Jeanne tiesi, että hänellä lähimmässä ympäristössään, paitsi muita
jotka kadehtivat hänen asemaansa, oli kaksi vaarallista vihollista,
joita ei saanut jättää hetkeksikään näkyvistä.
Toinen oli d'Argenson, Maurepasin seuraaja, jolle erotettu ministeri
näytti antaneen vihansa perinnöksi. Hän oli myöskin Machaultin katkera
vihollinen, ja kun suursinetinvartija oli markiisittaren innokkaimpia
kannattajia, olisi tämä seikka semmoisenaan riittänyt tekemään
d'Argensonin nurjamieliseksi Jeannea kohtaan.
Mutta ennen kaikkea d'Argenson näki markiisittaressa vaarallisen
vastustajan, kun oli päästävä pääministerin paikalle, mihin hän kaikin
voiminsa pyrki.
Jeanne vastasi sotaministerin vihaan samalla mitalla. Hän ei antanut
anteeksi d'Argensonille, että tämä oli Fleuryn avulla lyönyt laudalta
hänen ehdokkaansa, kun oli kysymyksessä Orryn seuraajan nimittäminen.
Hän ei antanut ministerille anteeksi niitä loukkaavia vaatimuksia,
joilla tämä sekaantui kaikkiin kuninkaan määräyksiin, jotka koskivat
hänen persoonaansa.
Alituinen, yhtä salainen kuin katkerakin taistelu raivosi näiden
molempien kesken.
Luotettaviin ystäviin, kuten Machaultiin, Moritz Saksilaiseen,
Bernisiin, eno Tournehemiin ja Pâris-veljeksiin turvaten Jeanne
moitti parhaimman kykynsä mukaan sotaministerin toimenpiteitä,
teki huomautuksia hänen menoistaan, joita Jeanne piti liiallisina,
esti kuningasta, milloin vain tilaisuus ilmeni, työskentelemästä
d'Argensonin kanssa ja vanhan tavan mukaan pitämästä häntä
läheisyydessään.
Ministeri puolestaan kosti saamalla mahtisanallaan aikaan sen, että
Pompadourin ehdokkaat virkoja täytettäessä joutuivat alakynteen hänen
ehdokkaittensa tieltä, ja loukkasi Jeannea mitä katkerimmin pitämällä
tämän vaikutusvaltaa oman vaikutusvaltansa kahleissa.
Mutta kun ei toinen enemmän kuin toinenkaan tuntenut olevansa kyllin
voimakas antautumaan avoimeen taisteluun, syntyi ajoittaisin näennäinen
sovinto, jonka kumpikaan katkeroittunut riitapuoli ei antanut pettää
tahi estää itseään vahingoittamasta toistaan niin paljon kuin
mahdollista ja syöksemästä vastustajaa satulasta, niin pian kuin
sellainen mahdollisuus ilmeni.
Toinen vaarallinen vihollinen, madame d'Estrades, avusti ministeriä
kaikissa tämän vehkeissä.
Vaikka madame d'Estrades sai kiittää kokonaan markiisitarta siitä, mitä
hän oli, vehkeili hän kuitenkin häikäilemättä tätä vastaan. Jeannella
oli päteviä todistuksia siitä, että hänen sukulaisensa oli rakastunut
d'Argensoniin, että hän harjoitti ministerin puolesta vakoilua ja oli
kaikessa tämän välikappaleena, ja vieläpä, ettei hänen mielessään
piillyt sen vähäisempiä ajatuksia kuin huolimatta sananparreksi
muuttuneesta rumuudestaan voittaa kuninkaan mieltymys ja astua Jeannen
sijaan.
Kun Jeanne ajan mittaan ei jaksanut nähdä tätä entistä ystävätärtä
läheisyydessään, sai hän kuninkaan nimittämään madame d'Estradesin
prinsessain seuranaiseksi.
Tällä toimenpiteellään Jeanne täytti sekä sukulaisensa että prinsessain
hartaan toivomuksen. Itse hän salaa toivoi voittavansa tällä uudella
ystävänpalveluksella puolelleen kaikki puolueet.
Kuningasta hän piti tahallaan niin loitolla kuin mahdollista
tällaisista juonitteluista.
Kuningas kammoikin kaikkea epämiellyttävää, kiihoittavaa ja tuskallista.
Muuten hänen mielialansa herttaisesta miniästä huolimatta, joka ei
ollut paljon milläänkään dauphinin synkkyydestä ja kylmäkiskoisuudesta,
ei ollut parhaimpia. Alituisen levottomuuden ahdistamana hän muutteli
paikasta toiseen, Versaillesista Crécyhin, Crécystä Choisyhin,
Choisystä Montretoutiin. Vain Pariisissa, jota hän ei suvainnut, hän
kävi mahdollisimman harvoin.
Kaikkialla täytyi markiisittaren olla hänen mukanaan. Ludvig ei eronnut
hänestä melkein koskaan. Hän täytti markiisittaren joka toivomuksen,
kun tämä vain oli hänen luonaan eikä jättänyt häntä yksikseen synkkien
ja tuskallisten ajatusten pariin.
Jeannen arkaluontoinen terveys sai tämän ainaisen levottomuuden, näiden
olinpaikkojen alituisten muutosten tähden kestää kovaa kamppailua.
Se huolellinen hoito ja maidonjuonti, minkä Quesnay oli määrännyt
täsmällisesti hänen noudatettavakseen, hänen täytyi tahtoen tai
tahtomattaan lyödä laimin rasittavilla matkoilla.
Säästääkseen edes hermojaan kiihtymästä pitkien erojen aikana pikku
Alexandrastaan hän oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada ottaa lapsen
mukaansa.
Ludvig suostui tähän sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun hän piti
sydämellisesti tuosta pikku tytöstä.
Hänestä oli rattoisaa ja huvittavaa askarrella iloisen, lahjakkaan
lapsen kanssa, joka oli kuin ilmetty äitinsä.
He olivat viettäneet pari rauhaisaa päivää Crécyssä. Huomenna tai
ylihuomenna oli taas lähdettävä liikkeelle.
Päivällisaterian jälkeen Jeanne oli vienyt pikku tyttönsä nukkumaan.
Hän oli nauranut ja hullutellut lapsen kanssa. Vihdoinkin hän sai edes
kerran niin tehdä kevein sydämin.
Kuningas oli ilmeisesti viihtynyt oikein hyvin Crécyssä. Hän oli ollut
koko päivän iloinen ja reipas. Ei yksikään pilvi himmentänyt Jeannen
näköpiiriä. Ludvig eli vain hänelle.
Kun Alexandra oli painanut vaalean päänsä lepoon, meni Jeanne
huoneeseensa, kuten muinakin iltoina, ottamaan vastaan kuningasta.
Kuningas antoi odottaa itseään kotvan. Vihdoin hän saapui — vakavana,
tuiman ja synkän näköisenä.
Jeanne istui klaverin ääressä lauleskellen itsekseen paria uutta,
reipasta laulua, jotka parhaillaan olivat muodissa Pariisissa.
Ludvig otti nyreänä häneltä nuotit pois, pani klaverin kiinni ja otti
taskustaan kirjan, joka sisälsi Bourdalouen uskonnollis-siveellisiä
kirjoituksia.
Jeanne kauhistui. Mitä tekemistä kuninkaalla oli jesuiittapapin kanssa?
Onko kuningas unohtanut, että hän vihaa tuota pappia?
Oliko hän saattanut kuninkaan kosketuksiin sellaisten loistavien
tähtien kuin Voltairen ja Diderotin kanssa vain siksi, että kuningas
nyt äkkiä läksisi kulkemaan jesuiittain pimeitä polkuja?
Hän tahtoi ottaa kirjan Ludvigin kädestä, mutta tämä vaati jyrkästi
saada lukea hänelle erään Bourdalouen saarnan, jonka juuri oli
itsekseen lukenut ja joka oli tuottanut hänelle suurta nautintoa, kuten
hän sanoi.
Jeanne joutui pois suunniltaan. Mikä oli äkkiä tullut kuninkaan
mieleen? Kuka oli ajanut tuon hänen päähänsä? Oliko hän joutunut
katumuksen ja omantunnontuskien valtaan? Tahtoiko hän kääntää hänet?
Rupesiko kuningas pitämään heidän välistään suhdetta syntinä, kuolemana
ja turmeluksena?
Jeanne vapisi kauhusta. Mutta hänen onnistui nyt kuten muulloinkin
hillitä itsensä täydellisesti.
Hän ei jättänyt käyttämättä mitään keinoa haihduttaakseen kuninkaan
synkät ajatukset. Hän avasi uudestaan klaverin ja lauloi pari
säkeistöä. Hän tarjoutui pelaamaan korttia kuninkaan kanssa, niin
ikävää kuin hänestä korttipeli olikin.
Hän jutteli kuninkaan kanssa tämän suosikista, pikku Alexandrasta,
Maria Josefasta ja niistä mahdollisista toiveista, joita prinsessa
ehkä jo kantoi sydämensä alla. Turhaa, kaikki oli turhaa! Hän suuteli
kuningasta, hän tuhlasi mitä kiehtovimpia hyväilyjä — kuningas ei
nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut mitään.
Ludvig otti kirjansa, nousi ylös ja sanoi kylmästi:
"Jos te ette halua kuunnella, markiisitar, niin luen saarnan uudestaan
itsekseni."
Jeannen silmiin nousi levottomuuden kyyneliä, kun ovi oli sulkeutunut
kuninkaan mentyä.
Mutta nopeasti Jeanne taas pääsi oman itsensä haltijaksi. Kyyneleillä
ei saanut aikaan mitään. Nyt oli toimittava.
Hän mietti, mitä tehdä kuninkaan mielialan haihduttamiseksi. Keksisikö
hän muotokuvaansa jonkinlaiset uudet puitteet, jotka loisivat sille
uutta viehätysvoimaa kuninkaan silmissä?
Ja äkkiä hän löysikin sen, mitä etsi.
Jeanne oli monesti ajatellut Étiolesissa olevaa pikku teatteria ja
halunnut järjestää samansuuntaisen taiteenharrastajien teatterin
Versaillesiin, missä saisi näytellä, laulaa ja tanssia kuninkaalle,
esittää mielikappaleitaan ja valita näyttelijätovereiksi suosimiaan
henkilöjä hovipiiristä.
Mutta tämä aie oli aina työnnetty syrjään muun tieltä, mikä silloin oli
sattunut olemaan tärkeämpää.
Niin hyvin kuin Jeanne viihtyikin Crécyssä, halusi hän nyt päästä
takaisin Versaillesiin niin pian kuin mahdollista.
Hän haetti luokseen eno Tournehemin sekä Nivernoisin ja Durasin
herttuat, jotka Étiolesin teatterissa olivat näytelleet hänen kanssaan
ja olleet näkemässä hänen menestystään siellä.
Hän ryhtyi liittoon La Vallièren kanssa ja lupasi tälle teatterin
johdon, niin pian kuin suunnitelma oli saatu laadituksi ja kuningas
antanut suostumuksensa.
Kaikki kolme herttuaa puolsivat mitä innokkaimmin madame de Pompadourin
ehdotusta. He puhuivat kuninkaalle markiisittaren erinomaisesta
lahjakkuudesta, jota voi verrata minkä näyttelijättären kykyyn tahansa.
He panivat vireille kuninkaan uteliaisuuden, jotta tämä olisi saanut
nähdä Jeannen uutena ilmiönä.
Kustannukset tulisivat kyllä koko melkoisiksi, mutta mitäpä siitä,
kunhan kuningas vain myöntyy rakastettunsa toivomukseen ja hankkii
itselleen uutta nautintoa!
Satumaisen nopeasti Tournehem suoritti valmistukset. Pieneen, Mignardin
koristamaan, niiden kabinettien galleriaan, jotka olivat lähettiläiden
portaille päin, pystytettiin näyttämö. Vanha kabinetti kuninkaallisine
muotokuvineen muutettiin vaateaitioiksi.
Jeanne valitsi ilosta sädehtien yksissä neuvoin kuninkaan kanssa
ensimmäisen huvinäytelmän, näyttelijät ja puvut. Hän oli osunut
oikeaan. Hänen oli todellakin onnistunut voittaa kuninkaan haluttomuus
ja synkkyys ja saada hänet unohtamaan Bourdaloue. Hän oli tartuttanut
kuninkaaseen kipinöivän virkeytensä, hehkuvan toimintaharrastuksensa.
Kaikkina vapaina hetkinä neuvoteltiin herra de Tournehemin ja
näyttelijätovereiden kanssa. Mentiinpä kaikessa hiljaisuudessa
Choisyhinkin, missä saatiin häiritsemättä pitää ensimmäiset
harjoitukset.
Kohtapuoleen — tammikuun puolivälissä — lähetettiin kutsukortit
ensimmäiseen näytäntöön "_le théâtre des petits cabinets_" teatterissa.
Oli valittu Molièren "Tartuffe".
Samoin kuin näyttämöllä, oli myöskin orkesterissa ainoastaan
taiteenharrastajia, mutta lahjakkaita, eikä yhtään ammattisoittajaa.
Kuninkaan ympärille, joka oli asettunut istumaan yksinkertaiselle
puutuolille aivan näyttämön eteen, ryhmittyi vain neljätoista katsojaa.
Madame d'Estrades, herttuatar du Roure, Saksin marsalkka, herra de
Tournehem, Abel Poisson, jonka nimi nyt oli monsieur de Vandière,
ensimmäinen kamaripalvelija Champcenetz, tämän poika ja pari
virantoimituksessa olevaa korkeaa hovivirkailijaa olivat saaneet kutsun.
Joukko henkilöjä oli evätty saapumasta, muiden muassa Contin prinssi,
marsalkka de Noailles, jopa kuninkaan ensimmäinen virantoimituksessa
oleva kamariherrakin Gesvresin herttua.
Kuningas tahtoi näillä epuilla nimenomaan painostaa, että hän haluaa
olla ahtaammassa piirissä ja että hänen yksityiset huvittelunsa ovat
erillään hovin julkisista tilaisuuksista.
Jeannen "Dorine" ihastutti kuningasta. Hänet lumosi Jeannen ilomielinen
viehättävyys, veitikkamainen kiemailu ja rattoisa esiintyminen. Hän
taputti käsiään lakkaamatta ja vaati, että läsnäolijat, vastoin kaikkia
hovitapoja, ilmaisisivat samalla tavalla mieltymystään.
Näytännön loputtua hän kutsui kaikki esiintyjät illallisille pikku
kammioihin.
Hän määräsi uuden näytäntöillan seuraavaksi maanantaiksi ja
ilmoitti Jeannelle ja La Vallièrelle toivovansa, että tästä puoleen
näyteltäisiin säännöllisesti joka maanantai. Hän tahtoi, että "_le
théâtre des petits cabinets_" pidettäisiin pysyvänä laitoksena, samoin
kuin oli vastaanotto tiistaisin ja suuri ooppera keskiviikkoisin.
Jeanne oli ylen onnellinen. Taaskin hän oli päässyt kappaleen
lähemmä tarkoitusperäänsä turvatakseen itselleen kuninkaan suosion!
Väsymättömän innokkaasti hän ponnisteli edelleen tämän päämääränsä
puolesta.
Harjoiteltiin La Chausséen, Dufresnyn ja Dancourtin huvinäytelmiä,
valmisteltiin yksinäytöksisiä oopperoja ja pikku baletteja.
Jeanne tunsi olevansa yhtä varma tanssijatar kuin laulajatarkin
näyttelijättärenä esiintyessään. La Vallière nimitettiin virallisesti
teatterinjohtajaksi. Markiisittaren sihteeri ja kirjastonhoitaja, abbé
de la Garde, saivat ruveta kuiskaajiksi.
Hankittiin uusia näyttelijöitä. Madame de Marchaisille ja markiisitar
de Livrylle, jotka kumpikin olivat kuuluisia kaunottaria, uskottiin
tärkeitä osia. Samoin myös herttua de Villeroylle, kreivi de
Mailtehoisille ja markiisi de Gontautille. Madame d'Estradesin
pyynnöistä otti Jeanne vielä katkerimman vihollisensakin lahjakkaan
pojan, nuoren d'Argensonin, seurueen jäseneksi.
Rakkaudesta entiseen oppilaaseensa Jélyotte järjesti suurella
asianharrastuksella musikaaliset esitykset.
Hän vaati orkesterin vahvistamista ja otti itse soittaakseen
selloa. Sitä paitsi otettiin mukaan suuri joukko hyvin lahjakkaita,
ylhäisöpiireihin kuuluvia soitonharrastajia, joista Jélyotte aivan
oikein sanoi, että he voivat esiintyä kuninkaallisen oopperaorkesterin
etevimpienkin jäsenten rinnalla.
Eräänä seuraavana maanantaina saavutettiin uusi suuri menestys
Voltairen näytelmäkappaleella "L'Enfant prodigue".
Ajan oloon kuningas salli useampien henkilöiden päästä katsojiksi.
Hänen turhamaisuuttaan ja ylpeyttään, jota hän tunsi markiisittaren
puolesta, kutkutti se, että sai kuulla suuremman henkilöpiirin
ylistävän hänen lahjakkuuttaan.
Sitten kutsuttiin dauphin puolisoineen. Iloisella,
teeskentelemättömällä Maria Josefalla oli hyvin hauskaa. Dauphin
pakotti itsensä näyttämään jotenkin iloiselta ja yhtyi kuninkaan
läsnäolon pakottamana myrskyisiin suosionosoituksiin, joita markiisitar
Dancourtin näytelmäkappaleessa "Trois cousines" saavutti Colettena.
Tämä loistava teatteri-ilta sai kuninkaan erittäin hyvällä päälle
ja pani hänet uskomaan, että dauphin vihdoinkin oli antanut kääntää
itsensä tunnustamaan, markiisittaren vastustamattoman lumousvoiman.
Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen ja lausui kuninkaalliselle
ystävälleen pyynnön, että kuningatarkin kutsuttaisiin johonkuhun
näytäntötilaisuuteen pikku kammioihin. Hän oli jo aikaisemmin pyytänyt
samaa, mutta turhaan. Kuningas oli vastannut, ettei kuningatar
uskonnollisten periaatteittensa tähden pidä teatterista ja että hänestä
oli ollut hyvin vastenmielistä kuulla luennoitsijansa Moncrifin,
joka oli hänen lähimpiä uskottujaan, lupautuneen sepittämään niiden
kuplettien sanat, jotka myös aiottiin esittää pikku teatterissa.
Jeanne oli omin silminsä havainnut, että monet ennakkoluulot oli vielä
voitettava, ennenkuin saatiin kuningatarta teatteriin.
Tänä iltana lupasi kuningas, joka vielä oli kokonaan markiisittaren
"Coletten" lumojen vallassa, puhella asiasta kuningattaren kanssa.
Ja hän piti sanansa. Hän pyysi Maria Leszczynskaa vilpitöntä
sydämellisyyttä todistavalla sävyllä saapumaan viimeiseen näytäntöön,
joka enää tänä talvena esitettiin.
Kuningatar voitti epäröintinsä. Rakkaudesta puolisoonsa hän lupasi
tulla. Hän saapui dauphinin ja prinsessan kanssa. Maria Josefa ei
päässyt suureksi suruksi tulemaan lievän vilustumisen tähden.
Kuningas ja Jeanne olivat valinneet esitettäväksi kappaleeksi, jonka
heidän mielestään piti miellyttää kuningattaren makua, La Chausséen
"Uudenaikaista ennakkoluuloa".
Tässä huvinäytelmässä, kuvataan erästä aviomiestä, joka on ihastunut
rouvaansa, mutta pidättäytyy ilmaisemasta näitä tunteitaan, koska
aviollinen rakkaus on käynyt hieman naurettavaksi, ja se näytti
todellakin miellyttävän kuningatarta.
Saman vaikutuksen teki myöskin pikku ooppera "Bacchus ja Erigone", joka
esitettiin sen jälkeen.
Sekä näyttelijättärenä että laulajattarena koetti Jeanne tänään tehdä
parastaan.
Mutta vaikka kuningatar lausui kuninkaalle koko joukon kohteliaisuuksia
teatterinäytännön johdosta, ei hän maininnut sanaakaan markiisittaresta.
Jeanne kuuli sittemmin, että Maria Leszczynska oli ollut liian ylpeä
lausumaan hänestä kuninkaalle kiittävää arvostelua, mutta prinsessoille
ja de Luynesin herttuattarelle hän oli ilmaissut suuren tunnustuksensa
hänen lahjakkuudestaan.
* * * * *
_Les petits cabinets_ teatteri oli kuningattaren käynnillä lyönyt
suuren valttinsa.
Se korotettiin nyt vakinaiseksi laitokseksi.
Tuskin se oli ehtinyt maaliskuun lopussa sulkea ovensa näytäntökauden
päättyessä, kun Jeanne ryhtyi uudella innolla työhön. Hän laati
teatteriseurueelleen kymmenen pykälää sisältävän lakiehdotuksen, jota
oli ankarasti noudatettava. Hän tahtoi karsia kaiken puolinaisen.
Hän toimitti kaikkien pukujen ja tarvikkeiden tarkastuksen ja otti
koko joukon uusia apulaisia seuraavaksi talveksi: kaksi nuottien
jäljentäjää, joukon mies- ja naispuolisia statisteja, kolmannen
kähertäjän ja uuden peruukkimestarin.
Hän antoi työtä seitsemälle räätälille, jotka saivat tehtäväkseen
laittaa varustuksia tulevaa talvinäytäntökautta varten, sekä kahdelle
uudelle puvustonhoitajalle.
Hän hankki teatteripuvustoon uusia tanssikenkiä, silkkisukkia — ne
maksoivat 15 livreä pari — sandaaleja, peruukkeja ja partoja.
Yhdessä, eno Tournehemin kanssa hän tarkasti huolellisesti ne 202
miesten ja 153 naisten pukua, jotka jo oli varastossa.
Hän laski eno Tournehemin avulla, että nämä puvut yhdessä
tekotukkavaraston, jalokivijäljennösten ja kallisarvoisten apuneuvojen
kanssa olivat tulleet maksamaan 2,300 livreä.
Tähän tulivat lisäksi kallisarvoiset tarvikkeet ja kulissit, jotka
etevimmät taiteilijat olivat maalanneet.
Itseään varten Jeanne tilasi uuden sinisen taftikankaisen,
kultaharsolla reunustetun puvun, joka maksoi 470 livreä — se oli
tarkoitettu "Ismenen" osaa varten — ja aasialaisen puvun näytelmään
"Almasis", silkkiompeleisen, heleän silkkitaftisen puvun, joka oli
runsaasti silkki- ja hopeakukkasin kirjailtu ja joka maksoi 664 livreä,
ja esittääkseen "Amorin" osaa näytelmässä "La vue" vaaleanheleän
silkkiharsopuvun, joka oli päällystetty hopeisin ja vaaleansinisin
korko-ompelein, ynnä solkia ja kaulanauhoja 110 livrellä.
Herra de Tournehem ravisti epäilevästi päätään. Tokkohan kuningas ajan
oloon malttaa tyytyä moiseen alinomaa kasvavaan menosääntöön?
Jeanne löi nauruksi enonsa epäilyn.
"Ei hän niitä kysele! Hänellä on ollut iloinen ja onnellinen talvi, ja
se hänelle riittää. Ja tiedättekö, mikä minun tarkoitukseni on, rakas
setä?"
"No mikä, Jeanne?"
"Minun teatterini käy kohta puoleen liian ahtaaksi."
"Vai niin!"
"Näyttämö on epämukava. Se on liian kapea eikä ole tarpeeksi syvä."
"Aiotaanko ryhtyä rakentamaan? Hiljaa hyvä tulee! Siinä on kai
minullakin pikkuisen sananvaraa."
Jeanne ei antanut pelottaa itseään.
"Minulla on jo oivallinen suunnitelma, jonka toteuttamiseen ei tarvita
mitään muuta kuin kätevä teknikko. Mitähän, jos me lähettiläiden
käytävään vievään rappuaukioon sovittaisimme aivan kokonaan uuden,
suuren salin!"
Tournehemin tarkkaavaisuus herkistyi.
"Ja siihen saliin tulisi siirrettävä teatteri! Kaikki täytyy tietysti
tehdä mitä täsmällisimmin. Muutamissa tunneissa täytyy koko teatteri
saada pystytetyksi ja puretuksi."
Tournehem katsoi ihmeissään sisarentyttäreensä.
Ajatus oli todellakin nerokas. Mutta se maksaa rahaa, ylettömän paljon
rahaa!
Jeanne näpsäytti sormiaan ja nauroi. Hän ei milloinkaan vedonnut
omaantuntoonsa, kun kuningas oli saatava houkutelluksi menoihin, joilla
hän voi kohottaa taidetta ja makua ja samalla kertaa valmistaa hänelle
iloa.
"Ja sitten eräs toinen asia" — kuiskasi Jeanne, vaikka hän oli kahden
kesken Tournehemin kanssa työhuoneessaan eikä lähistöllä ollut ketään
muita kuin uskollinen Hausset — "ettekö ole huomannut, rakas eno,
miten hyvää tämä talvi on ulkonaisestikin tehnyt kuninkaalle, miten
hänestä vapaa seurustelu ja sen luontevat ja jäykästä kaavamaisuudesta
vapautuneet tavat ovat karistaneet arkuutta, kuinka paljoa
rakastettavammaksi hän on muuttunut ja kuinka paljoa luonnollisemmin ja
myöskin paljoa sirommin hän liikkuu?"
Tournehem ei voinut olla myöntämättä.
"No niin, eikö se ole parin tuhannen tai sadan tuhannen livren
arvoista?"
Herra Le Normant hymyili ja silitti sitten hellästi Jeannen
kastanjanruskeata tukkaa. Ja tällöin hän ajatteli, ettei Ranskan
suinkaan kannattanut antaa uusia ja yhä uusia varoja kuninkaan ja tämän
lähimpien ystävien huvitteluihin ja että maassa oli tähdellisimpiäkin
asioita kuin teatterirakennukset, huvinäytelmät ja puvut!