Charles Guillaume d'Étioles oli harvinainen poikkeus kevytmielisen
ja ruokottoman aikansa miehistä. Hän oli niitä, jotka eivät voineet
unohtaa. Siitä pitäen kun Jeanne oli lähtenyt hänen luotaan, hän oli
kokonaan mennyttä miestä.
Turhaan hän koetti taistella siihen naiseen kiintyneitä tunteitaan
vastaan, joka maineen ja loiston vuoksi ja rajattomasta kunnianhimosta
oli hänet hyljännyt. Turhaan hän vetosi ylpeyteensä. Jeannen kuva oli
niin viehättävän kaunis, ettei hän voinut riistää sitä rinnastaan.
D'Étiolesin elämä oli käynyt hyvin yksinäiseksi. Hän karttoi niitä
harvoja ystäviä, jotka surkuttelivat häntä, yhtä itsepäisesti kuin
sitä suurta ystäväpiiriä, joka sanoi häntä narriksi, kun hän ei voinut
unohtaa sitä, että oli kadottanut moisen Pompadourin, eikä nauttia
niitä etuja, joita hänen olisi pitänyt saada siitä tilanteesta, että
hänen puolisostaan oli tullut kuninkaan jalkavaimo.
Siitä illasta saakka, jolloin hän oli istunut Bussyn viinilehväisellä
pengermällä, jolloin Jourdain ja Grévain ja muut aatelisherrat olivat
koettaneet saada häntä taipumaan, hän ei ollut enää kertaakaan
näyttäytynyt tässä piirissä. Vielä nytkin nousi hänen kasvoilleen
häpeän puna, kun hän ajatteli, minkälaiseen tekoon häntä oli yllytetty.
Pitäisikö hänen käydä kauppaa onnettomuudellaan! Palvomansa vaimon
kadottamisella? Häpeä niille, jotka neuvoivat häntä moiseen
häpeälliseen menettelyyn!
Nyt hänen pikku tyttönsäkin oli vieraantunut hänestä, kun oli joutunut
L'Assomptioniin. Niin paljon kuin Alexandra olikin ennen ollut äitinsä
parissa, oli kuitenkin ollut aikoja, jolloin lapsi oli oleskellut hänen
ja isoisän luona Hôtel des Chèvresissä.
Charles ajatteli tätä aikaa kuin kadotettua paratiisia, kun hän
työstä päästyään oli istunut Alexandra polvillaan ja silloin usein
tavannut itsensä etsimästä tämän pienistä kauniista kasvoista
kadotetun puolisonsa piirteitä, kun hän iltapuhteilla oli kävellyt
hänen kanssaan Palais Royalin puistossa, istunut hänen kanssaan suuren
kujanteen varrella mahtavien kastanjapuiden alla ja osoittanut hänelle
niitä ylhäisiä naisia, jotka ennen oopperan alkua kävelivät ihanassa
puistossa.
Kauniit sunnuntaipäivät hän oli kuljeksinut tyttösen kanssa Boulognen
metsässä tai ajanut Fontainebleaun metsään poimimaan suuria, ihanasti
tuoksuvia kimppuja kedon kukkasia. Alexandrahan piti kukkasista samoin
kuin hänen äitinsäkin!
D'Étioles ajatteli, että hänet oli aivan kuin sysätty pois maailmasta,
kun hän eräänä kylmänä, sumuisena marraskuun päivänä kulki Pariisin
katuja pitkin palatessaan raatihuoneelta, missä oli käynyt asioilla
nykyisen veronkanto-urakkansa tähden. Hetkiseksi johtui hänen
mieleensä pistäytyä johonkuhun niistä monista kahviloista, joita
äsken oli avattu. Ehkä hän tapaisi jonkun henkilön, jonka kanssa
voisi pelata dominoa tai shakkia. Mutta samassa hän luopui tästä
ajatuksesta. Ei mikään huvittanut häntä enää, ei mikään jaksanut
herättää hänen harrastustaan. Hän huokasi. Kaikki yritykset karkoittaa
mielenmasennusta raukesivat turhiin.
Hän oli nyt parin kuukauden ajan seurustellut erään ompelijattaren
kanssa, jonka pienissä kauniissa jaloissa oli sievät, hienot kengät,
mutta mitä tämä nainen oli hänelle ollut? Satunnainen oikku,
keino kuluttaa hitaasti vierivää aikaa. Jos ompelijatar oli ollut
pahanpäiväinen mitättömyys, niin sitävastoin oli se musta noita, joka
oli suuressa oopperassa kuorolaulajattarena, ollut koko kiusanhenki.
Tämä oli niin julkea, että pyrki puhumaan hänen kanssaan taiteesta.
Tuo pikkuinen kuorolaulajatar puhumaan taiteesta, kun hänen vaimonaan
oli ollut niin täydellinen taiteilijatar kuin Jeanne! Hän joutui aivan
raivoihinsa, kun laulajatar rupesi siitä puhumaan. Hän, lauhkea, tyyni
mies, oli ollut vähällä lyödä mustaa noitaa!
Hän oli kulkenut katua ylös ja toista alas näissä mietteissään,
silloin tällöin heräten niistä, kun kaikui kirkkojen tai luostarien
kellojen kumeaa soittoa tai leipää, vettä, luutia ja mikä mitäkin
myyskentelevien katukaupustelijoiden kimeitä huutoja.
Kun Étioles katsahti ympärilleen, huomasi hän tulleensa lähelle
Palais Royalia, Saint-Honorén luo, missä koko Pariisin hienosto
tungeskeli äsken avattujen loistokauppojen edustalla; niihin oli
laitettu näytteille upeita kokoelmia koruesineitä, jalokiviä,
uusimpia muotitavaroita, turkiksia Frankfurt am Mainista ja Leipzigin
markkinoilta, kuosikkaita kenkiä ja joukoittain koristetavaraa.
Äkkiä syntyi väkijoukossa liikettä ja kuului vilkasta kuiskailua.
Märkää, likaista katua myöten läheni nopeaa ravia kaksi mustaa hevosta,
jotka vetivät kullalle välkkyviä vaunuja; näissä oli avarat, hiotut
lasi-ikkunat. Sekä ajaja että lakeijat olivat puetut La Pompadourin
väreihin, sinisiin ja hopeisiin livereihin.
Charles Guillaume luuli, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä. Kun
hän ei päässyt eteen eikä taakse päin, pisti hänen mieleensä äkkiä
vetäytyä erään uteliaana seisovan ryhmän taakse juuri samassa hetkessä,
kun vaunut vastaan tulevien ajoneuvojen tähden seisahtuivat kadulle.
Edessään seisovien henkilöiden päiden välitse Charles näki
sulkakoristeisen silkkihatun alta vaimonsa kalpeat, ihanat kasvot,
näki kallisarvoisen kukkakimpun hänen polvillaan, näki Jeannen edessä
silkkiverhoisella, pehmoisella istuimella avattuja pahvilaatikkoja, ja
niistä pisti silmään pieniä silkkipukuja, pitsejä ja leikkikaluja sekä
kääröjä, joissa epäilemättä oli makeisia.
Ei ollut epäilemistäkään, että Jeanne oli menossa L'Assomptioniin
tervehtimään Alexandraa.
Jeanne vei hänelle Versaillesin kasvihuoneiden harvinaisia kukkia ja
Pariisin kallishintaisista puodeista ostettuja lahjoja ilahduttaakseen
hänen lapsensydäntään ja kiinnittääkseen sen enemmän itseensä.
Entä hän? Hän seisoi siinä vieressä tyhjin käsin, ventovieraana,
tarpeettomana henkilönä täälläkin.
Hänen tulonsa veronkanto-urakoitsijan toimesta riittivät parahiksi
elämiseen, sen jälkeen kun hän oli menettänyt Jeannen myötäjäiset.
Ylellisiin ostoihin, joilla hän olisi voinut ilahduttaa lastaan,
häneltä ei riittänyt soutakaan.
Hänen verensä alkoi kiivaasti kuohua.
Olisivatkohan Bussy ja Jourdain sittenkin olleet oikeassa?
Jos hän olisi noudattanut näiden neuvoa, olisi hänestä tullut suuren
omaisuuden isäntä, oman itsensä herra, hän olisi voinut rakentaa
kauaksi tästä Pariisista, jota hän vihasi, pienen, kodikkaan linnan
maaseudulle ja pitää luonaan rakkaan tyttösensä ja hemmoitella häntä
vaikka maailman äärien aarteilla!
Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus pisti hänen päähänsä, hän sen myöskin
karkoitti mielestään. Mitäpä hyötyä siitä enää oli? Jos hän olisi ollut
tarpeeksi kylmä ja viisas astumaan sellaisen askeleen, olisi hänessä
myös ollut miestä pitämään Jeannea luonaan! Hän oli sellainen kuin
oli eikä muuksi muuttunut: sama tyhmä, hyväntahtoinen pöllö, joka ei
sopinut aikaansa, ja ilmenipä onni missä muodossa tahansa, lipui se
irvistäen hänen ohitsensa.
Katkerasti hymyillen hän poikkesi syrjään, samassa kun vaunut
sinipukuisine lakeijoineen taas läksivät liikkeelle, ja hevosten nopeat
kaviot roiskuttivat katulikaa aivan hänen jalkoihinsa.
* * * * *
Jeannen asiana ei ollut ainoastaan viedä kallisarvoisia lahjoja
pikku tytölleen L'Assomptioniin. Hän oli myöskin saanut abbedissalta
seuraavaksi viikoksi lupaa Alexandralle.
Oli tulossa se suuri päivä, jolloin Jeanne aikoi viettää tuloaan
Bellevuen satulinnaan. Silloin Alexandra ei saanut olla poissa, ja hän
olikin säteilevin silmin ottanut vastaan "kauniin pikku äitinsä" kutsun.
Bellevuen synty johti juurensa jo pitemmän ajan takaa. Kerran
ratsastusretkellä kuninkaan kanssa markiisitar oli keksinyt eräällä
Meudonin ja Sèvresin välisellä harjulla ihmeellisen kauniin kohdan;
se näytti aivan kuin luodulta sellaisen linnan rakennuspaikaksi, jota
hänen taiteellinen vaistonsa oli jo vuosikausia haaveillut.
Vuorenharjulta avautui näköala Seinelle, joka juoksi alhaalla, ja kauas
Pariisiin päin ulottuville tasangoille.
Alueen omisti kuningas. Jeanne oli alkuaan halunnut suorittaa linnan
rakennuskustannukset omilla varoillaan, mutta kustannukset olivat hänen
käsissään, jotka olivat tottuneet luomaan aina uutta ja kauniimpaa,
kohonneet huimaavan suuriksi.
Hän ei kyennyt sanomaan mitään, kun hänen vihamiehensä puhuivat
kokonaisesta seitsemästä miljoonasta livrestä.
Harvakseen kohoavien pengermien poikki vei tie pieneen linnaan, jonka
arkkitehdit L'Assurance ja L'Isle olivat markiisittaren valvoessa
rakentaneet ajan kevyeen, keimailevaan tyyliin. Mitä ihmeellisimpien,
korkeimman taiteen vaatimusten mukaisesti järjestettyjen puutarhojen
ympäröimänä Bellevue teki tosiaankin satulinnan vaikutuksen.
Katsoipa minne tahansa, kaikkialta pisti silmään onnellisesti ja
aistikkaasti sovellettua valiotaidetta, joka oli sellaista, että se voi
syntyä vain harvinaisen taiteellisen, lahjakkaan ja älykkään naisen
innoittamana.
Jok'ainoa ovensalpa, avain, lukko ja kahva oli pieni mestariteos. Ei
missään huomannut pienintäkään jälkeä tehdastyöstä. Kaikkialla vallitsi
yksilöllinen taiteellinen maku.
Ikkunaverhot ja gobeliinit olivat vartavasten piirretyt ja kudotut
Jeannen ohjeiden mukaan.
Verbreck ja Rousseau, Versaillesin kuuluisat koristajat, olivat
valvoneet kallisarvoisten kudosten asettamista paikoilleen.
Seiniä verhoavat paneelit olivat kauttaaltaan täynnä plastillisesti
sommiteltuja, maalaiselämää kuvaavia tapauksia, musiikin,
taidemaalauksen ja rakkauden tunnuskuvia.
Rappukäytävän, joka vei pienen linnan ylpeyteen Jeannen hahmottelemaan
galleriaan, oli Brunetti koristanut taruaiheisilla kuvilla. Itse
galleria, jota ympäröivät hillityin värein huolitellut, kevyet
kukkaköynnökset, muodosti kokonaisen kokoelman Boucherin ihania tauluja.
Ruokasalin, musiikkisalin ja salongin ovien otsakappaleiden
valmistaminen oli annettu Oudryn, Pierren ja Karl Vanloon tehtäväksi,
jolloin viimemainitun saavutukset lähentelivät haavemaailman rajoja.
Adam ja Falconet olivat kaunistaneet etuhuoneet veistokuvilla.
Puistoihin oli pystytetty Pigallen mestariteoksia, joista toinen esitti
kuningasta ja toinen "Ystävyyttä ja rakkautta", linnan hengettäriä.
Jeanne oli kuumeentapaisella innolla tilannut huonekaluja ja muita
esineitä ja sitten järjestänyt ne linnaan.
Hän ei tällöin tahtonut ainoastaan saattaa voimaan omaa yksilöllistä
makuaan, vaan myöskin saavuttaa kuninkaan mieltymyksen, ja hän piti
erityistä huolta kuninkaalle varatuista huoneista, joita hänen
huoneistaan erotti kullattu persialaistyylinen huone.
Siellä oli liesiuuneja kullatusta ja pakotetusta pronssista
taruaiheisine ryhmäkuvineen, kuusihaaraisia kynttilänjalkoja kaksi-
ja kolminkertaisine kukkakiehkuroineen — Vincennesin tehtaan
ensimmäisiä tuotteita — marmorisia ja pronssisia pöytäkelloja, jotka
olivat temppelin, pylväskatoksen ja alttarin muotoisia. Siellä
oli lukuisia tammisia huonekaluja, jotka olivat jakaranda-puulla
päällystettyjä; niiden helat, jalat, kahvat ja avainkilvet olivat
kullattua kuparia. Siellä oli kuvahyllyjä, jotka oli kaunistettu
kaikenlaisin kultakoristein. Siellä oli kaksi erikoista loistoesinettä:
suuri, kiilloitettu, kiinalaistyylinen kaappi, valmistettu siitä
kallisarvoisesta aineesta, jonka Martin oli keksinyt, ja sen helat
olivat kullattua pronssia, koristukset lehtikultaa ja laatikot
verhotut kultakoruompeleisella silkillä. Siellä oli myös ruusupuinen
kirjoituspöytä uhkeine kultakoristeineen ja seetripuinen yöpöytä
kaikenvärisine upeine kukkakiehkuroineen.
Jeanne sijoitti kaikki nämä paikoilleen yhtä taiteellisesti, yhtä
pettämättömän aistikkaasti.
Kallisarvoisimmat esineet Jeanne oli tilannut Saint-Honoré-kadun
varrella asuvalta kuuluisalta Lazare Duvauxilta. Tämä oli tuiki
taitava ammattimies, jolla oli kunnia nauttia kuninkaan erikoista
luottamusta. Duvaux itse ei valmistanut paljoakaan, mutta hän ymmärsi
keksiä kaikkialla hienoimmat ja harvinaisimmat esineet, jolloin
markiisittaren tottunut arvostelu ja hienostunut maku olivat hänelle
erittäin suuriarvoisena apuna. Sitäpaitsi hän oli samalla kertaa sekä
jalokivikauppias että kultaseppä. Mutta myöskin Duvauxin ammattitoverit
ja naapurit Hébert, Bazaine, Lebrun ja Dulac olivat saaneet tuollaisia
tilauksia uutta linnaa varten.
Kahta päivää ennen juhlaa saapui Alexandra Bellevuehyn, pikku sydän
odotuksen jännityksestä pamppaillen.
Isoisä Poisson otti vastaan tytön kuin prinsessan leveiden
marmoriportaiden ääressä tuloportin edustalla, jota samoin kuin Palais
Royalinkin porttia vartioivat sveitsiläiset kaartilaiset.
Vaikka tyttönen oli tottunut komeuteen ja loistoon, katsoi hän suurin
silmin tätä satulinnaa, ikäänkuin se olisi ollut maailman kahdeksas
ihme. Hän löi kätensä yhteen ja hyppeli ihastuneena ylt'ympäri sievillä
pikku jaloillaan.
"Ja kaikki tämä on pikku kulta äidin?" huudahti Alexandra kerran
toisensa perästä. "Kaiken tämän on pikku kultaäiti tehnyt?"
Ja hän juoksi kuin villi huoneesta toiseen, lensi pitkin marmori- ja
parkettilattioita, jotka olivat tehdyt amarantti- ja seetripuusta, niin
että hänen kukikkaat, pienet silkkihelmuksensa hulmusivat, ja katseli
niitä uusia purppurasamettisia univormuja leveine kultaompeleineen —
Bellevuen univormuja — jotka pari nuorta upseeria oli kokeeksi pistänyt
päälleen.
Hemmoiteltu lapsi pyysi innokkaasti päästä katsomaan myöskin
puutarhoja, vaikka oltiin marraskuussa ja sää oli kylmä ja kolea.
Isoisä Poisson sieppasi sievän pikku perhon syliinsä.
"Tyynny, kullanmuru! Ennenkuin menemme ulos, pitää sinun mennä sanomaan
hyvää päivää äiti kullalle ja tervehtimään herra de Tournehemia ja eno
Abelia!"
"Onko eno Abel yhtä paksu kuin ennenkin?" nauroi tyttönen.
"Ei ole, Jumalan kiitos, hän on laihtunut kahden vuoden kuluessa
Italiassa."
"Onko hänestä tullut myös ahkerampi?" kysyi nenäkäs pikku nainen.
"Paljoa ahkerampi! Hän on työskennellyt pontevasti. Taidemaalari
Cochin, arkkitehti Soufflet ja abbé Le Blanc, jotka pikku äiti lähetti
hänen kanssaan, ovat opettaneet häntä perusteellisesti. Äiti ja herra
de Tournehem ovat hyvin tyytyväisiä häneen. Ja jos tahdot tietää, sinä
pikku utelija, niin minäkin olen tehnyt täydellisen sovinnon eno Abelin
kanssa."
Vilkas lapsi taputteli käsiään.
"Se minun pitää sanoa neiti Épinalille L'Assomptionissa. Hän on meidän
ankarin opettajattaremme, eikä voi sietää laiskoja ihmisiä eikä
pahankurisia poikia."
"Entä hyödyttömiä tyttäriä?"
"Tyttäret eivät ole milloinkaan hyödyttömiä!" huudahti Alexandra
herttaisen topakasti.
François Poisson hyväili hellästi tyttärentyttärensä kullanruskeita
kiharoja, jotka jo olivat melkein samanväriset kuin hänen äitinsä
uhkean kaunis tukka.
"Olet oikeassa, kultaseni."
Isoisä ja tyttärentytär tapasivat koko perheen kuninkaan huoneissa.
Jeanne puuhaili makuuhuoneessa ja etsi sopivaa paikkaa kahdelle
Vincennesistä tuodulle haarakynttilänjalalle.
Alexandra kapsahti hänen kaulaansa ja oli vähällä tukehduttaa hänet
suudelmillaan. Myöskin herra de Tournehem ja eno Abel, jota tyttö
tarkasteli tutkivin katsein nähdäkseen, oliko hän lihonnut, saivat
osansa hellistä hyväilyistä.
Jeanne lähetti kohta Alexandran ja isoisän pois, joiden
lakkaamattomasta rupattelusta oli aikamoista haittaa, kun oli kiire.
Alexandra heitti poistuessaan kaihoisan katseen taakseen.
"Miten kaunis äiti on", sanoi hän ihastuksesta kevyesti huokaisten.
"Ja miten kiltti hän on! Kuinka monille ihmisille hän valmistaakaan
nyt taas iloa kauniilla linnalla ja kauniilla juhlalla! Mistä johtuu,
isoisä, se, että on ihmisiä, jotka puhuvat pahaa pikku äidistä?"
François Poisson katsoi tuskallisen ihmettelevästi tyttöseen.
"Mistä sinä sen tiedät?" naurahti hän.
"Minun hyvä ystäväni on puhunut siitä minulle."
"Prinsessa de Soubise?" kysyi vanhus pelosta melkein jähmettyen.
"Ei, ei hän. Minulla on toinenkin hyvä ystävä l'Assomptionissa, Énole
Parcival. Hän käy usein kotonaan isänsä luona, joka on asianajajana
Pariisissa. Isä on kertonut hänelle, että ihmiset Pariisissa puhuvat
pahaa pikku äidistä, huutavat rumia sanoja hänen selkänsä takana ja
sanovat, että hän tuhlaa paljon rahoja ja ottaa ne köyhiltä."
Poisson tunsi kerrankin olevansa voimaton vastaamaan. Ennenkuin hän
osasi sanoa mitään, jatkoi tyttönen:
"Myöskin eräs ministeri ja sitten eräs äidin sukulainen, kuten herra
Parcival on sanonut, tahtovat äidille pahaa. Minä olen pyytänyt Énolea
sanomaan isälleen, ettei pikku äiti ole ilkeä ihminen. Kaikella, mitä
hän tekee, hän vain tahtoo valmistaa meidän hyvälle kuninkaallemme
iloa, sen on äiti itse sanonut minulle."
Poisson sai vihdoinkin takaisin puhekykynsä.
"Se on oikein, tyttöseni. Mutta älä viitsi vaivata aivojasi sellaisilla
asioilla. Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan niitä."
Alexandra ojensi kaunista pikku ruumistaan ja sai täydellisesti äitinsä
ylpeän ryhdin.
"Minä olen yhdennellätoista, isoisä. Viiden vuoden kuluttua voin
mennä naimisiin, sanoo pikku äiti. Jos vain pääsen naimisiin prinssin
tai herttuan kanssa, niinkuin äiti on minulle luvannut, niin hän
lyö kuoliaaksi jokaisen, joka sanoo jotakin pahaa pikku äidistä,
ministerinkin ja sen sukulaisenkin."
François Poisson katsoi ihmetellen tyttärentyttäreensä. Hän ei ollut
vielä milloinkaan ajatellut, miten paljon tytössä oli äitiä.
Hän suuteli tytön kaunista kätöstä ja veti sen kainaloonsa.
Sitten he menivät pienelle kävelymatkalle Bellevuen ihaniin
puutarhoihin.
* * * * *
Marraskuun 25 p:nä alkoi vihkimisjuhla, jonka arveltiin kestävän kaksi
päivää.
Jeanne oli ensin aikonut juhlallisesti valaista linnan ja puutarhat
ilotulituksella, jotta sen ihanuus loistaisi yli maan.
Berryer, joka uskollisesti valvoi markiisittaren toimia, neuvoi
kuitenkin häntä luopumaan ilotulituksesta. Katsojia keräytyisi
liian paljon Grenelle-tasangolle; syntyisi taas häväistyspuheita ja
ikävyyksiä.
Tämän vuoksi Jeanne rajoittui valaisemaan linnan sisäänkäytävän
leimuavilla soihduilla ja tuhansilla kynttilöillä.
Kaksikymmentä lakeijaa uuden uutukaisissa pompadour-livereissä seisoi
kahden puolen marmorirappuja, jotka kylmästä vuodenajasta huolimatta
olivat koristetut Versaillesin kasvihuoneiden ihanilla kukilla.
Markiisitar otti vieraansa vastaan suuressa juhlasalissa. Hän seisoi
kuin kuningatar keskellä omien kättensä luomaa loistoa. Hivelevän
sirona laskeutui brokaadipuku hienoine hopeakirjailuineen pitkin
hänen solakkaa, notkeaa vartaloaan. Aaltoavaksi kammatussa, keveästi
jauhotetussa tukassa säikkyi timanttisolki, jonka kuningas oli hänelle
vartavasten lahjoittanut tätä juhlaa varten.
Säteilevin katsein, alituisesti vaihtelevin, rakastettavin hymyin hän
otti vastaan ne onnittelut, joita hänelle lausuttiin joka taholta.
Hänen vieressään seisoi hänen kaunis pikku tyttönsä, ensi kertaa pikku
naiseksi puettuna, ylpeänä ihanasta, kunniaa niittävästä äidistään.
Torventoitotus ilmaisi kuninkaan saapuneen.
Seurueeseensa kuuluvien herrojen ja naisten saatossa Jeanne laskeutui
marmorirappuja alas tuloportille vastaanottamaan korkeaa vierastaan.
Ludvigia, joka ensi kerran saapui Bellevuehyn, aivan häikäisi se
loisto ja kauneus, mikä häntä vastaan säteili rappukäytävästä,
avatuista huoneista ja kukilla koristetuilta parvekkeilta, joilla neljä
soittokuntaa oli soittamassa.
Hän antoi viittansa lakeijoille ja tarjosi markiisittarelle
käsivartensa.
"Tenhotar, ihana, suloinen tenhotar!" kuiskasi kuningas heidän
noustessaan ylös rappuja siniseen ja kultaan puettujen, vahakynttilöitä
pitävien lakeijojen kahdenkertaisten rivien läpi.
D'Argensonin ja hänen lähellään seisovan madame d'Estradesin kasvoille
kohahti vihainen ilme, kun komea, ylpeä pari onnesta säteillen kulki
heidän ohitsensa.
Miten hehkuvan ja väsymättömän kiihkeästi he olivatkaan tehneet
kylvöään! Eikö siitä satoa milloinkaan kypsyisi?
"Kärsivällisyyttä, rakas ystäväni", kuiskasi ministeri madame
d'Estradesille, kulkiessaan tämän ohi, "kyllä meidänkin vuoromme
joutuu."
"Minun kärsivällisyyteni on lopussa", sähisi madame d'Estrades.
Oudryn koristamaan ruokasaliin oli katettu kuninkaallinen pöytä.
Täyshopeisen kaluston ja säihkyvien kristalliesineiden keskellä
loistivat kukkakoristukset lumoavassa hohdossaan. Koko sali oli täynnä
orvokin, jasmiinin ja ruusun tuoksua.
Kuninkaan toisella puolella istui Jeanne ja toisella de Contin
prinsessa.
Vanhasta iästään huolimatta ei prinsessa ollut tahtonut kieltäytyä
markiisittaren kutsusta.
Contin raha-asiat olivat niin rappiolla, että hänen oli jo aika
osoittaa taas ystävällisyyttä kuningasta ja markiisitarta kohtaan.
Keskustelu kuninkaan pöydässä oli hyvin vilkasta. Samppanjalasit
kilisivät ja niiden keinotekoisten suihkulähteiden solina, jotka
kukkivien kasvien keskeltä suihkuttivat vesisäteitään melkein kattoon
saakka, sekaantui soittokuntien harppujen, viulujen ja huilujen
säveliin.
Vuorotellen kaikui Lullyn, Rameaun ja Lalanden viehättäviä säveliä.
Hyvin usein kuningas kääntyi puhuttelemaan "pikku veljeä".
Hän ei ollut nähnyt Abelia siitä pitäen, kun tämä oli palannut
Italiasta. Kuninkaan mielestä Abel oli täydellisesti muuttunut. Sisaren
opetukset ja ne kustannukset, jotka kuningas oli suorittanut Abelin
opintomatkasta, eivät olleet menneet hukkaan.
Hienosti ja älykkäästi hän kertoi tuttavuuksistaan etevien ja
oppineiden henkilöjen kanssa, niistä taideaarteista, joita hän oli
tutkinut, ja siitä, mikä hänen mielestään oli välttämätöntä ja tärkeää
Ranskan taiteen kehitykselle.
Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä. Hänestä oli rakasta nähdä nuori mies
kypsyneenä ja kehittyneenä edukseen. Olihan hänet ajateltu astumaan
viime aikoina varsin paljon sairastelevan Tournehemin sijalle.
Oli kaksi henkilöä, joita Jeanne kaipasi juhlassaan: Voltaire, joka
kaikesta siitä huolimatta, mitä Jeanne oli tehnyt saadakseen hänen
purkamaan päätöksensä, pysyi aikeessaan lähteä Preussiin, ja Bernis,
joka oli lähetetty lähettiläänä Venetsiaan sovittamaan erästä paavin
ja Venetsian hallituksen välillä syntynyttä riitaa; tämän rauhallista
ratkaisua toivoi yhtä paljon Benediktus XIV kuin Ludvig XV.
Juuri tänään Jeanne oli saanut kirjeen Bernisiltä, joka ilmoitti, että
asian onnellisesta ratkaisusta oli olemassa hyviä toiveita.
Jeanne puhui tästä päivällisillä Ludvigille. Siitä kaihoisasta sävystä,
joka kauttaaltaan vallitsi kirjeessä, ja siitä tervehdysrunosta, joka
seurasi kirjettä, ei Jeanne virkkanut kuninkaalle mitään. Ei hän
myöskään maininnut mitään siitäkään, että hänellä ja Bernisillä oli
tekeillä suuria asioita.
Kuningas nousi pöydästä. Seura hajaantui pieniksi ryhmiksi. Jäätelöä
ja samppanjaa tarjottiin ympäriinsä kristallilaseista kultaisilta
lautasilta.
Vieraat kävivät vilkkaasti keskustellen istumaan turkkilaisille
silkkisohville ja kullattuihin, paksulla brokaadilla päällystettyihin
nojatuoleihin.
Kiiltävään parkettilattiaan ja marmoripintoihin kuvastuivat naisten
kultaompeleiset atlassikengät ja hovimiesten jalokivikoristeiset,
punakantaiset solkikengät, suurista, hiotuista peileistä heijastuivat
Bellevuen kallisarvoiset purppurasamettiset ja kultaiset univormut,
kauniiden naisten jalokivistä säkenöivät silkkipuvut, heidän jauhotetut
pienet päänsä, säteilevät silmät ja ruusuiset posket.
Boucherin, joka oli saanut paljon tunnustusta galleria-maalauksillaan,
onnistui vihdoinkin lähestyä markiisitarta, jonka ympärillä kaikki
tungeskelivat.
Hän antoi ihailevan katseensa kulkea pitkin kauniin naisen kasvoja ja
vartaloa.
"Tuollaisena minun täytyy teidät maalata, markiisitar", kuiskasi hän
ihastuksissaan.
Jeanne nauroi.
"Seuraavalla kerralla, _cher maître!_ Emmehän vielä ole saaneet
valmiiksi aloitettujakaan kuvia."
"Ei se tee mitään! Pompadour ja Boucher ovat kaksi sellaista nimeä,
joita jälkimaailma ei voi kyllin usein mainita yhdessä."
Jeanne ojensi kätensä hänen suudeltavakseen ja kääntyi puhuttelemaan
muita taiteilijoita, jotka olivat noudattaneet hänen kutsuaan.
Näitä olivat maalarit Vanloo, Oudry ja Pierre sekä Greuze ja Joseph
Vernet, joka viimemainittu oli tullut Roomasta vähäksi aikaa Pariisiin
ottamaan vastaan osan kuninkaan antamasta tehtävästä maalata
valtakunnan kaikki satamakaupungit.
Näitä olivat myös Jean Baptiste Lemoyne, joka juuri oli saanut
valmiiksi Bordeauxin kaupunkiin aiotun, Ludvig XV:ttä ratsastavana
esittävän suunnattoman suuren muistopatsaan, hänen lempioppilaansa
Falconet sekä Pigalle, sitten vielä arkkitehti Gabriel,
soittotaiteilija Rameau, Jeannen vanha opettaja Jélyotte, bassolaulaja
Lagarde, joka sävelsi kauniita aarioita ja duettoja, ja vihdoin koko
joukko muodissa olevia runoilijoita ja kirjailijoita.
Ennen juhlan päättymistä Jeanne pyysi vieraansa musiikkisaliin ja
näytti kuninkaalle uudet, kallisarvoiset urut, joiden äänet olivat
ihmeellisen kauniit. Harvinaisuuden vuoksi ne eivät olleet valmistetut
Saksassa eikä Hollannissa, vaan Antwerpenissä.
Sillä aikaa kuin kuningas keskusteli uusien urkujen keksijän kanssa, La
Vallière huomautti markiisittarelle, että tuskin voi ajatella komeampaa
teatterisalonkia kuin tämä oli.
"Mitähän olisi, jos sijoittaisimme teatterimme Bellevuehyn?"
Jeanne mietti tuokion.
Hän nähtävästi oivalsi sen edun, mikä ehdotuksessa piili. Kustannukset
eivät herättäisi niin suurta huomiota kuin Versaillesissa ja ilkeät
puheet lakkaisivat, ainakin mikäli ne kohdistuisivat tähän asiaan.
Ja lopuksi — mikä myös oli tärkeätä — kävisi teatterin pito Bellevuessä
huokeammaksi.
"Sitä kannattaa ajatella, herttua. Puhumme asiasta ensi viikolla.
Neuvotelkaa Gabrielin kanssa! Laatikaa niin seikkaperäinen suunnitelma
kuin mahdollista! Bellevue on luonnollisesti avoinna teille, milloin
vain tahdotte."
Jeanne kumarsi hieman päätään ja meni kuninkaan luo.
Ludvig oli ilmeisesti väsynyt ja uuvuksissa eikä ymmärtänyt hallita
itseään niin hyvin kuin markiisitar. Sitäpaitsi häntä vilutti. Hän
arveli, etteivät uudet uunit lämmittäneet riittävästi.
Jeanne lupasi toimituttaa korjauksen, mikä todellakin oli tarpeen
vaatima. Jo silloin, kun hän oli puuhaillut huonekaluja järjestäessään
ja huoneita sisustaessaan, hän itsekin tunsi vilustusta ja kolkkoutta.
Hänen arkaa kurkkuaan oli vaivannut uuneista tunkeutunut savu.
"Minä tahdon vetäytyä lepäämään, Jeanne. Huomenna saat näyttää
minulle kaiken muun. Toimita niin, että huomenna pääset vieraistasi
aikaisemmin."
Hänen väsyneissä silmissään oli lepattava kiilto.
"Sinä olet ihana, Jeanne. Huomenna tahdon olla yksinäni sinun kanssasi."
Jeanne nyökkäsi lyhyesti ja osoitti hänelle oven, josta hän huomaamatta
saattoi päästä huoneisiinsa. La Vallière saattoi kuningasta.
Lebel oli jo etuhuoneessa odottamassa kuningasta.
Alamaisesti, ainainen hymy huulilla kysyi kamaripalvelija, haluaako
hänen majesteettinsa jotakin.
Lebel otaksui, että kuningas käskisi hänet poistumaan tunniksi, jotta
rouva markiisitar saisi käydä kuninkaan luona.
Kun kuningas ei vastannut ja meni suoraan makuuhuoneeseensa, ymmärsi
Lebel yskän.
Vihdoinkin lienee tullut pakko hankkia hieman vaihtelua!
* * * * *
Kohta päivällisen jälkeen seuraavana päivänä vieraat läksivät
Bellevuestä. Vain Jeannen omaiset ja Ayenin herttua sekä kuningas
jäivät linnaan.
Ludvig ilmaisi haluavansa, että markiisitar näyttäisi hänelle koko
linnan.
Jeanne oli jo kauan kärsimättömästi odottanut tätä hetkeä. Hänessä oli
palava halu saada näyttää kuninkaalle vielä yksi erityinen yllätys,
jonka hän tähän asti oli salannut kaikilta muilta.
Juhlasalin vieressä oli pieni soikea huone. Kun markiisitar avasi oven,
tulvahti kuningasta vastaan suloinen, raskas ruusuntuoksu.
Tuhannet ruusut, joissa oli mitä erilaisimpia värivivahduksia,
äärimmäisestä tummanpunaisesta heleimpään punertavaan ja
vaaleankeltaisesta valkeaan, peittivät seinät. Todellakin satumainen
näky!
"Tämähän on Schirasin ruusutarha, Jeanne! Kuinka sinä olet loihtinut
sen tänne keskellä talvea?"
Jeanne hymyili salaperäisesti.
"Ruusujen ei ole tarvinnut kulkea niin pitkää matkaa, kuin teidän
majesteettinne luulee. Saanko pyytää teidän majesteettianne
koskettamaan näitä veripunaisia ruusuja tässä?"
"En tahdo hävittää sinun ihanaa ruusutarhaasi, Jeanne,"
"Päinvastoin. Teidän majesteettinne kosketus tekee minun ruusuni
kuolemattomiksi."
Ludvig siveli kevyesti kädellään niitä ruusuja, joita Jeanne oli
osoittanut. Hämmästyneenä, melkeinpä säikähtyen hän perääntyi.
Jeanne riemuitsi.
"Ne ovat meidän tekoamme, sire! Nämä ruusut ovat syntyneet
Vincennesissä ja ovat kuihtumattomia, kuolemattomia."
Kuningas tarkasteli ihmettelevin katsein niitä taideteoksia, jotka
olivat kotoisin hänen tehtaastaan Vincennesistä.
Hän hyväili Jeannen kättä.
"Aatteesi on ihastuttava."
"Mitäpä aatteesta, jollei sitä olisi voinut toteuttaa. Pyydän teidän
majesteettianne tunnustelemaan hienoja ruusunlehtiä."
Ludvig teki niinkuin Jeanne pyysi. Hänen sormiinsa tuntui lehti, joka
tuskin oli luonnollisen ruusun lehteä paksumpi.
"Siinä on salaisuus, jossakin määrin minunkin salaisuuteni. Olen käynyt
pari kertaa Fulvyn luona laboratoriossa ja antanut hänelle tämän
erikoisen hienon saviseoksen valmistamisen aatteen."
Ylpeänä kuningas painoi Jeannen rintaansa vasten. "Jumalallinen
nainen!" huudahti hän aivan, ihastuksissaan. "Mihin sinun kauniit,
hienot kätesi kajoavatkaan, se onnistuu."
"Saako jumalallinen huomauttaa teidän majesteetillenne myöskin
luonnollisesta ruusuntuoksusta?" kysyi Jeanne veitikkamaisesti. "Sen
keksijä on sieur Dagé."
"Hän saa huomenna Versaillesissa minun kiitokseni."
"Rohkeneeko jumalallinen myöskin esittää erään pyynnön?"
"Niin monta kuin hän tahtoo."
"Minulle on tuottanut suurta huvia ottaa osaa työskentelyyn
Vincennesissä. Mutta sinne on pitkä matka Bellevuestä ja Versaillesista
enkä minä voi matkustaa sinne niin usein kuin tahtoisin tehdäkseni
ajatuksistani totta. Mitenkähän olisi, sire, antaisitteko te muuttaa
Sèvresissä olevan vanhan linnan tehtaaksi? Paikka on sopiva ja suuret
huoneet aivan kuin tällaista teollisuutta varten luodut."
"Mainio ajatus, Porsliiniprinsessa."
Molemmat nauroivat.
"Muuten, sire" — Jeanne oli olevinaan loukkaantunut — "minulla on täysi
syy olla loukkaantunut".
"Vai niin, madame!"
"Eikö teidän majesteettinne huomannut haarakynttilänjalkoja eilen,
kun teidän majesteettinne meni nukkumaan? Nekin ovat Vincennesistä
ja niinikään koristetut kukkaköynnöksillä, joiden hentous muistuttaa
hämähäkinverkkoa."
Ludvig otti Jeannen syliinsä ja suuteli häntä lämpimästi ja kiihkeästi
kalpeille huulille.
"Minä huomasin vain sen, ettet sinä, Jeanne, ollut luonani. Tänä iltana
saat näyttää minulle haarakynttilänjalat."
Hän vaati Jeannelta lupauksen, jonka tämä antoi raskain sydämin ja
pahaa aavistaen.
* * * * *
Kuningas, joka alussa oli valittanut Bellevuetä kylmäksi ja vetoisaksi,
viehättyi lopulta suunnattomasti pieneen ihastuttavaan linnaan ja tunsi
siellä kaikkien toiveittensa toteutuvan.
Hänestä oli myöskin ajatus muuttaa teatteri Versaillesista Bellevuehyn
oivallinen.
Hän oli samaa mieltä kuin Jeanne, että oli hyvin hauska, kun eivät
kaikki ihmiset saaneet tietää, kuinka suuriksi menot nousivat.
Sitäpaitsi hän toivoi, etteivät prinsessat, joita seuralaisena saatteli
useimmiten madame d'Estrades, alituisesti olisi katsomassa näytäntöjä.
He saivat tyytyä virallisiin juhliin ja omaan hovikuntaansa sekä niihin
kalliisiin huveihin, joita hän heille kustansi. Prinsessa Henriette
oli sitäpaitsi asettunut dauphinin puolelle enemmän kuin oli hänen
mieleensä.
La Vallière ja veli Abel, joka edusti yhä sairastavaa Tournehemiä,
olivat päättäneet valita musiikkisalin sijasta kiinalaisen salin,
joka tarkemmin tutkittaessa osoittautui paljoa soveliaammaksi
teatterisalongiksi.
Näyttämö sovitettiin niin, että siinä oli tilaa oopperallekin, sen
muunnoskohtauksille ja loppukuvaelmille.
Yhdeksi ensimmäisistä esitettävistä oli harjoitettu suuri baletti,
jonka näyttämöllinen suoritus kumosi kaikki hyvät päätelmät rahojen
käytöstä Bellevuessä.
Baletti "Rakkaus rakennusmestarina" oli tarkoitettu
kunniatervehdykseksi Bellevuelle ja vaati monimutkaista
koneistorakennetta vaikutuksien aikaansaamiseksi, mikä seikka aina
tuotti erikoista huvia kuninkaalle.
Näyttämöllä nähtiin vuoren halkeavan kahtia ukkosen kaltaisella
jyrinällä, jolloin näkyviin ilmestyi uusi linna kaikessa lumoavassa
kauneudessaan. Avarassa puutarhassa esittivät mies- ja naispuutarhurit
siroja tanssejaan.
Paitsi teatterinäytäntöjä pani Jeanne Bellevuessä toimeen kauniita
juhlia, joissa oli soittoa, juhlavalaistusta ja ilotulitusta ja perin
hienostuneella maulla sommiteltuja pikku päivällisiä, joista kuningas
erityisesti piti ja joihin vähitellen koko hovi, muiden mukana dauphin,
kun ei enää voinut taistella virtaa vastaan, erittäin mielellään saapui.
Kesken näitä juhlia kohtasi Jeannea ja hänen mukanaan kaikkia Poissonin
ja d'Éstradesin sukujen jäseniä raskas onnettomuus: herra de Tournehem
kuoli, sairastettuaan viime aikoina yhtä mittaa.
Jeanne suri tätä uskollista ystävää, lapsuutensa ja nuoruutensa turvaa,
yhtä kuumia ja vilpittömiä kyyneliä vuodattaen kuin aikaisemmin
äitinsäkin kuoleman johdosta.
Tällä hetkellä hänelle tuotti vain vähäistä lohdutusta se, että
kuningas heti asetti veli Abelin kaikkiin Tournehemin oikeuksiin.
Jeanne ei ollut ainoa sureva.
Tournehem oli ollut mies, joka oli rehellisesti rakastanut taidetta ja
vapauttanut Ranskan koko taide-elämän monista epäkohdista.
Hän oli toimittanut hyödyllisiä ja älykkäitä säädöksiä, joilla
oli pysyvä arvo pitkäksi aikaa eteen päin. Julkiset kilpailut ja
palkinnonjaot olivat lähtöisin hänestä samoin kuin Salon du Louvren
vuotuiset taidenäyttelyt, joiden palkintolautakunnan jäseninä oli
taiteilijoita.
Markiisittaren kehoituksesta hän oli perustanut Suojattioppilaiden
opiston, sellaisten lahjakkaiden oppilaiden valmistuskoulun, jotka
kuningas oli määrännyt valmistumaan taiteilijoiksi Ranskan akatemiassa
Roomassa.
Vielä vähää ennen kuolemaansa Tournehem oli toimittanut julkaistavaksi
luettelon kaikista kuninkaallisissa linnoissa olevista taideaarteista
ja hyväksymällä erään Jeannen aatteen järjestänyt Luxemburgiin
julkisen, maksuttoman näyttelyn huomattavimmista taideaarteista, jotka
olivat kuninkaan hallussa.
Abelin, kuninkaallisten rakennusten nuoren johtajan ja ylihoitajan,
täytyi pinnistää kaikki kykynsä voidakseen arvokkaasti seurata
Tournehemin jälkiä.
Jo aikoja sitten oli kuningas Abelin asemaan nähden yhtenä korkeimmista
kuninkaallisista virkamiehistä antanut markiisittaren ja Machaultin
tehtäväksi maksaa François Poissonin velat ja hankkia hänelle maatilan.
He olivatkin valinneet tällaiseksi Gesvresin herttuan hallussa olevan
läänityksen, Marignyn tilan Brien maakunnassa.
Kun kaikki asiaa koskevat käytännölliset seikat oli saatu
järjestetyiksi, saapui isä Poisson läänitysherrana ja suurena
tilanomistajana aika komeasti Marignyhin, jolloin seurakunnan
kirkkoherra ja talonpojat, joiden kaikki verot Poisson oli maksanut
puhtaiksi, tervehtivät ja saattoivat häntä linnaan.
François Poisson säteili. Hänen kiitollinen hellyytensä, hänen
ylpeytensä ihanan tyttärensä puolesta, jonka käsissä hän jo näki olevan
rajattoman vaikutusvallan kuninkaaseen ja Ranskan hallitukseen, oli
aivan rajaton. Hän otti aina vain avosylin vastaan kaikki, mitä tytär
hänelle antoi.
Vain yhtä lahjaa hän vieroi, nimittäin Marignyn mukana seuraavaa
markiisiarvoa. Hän kieltäytyi siitä tuntiessaan, että häneltä puuttui
markiisilta vaadittavia ominaisuuksia. Ja mitäpä hyväluontoinen vanha
herra välittikään korkeista arvoista? Iloinen maalaisherrasmiehen
elämä, riistarikas metsästys, kelpo viinit ja rattoisat toverit olivat
hänen mieleensä, mutta hän ei halunnut ottaa rasituksekseen mitään
arvoastetta tai pakkoa, joka hänet velvoittaisi sonnustautumaan hovin
tapoihin ja menoihin.
Hän pyysi markiisitilan pojalleen, jonka kanssa hän Italian-matkan
jälkeen oli ollut mitä sydämellisimmissä ystävyyssuhteissa. Kun hänen
pyyntöönsä oli suostuttu, kirjoitti hän Abelille:
"Monsieur de Gesvres tahtoo, että sinun onni nimitettävä itseäsi
Marignyn markiisiksi. Minä puolestani nimitän itseäni François
Poissoniksi. — — —
Sinun rakas sisaresi on jumalallinen. Hän antaa antamasta päästyään
ja kiehtoo kaikki ihmiset puolelleen. Täytyy antaa hänen sydämensä
vallita." — — —