Seuraavana päivänä kuningas matkusti aikaisin aamulla Fontainebleauhon.
Hänen otsansa oli pilvessä, silmistä paistoi synkkä välke.
Ayenin herttua, joka seurasi häntä, ei tiennyt, mistä oikeastaan oli
johtunut tämä kuninkaan mielialan äkillinen muutos tahi nopea päätös
lähteä Fointainebleauhon, jonne ei ollut ensinkään aikomus lähteä.
Kuningas oli eilen illalla aterioinut yksinään markiisittaren
kanssa tämän huoneessa. Tänään oli aiottu tehdä metsästysretki,
jonka kuningas oli järjestänyt vartavasten markiisittaren kunniaksi.
Metsästyspäivällisten jälkeen oli suunniteltu gondolimatka illalla ja
soittoa valaistuilla lammikoilla.
Kun kuningas ei puhunut mitään, vaan istui synkkämielisenä selkänojossa
nurkassaan, ei herttua voinut ruveta kyselemään.
Jotakin oli täytynyt tapahtua kuninkaan ja Pompadourin kesken. Mutta
mitä?
D'Argenson oli lähtenyt ministerineuvoston istunnosta katkeroituneen
näköisenä. Mutta kuningas ja markiisitar olivat iloisempina kuin
milloinkaan lähteneet ajelemaan vaunuilla ja, kuten Lebel oli kertonut
herttualle, yhtä iloisina istuutuneet aterioimaan. Kuitenkin oli
kuningas odottamattoman aikaisin yöllä tullut takaisin markiisittaren
huoneesta eikä ollut saanut unta.
Siis kaikesta päättäen sänkykamarisalaisuus, jota Ludvig XV ei ollut
halukas ilmaisemaan!
* * * * *
Unettoman yön jälkeen Jeanne istui tutkimassa Madeleine Poissonin
kirjoja, joita ennen aikaan oli häneltä huolellisesti kätketty.
Vanhat, kuluneet nidokset oli Hôtel des Chèvresistä muutettu erääseen
salakaappiin markiisittaren luo Versaillesiin.
Kauan hän selaili kellastuneita kirjoja, ennenkuin löysi, mitä etsi.
Hän jäljensi erään reseptin ja käski kamaripalvelijansa kutsua Quesnayn
apteekkiapulaisen. Jeanne antoi tälle paperin ja käski hänen valmistaa
lääkkeen puolessa tunnissa.
Sitten Jeanne vaipui takaisin vaalistuneelle _lit d'ange_-vuoteelleen,
jolla hän oli viettänyt suurimman osan tätä kauheaa yötä. Hän virui
mietteiden askarrellessa, kunnes päänsärky yltyi sietämättömäksi.
Hänen kekseliäimmätkään ajatuksensa eivät voineet luoda rahtuakaan
selvyyttä armottomaan totuuteen.
Kuningas oli ollut hänen luonaan. Tämän suudelmat, syleilyt ja
tukehduttavat hyväilyt eivät olleet saaneet häntä virkeäksi. Kylmänä
ja jäykkänä kuin pölkky hän oli virunut kuninkaan sylissä, kunnes tämä
itsekin kylmentyneenä oli vihaisena lähtenyt hänen luotaan.
Se pelottava, jota hän oli pelännyt, oli tapahtunut, ennenkuin hän
oli osannut aavistaakaan! Hänen yrityksensä höystää ruokia väkevillä
mausteilla, syödä suuret määrät herkkusieniä ja selleriä eivät
olleet parantaneet hänen kylmää luonnonlaatuaan eikä heikontunutta
terveyttään. Hänen täytyi turvautua voimakkaampiin keinoihin, vaikkapa
niistä koituisi raskaitakin seurauksia. Omistaa kuningas kokonaan oli
elämä, kadottaa hänet oli kuolema!
Pieni apteekkiapulainen toi juoman. Jeanne kavahti ylös, tempasi korkin
pullosta ja kaatoi suuhunsa pari kulausta ruskeaa nestettä. Maku oli
vastenmielinen ja ellottava, mutta kohta hän tunsi miellyttävää lämpöä
koko ruumiissa.
"Jumalan kiitos! Vihdoinkin olen osunut oikeaan!"
Ja hän siunasi äitivainajansa muistoa.
Kun hänelle ilmoitettiin de Brancasin herttuattaren tulleen, pani
Jeanne lääkkeen, jota hän ei tahtonut päästää käsistään, muiden
pullojen joukkoon pukupöydälleen.
Herttuatarta oli toisessa huoneessa pidättänyt madame du Hausset.
Tämä uskollinen sielu rukoili häntä kyyneleet silmissä pyytämään
markiisitarta säästämään terveyttään.
"Madame Pompadour noudattaa sellaista ravintojärjestystä, joka ei
ole hyvä hänen heikolle terveydelleen. Hän käyttää tohtori Quesnayn
selän takana sellaisia lääkkeitä, jotka eivät millään muotoa voi olla
hyödyllisiä. Vastikään hän valmistutti juoman, josta ei koidu hyvää."
Herttuatar lupasi tehdä voitavansa.
Kun hän tuli Jeannen luo, alkoi hän heti nuhdella tätä lempeästi.
"Teillähän on kuumetta, rakas ystävä. Te olette sairas. Teidän täytyy
säästää voimianne, noudattaa yksinkertaista ravintojärjestystä ja
viettää rauhallista elämää."
Markiisitar pudisti vakavasti ja hyvin pontevasti kaunista päätään.
"Niin, olen sairas, mutta toisin, kuin te luulette, rakas ystävä. Ja
minä paranen vain siten, että jatkan kulkuani edelleenkin sitä tietä,
jonka vihdoinkin olen tavoittanut."
Jeanne vilkaisi salavihkaa lääkepulloon.
"Olen teidän ystävättärenne, sen vuoksi uskallan ilmaista teille
salaisuuteni. Saatte kuulla!"
Jeanne tarttui vavisten herttuattaren käsiin. Aivan suunnilleen pelosta
hän kuiskasi:
"Pelko, että kadotan kuninkaan, tappaa minut."
"Kuinka te voitte luulla sellaista, rakas Jeanne?" kysyi herttuatar
hämmästyneenä.
Jeanne koetti tyyntyä.
"Te olette kokenut nainen, rakas herttuatar. Te tiedätte, että miehet
pitävät muutamia asioita hyvin tärkeinä. Minun onnettomuuteni on se,
että minulla on jokseenkin kylmä luonnonlaatu. Sitäpaitsi ei terveyteni
ole kehuttava. Vilpitön rakkaus, jota tunnen kuningasta kohtaan, on
usein auttanut minua voittamaan nämä haitat, mutta toissa yönä tuotti
kylmyyteni minulle kovan onnen iskun. Kuningas lähti minun luotani
vihaisena."
Markiisitar itki katkerasti.
Herttuatar, joka piti hänestä vilpittömästi, koetti lohduttaa häntä.
Jeanne tyyntyikin vähitellen.
"Vihdoinkin olen tavannut sellaisen lääkkeen, joka kaikesta päättäen
tekee minulle hyvää."
Hän osoitti pientä pulloa, jossa oli ruskeaa nestettä.
Herttuatar kavahti ylös ja veti korkin pullosta.
"_Fi donc_, markiisitar, kuinka olette voinut juoda mokomaa
sekoitusta? Sehän haiseekin, niinkuin La Voisin olisi keittänyt sen
noitakeittiössään. Se on aivan varmaan myrkkyä, ainakin teille."
Ja herttuatar viskasi pienen pullon ilman muuta uuniin.
Jeanne kuohahti. Hän ei suvainnut, että häntä kohdeltiin kuin
holhouksen alaista lasta.
"Minä käsken valmistaa uuden annoksen, sillä minä aion käyttää sitä.
Minun täytyy saada kuningas taas kokonaan omakseni, uskokaa se."
Herttuatar tarttui vihastuneen ystävättärensä molempiin käsiin.
"Sitä te, rakas markiisitar, ette tee, sillä siihen te olette liian
viisas. Teidän on kaikin mokomin hyljättävä tuo päätön, ärsyttävä
ruokajärjestys. Moinen hevoslääkitys ei sovi teille. Keinotekoisesti
toimimaan kiihoitettu ruumis lysähtää ihan kokoon, kun kiihoitus-keinot
jonkun ajan kuluttua lakkaavat vaikuttamasta. Kysykää neuvoa
Quesnaylta! Luottakaa häneen! Minä luulen jo nyt voivani sanoa,
että hän määrää teille vähemmän työtä, vähemmän sielunjännitystä,
yksinkertaisempaa ravintoa ja paljoa enemmän liikuntoa raittiissa
ilmassa."
Jeanne katsoi alakuloisena eteensä. Se, mitä herttuatar puhui, oli
kyllä paikallaan, mutta hänhän oli hädissään kiinnittänyt niin suuria
toiveita ihmelääkkeeseen!
"Entä kuningas?"
"Teidän seuranne on liian kallisarvoinen, liian tärkeä ja välttämätön
hänen majesteetilleen, jotta hän voisi saattaa sen vaaraan satunnaisen
pettymyksen tähden. Ja sitten vielä, rakas ystävä, tahdon sanoa teille
erään asian — voitte luottaa minun kokemukseeni, johon te äsken
vetositte — tottumus on luja side, joka ei vähällä katkea. Teidän
rakastettavuutenne; teidän voimakkaampi älynne ja teidän iloisuutenne
kyllä kahlitsevat kuninkaan uudestaan jo ensi näkemällä."
Herttuatar suuteli ystävätärtään ja lupasi pian käydä hänen luonaan La
Cellessä.
* * * * *
Jeanne istui yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Kuluneen ajan vaiheet
lipuivat hänen silmiensä editse. Hänen nopea, loistava voittokulkunsa,
se rajaton valta, jonka kuningas hänelle oli antanut, ne ystävät,
jotka hän oli itselleen hankkinut ja jotka seisoivat vankkana muurina
kaikkia ulkoa päin uhkaavia vaaroja vastaan. Ei, kyllä herttuatar oli
oikeassa: yhden ainoan yön pettymys ei kykene luhistamaan näitä suuria
saavutuksia.
Entä Jeanne Fleuron? Entä ne, jotka kirjoittivat uhkauskirjeitä ja
häväistyskirjoituksia?
Mitä he tiesivät kaikista niistä tuskista ja kärsimyksistä, joilla hän
oli ostanut loistonsa?
Ei kukaan muu kuin hän itse sitä tiennyt!
* * * * *
Jeanne oli muuttanut takaisin La Celleen. Kolme, neljä päivää kului,
kuningas ei antanut itsestään mitään tietoja.
Niihin pitkiin, teeskennellyn aistillisiin kirjeisiin, jotka hän oli
kirjoittanut kuninkaalle, ei tämä vastannut.
Mitä oli tapahtunut?
Jeanne matkusti Versaillesiin. Kuningas oli käynyt Fontainebleaussa
kuningattaren luona. Missä hän nyt oli, sitä ei kukaan tiennyt tai
tahtonut ilmaista hänelle.
Jeannen oli nyt tuiki vaikea hallita ajatuksiaan. Hän pyysi
huoneittensa avaimen. Epävarmoin askelin hän hoippui sisään. Niin pian
kuin hän jäi yksikseen, hän lysähti hervottomana kokoon.
Mitä oli tapahtunut? Mitä taivaan nimessä oli tapahtunut?
Hänen rakkautensa ensi hetkestä saakka kuningas ei ollut ottanut
ainoatakaan askelta hänen tietämättään. Ei milloinkaan, ei edes
vaikeimmissakaan olosuhteissa kuningas ollut antamatta hänelle tietoja
itsestään. Oliko kuningas vain vihoissaan vai oliko hän hyljännyt
hänet? Oliko hänen ruumiillinen heikkoutensa ajanut kuninkaan toisen
syliin? Oliko de Brancasin herttuatar väärässä? Oliko hänen oma hätänsä
luotettavampi ennustaja.
Tällaisia ajatuksia risteili kirjavina hänen aivoissaan, kunnes synkkä,
raskas pilvi, johon hän tahdottomana vaipui, pimensi hänen sielunsa.
Pää kätten varassa, melkein hievahtamatta, hän istui sillä tavalla
pitkän, pitkän aikaa.
Hän ei kuullut, että ovelle hiljaa koputettiin. Vasta kun koputus kävi
kovemmaksi, hän säikähti ja kavahti seisaalle.
Hän ojensihe vaivaloisesti, korjasi hajalliset hiukset otsaltaan,
pyyhki nenäliinalla kuumia, kuivia silmiään ja aukaisi oven säpin.
Tulija oli se kamarineitsyt, jota hän tavallisesti piti Versaillesissa.
Lisettellä oli kirje kädessä.
Tuokion ajan tuntui, kuin häneen olisi virrannut uutta elämää.
Kirje kuninkaalta! Pettyneenä hän kuitenkin antoi kätensä vaipua.
Siinä ei ollut kuninkaallista vaakunaa eikä käsiala ollut Ludvigin!
Hän otti kirjeen ja viittasi tytön poistumaan. Puhua hän ei voinut.
Kauan Jeanne tarkasteli outoa käsialaa, ennenkuin päätti avata kirjeen.
Aavistus sanoi hänelle, ettei se sisältänyt hyviä uutisia.
Vihdoin hän repäisi kuoren auki. Mutta tuskin hän ehtinyt vilkaista
ensimmäisiin riveihin, kun hän valkeana huulten laitoja myöten hervahti
tuolille, jonka nojassa oli seisonut.
Hänen hampaansa kalisivat. Hän kalpeni kalpenemistaan. Se, joka olisi
nähnyt hänet, olisi luullut häntä kuolleeksi.
Kauan aikaa hän lepäsi aivan jäykkänä ja liikahtamatta. Vain vähitellen
hän tuli tajuihinsa.
"Kuningas kahden kesken erään naisen kanssa, jonka nimeä ei hänelle
sanottu, eräässä metsästyslinnassaan yöt ja päivät päästään!"
Hän oli saanut iskun. Hänet oli syösty valtaistuimeltaan. Kaikki oli
lopussa, mennyttä, hänet oli hyljätty yhden ainoan yön tähden, jolloin
hän ei ollut ollut kuninkaan mieltä myöten!
Pitkällinen rakkaus, uskollinen ystävyys — kaikki oli haihtunut kuin
tuhka tuuleen!
Jeanne kavahti ylös. Väri tulvahti taas hänen kasvoilleen. Hänen notkea
vartalonsa suoristui. Hänen silmänsä alkoivat kiihkeästi hehkua.
Ei, tuhannen tuhatta kertaa ei! Niin vähällä hän ei laske käsistään
elämänsä päämäärää ja tarkoitusta.
Hän ei ollut madame de Nesle, mikään sellainen, että hänet muitta
mutkitta hyljättiin toisen naisen tähden, joka silloin sattui
miellyttämään. Kuningas saisi nähdä, että hän pitää häntä paljoa
lujemmissa siteissä kuin hänen edeltäjänsä.
Tuskin oli Jeannen mielenmaltti palautunut ja hän ottanut avukseen
ylpeytensä ja turhamaisuutensa, kun hänen älykkäässä päässään oli
valmiina uusi suunnitelma: ei kuningas ollut kärsinyt loukkausta
kovaonnisen lemmenyön tähden, vaan hän itse kuninkaan pakenemisen ja
uskottomuuden vuoksi! Jos peli oli vielä korjattavissa, niin tämä
oli juuri ainoa oikea voittoon vievä tie. Ja hän aikoi, hänen täytyi
voittaa peli.
Nyt kuului ääniä etuhuoneesta.
Jeanne keikautti päänsä kenoon. Tulkoon mitä tahansa, hän oli
asestautunut.
Hän eroitti Lebelin äänen. Hän riemuitsi. Missä Lebel oli, sieltä ei
kuningas ollut kaukana.
"Saapui kaksi tuntia sitten La Cellestä", kuuli Jeanne kamarineitsyen
sanovan.
"Sopii mainiosti. Hänen majesteettinsa ihastuu." Jeanne väänsi
ivallisesti suutaan.
— Saammepahan nähdä, — ajatteli hän.
Äänet etuhuoneessa vaikenivat.
Hetken kuluttua Lebel ilmoitutti itsensä. Jeanne otti hänet vastaan
kopeasti päätään nyökäyttäen.
"Hänen majesteettinsa on juuri palannut metsästämästä. Hänen
majesteettinsa ihastuu tavatessaan rouva markiisittaren Versaillesissa
ja kunnioittaa käynnillään markiisitarta puolen tunnin kuluttua."
Uudestaan karehti Jeannen kauniin kapean suun ympärillä ivan väreitä.
"Olkaa hyvä ja tervehtikää hänen majesteettiaan, että minä olen hyvin
pahoillani, kun en voi ottaa vastaan hänen majesteettiaan, koska minun
täytyy erään tärkeän asian vuoksi olla La Cellessä kello yksi. Mutta
hänen majesteettinsa suvainnee ehkä kunnioittaa minua käynnillään
siellä."
Lebel ällistyi.
Ihme ja kumma, mitään tällaista ei ollut tapahtunut kertaakaan
niinä monina vuosina, jolloin hän oli ollut hänen majesteettinsa
palveluksessa. Nähtävästi Pompadour oli saanut vihiä siitä, mitä
metsästyspäivinä oli tapahtunut, ja sen sijaan, että olisi itkenyt
ja rukoillut, kuten muut olivat tehneet, hän muitta mutkitta sulki
oven kuninkaalta. Rohkeutta hänellä oli, tuolla porvarisnaisella, se
täytyi tunnustaa. Mutta se voi olla vaarallista peliä, jos kuninkaan
metsästys seikkailu on ollut muuta kuin haihtuva intohimon puuska.
Ja noiden kolmen päivän vietto ihanan kreivitär Peronnesin seurassa
olikin melkein näyttänyt siltä! Lebel kumarsi sanaakaan sanomatta,
hämmästyksestä aivan mykistyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään,
kuten hänen tapansa oli, ja sanoi ulkokullatun alamaisesti:
"Minä sanon sen hänen majesteetilleen, rouva markiisitar."
Tuskin oli Lebel ehtinyt lähteä, kun Jeanne soitti luokseen
kamarineitsyen.
"Joutuin, Lisette, vaununi!"
Ennenkuin Lebel oli ehtinyt kuninkaan luo, kapsahtelivat Jeannen
nopeiden hevosten kaviot Versaillesin linnanpihan kiviin.
Kuningas hämmästyi yhtä paljon kuin Lebel. Hänen otsansa rypistyi, eikä
hän sanonut sanaakaan. Hän syventyi työhönsä eikä aikonut lähteä La
Celleen.
Jeanne olisi aivan hyvin voinut jättää sikseen sen tuntikauden
kestäneen ajelun Alexandran kanssa, jolle hän läksi karttaakseen
kuningasta. Seuraavanakaan päivänä kuningas ei saapunut.
Jeanne alkoi käydä levottomaksi. Olikohan hän jännittänyt jousen liian
kireäksi? Häviäisikö hän pelissä?
Kuninkaan ajatuksia ei voinut kukaan arvata. Ei kukaan tiennyt sitä
paremmin kuin Jeanne. Mutta hän tunsi myös Ludvigin itsepäisyyden, kun
oli kysymyksessä mikä täyttymätön toive tahansa. Sen täytyisi onnistua,
kunhan vain ei —?!
Hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä. Ei, mahdotonta, että Ludvig
on niin lyhyessä ajassa voinut kokonaan mieltyä toiseen.
Hän seisoi ikkunan edessä ja katsoi alas puistoon. Ulkona oli sade jo
tuntikausia valunut virtanaan harmaalta taivaalta, joka ei näyttänyt
ensinkään seestyvän. Olikohan se ehkä paha enne? Kaikki vihreä näytti
harmaalta ja vettyneeltä, kaikki iloiset värit sammuneilta.
Yksitoikkoisesta sateensolinasta hän äkkiä kuuli vaununpyörien jyrinää.
Vieraitako? Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla ketään. Hän halusi olla
yksinään ajatuksineen ja suunnitelmineen. Ei kukaan saisi kajota niihin
lankoihin, joita hän punoi.
Ovi avautui kenenkään ilmoittautumatta.
Pikku Alexandra tuli hyppien huoneeseen.
"_Chère maman_, kiltti kuningassetä tulee!"
Jeanne tunsi, että veri syöksyi valtavana hänen sydämeensä, polvet
vapisivat ja suonet sykkivät rajusti. Tyyneyttä, vain tyyneyttä
hinnalla millä hyvänsä! Puolet peliä oli voitettu kuninkaan tulolla.
Alexandra oli pujahtanut uudestaan pois. Palvelijat avasivat oven
selälleen.
"Hänen majesteettinsa kuningas."
Ludvig astui sisään kalpeana ja jäykkäryhtisenä.
Jeanne huomasi ensi katseella, että kuningas ei ainoastaan näytellyt
vääryyttä kärsineen osaa, vaan todellakin tunsi olevansa sellainen. Hän
oli kärsinyt erossa olosta, kärsinyt enemmän kuin itse tahtoi myöntää.
Jeannen oli vaikea salata kylmän kuoren alla voitonriemuaan. Hän
pyysi kuningasta istumaan ja kiitti häntä kohteliain ja siroin sanoin
käynnistä.
Ludvig ei virkkanut hyvään aikaan sanaakaan, vaan silmäili epävarmoin
katsein Jeannea. Hän ei tiennyt vähääkään, mitä ajatella Jeannen
käytöksestä. Merkiksikö tuon yön kylmyys Jeannen kiintymyksen
sammumista? Oliko Jeanne kuullut puhuttavan hänen uskottomuudestaan
ja maksoiko hän nyt samalla mitalla? Oliko Jeanne paennut häntä
Versaillesista heittäytyäkseen La Cellessä toisen odottavan syliin?
Hänen aina hereillä oleva, luulevaisuutensa leimusi.
Hän kavahti ylös ja tarttui Jeannen käsiin.
"Mitä tämä merkitsee, Jeanne? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Miksi olit
niin kylmä? Miksi läksit Versaillesista samana hetkenä, kuin minä
saavuin sinne?"
Jeanne antoi kuninkaan mustasukkaisuuden puuskan raivota.
"Teidän majesteettinne suvainnee minun tehdä erään kysymyksen. Mitä
muutakaan minä voin tehdä, kun teidän majesteettinne ei vastannut minun
kirjeeseeni eikä moneen päivään ilmoittanut minulle olinpaikkaansa?"
Kuningas katsoi tutkivasti Jeanneen. Puhuiko Jeanne totta? Hän oli aina
nähnyt, että Jeanne oli liian ylpeä valehdellakseen. Jos hän jättää
ottamatta huomioon tuon surullisen yön, niin Jeanne on oikeassa ja hän
väärässä!
Olisiko nainen, joka kunnioittaa itseään, voinut menetellä toisin,
vaikkapa ei olisi tiennytkään, että hänen laiminlyöntinsä takana piili
uskoton teko?
Kun hän nyt seisoi Jeannen kanssa vastakkain, kun hän taas näki
Jeannen kaikessa kuninkaallisessa kauneudessa, ei hän käsittänyt enää
itsekään, kuinka oli voinut viettää päiviä ja öitä erään mitättömän,
vaikkakin yleisesti tunnetun kaunottaren parissa vain siksi, että
hänen rakastajattarensa oli kerran jättänyt hänen kuuman himonsa
tyydyttämättä?
Ludvig tunsi syvää ja vilpitöntä katumusta.
Hän kumartui ja suuteli Jeannen kättä hellästi ja samalla nöyrästi.
"Anna minulle anteeksi", pyysi hän. "Sinunlaisesi nainen ei olisi
voinut muuten menetellä."
Jeanne oli kyllin viisas olemaan nuhtelematta kuningasta. Hän oli
voittanut, se riitti hänelle. Mutta hän tiesi myöskin, että tämän
voiton hän oli ostanut kalliisti, ja sydämensä sisimmässä hän toivoi
hartaasti, etteivät tällaiset taistelut kovin usein uudistuisi.