Neljännen kerran Ludvig XV oli palannut Flanderista.
Laffeldin voitolla ja Bergen-op Zoomin valloituksella Moritz
Saksilainen oli niittänyt viimeiset laakerinsa. Sitten hän oli
luovuttanut marsalkkasauvan kreivi Lovendalelle.
Kuninkaan ollessa poissa, jota oli kestänyt neljä kuukautta,
markiisitar oli asunut La Cellen pienessä linnassa.
Tämä uusi osto oli nostanut paljon pahaa verta. Väitettiin, että
kuningas oli ostanut La Cellen kamaripalvelijaltaan Bachelieriltä
markiisittarelle 260,000 livren hinnasta.
Vanhat kulkupuheet olivat tällöin vironneet taas eloon. Kerrottiin ja
liioiteltiin ylettömästi, että kuningas oli muka tuonut Flanderista
tullessaan jalkavaimolleen kallisarvoisia lahjoja. Mielet alkoivat taas
kiehua ja kuohua Pompadouria vastaan.
Pierre Renardin pienessä, likaisessa kapakassa, ahtaan syrjäkadun
varrella lähellä Place de Grèveä, istui eräänä sunnuntai-iltapäivänä
kohta kuninkaan kotiintulon jälkeen parisenkymmentä henkeä, miehiä ja
naisia.
Pari kulhollista huokeaa talonpoikaisviiniä ja muutamia korillisia
vehnäleipää oli maalaamattomalla pöydällä, jonka ympärillä seura istui
pitkillä penkeillä.
Päät kuumina kaikki juttelivat ja huusivat kilpaa, kunnes eräs pitkä,
laiha mies, jolla oli musta, takkuinen tukka ja juoponnenä, iski pari
kertaa kulholla tuimasti pöytään.
"_Sacré nom de Dieu_, tahtooko joku kuulla, mitä minä sanon, vai ei?"
huusi hän.
Muuan toinen hoilaaja yhtyi häneen.
"Tourbillon puhuu. Hiljaa, hyvät ystävät, hiljaa, Tourbillon puhuu."
Tämä oli juonut lasinsa tyhjäksi yhdellä siemauksella ja pyyhki
kädenselällä suutaan.
"Se, nähkääs, on totta se, että kuningas ei ainoastaan ole ostanut
La Celleä, vaan tahtoopa vielä rakentaa ihkasen uuden linnan
Pompadourille!"
"Tuhannen tulimmaista! Se syö putipuhtaaksi puoli maata, se kirottu
verenimijä!" huudettiin eräältä toiselta puolelta.
"Hänen hovikuntansa on kuningas myöskin —"
"Onko La Poissonièrellä hovikuntakin?" kirkuivat naiset.
"Kuningas aikoo ostaa hänelle uusia hevosia ja vaunuja —"
"Ja me saamme nähdä nälkää. Hän syö leivän ihan meidän nenämme edestä
ja koko hänen siivo seurakuntansa."
"Alas sellaiset koirankuonolaiset, alas moiset Poissonit! Hyi, vietävä!"
Muuan laiha, kuihtunut nainen, jolla oli taudin syömät kasvot,
ruiskautti pitkän syljen.
Eräs pieni, paksu mies, jolla oli pyöreä, lyhyeksi keritty, vahvasti
voiteelle lemuava tekotukka, nousi ja hyppäsi pystyyn pöydälle.
"Se ajaa valtakunnasta pois parhaat miehet. Maurepas! Eikö siinä ollut
miestä! Hän rakasti vähäväkisiä. Minun pojalleni Charlesille hän
toimitti hyvän paikan uuteen laivatelakkaan Marseilleen ja toiselle
pojalleni Louisille hän aikoi hankkia paikan Havreen. Te tiedätte,
että minulla on tuttavuuksia ja ministeri tahtoi tehdä minulle hyvää.
Sitävastoin Pompadourin kätyrit —"
Vieressä seisovat nauraa hohottivat. He tunsivat suutari pahaisen
pälpätykset. Mutta itse asiassa hän oli oikeassa.
Alas la Poissonière! Pompadour oli Ranskan onnettomuus, ja jos
edelleenkin saisi jatkua tätä menoa, niin tietäköön, mitä saattaa
tapahtua! Puhuttiin kahdenkymmenenviiden, jopa kolmenkymmenenkin
miljoonan vuotuisesta vaillingista.
"Te liioittelette! Markiisitar on kaunis ja rakastettava nainen ja hyvä
hän on myöskin."
Yleinen pilkkanauru seurasi näitä sanoja.
Järeitä sormia ojentui pientä, huolellisesti pyntättyä miestä kohden,
jolla oli keveästi jauhotettu ja väkevästi hajuvesillä pirskoitettu
tekotukka.
"Kyllä kai François tietää", ivailtiin hänelle.
"Ymmärtäähän sen. Onhan hän sieur Dagén palveluksessa. Hän kököttää
kullattujen vaunujen takapukilla, kun hänen herransa ajaa hoviin."
Pienen miehen kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi raivosta.
"Onko teidän mielestänne häpeä olla sieur Dagén palveluksessa? Totta
kai siitä saa yhtä selvän leivän kuin muustakin."
"Selvemmän — hitto vieköön!" huusi Tourbillon ja iski nyrkkiä pöytään.
Pieni kähertäjänapulainen loi haikean katseen nokista kattoa kohden.
"Jospa olisitte nähneet hänet, niinkuin minä olen hänet nähnyt!"
"Kuulehan, François", kysyi eräs nuori, kaunis ja iloinen nainen
uteliaana pöydän takaa, "missä olet hänet nähnyt, tuon suuren
markiisittaren?"
"Vastaanoton aikana tietysti", vastasi pieni mies ylpeästi.
"Onko sinusta tullut aatelismies vai oletko saanut sininauhan?" huusi
Tourbillon. "Pötki silloin täältä tiehesi! Hovikelmejä ei täällä
suvaita."
"Hiljaa, Tourbillon! Älä kilju tuolla tavalla poika paralle!" sanoivat
toiset. He muistivat niitä monia viinituopillisia, joita pieni François
oli heille tarjonnut sieur Dagén palveluksesta heruneilla runsailla
varoilla.
"Minä sain viedä mestarille uudet käherryssakset", jatkoi pieni mies
arasti, "ja silloin minä näin, kuinka ihmeellisen —"
Taas hän nosti ihailevan katseensa kattoon.
"Kuinka ihmeellisesti se lutka on puettu maan kustannuksella. Niin,
kyllä se tunnetaan. Kullassa ja silkissä kiireestä kantapäähän saakka.
Hyi, mokoma iletys!"
"Hänellä kuuluu olevan englantilaisista pitseistä tehty puku, joka
maksaa 22,500 livreä. Mitäs te siitä sanotte?"
"Miksikäs ei, kun se saa kuninkaalta, mitä vain tahtoo? Kuka sen
tietää, olisitteko te parempia hänen sijassaan?" huudahti Margot
Zanelle, hienopukuinen, sievä muotiompelijatar, nenäkkäästi toiselta
puolen pöytää.
Hän ei ehtinyt loppuun sanottavaansa, kun sai tillikan pyöreälle
poskelleen.
Ukko Zanelle oli nopsa antamaan iskuja.
"Vai sellaisia lemmon ajatuksia sinulla on! Senkin julkea tollikko!"
"Hän rypee kullassa!" huusi pitkä paikkaräätäli... "Tiedättehän, että
hän ottaa aika maksun joka virasta.".
"Kunpa hän edes olisi hurskasmielinen ja kävisi usein messussa!"
"Kuuluu olevan oikea pakana."
"Pappien pitäisi lukea hänelle kirous alttareilta."
"Hän on yhtä puolta filosofien kanssa!"
"Hän on vapaa-ajattelija!"
"Hän aikoo karkoittaa jesuiitat maasta! Hänet itsensä pitäisi kepittää
pois Ranskasta eikä hurskaita isiä."
Pöydän etäisimmässä päässä istui muuan keski-ikäinen nainen vanhahkon,
tylsän näköisen miehen vieressä.
Nainen ei ollut tähän saakka yhtynyt kiihkeään keskusteluun. Nyt hän
nousi penkiltä, kietaisi kukikkaan huivinsa paremmin voimakkaiden
olkapäittensä ympärille ja painoi molemmat kätensä pöydän laitaan.
"Sanokaapa minulle, mitä hyötyä on heristää nyrkkiä, kun Pompadour on
ajanut ohi, sylkeä vihapäissään maahan hänen selkänsä takana ja haukkua
häntä lutkaksi ja verenimijäksi? Ei, heittäkää häpeä vasten hänen
kasvojaan! Sylkekää suoraan hänen jaloilleen! Riistäkää häneltä maine
ja kunnia, jos hänellä vielä ne on! Jos minä olisin mies — _sacré nom
de Dieu_ — niin minä en raukkamaisesti ryömisi rotanloukkoon. Ja vaikka
olenkin nainen — niin, jospa hän kerran joutuisi minun tielleni, se
madame d'Étioles, syntyisin Poisson, niin kyllä hän kuulisi kunniansa,
sen minä sanon."
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Hm", sanoi sitten Zanelle, "hän ei ole väärässä, tuo kelpo Jeanne
Fleuron, vaikkei hän enää olekaan nuori."
"Nuori en ole, mutta en suvaitse kenenkään hyppivän silmilleni
senvuoksi", murisi Jeanne Fleuron. "Minä täytän velvollisuuteni,
ja siitä minä saan säännöllisesti palkkani kuninkaallisesta
puutarhavirastosta. Ihmisen täytyy elää."
"Jeanne Fleuron", huusi eräs irvihammas, "sinulla on sama ristimänimi
kuin suurella Pompadourilla. Miksikäs siis vihoittelet hänelle? Teillä
on sama suojeluspyhimys."
Jeannen mustat silmät salamoivat.
"Kuolema ja kirous sille, joka minulle tämän nimen antoi!" sähisi hän.
Pieni kähertäjänapulainen, joka ei enää sietänyt kuunnella karkeaa
häväistyspuhetta markiisittaresta, oli vetäytynyt huoneen äärimmäiseen
päähän istumaan spinetti pahaisen ääreen. Hän käsitteli sitä aika
näppärästi ja sai rämisevistä kielistä esiin erään Rameaun uuden
laulun, joka parhaillaan oli muodissa.
"Maltahan, nuori mies", huusi Tourbillon, joka jo oli kovasti juopunut.
"Jollei korvani petä, sopii tuo sävel toisiinkin sanoihin."
Ja hän alkoi pajattaa käheällä äänellä:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût;
Aujourd'hui la canaille..."
Samassa muut yhtyivät:
"Règne et tient le haut bout.
Si la cour se ravale
De quoi s'étonne-t-on?
N'est-ce pas de la Halle
Que nous vient le poisson?"
"_Que nous vient le poisson_", kiljui kuoro toisen ja vielä kolmannen
kerran.
Vain pieni kähertäjänapulainen, Margot Zanelle ja vanha puutarhuri
Zanelle eivät ottaneet osaa rähinään.
* * * * *
Hovin ulkopuolella kierteli silloin tällöin puheita, että
markiisittaren vallan päivät ovat luetut. Kun joku Jeannen uskollinen
ystävä saattoi tällaisia huhuja hänen korviinsa, hymyili hän
pilkallisesti ja keikautti voitonvarmana taaksepäin kaunista päätään.
Kuka heistä oli kyllin tarkka näkemään, minkälaisia hedelmiä
hänen ponnistelunsa tehdä itsensä — välttämättömäksi kuninkaalle
todellisuudessa olivat kantaneet? Kuka heistä edes aavistikaan, miten
täydellisesti hän hallitsi Ludvigia, miten hänen vaikutusvaltansa,
kasvoi päivä päivältä?
Tätä nykyä ei ollut olemassa enää ainoatakaan tärkeätä valtiollista
tapausta, joista kuningas ei olisi neuvotellut markiisittaren kanssa,
ennenkuin hän käsitteli asiaa yhdessä asianomaisen ministerin
kanssa. Kuningas tutustutti hänet parlamenttiehdotuksiin ja kysyi
häneltä neuvoa joka kerran, kun jokin virka oli täytettävä, ja yhä
harvinaisemmiksi kävivät tapaukset, jolloin markiisittaren ehdokkaita
ei otettu huomioon.
Jeanne tutki yhdessä kuninkaan kanssa jokaisen ministeriöstä tulleen
ehdotuksen ja kannusti häntä alinomaan työhön, kun hän tahtoi vaipua
välinpitämättömyyteen ja hajamielisyyteen. Hän painosti kuninkaalle
myötäänsä, että hän oli oma pääministerinsä, jonka silmien ja korvien
tulee ulottua kaikkialle ja jonka tulee pitää ohjaksia lujissa käsissä,
jott'eivät ministerit saa mellastaa oman mielensä mukaan.
Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että nämä ohjat olivat Jeannen
käsissä. Todellisuudessa oli niin, että pääministeri oli hän, mutta
kuningas ei lähimainkaan sitä oivaltanut.
Markiisitar oli harrastavinaan yksinomaan näytelmiä, kirjallisuutta
ja taidetta, mutta tämän harrastuksensa varjoon hän taitavasti kätki
valtiollisen kunnianhimonsa ja hillittömän vallanhalunsa.
Oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, jonka vihamielinen katse jossakin
määrin pääsi tunkeutumaan Ludvigin hovissa vallitseviin oloihin ja joka
terävästi ja selvästi näki, kuinka markiisitar päämäärästään tietoisena
kokosi valtiolliset johtolangat käsiinsä.
Tämä henkilö oli Jeannen vanha vihollinen madame d'Estrades. Hän
varoitti yhä vakavammin d Argensonia ja kehoitti häntä luopumaan
vihamielisistä toimenpiteistään Pompadouria vastaan.
Eikä hän suinkaan saarnannut kuuroille korville. Ministeri tiesi, että
hän voi luottaa rakastajattareensa. Madame d'Estrades oli luotettava ja
uskollinen urkkija tuo nainen, joka vihasi suurta markiisitarta yhtä
hehkuvasti kuin hän oli mielistynyt ministeriin.
* * * * *
Osan kevättä Jeanne vietti muutamien valittujen seuralaisten kanssa La
Cellessä, josta oli tullut kuninkaan mieluisin oleskelupaikka. Pienen
linnan kodikkuus miellytti häntä erityisesti.
Kapea, tuuheiden puiden varjostama kanava gondoliretkineen, ruusumajat,
pienet, linnan ympärille ryhmittyneet metsiköt, joissa oli pehmeä
sammalpeite ja heloitti orvokki- ja keltaesikkoryhmiä, herättivät
kuninkaassa lakkaamatta uutta ihastusta.
Jeanne pani kuninkaan kunniaksi toimeen pikku juhlia, jotka olivat
luonteeltaan mitä herttaisimmassa sopusoinnussa linnan tunnelman kanssa.
Paimenleikkejä lehtoreunaisilla nurmikoilla, improvisoituja Rameaun
pikipäin säveltämiä baletteja luola- ja suihkukaivosikermien keskellä,
soittoa ruusumajojen siimeksessä.
Alexandra, häikäisevän kaunis pikku olento, joka aina oli mitä
iloisimmalla päällä, lisäsi paljon kuninkaan hyväntuulisuutta oleskelun
aikana La Cellessä. Monia matkasuunnitelmia hylättiin Jeannen suureksi
sisäiseksi tyytyväisyydeksi La Cellen tähden, sillä hänen horjuva
terveytensä vaati entistä enemmän lepoa ja rauhaa.
Hän salasi kärsimyksensä äärimmäisen varovasti ja huolellisesti. Ei
kuningas enemmän kuin hänen seurueensa jäsenetkään huomanneet sitä
hermoja jäytävää sydämentykytystä ja siitä aiheutuvia seurauksia,
joiden tähden hän usein sai viettää unettomia öitä.
Hän piti ruumistaan ja hermojaan rautaisessa kurissa. Ainoastaan
uskollinen Hausset ja tohtori Quesnay tiesivät, kuinka kalliisti
markiisitar aina sai ostaa uudet voittonsa kuninkaasta.
Usein Ludvig XV, jota valtioasiat pitivät vielä Versaillesissa, saapui
La Celleen aivan odottamatta.
Silloin ilo oli kahta suurempi. Kuninkaan hellyys, hänen hehkuva
huumansa, hänen alituisesti vaihtelevat uudet innostuspuuskansa olivat
rajattomia. Jeannen täytyi usein panna liikkeelle kaikki voimansa ja
tarmonsa voidakseen ne kestää.
Eräänä päivänä toukokuun alussa kuningas taas saapui La Celleen
odottamatta. Jeanne, joka, niin suuri Voltairen ystävä kuin hän
olikin, oli ottanut siipiensä suojaan Crébillonin, oli juuri aikeissa
lähteä Pariisiin katsomaan tämän "Catilinan" ensi esitystä Comédie
Françaisessä.
Samoin kuin Ludvig XIV oli herättänyt henkiin vanhan Corneillen Théâtre
du Palais royalissa, piti nyt Crébillonin päästä oikeuksiinsa Ludvig
XV:n tunnustuksen kautta.
Ludvig, joka tavallisuudesta poikkeavasti oli herttaisella tuulella,
sanoi olevansa halukas seurustelemaan pari tuntia Alexandran kanssa,
joka veikeästi otti haltuunsa kiltin "kuningassedän" ja lupasi näyttää
hänelle, mitä kaikkea uutta oli La Cellessä.
Jeannesta olisi ollut hyvin vastenmielistä olla menemättä tähän
ensi-iltaan. Hän oli nostanut Crébillonin, joka oli ollut hänen
ensimäinen lausunnonopettajansa, köyhyydestä ja unohduksesta. Hän
oli hankkinut tälle eläkkeen kuninkaan yksityisestä rahastosta ja
vapaan asunnon Louvressa, ja nyt hän oli saanut aikaan "Catilinan"
esittämisen. Nyt hän myös tahtoi olla näkemässä kappaleen menestystä
ja itse antaa merkin niihin yleisiin suosionosoituksiin, jotka hän
sydämestään soi kuusikymmenvuotiaalle runoilijalle.
Ajaessaan Pariisiin kukkivan maiseman halki Jeanne hymyili hieman
ilkeästi, kun hän ajatteli sitä suuttumusta, jonka valtaan Voltaire
joutuu "Catilinan" esittämisen tähden, varsinkin kun kuningas oli
Jeannen pyynnöstä asetuttanut näyttämölle Crébillonin kappaleen yhtä
loisteliain puvuin ja näyttämökoristein kuin Voltairen. "Sémiramiksen".
Jeanne oli näkevinään tuon pitkän, laihan, ruman miehen selvästi
edessään ja julmistuneena purkavan sisuaan "vanhasta narrista"
Crébillonista ja toivovan tämän häviävän hornan pimeimpään sopukkaan.
Voltairen turhamaisuus ei sietänyt kerrassaan minkäänlaista kilpailua.
Hän intoili kaikkia Jeannen kirjallisia tuttavuuksia vastaan ja oli
ollut tälle nyreissään kuukausimääriä, koska Jeanne oli hänen poissa
ollessaan vienyt hoviin Buffonin, Montesquieun ja Marmontelin.
Mutta kun hän taas oli nopeasti leppynyt eräästä uudesta
suosionosoituksesta, oli hän ilmaissut Jeannelle kiitoksensa siroilla
säkeillä, jotka olivat pysyneet Jeannen uskomattoman hyvässä muistissa:
"Ainsi donc vous réunissez
Tous les arts, tous les goûts, tous les talents de plaire,
Pompadour, vous embellissez
La cour, le Parnasse et Cythère,
Charme de tous les coeurs, trésor d'un seul mortel,
Q'un sort si beau soit éternel!"
luki Jeanne voitonriemuisesti hymyillen itsekseen.
* * * * *
Seuraavana päivänä keskellä päivää, kun kuningas taas oli matkustanut
pois, kieppui Alexandra äitinsä käsivarressa.
"_Chère maman_", pyysi lapsi vilkkaalla, loruilevalla tavallaan,
"mennään katsomaan, mitä minä eilen näytin kiltille kuninkaalle! Hän
kiitti minua paljon ja sanoi, että minä olen viisas pikku tyttö."
Jeanne suuteli pikku tyttönsä vaaleata tukkaa, joka vähitellen alkoi
tummentua kastanjanruskeaksi.
Tyttö kuljetti häntä alas pengermiä, hyppi hänen rinnallaan
pensasaitojen lomitse ja pitkin nurmikkoja, kunnes he saapuivat
kukkapuutarhoihin.
Äkkiä tyttönen seisahtui hämillään erään suihkulähteen eteen, jota
kannatti kaksi paksupäistä delfiiniä.
"Mitäs tämä on, Alexandra? Neilikat suihkulähteen ympärillä ovat hyvin
kauniit, mutta aurinko paistaa tässä liian kuumasti. Mennään puiden
siimekseen."
Alexandra seisoi liikahtamatta paikallaan, piti sormeaan miettivästi
huulillaan ja katseli sitä kirjavaa neilikkakiehkuraa, joka ympäröi
suihkulähdettä.
"Sinun mielestäsi neilikat ovat kauniit, _chère maman_", sanoi hän
miettivästi. "Niin minustakin. Mutta kuningas ei niitä suvainnut, hän
käski, että siihen pitää panna ruusuja. Hän käski vanhaa puutarhuri
Fleuronia, tunnethan hänet, sitä, joka aina on vähän tyhmän näköinen ja
pitää suutaan kierossa, heti tekemään työn, niin että se olisi valmis
tänä aamuna."
Jeannen otsa vetäytyi ryppyyn.
Samassa Fleuron ilmestyi näkyviin pensasaidan takaa. Jeanne viittasi
hänet luokseen.
Hän sanoi kiivaasti:
"Miksi ette ole heti täyttänyt hänen majesteettinsa käskyä? Älkää
ällistelkö, vaan vastatkaa!"
Fleuron sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.
"Te ette näy osaavan eroittaa ruusuja neilikoista. Sellaisia
puutarhureja minä en halua pitää palveluksessani. Saatte eron. Nyt
heti!"
Vanhus kumartui ottamaan maasta muutamia työkaluja, jotka hän
säikähdyksissään oli pudottanut, ja paljasti ääneti ja alamaisesti
päänsä.
"Niin käy, kun säälistä pitää palveluksessaan vanhoja, kykenemättömiä
henkilöjä", huusi Jeanne lähtiessään miehelle.
"Jos sinä ajat hänet pois, _chère maman_, joutuu hän näkemään nälkää,
sanoo Nanette, kuten monet muutkin, joille annat leipää ja sitten äkkiä
erotat."
Jeanne ei vastannut. Hän vain kohautti olkapäitään ja palasi
kiireimmiten linnaan, vieden lapsen mukanaan.
Kirjoituspöydältään hän tapasi saapuneesta kirjejoukosta vain kaksi,
jotka kiinnittivät hänen huomiotaan.
Toinen oli kuninkaalta ja sen oli kuriiri äsken tuonut. Ludvig
toivoi, että hän huomenna saapuisi Versaillesiin ministerineuvostoon.
D'Argenson oli ruvennut hangottelemaan uutta verotusehdotusta vastaan;
ei mitään voinut ratkaista ilman Jeannen osanottoa.
Toinen kirje oli nimetön. Uhkauskirje Pariisista. Siinä markiisitarta
varoitettiin näyttäytymästä pääkaupungissa, missä aiottiin antaa törkeä
vastaus hänen hävyttömään verenimijäjärjestelmäänsä. Kirje oli täynnä
säädyttömyyksiä ja alhaista herjausta.
Allekirjoituksena oli: "Yksi monista, jotka näkevät nälkää, sillä aikaa
kun te mässäätte."
Jeannelle eivät tällaiset uhkauskirjeet olleet mitään uutta. Siitä
huolimatta hän ei voinut laskea niitä luotaan välinpitämättömästi.
Tunne, jonka ne hänessä herättivät, ei ollut pelkoa eikä sääliä. Ne
kiihottivat vain hänen ylpeyttään. Hän ei tiennyt tehneensä mitään
pahaa. Mistä häntä siis voitiin moittia? Hänellä oli vain yksi
tarkoitusperä silmämääränään, rehellinen tarkoitusperä: tehdä kuninkaan
elämä viihtyisäksi, estää hänen raskasmielisyyttään pääsemästä täyteen
valtaan, tehdä hänet Ranskan onnen vuoksi kykeneväksi hallitsemaan
itsenäisesti, kohottaa Ranskan sivistystä, taidetta ja teollisuutta.
Ja se, mitä teitä hän katsoi parhaaksi kulkea tätä tarkoitusperää
kohden, ei liikuttanut ketään. Eihän hänen tehtävänsä ollut ruokkia
kaikkia Ranskanmaan nälkäisiä!
Peräti uupuneena tästä uudesta mielenliikutuksesta hän meni aikaisin
nukkumaan.
Madame Haussetin täytyi istua hänen sänkynsä vieressä ja pitää
häntä kädestä kiinni. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän
heittelehti levottomasti puoleen ja toiseen, myötäänsä peläten, että
sydämentykintä, hätä ja ahdistus uudistuvat.
Niin paljon, liian paljon oli viime aikoina ollut sellaista, mikä oli
yhtenä ryöppynä rasittanut häntä: kuninkaan tiheät käynnit, matka
Pariisiin, mielenjännitys lopultakin suurella menestyksellä esitetyn
"Catilinan" kohtalosta, kirjevaihto, jota tuskin jaksoi hoitaa —
ja joka oli melkein kokonaan hänen niskoillaan, koska kuningas oli
jättänyt Collinin Versaillesiin — puutarhurin tuottama kiusa ja nyt
lopuksi ruokoton uhkauskirje.
Hän puhui nopeasti ja kiihkeällä äänellä:
"Hyvä Jumala, Hausset, kuinka käy, jos tällaista jatkuu? Jos vanhenen
ja sairastun ennen aikojani! Jos niiden onnistuu musertaa minut!
Kuningas ei rakasta ainoastaan sielulla! Niin pian kuin minä en kykene
tyydyttämään kaikkia hänen vaatimuksiaan, heittäytyy hän toisen naisen
syliin. Mitä tulee lopuksi, Hausset?"
Hän itki ja nyyhkytti ankarassa hädässä. Kesken hänen näennäisen
häiritsemättömiä saavutuksiaan sukelsi taas näkyviin se harmaa
haamu, joka näytti kulkevan hänen kintereillään, ojenteli teräviä
käsiään ja huusi hänelle: "Kun et enää jaksa pitää vireillä kuninkaan
aistillisuutta, tulee toinen ja syöksee sinut valtaistuimeltasi!"
Kamarirouva, jonka lohduttelut olivat turhia, lähetti hakemaan tohtori
Quesnayta. Jeanne itki itkemistään eikä ottanut kuuleviin korviinsa
lohdutteluja eikä neuvoja. Vasta vähitellen hän tyyntyi.
"Minä puhun huomenna Brancasin kanssa Versaillesissa. Olen viime
aikoina saanut hänestä vilpittömän ystävättären. Hän on ymmärtäväinen
ja osaa neuvoa."
Aamupuoleen hän nukahti.
Hän heräsi verrattain virkistyneenä. Ihana kevätpäivä, matka lehti- ja
kukkaloistossa kylpevän seudun halki herätti hänet uuteen eloon.
Hän saapui Versaillesiin aikaisemmin, kuin kuningas häntä odotti.
Puisto oli lumoavan kaunis kukkaloistossaan. Hovi oli Fontainebleaussa.
Ei kukaan voisi häiritä häntä, jos hän ennen kuninkaallista ateriaa
tekisi pienen kävelymatkan puutarhassa. Hän tahtoi olla yksin. Ei
kukaan saisi seurata häntä. Hän huusi luokseen koiransa Mimin ja
meni alas puistoon. Unelmoivan mielihyvän tuntein hän vaelsi siinä
osassa puutarhaa, jolle Ludvig XIV oli antanut erityisen leimansa. Hän
pysähtyi Le Hongren "Ilma"-patsaan eteen ja tunsi ihailua samoin kuin
usein ennenkin nähdessään voimaa ja kauneutta Marsyn pronssiryhmässä,
joka esitti auringonhevosia juottavia tritoneja.
Kaikkialla, mihin hän vain silmäilikään, hän näki Ludvig XIV:n vilkkaan
neron, luovan ja innostuttavan mielikuvituksen merkkejä. Lammikkoja
jättiläishirviöineen, joita lapsi talutti ohjaksista; Coustonin
ihmeellisiä luomuksia, Louis Leveaun rakennustaiteellisia töitä ja
monen monia korkokuvia ja luolia, niiden nuorten, eteenpäin pyrkivien
kykyjen tuotteita, joiden tien taiteita harrastanut aurinkokuningas oli
tasoittanut.
Kuinka kadehdittavia olivatkaan kaikki nuo henkilöt, jotka olivat
ryhmittyneet voimaa uhkuvan hallitsijan ympärille!
Hän oli aina ollut antava, elämää luova! Mutta Jeanne ei saanut mitään
Ludvig XV:ltä. Hänen vain täytyy antaa, ammentaa omaansa ja aina
uutta! Hänen koko olemuksensa täytyi palaa kuin liekki, lämmittää
ja elävöittää kuningasta, temmata hänet horroksen kaltaisesta
raskasmielisyydestä.
Jeanne vaipui uupuneena marmoripenkille tritoniryhmän eteen ja antoi
katseensa harhailla paikasta toiseen.
Kuinka monta ihanaa taideteosta, jotka todistivat ylevää kauneusaistia,
olikaan täällä luotu! Kuinka paljon kumpusi hänessäkin ihanaa, jota hän
kuninkaan käden ja tahdon avulla aikoi lahjoittaa Ranskalle, runsain
määrin, suurpiirteisesti, kitsastelematta, niinkuin aurinkokuningas oli
lahjoittanut!
Nyt häntä ei saisi ehkäistä moitiskeluhalulla eikä pikkumaisella
saivartelulla taikka tehdä häntä ennen aikojaan heikoksi ja sairaaksi!
Raskaita askelia kuului keskellä äänettömyyttä.
Jeanne säpsähti.
Eräs kookas, karkeajäseninen nainen, jonka hartioilla oli kukikas
huivi, astui esiin tritoniryhmän takaa ja tuli suoraan hänen eteensä.
Viiden askeleen päähän hänestä nainen seisahtui.
Mustat silmät säkenöivät vihaisesti Jeanneen, halveksiva katse tähyili
häntä.
Tuokion äänettömyyttä seurasi ukkonen salamaniskuineen:
"Hyi häpeä", kirkui Jeanne Fleuron ja sylkäisi ihan markiisittaren
eteen. "Hyi, häpeä, sanon vielä kerran portto, lutka! Te tahdotte
painaa meidät pieniksi ja mitättömiksi ja näännyttää meidät nälkään.
Meidän pitäisi nöyrtyä maahan asti, sitä te tahdotte. Ohoh, madame
d'Étioles, sitä kuitenkin saatte odottaa!"
Nainen teki viljanleikkuuta ilmaisevan liikkeen.
"Ensin on teidän, sitten ehkä meidän vuoromme!" Jeanne seisoi suorana
ja jäykkänä. Vaivoin hän sai hengitetyksi, vaivoin nosti kätensä
torjuvaan asentoon ja tiuskasi:
"Kuinka te uskallatte, nainen? Ettekö tiedä kenen edessä seisotte?"
Tuimistunut nainen ei kuullut hänen sanojaan. Nyt vihdoinkin täytyi
päästä kuuluviin sen, mitä hänen sydämellään oli tuhansien onnettomien,
nälkää näkevien ihmisten tähden.
"Kuka te olette", huusi hän, "joka uskallatte käyttää väärin kuninkaan
nimeä musertaaksenne meidät ja imeäksenne kuiviin meidän veremme?
Me emme tahdo teidän lakejanne, me tahdomme kuninkaan lakeja! Me
emme tahdo teidän, vaan kuninkaan ministerejä! Te olette kansanlapsi
ettekä sen suurempi kuin mekään! Saastan ja synnin avulla te olette
kiivennyt ylös. Ei leivänpalaakaan kehtaa yksikään meistä ottaa vastaan
sellaiselta kuin te olette. Kunnialliset naiset pysyvät miestensä
luona, varsinkin kun miespoloisten käy pahoin. Te olette hyljännyt
miehenne, vaikk'ei teidän tarvinnut nähdä nälkää hänen luonaan,
hyljännyt hänet ruvetaksenne kuninkaan jalkavaimoksi! Teidän ei käy
paremmin kuin niiden muidenkaan, teidän on vain onnistunut pysyä hänen
suosiossaan kauemmin kuin muiden."
Kiihtynyt nainen hengitti syvään ja ikäänkuin keveämmin.
"No niin, nyt olen sanonut sen, mikä oli sanottava alusta loppuun
suoraan päin silmiä eikä raukkamaisesti selän takana, ja menkää nyt
antamaan minut ilmi ja lähettäkää minut Bastiljiin! Minut on teidän
helppo löytää. Minä olen Jeanne Fleuron, sen vanhan, köyhän miehen
vaimo, jonka eilen ajoitte pois La Cellestä, kun hän oli tehnyt
sellaisen rikoksen, ettei ollut korjannut pois muutamia neilikkoja."
Hän nauroi pilkallisesti.
"Ja jos pääsisin pakoon, niin asun pikku kadun varrella lähellä Place
de Grèveä Pierre Renardin puodin vieressä."
Jeanne Fleuron kääntyi ja poistui hitaasti tritoniryhmän ohi, ikäänkuin
haluten näyttää, että markiisittaren on tuiki helppo vangituttaa hänet.
Mutta Jeanne ei liikuttanut kättäänkään. Hän jäi seisomaan yhtä
kalpeana ja suorana, aivan kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä tuntui
lakkaavan lyömästä.
Ne herjaukset, jotka tähän saakka olivat kohdanneet häntä, olivat
olleet kuolleita kirjaimia kuolleella paperilla. Tänään hän oli ensi
kerran katsonut paljastunutta kansansielua kasvoihin, saanut kuulla sen
elävää tuskanhuutoa.
Väristen kääntyi Pompadourin sielu pois raivoisan naisen tulta
leimuavista katseista, tuosta syvän kärsimyksen nostattamasta
kiihkosta, jolla Jeanne Fleuron oli esiintynyt säätyluokkansa
puhetorvena.
Hitaasti ja raskaasti, katse maahan luotuna ja käsi sydämen kohdalle
puristettuna, joka ei vielä lyönyt oikealla tavalla, hän nosti jalkansa
lähteäkseen.
Linnankello löi yksi. Nyt oli aterian aika pikku kammioissa Jeanne
pyyhki otsaansa pitsinenäliinalla. Pari syvää henkäisyä, sitten hän
kumartui alas, otti syliinsä Mimin, joka peloissaan oli piilottunut
kallisarvoisen puvun silkki- ja pitsihelmuksiin.
Kuningas jo odotti markiisitarta kahdelle hengelle uhkeasti katetun
pöydän ääressä. Vastoin tapaansa Jeanne antoi täyttää kristallilasinsa
reunoja myöten bordeaux-viinillä. Sitten hän kohotti sen kuninkaan
lasia kohden ja joi hymysuin d'Argensonin perikadoksi, joll'ei
ministeri tänään ministerineuvostossa lupaisi ajaa uusia veroja
päätökseen parlamentissa.