Voltairen sapekas luonne ei jaksanut sulattaa Crébillonin kilpailuja
ja "Catilinan" menestystä. Nämä haavat eivät ottaneet ollenkaan
parantuakseen. Hänen herkkä luulevaisuutensa sai uutta yllykettä
siitä, että markiisitar tuki vanhan Crébillonin ohella monien muiden
kirjailijoiden pyrintöjä. Näitä oli esimerkiksi Duclos, lahjaton abbé
de Blanc, ja Gresset, joita markiisittaren veli Abel oli suositellut.
Tuo hupsu veli Abel, jonka ylennyksen puolesta Jeanne puuhaili
sellaisella innolla, että sitä olisi voinut käyttää paremmankin asian
ajamiseen!
Voltairen tunteet markiisitarta kohtaan horjuivat puoleen ja toiseen.
Hän ei ajatellut hetkeäkään katkaista välejään markiisittareen, mutta
hän ei myöskään voinut auttaa sitä asiaa, että jonkinlainen kylmyys
kuin jokin kiila tunkeutui hänen ja hänen ihailunsa välille.
Useammin kuin kerran Voltaire oli kääntämäisillään selkänsä Pariisille
ja Versaillesille, aikoen uskollisen, vanhan ystävättärensä kanssa
syventyä tutkimaan matematiikkaa ja luonnontieteitä rauhallisessa
Cireyssä. Mutta joka kerran hänen aikeensa esti uusi kunnianhimoinen
suunnitelma, joka oli välttämättömästi toteutettava, ja madame de
Châtelet oli niin omaa etuaan katsomaton nainen, että mukaantui
runoilijan päätöstä tukemaan.
Kun hänen näytelmänsä "Enfant Prodigue" otettiin näyteltäväksi
Lähettiläiskäytävän salongissa, niin hän kuitenkin leppyi.
La Pompadour oli hankkinut hänelle kutsun harjoituksiin ja itse
näytäntöönkin. Tämä suosio oli kuitenkin vain katkeran palan makea
kuori — Voltaire ei ollut ainoa kutsun saanut kirjailija.
Myöskin Gresset oli Versaillesissa ollessaan läsnä näytelmäkappaleensa
"Le Méchantin" esityksessä.
Voltairea kiukutti vielä enemmän se, että tämä "tarpeeton virkaveli"
liikkui hovin parkettilattioilla niin rakastettavasti, sirosti ja
tahdikkaasti, että hän kohta pääsi ylhäisöpiirien tunnustetuksi
suosikiksi.
Gressetin nuoren maineen vastapainoksi Voltaire pani vanhat,
vuosikausia kestäneet suhteensa Ludvig XV:n hoviin.
Voltaire ei häikäillyt tungettelevaisuuttakaan. Hän alkoi puhuttelun
ennen kuningasta, tarttui joskus tämän käsipuoleen, niin että Ludvig
suuttuneena ja kärsimättömästi pyysi Voltairea pysymään vähän edempänä.
Kun hän turhamaisuudessaan loukkaantui niin syvästi, ettei huomannut
häikäilemättömyyttään, turvautui hän markiisittareen, jota hän ylisteli
ja imarteli "Lisen" osan esittämisestä.
Kuumien tunteittensa puuskassa hän lähetti markiisittarelle näytännön
jälkeen pienen runon, jossa ylistäen sanoi häntä hovin kaunistukseksi
ja parnasson ja Cytheran auringoksi ja toivoi kuninkaalle ikuista
rauhaa ja "rakkauden ja sodan saavutusten" ikuista pysyväisyyttä.
Tämä runo kierteli kohta Versaillesissa. Mutta se ei tehnyt sitä
vaikutusta, jota Voltaire oli odottanut. Vaikutus oli aivan
päinvastainen. Kuningattaren, dauphinin ja prinsessojen mielestä oli
kuninkaan rakkauden ja sodan saavutusten rinnastaminen sekä toivomus
niiden ikuisesta pysyväisyydestä "suorastaan häväistys".
Kun Voltaire paria päivää myöhemmin taas saapui Versaillesiin, kohtasi
häntä hyytävän kylmä äänettömyys. Hän ymmärsi poikenneensa ulkopuolelle
runollista vapautta.
Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Enemmittä arveluitta hän matkusti
madame de Châteletin kanssa Cireyhin lujin päätöksin olla ihan heti
palaamatta Versaillesiin, mutta panematta kuitenkaan vaaranalaiseksi
La Pompadourin hyväntahtoisuutta, jota hän tulisi vielä useastikin
tarvitsemaan.
Menivätpä hänen ajatuksensa pitemmällekin.
Kun hän nyt istui shakkilaudan ääressä madame de Châteletin kanssa,
teki tuo tottunut pelaaja vastoin tapaansa monta onnistumatonta
siirtoa. Sekä hiljaa itsekseen että keskustellessaan ystävättärensä
kanssa hän harkitsi päätöstään lähteä Ranskasta ja noudattaa Fredrik
II:n monia kutsuja saapua hänen luokseen Sanssoucin linnaan.
Mutta kun hän vain loi silmäyksenkään viehättävään Cireyhin ja kuuli
hellän sanankaan vanhalta ystävättäreltään, purki hän joka kerran
päätöksensä lähteä Preussiin ja, kuten Preussin kuningas hartaimmin
toivoi, asettua kokonaan asumaan "perimmäiseen pohjolaan raakalaisten
ja puoliraakalaisten sekaan!"
Toisenkin kerran Voltaire kirjoitti tästä asiasta La Pompadourille,
etenkin silloin, kun hänellä oli pahantuulenpuuskansa, jotka
aiheutuivat lukuisista tautikohtauksista, ja silloin, kun hän sai
kuulla Crébillonin jutusta ja niistä juoruista, joita Pariisissa ja
Versaillesissa oli hänestä pantu liikkeelle.
Kuinka voitiin ja uskallettiin satunnaisesta nurjamielisyydestä, jonka
tieltä hän oli vapaaehtoisesti väistynyt, tehdä pannaanjulistus?
"Kaikki tämä voi tosiaankin pakottaa minut asettumaan kokonaan
Preussiin."
Erääseen kirjeeseensä markiisittarelle Voltaire liitti kuninkaalle
omistetun kappaleen kirjoittamastaan "Ylistysrunosta Ludvig XV:stä"
sekä pyynnön, että markiisitar antaisi sen kuninkaalle.
Runo oli käännetty neljälle kielelle, latinaksi, espanjaksi, italiaksi
ja englanniksi.
Voltaire toivoi vihdoinkin voittavansa tällä runollaan armon kuninkaan
silmissä.
Sekavin tuntein hän luki La Pompadourin vastauksen.
"Olen saanut ne käännökset, jotka olette minulle lähettänyt, ja
mielihyvällä antanut ne kuninkaalle. Hänen majesteettinsa on liittänyt
ne kirjastoonsa ja suvainnut puhua armollisesti tekijästä. Jollen
olisi tiennyt, että olette sairas, niin olisi käsiala teidän toisessa
kirjeessänne ilmaissut sen minulle.
Näen, että teitä surettaa se panettelu ja parjaus, mitä teistä on
levitetty. Ettekö jo ole tottunut sellaiseen ja ajattele, että
kaikkien suurten miesten kohtalona on ollut parjaus eläessä ja ihailu
kuoltua? Muistakaa, mitä Corneille, Racine ja muut ovat saaneet
kokea, niin saatte nähdä, ettei teille ole käynyt sen pahemmin
kuin heillekään. Minusta on kaukana se ajatus, että te ette olisi
saanut aikaan jotakin sellaista kuin Crébillon. Hän on samoin kuin
tekin kyky, jota minä rakastan ja kunnioitan. Minä olen asettunut
puolustamaan teitä syyttäjiltänne, sillä minulla on teistä niin
hyvä käsitys, etten voi katsoa olevan mahdollista, että te olisitte
alentunut moiseen tekoon. Olette oikeassa sanoessanne, että moitteita
kohdistetaan myös minuun. Mutta kaikkiin näihin hävyttömyyksiin
minä vastaan syvällä halveksimisella ja olen aivan tyyni, sillä
minä kestän ne vain siksi, että olen edistänyt ihmiskunnan parasta
työskentelemällä rauhan puolesta.
Niin katkeria kuin ihmiset ovatkin minulle en minä kuitenkaan kadu,
että olen edistänyt heidän onneaan. Ehkä he kerran oivaltavat sen?
Koitukoonpa heidän ajatuskannastaan mitä tahansa, minä löydän
palkinnon omasta sydämestäni, joka on puhdas ja pysyy puhtaana.
Jääkää hyvästi! Käyköön teille hyvin! Älkää ajatelko matkustaa
Preussin kuninkaan luo. Olkoon hän kuinka suuri kuningas tahansa
ja olkoon hänellä miten korkealentoiset ajatukset hyvänsä, niin
ei kuitenkaan saa hyljätä meidän hallitsijaamme, kun tuntee hänen
ihailtavat ominaisuutensa. Meidän kesken sanoen en sitä antaisi teille
milloinkaan anteeksi. Jääkää hyvästi!"
* * * * *
Havressa vietetyt ihanat päivät ja kuumat yöt saivat ikävän
jälkinäytöksen.
Jeanne ja kuningas olivat parahiksi ehtineet takaisin Versaillesiin,
kun kapinallisia ääniä ja kansan niskoittelevaa nurinaa alkoi uudestaan
kuulua.
Joka päivä syntyi ankaria katumetelejä. Kerrottiin, että tahdottiin
ryöstää lapsia ja viedä ne asumattomiin siirtomaihin. Jokainen päivä
toi mukanaan uusia nimettömiä häväistyksiä, joissa syytettiin madame de
Pompadouria hädän julkeasta halveksimisesta, sekä lauluja, joissa hänet
tehtiin naurunalaiseksi ja mitättömäksi.
Jeanne kutsutti luokseen poliisituomari Berryerin; tämä oli aina ollut
hänen uskollinen kannattajansa.
Eikö ollut olemassa mitään mahdollisuutta päästä noiden valapattoisten
pariisilaisten häpäisijöiden jäljille?
Berryer kohautti olkapäitään. Hän ei tahtonut sanoa markiisittarelle,
että hän uskoi pahuuden pesän olevan etsittävissä ennemmin
Versaillesista kuin Pariisista ja ettei hänestä ollenkaan ollut
mahdotonta, että useat noista karkeista pilkkakirjoituksista olivat
nähneet päivänvalon markiisittaren lähimmässä ympäristössä.
Tällä kertaa hän voi markiisittarelle tehdä vain yhden palveluksen,
nimittäin neuvoa häntä olemaan varovainen sekä niin harvoin kuin
mahdollista ja ainoastaan luotettavan vahtisaaton turvassa käymään
Pariisissa.
Jeanne antoi huolestuneen miehen lähteä. Omassa sydämessään hän tunsi
samalla kertaa sekä surua että suuttumusta.
Mutta pahempaa oli tulossa. Tähän saakka oli kuningas saanut olla
rauhassa. Muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen Havresta sai Berryer
käsiinsä pilakuvan, joka esitti kuningasta markiisittaren kahlitsemana
ja kansan ruoskimana.
Näytti siltä, ettei tahdottu antaa Ludvigille anteeksi "reklaamimatkaa
markiisittaren" kanssa, kuten nimitettiin Normandian-retkeä.
Ilmestyi muitakin, hyvin ilkeitä kuvia. Eräässä sellaisessa nähtiin
kuningas nukahtaneena "Häpeän" rinnoille.
Yleisesti levitettiin erästä laulua, jossa luultiin voitavan tuntea
lähellä olevan vallankumouksen leimuavaa henkäystä:
"Louis, dissipateur des biens de tes sujets,
Toi, qui comptes les jours par les maux que tu fais.
Esclave d'un ministre et d'une femme avare,
Louis, apprens le sort que le ciel te prépare:
Si tu fus quelque temps l'objet de notre amour.
Tes vices n'étaient pas encore dans tout leur jour...
Tu verras chaque instant ralentir notre zèle
Et souffler dans nos coeurs une flamme rebelle:
Des guerres sans succès fatiguant tes États.
Tu fus sans généraux, tu seras sans soldats...
Tu ne trouveras plus des âmes assez viles
Pour oser célébrer tes prétendus exploits,
Et c'est pour t'abhorrer qu'il reste des François."
Jeanne oli lohduton. Hänen terveytensä, joka äsken oli alkanut
korjautua, alkoi taas horjua.
Kuningas tuntui olevan välinpitämättömämpi. Hän muuttui vain entistä
rauhattomammaksi.
Hän vaihtoi useammin kuin ennen olinpaikkaa ja karttoi Versaillesia
niin paljon kuin mahdollista; Pariisista, jota hän alkoi kammoa, hän ei
sietänyt kuulla puhuttavankaan.
Jeanne kärsi kovasti tästä alituisesta harhailemisesta. Hän ikävöi
kaunista, lahjakasta pikkutyttöään; tämä oli nyt ollut pari kuukautta
L'Assomptionissa, joka oli Pariisin parhaimpia luostareja. Alexandra
saattoi aivan hyvin käydä hänen luonaan Versaillesissa, mutta ei
loitolla olevissa linnoissa.
Hän kaipasi myös isäänsä, jota hän levottoman elämän tähden nyt
harvoin tapasi. Isän hyväntahtoinen kehuskelu, hänen ylpeytensä siitä
kunniasta, jonka kukkuloilla tytär nyt oli, hänen terve järkensä ja
aina loistava huumorinsa olivat usein elvyttäneet Jeannen reippautta
synkkinä hetkinä.
François Poisson karkeahkoine elostelijatapoineen ei oikein soveltunut
Versaillesissa vallitsevaan käyttäytymissävyyn, sen huomasi helposti;
mutta hän oli pohjaltaan tavattoman hyväluontoinen mies, joka
palkitsi Jeannen hellän hyvyyden vilpittömällä rakkaudella. Hänen
jumaloiva kiintymyksensä pikku Alexandraan toi tänä raskaana aikana
suurta lohdutusta Jeannelle. Hän kävi äidin puolesta tyttösen luona
L'Assomptionissa ja kertoi sitten tuhansia suloisia pikku juttuja
ihastuttavasta tyttärentyttärestään.
"Hän on tosiaankin verraton lapsi. Hän selittää aivan kylmäverisesti,
että niin paljon kuin hän pitääkin kauniista äidistään, hän on
kuitenkin mieluummin luostarissa kuin äidin luona, koska hänellä on
suuri halu oppia jotakin voidakseen palkita 'kauniin pikku äitinsä'
hyvyyden. Äitiä hän ei sitten koskaan jätä, kunhan hän vain saa
opituksi kaikki mitä tarvitaan ja suorittaa tutkintonsa."
Myöskin muuten Jeanne sai matkoillaan ainoastaan hyviä tietoja
L'Assomptionista.
Niiltä sisarilta, jotka opettivat Alexandraa, hän kuuli, kuinka herkkä
tyttönen oli oppimaan, kuinka ymmärtäväinen ja herttainen hän oli. He
kertoivat Jeannelle myöskin Alexandran ja pikku prinsessa Soubisen
ystävyydestä.
Ylpeydentunne tyttösen menestyksestä tuotti Jeannelle paljon mielihyvää
ja virkistystä tänä levottomana ja huolekkaana aikana. Alexandran perin
ylhäinen seurapiiri antoi yllykettä eräille toiveille, joita Jeannen
mielessä tyttären suhteen kyti. Hän aikoi tehdä tyttärestään todellakin
ylhäisen naisen, joka aatelisella avioliitollaan voisi peittää
unohduksiin äidin sukuperän.
Herttuallinen puoliso oli markiisittaren unelma.
* * * * *
Kuningas oli Crécystä, missä he viimeksi oleskellet, käynyt
tervehtimässä kuningatarta ja prinsessoja Fontainebleaussa.
Siellä hän tapasi dauphinin ja Maria Josefan, jonka reipas, herttainen
olento teki aina hyvän vaikutuksen kuninkaan mielialaan.
Pikku dauphine tunsi, päinvastoin kuin Maria Raphaela, sydämellistä
rakkautta appeaan kohtaan. Hän kertoi tälle mielellään ja usein suuret
ja pienet salaisuutensa. Ludvig oli saanut häneltä tietää jo useita
kuukausia aikaisemmin, että dauphinin kylmäkiskoisuus oli väistynyt
lämpimämpien tunteiden tieltä ja että ensimmäinen puoliso alkoi jo
haihtua hänen mielestään. Tänään Maria Josefa kertoi hänelle kovasti
punastuen, että hän odotti synnytystä. Ludvig joutui aivan suunniltaan
ilosta. Vihdoinkin Ranska saa kauan kaivatun kruununperillisen.
Sydämestään iloisena Ludvig lähti paluumatkalle Crécyhin.
Markiisitar odotti häntä pengermällä. Hän näytti nyt terveemmältä kuin
linnaan tullessaan.
D'Argenson, joka jo Versaillesissa oli pitänyt häntä kuolleeksi
tuomittuna ja häntä näkemättä oli levitellyt sellaisia puheita, että
markiisitar on murheesta laihtunut luurangoksi, että hänen kasvonsa
ovat keltaiset ja kutistuneet ja vartalo kuin lauta, olisi nähnyt
pahasti erehtyneensä.
Jeanne oli hyvin ihastuksissaan, kun kuningas oli iloisen näköinen, ja
vielä enemmän hänen tuomastaan uutisesta.
He istuivat teepöydässä Jeannen miellyttävässä kammiossa, suuren
vastaanottohuoneen vieressä. Jeannen sirot, kapeat sormet leikkien
liikuttelivat kuppia, joka oli kallisarvoista saksilaista porsliinia.
"Tiedättekö, sire, mitä minä ajattelin, ennenkuin te tulitte?"
"Sinä luultavasti odotit minua ikävöiden ja ajattelit: voi, jos hän
olisi täällä!"
Jeanne hymyili Ludvigille lumoavaa hymyään.
"Se kyllä on itsestään niin selvää, sire, ettei minun tarvitse sitä
sanoa."
Ludvig suuteli ihastuneena hänen kättään.
"Mitä se sitten oli, pikku Jeanne?"
"Katsokaas, sire, näitä kuppeja ja tuota hienoa kannua, kaikkia näitä
ihania saksilaisia porsliiniesineitä, jotka kaunistavat minun pöytääni.
Hänen korkeutensa dauphine oli erittäin ystävällinen ja lahjoitti
ne minulle. Ne ovat valmistetut Dresdenissä. Joka kerran kun niitä
käytän tai katselen noita japanilaisia astioita tuolla Ludvig XIV:n
kuosisella pikku pöydällä, täytyy kysyä itseltäni, miksi pitää tuottaa
ne tänne Ranskaan Saksista ja Japanista ja maksaa satumaisia hintoja
ulkomaisista teoksista, miksi me itse emme valmista ensiluokkaista
porsliinia?"
Kuninkaan tarkkaavaisuus herkistyi. Ajatus oli hyvä.
Ranskalainen porsliini ei tosiaankaan ollut mitään muuta kuin
saksilaisen ja japanilaisen tuotannon karkeatekoista, melkein kömpelöä
jäljittelyä. Se ei sopinut ensinkään ylhäisten, saatikka sitten
kuninkaalliselle pöydälle.
"Kuinka olet asiaa ajatellut, Jeanne?"
"Olen ajatellut, että meidän on saatava aikaan samaa, mitä Ludvig
XIV: omasta aloitteesta ja omilla varoilla kohottaa Ranskan
teollisuutta! Perustakaamme porsliinitehdas, kuten Ludvig XIV perusti
gobeliinitehtaan. Sen valmisteet tuottavat meille yhtä suurta mainetta
ja yhtä suuria etuja ja vielä vuosisatojenkin kuluttua todistavat
Ranskan makua ja hienostunutta aistia."
Kuningas oli kavahtanut pystyyn ja kävellyt pari kertaa huoneessa
edestakaisin.
Nyt hän pysähtyi ja laski kätensä Jeannen olkapäälle.
Hän virkkoi surullisella äänellä:
"Sinä puhut omista varoista. Mistä me ne otamme? Meitä tullaan vain
kivittämään ja tuomitsemaan meidän ylellisyytemme!"
Jeanne pudisti päätään.
"Sellaisen teollisuuslaitoksen perustamista, joka hankkii maalle
suuria tulolähteitä, ei voitane selittää pahaksi. Päinvastoin. Lukuun
ottamatta sitä rahallista tuloa, minkä kotimainen porsliininvalmistus
antaa menekillään koti- ja ulkomailla, saamme työtä suurille
työläisjoukoille ja hankimme kansalle uusia ansiomahdollisuuksia."
Ludvig hymyili Jeannen innostukselle.
"Sinähän puhut kuin asianajaja, joka puolustaa huonoa asiaa."
"Hyvää, sire, oikein, oikein hyvää asiaa, jonka toteuttaminen ei ole
ensinkään niin vaikea, kuin miltä se ensi hetkenä saattaa näyttää.
Teidän majesteettinne pitäisi käskeä panemaan alulle neuvotteluja
Vincennesissä olevan tehtaan kanssa. Se on aivan surkeassa tilassa.
Siitä, että teidän majesteettinne suostuisi rupeamaan osakkaaksi,
koituisi Vincennesille suurta siunausta. Monsieur de Fulvy olisi
ehkä oikea mies yrityksen etunenään. Boucher asettuu aivan varmaan
meidän käytettäväksemme. Puhun hänelle asiasta, kun ensi kerran istun
hänen mallinaan. Maalareja, kuvanveistäjiä ja piirtäjiä me saamme
helposti, kunhan vain pääsemme perille siitä hienosta seoksesta, joka
kykenee kilpailemaan saksilaisten ja japanilaisten tuotteiden kanssa.
Keksinnön täytyy tietysti pysyä Vincennesin salaisuutena. Chantillyn,
Sceauxin, Saint-Cloudin ja Villeroin pikku tehtailijoilla ei saa olla
minkäänlaista mahdollisuutta päästä meidän työpajojemme salaisuuksien
perille."
Kuningas nauroi niin kovalla äänellä ja sydämellisesti, että hänen
tapansa oli vain ani harvoin nauraa sillä lailla.
"Sinä puhut, niinkuin jo seisoisimme sinun toivomustesi kynnyksellä,
niinkuin tehdas jo olisi pystyssä ja sen tuotteita lähetettäisiin
ympäri maailmaa."
"Minä näen sen jo sellaisena", sanoi Jeanne innokkaasti ja sädehtivin
silmin. "Mielikuvitukseni luo silmiini mitä houkuttelevimman näyn.
Minä näen hienoja, läpikuultavia astioita, jotka on kirjailtu
kaikenvärisillä kukilla, linnuilla, perhosilla ja liihottelevilla
sudenkorennoilla. Näen ihanasti muovailtuja maljakkoja ja ruukkuja
Versaillesin pöydillä, näen kaikkien katselevan niitä ihmettelevin
silmin. Minä näen taiteellisten kukkien ja hedelmien kasvavan
maljakoista ja ne ovat niin luonnollisen näköisiä, että ne voivat
erehdyttää näkijän. Minä näen sen pöydän, jonka ääressä teidän
majesteettinne on minun vieraanani, koristettuna mitä ihanimmilla
Vincennesin tehtaan vadeilla ja maljoilla. Minä näen ulkomaiden
kadehtivan meitä. Minä näen sadoittain työläisiä, jotka ovat onnellisia
työnsä ääressä, iloisia ja kylläisiä oman työnsä ansioista. Minä näen
kultaa virtaavan valtion rahastoihin, minä näen —"
Ludvig otti Jeannen syliinsä ja sulki hänen kaunopuheisen suunsa
suudelmillaan.
"Minä näen suloisen uneksijan."
"Jonka unelmat toteutuvat, sire!"
* * * * *
Muutamien kuukausien kuluttua ryhdyttiin ministeriön kautta
keskusteluihin Vincennesin kanssa. Perustettiin yhtiö, jonka
peruspääoma oli 250,000 livreä.
Siihen lisäsi kuningas 100,000 livreä yksityisestä rahastostaan.
Tehtaan nimeksi pantiin _Manufacture royale de porcelaine de France_.
Jokaisessa valmistetussa esineessä oli tehtaanmerkkinä kaksi ristissä
olevaa L-kirjainta ja valmistusvuosi.
Pian työskenteli Vincennesissä satoja työmiehiä ja monsieur de Fulvy
valmisteli yhdessä muutamien taitavien kemistien kanssa seosta, jonka,
jos koe onnistuisi, piti olla paljoa parempaa kuin ulkomainen valmiste.