Pariisissa ja maaseuduilla ei ainoastaan laulettu rivoja
häväistyslauluja, vaan napinahuudot, hurjat uhkaukset ja kiihkeät
kiroukset kävivät entistä äänekkäämmiksi. Päivä päivältä kuului yhä
useampia valituksia maan asioiden kehnosta hoidosta. Ei ollut enää
mitään apua siitä, että asiat esitettiin niin suotuisassa valossa kuin
mahdollista. Kansa napisi yhtä äänekkäästi aatelia kuin porvarejakin
vastaan.
Hallitusviranomaiset eivät itsekään voinut enää kieltää, että valtion
velat kasvoivat pelottavassa määrässä, että kauppa ja teollisuus
pysähtyivät ja että laivasto ja siirtomaiden kohtalo olivat mitä
suurimman vaaran partaalla.
Kuningas kuuli vain sen, mitä hän tahtoi kuulla. Ei ainoakaan
varoittava ääni häirinnyt hänen rauhaansa, hän antoi kaiken mennä omaa
menoaan.
Markiisittaren mieltä askarrutti nyt niinkuin tähänkin asti se ainoa
ajatus, että kaikki se, mikä oli vastenmielistä, on pysytettävä kaukana
kuninkaasta. Pahan virheen hänen laskelmiinsa tuotti tällöin alinomaa
parlamentti, joka taukoamatta ahdisti korkeampaa papistoa ja myötäänsä
harjoitti jarrutusta kuningasta vastaan.
Markiisitar tunsi selkäpiitään karmivan, kun hän eri kerroilla, jotka
eivät milloinkaan merkinneet hyvää, näki parlamentin jäsenten lähtevän
punaisissa puvuissaan kuninkaan luo Louvreen.
Mitä hyötyä oli siitä, että Ludvig lähetti suurisuisimmat ja
vastahakoisimmat Bastiljiin tai karkoitti heidät heidän maatiloilleen?
Riidat kasvoivat kasvamistaan, taistelu uskonnollisissa kysymyksissä
kävi yhä kiihkeämmäksi, kunnes kokonaan jansenistinen parlamentti
vihdoin julisti korkeammalle papistolle ilmisodan.
Turhaan kuningas kielsi parlamenttia sekaantumasta hengellisiin
asioihin, turhaan hän oli karkoittanut kaikki, parlamentin jäsenet
puoleksitoista vuodeksi Pontoiseen — parlamentti pysyi entisellä
kannallaan, ettei se hengellisissä kysymyksissä voi noudattaa kuninkaan
käskyjä eikä luopua taistelustaan katkerinta vihollistaan, Pariisin
arkkipiispaa Christophe de Beaumontia vastaan.
Yhä useammin näytti siltä, että parlamentilla oli aikomus jakaa
valta Ludvig XV:n kanssa, niin jyrkästi kuin kuningas yhä enemmän
katkeroituen vetosikin Jumalalta saamaansa asemaan.
Jotta kuitenkin olisi saatu aikaan siedettävä asiaintila, taipui
kuningas viimein parlamentin vaatimuksiin niin paljon, että päätti ajaa
Pariisin arkkipiispan maanpakoon.
Siitä huolimatta pysyivät parlamentin kuningasta itseään vastaan
suuntaamat toimenpiteet edelleenkin varsin selväpiirteisinä. Yhä
enemmän kävi ilmi, että parlamentissa vallitsi vallankumouksen henki.
Eräänä päivänä kuningas sanoi Jeannelle alistuvaisesti:
"On aivan hyödytöntä suuttua siitä. Parlamentti on tasavaltalaisten
tyyssija. Nykyiset olot kestävät niin kauan kuin minä elän."
Hänen vihansa oli muuttunut välinpitämättömyydeksi. Hän antoi kaiken
mennä omaa menoaan niin parlamentissa kuin muillakin hallinnon aloilla.
Hän muuttui yhä kuurommaksi hyvää tarkoittaville ehdotuksille.
Oliko siis ihme, että valtiovelka kasvoi ennen kuulumattoman suureksi?
Machault koetti parhaan kykynsä mukaan panna toimeen uudistuksia, jotka
tarkoittivat maanviljelyksen ja teollisuuden edistämistä ja verokuorman
keventämistä.
Mutta se tuhlaus, joka oli jo perinpohjin hävittänyt valtiovarat,
vaikeutti hänen suunnitelmiensa toteuttamista, melkein ehkäisi sen
kokonaan.
Kun yhdeltä puolen ei säästetty rahamenoja loistorakennuksiin, joita
rakennettiin herra de Tournehemin johdolla, puuttui toiselta puolen
tuiki tarpeellisia varoja sotalaivaston lisäämiseen.
Suunnattomia rahasummia tuhlattiin päättömästi eläkkeihin ja lahjoihin.
Hovin menot kasvoivat minkäänlaisetta tarkastuksetta rajattomasti.
Ludvigin ja hänen perheensä matkoihin kului huimaavia rahasummia.
Machault laski, että kuninkaan neljän päivän matka vaati sadan tuhannen
livren suuruisen ylimääräisen menon, puhumattakaan suurista matkoista
monilukuisine seurueineen.
Turhaan Machault pyysi markiisitarta, jonka kanssa hän yhä edelleenkin
oli ystävällisissä väleissä, kehoittamaan kuningasta rajoittamaan näitä
matkoja, luopumaan käynnistä Normandiassa ja muista äsken vireille
pannuista aikeista.
Jeanne hylkäsi pyynnön ilman muuta: matkustaminen kuului kuninkaan
elinehtoihin; hänen täytyi saada matkustaa!
Kesken tätä mielialaa, joka vallitsi verotaakan rasituksiin melkein
nääntyvän kansan keskuudessa, meni rauhanjuhla, joka mielellään
tahdottiin saada loistavaksi, surkeasti myttyyn.
Pitkien, kalliiden sotaretkien tulokset supistuivat hyvin vähiin
tai jäivät olemattomiin. Huomattiin, että loistavat voitot olivat
tuottaneet vain vähän hyötyä. Liian paljon oli vuodatettu verta erään
Italiassa olevan herttuakunnan valloittamisen tähden infantti Don
Filipille, Ludvig XV:n vävylle.
Valitettiin, että Englanti oli korjannut kaiken hyödyn. Kuningas oli
liian helposti päästänyt käsistään sen, minkä oli valloittanut.
Sitä, että Ranskan sotalaivaston heikkous olisi saattanut sodan
jatkamisen enemmän kuin arveluttavaksi, ei ajateltukaan!
Kun airuet olivat Pariisin toreilla lukeneet julki rauhanjulistukset ja
huutaneet: "eläköön kuningas!" kohtasi heitä tyytymättömyyttä ilmaiseva
äänettömyys; ei ainoakaan iloinen vastakaiku toistanut heidän huutoaan.
Juhlakulkueen kintereillä kaikui pilkkanauru.
Pelastaakseen kuninkaan tällaisten pettymysten ja vastoinkäymisten
jaloista, ne kun rasittivat häntä sitä raskaammin, kuta useammin hän
muisteli sitä aikaa, jolloin hänen perin suopeamieliset pariisilaiset
alamaisensa nähdessään kauniin, voitokkaan kuninkaansa puhkesivat
rajattomaan riemuun, ja jolloin ne rahat, joita hän heitteli
heille, eivät olleet heistä niin suuriarvoisia kuin heidän rakkaan
hallitsijansa tervehdys, vaati markiisitar lähtemään kauan aiotulle
matkalle Normandiaan.
Hän voitti Ludvigin epäröinnin ja ministerin arvelut sanomalla, että
jos joitakin muutoksia tahdottiin panna toimeen, täytyi kuninkaan
saada mieskohtaisesti nähdä, missä kunnossa laivasto oli; ainaisilla
teoreettisilla valituksilla ei saisi aikaan mitään.
* * * * *
Jeanne, joka ei vielä kertaakaan ollut nähnyt merta, riemastui
sanomattomasti, kun lähtöpäivä viimeinkin määrättiin.
Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes olisi ehditty Havreen. Hän taltutti
kuninkaaseen iloisen kärsimättömyytensä, ja kuningas tunsi olevansa
onnellinen ajatellessaan, että hän saisi olla ensimmäinen, joka näyttää
rakastetulle meren ja sen ihmeet.
He matkustivat pienen seurueen kanssa. Kahden hengen istuttavissa
vaunuissa ajoivat kuningas ja Ayen. Heitä seurasi berliiniläinen vaunu,
jossa markiisitar ja hänen seurueensa istuivat.
Kamaripalvelijat ja muu tarpeellinen väki ajoivat suuressa kuuden
hengen avovaunussa.
Keittiövaunu henkilökuntineen oli lähetetty edelle ja se odotti
kuningasta Havressa.
Crecystä matka kävi Breuxin metsän halki, missä pantiin toimeen pieni
metsästys.
Anetin ja Navarran linnojen ohi tultiin Évreux-metsään ja aamulla
kahdeksan seuduissa Roueniin.
Kuningas oli alkujaan aikonut käydä arkkipiispan, kuningattaren
hovisaarnaajan luona. Tämä arvoisa pääpappi ei ollut vastannut
sanaakaan, kun hänelle oli Versaillesissa ilmoitettu tästä kuninkaan
käynnistä. Hän piti nähtävästi liian suurena vaivana vastata edes
sanaakaan, kun kuuli saavansa odottaa kuningasta Pompadourin seurassa.
Vielä sittenkin, kun kuningas huomautti jyrkästi: "me käymme teidän
luonanne Rouenissa, kuuletteko!" pysyi arkkipiispa vaiti. Kuningas
sanoi hänelle pari tuikeaa sanaa, ja käynti Rouenissa peruutettiin.
Vaunuista nousematta ajettiin nopeasti kaupungin juhlallisesti
koristettuja katuja pitkin väestön riemuitessa. Kuningas ei tahtonut
viivyttää Jeannea pääsemästä näkemään merta, jota hän oli niin kauan
ikävöinyt. Kello kuuden aikaan illalla ajoivat kuninkaalliset vaunut
linnan ja sataman tykkien paukkuessa Havreen.
Ludvig lausui niille herroille, jotka hänet ottivat vastaan,
raatihuoneella, missä hänen oli määrä asua, toivomuksen olla läsnä
laivaston harjoituksissa. Oikeastaan se oli markiisittaren toivomus,
jonka kuningas mielellään tahtoi nähdä toteutuvan.
Äsken rakennettu alus, jossa oli kolmekymmentä kuusi tykkiä, sekä
kolme muuta sotalaivaa hinattiin merelle. Sitäpaitsi meriministeri
järjesti satamasta lähdettäessä kuninkaalle ja tämän seuralaisille
leikkitaistelun kolmea fregattia vastaan.
Mutta tärkein tapaus, joka tuotti Jeannelle suurta nautintoa, oli erään
rakenteillaan olevan kauppalaivan ristiäiset, joissa hän oli kummina ja
antoi alukselle nimen "Le Grâcieux".
Illan suussa kuningas soudatti itsensä ja Jeannen merelle. Pienet,
iloiset laineet ilakoivat äänettömällä ulapalla. Sinisenä ja
pilvettömänä, helakan vienosti väreillen, kaartui taivas meren yllä.
Jeannen kauneille kasvoille oli lehahtanut hento puna. Hänen silmänsä
välkkyivät. Koko hänen olentonsa ahmi oudon, ihmeellisen näyn
tunnelmaa. Hän painautui aivan kiinni kuninkaaseen. Hänen sydämensä oli
avoin ja huokui hellyyttä. Katkeruus, huolet, itsekkyys, vallanhimo,
kaikki oli haipunut kuin tuuleen.
Hänen huulensa kuiskivat hiljaisia, helliä lemmensanoja.
Kuningas piti hänen käsiään omissaan. Hänen kauniit, surulliset
silmänsä hymyilivät Jeannelle.
Kauan he istuivat ääneti, hiljaisen onnen unelmissa, onnen, jota
levoton elämä harvoin heille soi.
He katselivat siniseen hämyyn, joka kietoi ulapan ja rannan. Ilma
väreili kuin hopeaharso.
Hiljalleen lipuivat laineet purren ohi.
Ludvig antoi perämiehelle merkin suunnata rantaa kohden. Hän oli sieltä
keksinyt yksinäisen, valkean talon, jota verhosi viiniköynnös.
Soutajat, jotka eivät tienneet, kuka oli heidän purressaan, kertoivat,
että valkea talo oli "Kultaisen rypäleen" majatalo, jonne matkailijat
asettuvat pariksi päiväksi nauttimaan raikasta meri-ilmaa.
Kuningas katsahti kysyvästi Jeanneen. Tämä nyökkäsi ja hänen silmissään
kuvastui suostumus. Elämä kohisi taas voimakkaasti hänen suonissaan.
* * * * *
Kauan he seisoivat vierekkäin majatalon ikkunan ääressä, jota
viiniköynnös ympäröi.
Ulapan ylle oli noussut kuu. Oli kuin vuotavaa hopeaa olisi ollut
ulapan hiljaa solisevilla laineilla.
Valkeana välkkyi ranta heidän alapuolellaan. "Aivan kuin sinun
valkoinen, säteilevä ruumiisi", kuiskasi kuningas hehkuvasti
suudellessaan.
Ludvig katsahti taakseen.
Vuode ei ollut kuninkaallinen, ei uhkean kutsuva hekumaan kuten
Versaillesissa, Crécyssä ja La Cellessä. Se oli kova ja kapea ja
karkealla liinakankaalla verhottuja sijaitsi matalan huoneen syvässä
komerossa.
Mutta moniin aikoihin ei ainoakaan lemmenyö ollut tuntunut kuninkaasta
niin ihanalta kuin se, jonka hän vietti pienessä majatalossa Havren
kuutamoisella rannalla.