutumasta minkäänlaisiin juoniin. Hän menetteli kuten
kuningas, joka ennen kaikkea tahtoi olla rauhassa.
Lebel oli ajatellut tutkistella madame d'Estradesia. Mutta hän oli
kohta taas luopunut tästä ajatuksesta. Tämä nainen, joka oli sielunsa
syvintä sopukkaa myöten kavala ja valehteleva, olisi vain sanonut sen,
mikä soveltui hänen omiin ja ministerin salavehkeisiin.
Mutta Lebel ei tahtonut antaa johtaa itseään harhaan eikä panna
vaaranalaiseksi kuninkaan luottamusta.
Hän tutki innokkaasti herransa kasvonpiirteitä. Jos ne olivat jurot
ja äreät, niin se ei vielä merkinnyt että aiheena olisi ollut välien
kylmeneminen markiisittareen.
Oli olemassa muitakin syitä otsan rypistämiseen. Pariisissa ja
maaseuduilla kuului kovaäänistä napinaa. Bellevue ja Sèvres olivat
antaneet siihen uutta yllykettä.
Pilkkakirjoituksia ja ivakuvia ilmestyi ehtimiseen.
Parlamentti kokosi myötäänsä uusia vaikeuksia kuninkaan tielle.
Ministerejä ei saatu vetämään yhtä köyttä. Jesuiitat eivät
ainoastaan lietsoneet uskonnollisen vihan tulta, vaan herättivät yhä
kiusallisempaa huomiota myöskin kauppapoliittisessa suhteessa. Kulki
omituisia huhuja heidän Martinique-saarella olevasta kauppahuoneestaan,
jonka he olivat perustaneet muka lähetystyön turvaamiseksi ja joka
yhä enemmän veti puoleensa kaikki tavarat, mitä läheiset Länsi-Intian
saaret tuottivat.
Pompadour oli oikeassa, kun hän halusi päästä heidän kimppuunsa.
Hän oli saartanut Bellevuen rautarenkaalla, jota ei yksikään mustakaapu
uskaltanut murtaa.
Herra Lebel tarttui nenäänsä. Tuo Bellevue oli haitallinen tekijä,
joka vaikeutti hänen laskelmiaan. Versaillesissa vakinaisesti asuessa
tahi matkoilla ollessa, jolloin hän aina saattoi kuningasta, olisi
huomioiden ja johtopäätösten teko melkoista helpompi.
Nyt kuningas oli useina päivinä kohta päivällisen jälkeen palannut
Bellevuestä Versaillesiin entistä umpimielisempänä.
Lebelistä hän tuntui taas samanlaiselta tuppisuiselta, ikävystyneeltä
Fleury-oppilaalta, jollainen hän oli ollut silloin, kun Lebel oli
tullut hänen palvelukseensa. Hänen kanssaan ei voinut ensinkään
keskustella. Öisin hän heittelehti levottomana edestakaisin sängyssään,
puheli itsekseen ja huokaili, soitti myötäänsä ja pyysi makeisia,
korppuja ja limonaatia. Ehkäpä Lebelin aika olikin tullut!
Kamaripalvelija istui etuhuoneessa ja antoi ajatustensa vapaasti toimia.
Olihan lähettyvillä se vaaleanpunertavatukkainen pikku ompelijatar,
Dagén tyttärentytär. Pikkuinen, pirteä olento, jolla oli ihastuttava
vartalo ja mitä sievimmät pikku jalat. Mutta hän oli liian lähellä
hovia sieur Dagén tähden. Kielikellot saisivat vettä myllyynsä, ja
Pompadourhan näki sekä seinien että ovien läpi.
Entä Lise Breton, hänen pesijättärensä tytär?
Ei, hän oli liian kömpelö ja jokapäiväinen käytökseltään.
Pikku Babette? Hän taas oli liian laiha ja latuska kuin lauta!
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin! Hän oli tänä pitkänä
väliaikana kokonaan vieraantunut toimestaan.
Juuri kun Lebel oli lähtemäisillään makuuhuoneeseensa, joka oli
kuninkaan makuuhuoneen vieressä, johtui hänen mieleensä uusi ajatus.
Hän muisti, että hän oli linnan lähistöllä usein tavannut erään nuoren,
kauniin Saint-Cyrin luostarikoulua käyvän tytön; tämä oli juuri sitä
laatua, joka miellytti kuningasta. Neitonen kulki aina unelmiinsa
vaipuneena. Hänen houkuttelemisensa linnaan ei kai olisi kovin vaikeaa!
Seuraavana aamuna, niin pian kuin kuningas oli noussut ylös, alkoi
ovela Lebel koettaa onneaan. Hänellä oli tosiaankin hyvä onni. Aivan
kuin sattumalta hän kohtasi kauniin tyttösen sillä metsätiellä, jolla
hän usein ennenkin oli hänet tavannut.
Lebel puhutteli tyttöä kohteliaasti ja esitti itsensä.
Kun tyttö kuuli, että herra Lebel oli kuninkaan lähimmän seurueen
jäseniä, suurenivat hänen ihanat, lempeät silmänsä. Tuhansia kysymyksiä
tulvi raikkailta huulilta ja hän pyysi innokkaasti saada vain kerran
nähdä kuninkaan, Ludvig rakastetun, kasvoista kasvoihin.
Lebel hymyili ystävällisesti ja arveli armollisesti, ettei pyyntöä
liene mahdoton täyttää.
"Voi, hyvä herra, kuinka se voisi käydä päinsä? Kuinka voi sellainen
tyhmä ja mitätön tyttö kuin minä olen saada nähdä kuninkaan?"
Lebel tarkasteli tyttöä hyvillä mielin. Hän oli niin nuori ja suloinen
kuin viaton karitsa. Tuollaisella epäilemättä saisi aikaan yllättävän
vaikutuksen. Pitemmittä arveluitta hän pyysi tyttöä tulemaan linnaan
jonakuna lähi-iltana. Tyttö hätääntyi ja rupesi vastustelemaan. Silloin
pisti kavalan ketun mieleen sanoa, että tytön on käännyttävä kuninkaan
almujen antajan puoleen ja pyydettävä tältä avustusta Saint-Cyrin
luostarin uutta, tekeillä olevaa alttaria varten. Kaiken muun tyttö
saa jättää hänen huolekseen. Hän kyllä pitää huolen siitä, että tyttö
silloin saa nähdä kuninkaan.
Nuori tyttö punehtui ja lupasi tulla. Kiitollisena hän suuteli
sellaisen herran kättä, joka oli luvannut täyttää hänen elämänsä
korkeimman toivomuksen.
Iltapäivällä kahden päivän kuluttua Yvonne Fouquet ilmestyi sykkivin
sydämin Versaillesin linnan pihalle. Luostarissa oli häntä hyvästelty
tuhansin lämpimin toivotuksin hänen hurskaan tehtävänsä onnistumista
varten.
Hän pääsi esteettömästi vahtien ohi, jotka naureskellen kurkistelivat
hänen jäljestään. Eräs paashi osoitti hänelle tien niihin huoneisiin,
joita tuo ystävällinen herra siellä metsässä oli häntä neuvonut
kysymään. Muuan linnanvirkailija, jolla oli komea univormu, katsoi
häneen rumasti irvistäen ja vaihtoi omituisen hymyileviä katseita parin
ohi kulkevan upseerin kanssa; sitten hän avasi tytölle erään oven,
joka vei kapeaan, heikosti valaistuun käytävään. Tässä käytävässä hän
vihdoin tapasi ystävällisen, metsässä kohtaamansa herran.
Joskin Yvonne tähän asti oli vavissut levottomuudesta ja
neuvottomuudesta, tarttui hän nyt luottavasti oppaansa käteen.
"Tulemmeko nyt hänen majesteettinsa almunantajan luo?"
Lebel hymyili metsähiiden hymyä.
"Minä vien teitä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, olkaa varma siitä!
Seuratkaa vain minua, neiti Fouquet, ja tehkää niin kuin minä teille
sanon."
Yvonne nyökkäsi mitään vastaamatta. Annettaisiinkohan hänelle
alttarirahoja? Saisikohan hän nähdä kuninkaan?
Pitkä käytävä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Vihdoin se päättyi parin
askeleen portaisiin; niiden yläpuolella näkyi ovi, jonka hänen oppaansa
aukaisi.
Himmeä valo tulvahti häntä vastaan.
Yvonne katseli ympärilleen suurin silmin. Hän huomasi olevansa
nelikulmaisessa, tummalla tammella sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden
ja ovien eteen oli laskettu vihreät silkkiuutimet. Katosta riippui
kultavitjoissa monihaarainen kynttiläkruunu, jossa paloi vain muutamia
kynttilöitä.
Ystävällinen herra pyysi Yvonnea istumaan kimaltelevalla
brokaadikankaalla verhotulle sohvalle ja odottamaan siinä hetkisen; hän
lupasi tulla kohta takaisin ja tuoda mukanaan almunantajan.
Tuska ja hätä valtasi taas nuoren tytön, niin pian kuin hän jäi
yksikseen outoon huoneeseen.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa ja pyhää neitsyttä suomaan
menestystä hänen hurskaalle aikomukselleen. Hän ei mahtanut sille
mitään, että hänen silmänsä rukoillessa levottomasti pälyivät sinne
tänne huoneessa.
Eräässä syvennyksessä hän huomasi sängyn, jonka yläpuolelle oli
laitettu komea, kullattu valtaistuinkatos. Sen vihreäsamettisia uutimia
pitivät kiinni kultaiset jalopeurankynnet. Uuninhyllyllä olevasta
kellosta, joka oli tehty hienon hienoista porsliinikukista, kuului
seitsemän heleää lyöntiä.
Yvonne säikähti. Viimeistään kello kahdeksan hänen piti joutua takaisin
luostariin. Mitähän sanoo sisar Beatrice, joka tällä viikolla on
vahdissa? Silloin hän äkkiä kuuli keveää kolinaa. Eräs vihreiden
silkkiverhojen takana oleva ovi avautui.
Kookas, majesteetillinen haamu, jolla oli tumma samettipuku, astui
sisään. Kynttilöiden valossa välkkyi sininen silmäpari, joista Yvonne
oli uneksinut jo lapsena. Täynnä pyhää vavistusta hän vaipui polvilleen
kuninkaan eteen.
Ludvig loi kuuman, intohimoisen katseen nuoreen, kukoistavaan olentoon
ja ihaniin, kainoa ihastusta hehkuviin pikku kasvoihin.
Lebel ei todellakaan ollut puhunut liikoja!
Kuningas nosti tytön ylös, puristi häntä hetken rintaansa vasten ja
kantoi sitten sänkyyn kultaisen valtaistuinkatoksen alle.
Odotuksesta hehkuen hän vetäisi syrjään raskaat samettiuutimet. Hänen
ahneet suudelmansa tukehduttivat lapsiraukan kauhunhuudot. Pikku
luostaritytön kohtalo oli käynyt toteen.