Suuressa, markiisittaren huoneen etupuolella olevassa eteishuoneessa,
jossa oli silkkiverhoiset huonekalut, ikkunapöydillä koristeellisia,
tuoreilla kukilla täytettyjä koreja, amarantti- ja seetripuisia
haarakynttilänjalkoja ja Ludvig XIV:n ajan kuosinen suuri peili,
tungeksi joukko vastaanottoa anovia henkilöjä, sillä aikaa kuin Jeanne
saneli viimeistä kirjettä sihteerilleen.
"Kas niin, rakas Collin, nyt jo riittää täksi päiväksi. Ja laskekaa
nyt pyrkijät sisälle vuoron perään niinkuin kiltit lapset. Monsieur
Machault saa tulla minua auttamaan. Mutta kaikista ensin lähettäkää
tänne sieur Dagé. Hän saa kammata minua vastaanoton aikana." Hän päästi
irralleen ihmeellisen, kastanjanruskean tukkansa, niin että se valahti
alas hänen vaalealle, silkkiselle aamupuvulleen. "Kello yhden aikaan
odotan kuningasta."
Puheille pyrkijöitä tuli ja meni. Siinä oli upseereja, jotka anoivat
ylennystä. Isiä ja äitejä, jotka rukoilivat poikiensa vapautusta
Bastiljista. Nuori, kaunis porvarisrouva, joka mahtavan Pompadourin
käskykirjeellä tahtoi saada takaisin uskottoman puolisonsa. Erään
vanhan kreivillisen perheen viimeinen, ruti köyhä jälkeläinen, joka
pyysi vapautusta veroista.
Eteishuoneen tungoksen läpi pujottelihe kiireissään muuan pieni,
sormenpäitä myöten huolellisesti puettu, hajuvesille lemuava
ja jalokivistä kiiltävä mies, sieur Dagé, hänen majesteettinsa
hovikampaaja.
Sillä aikaa kuin markiisitar kuunteli erästä ylhäistä jesuiittaa, joka
muka tuntematta Pompadourin mielipiteitä oli tullut vähin toivein
pyytämään, että markiisitar suvaitsisi alistua kuiskaamaan kuninkaan
korvaan tehoisan sanan hänen pahasti ahdistetun veljeskuntansa
puolesta, käsitteli sieur Dagé kuumine pihteineen ja pienine,
nokkeline käsineen markiisittaren tukkaa. Hän laittoi kuplia, kähersi
kiehkuroita, kiinnitti tuuhean, komean tukan helmikoristeisin kammoin.
Markiisitar hillitsi hilpeytensä ja istui jäykän vakavana. Silloin
tällöin täytyi Dagén keskeyttää työnsä, kun Jeannen päähän äkkiä pisti
kiinnittää milloin poskeen, milloin ohimoon tai vasempaan suupieleen
pieniä kasvolaastareita mustasta, kumilla sivellystä taftista.
Hän ei edes viitsinyt katsoakaan jesuiittaan, joka yhä vain turhaan
pani liikkeelle parhaimman puhetaitonsa. Vihdoin hän keskeytti
jesuiitan kärsimättömästi:
"Te vaivaatte itseänne turhaan, monsieur. Se, että te ette tiedä,
mitä minä ajattelen teidän veljeskunnastanne, osoittaa teidän vähiä
tietojanne. Ehkä te vain tekeydytte tietämättömäksi. Teeskentely onkin
mainio ase, jota te kaikki käytätte. Kysykää monsieur Machaultilta. Hän
voi teille sanoa, että minä olen jansenilainen mielipiteiltäni."
Hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta Machault, joka pelkäsi, että
markiisitar kiivastuisi, kun oli puhe noista hänen vihaamistaan
jesuiitoista, tarttui nopeasti keskusteluun.
"Minä voin vain vahvistaa, mitä rouva markiisitar on sanonut. Luulen,
että monsieur —"
Jesuiitta ymmärsi yskän.
Huulilla imelä hymy, joka ei voinut salata hänen katkeruuttaan, hän
kumarsi ja läksi Pompadourin vastaanottohuoneesta.
Jeanne kavahti pystyyn välittämättä Dagé parasta, joka päivitteli ja
avuttomana heilutti kuumia pihtejään tyhjässä ilmassa.
"Nuo jesuiitat, tuo roskajoukko! Jos minulla olisi valta, niin
lakaisisin ne Ranskasta pois kuin vanhan törkyläjän."
Mauchault vilkui ympärilleen tuskallisesti. Luojan kiitos, saapuvilla
ei ollut ketään muita kuin hän ja kuninkaallinen hiustaiteilija.
Markiisitar nauroi suursinetinvartijalle, jonka sydän hätäisesti löi
sinisen ritarinauhan alla.
Sitten hän taas istuutui kampauspöydän ääreen ja sanoi ylimielisesti:
"Toivon, että te, Dagé, ette ole jesuiitta?"
"Sellainen minun ei tarvitse olla, madame", vastasi pikku mies
terhakasti, "minä ansaitsen riittävästi omalla ammatillani".
Machault ja markiisitar nauroivat, mutta pikku mies valitti, että hänen
käherryspihtinsä olivat jäähtyneet mokoman kurjan jesuiitan tähden.
Nopeasti suoriuduttiin muustakin puheille pyrkivien suuresta joukosta.
Viimeisiä oli Boucher.
Jeanne ojensi hänelle kauniit, kallisarvoisia sormuksia välkkyvät
kätensä.
"_Cher maître_, tiedän, miksi tulette. Olette minulle vihoissanne,
kun olen häpeämättömästi jättänyt teidät pulaan enkä ole istunut
maalattavananne."
Nuorekkaan eloisasti maalari vei Jeannen kauniit kädet huulilleen.
"Olen teille vihoissani, markiisitar — siinä määrin kuin niin aito
ihanalle naiselle voi olla vihoissaan. Mutta jos lupaatte tehdä
parannuksen —"
"Sen lupaan juhlallisesti. Niin pian kuin pääsemme maalle ja kun taas
saan vähän hengähtää, kutsun teidät luokseni."
"Entä luentotunnit?"
"Niihin ryhdymme samalla kertaa. Näytän teille viimeisiä
kaiverruksiani, joista saatte antaa minulle aika läksytyksen."
"Tuskinpa teidänlaisenne etevyys, rouva markiisitar, sitä kaivannee."
"Kyllä, rakas ystäväni. Minulla on vielä paljon oppimista teiltä."
Boucher kumarsi kohteliaasti.
"Älkää nyt suuttuko minuun, jos sanon teille hyvästi. Minulla on vähän
aikaa ja minun täytyy päättää pukeutumiseni. Kuningas on erittäin
täsmällinen."
"Hyvästi siis toistaiseksi."
Hän kumarsi nuorekkaan joustavasti.
Hymyillen markiisitar vilkaisi hänen jälkeensä. Hän oli iloinen
ajatellessaan, että kohta saa taas opiskella Boucherin johdolla.
* * * * *
Hajamielisenä, ajatukset nähtävästi kokonaan muualla, ärtyisenä
ja samalla kertaa raskasmielisenä Ludvig XV tuli ja meni. Rameaun
uudet laulut, joita Jeanne hänelle lauloi klaverin säestyksellä,
eivät iloisuudestaan huolimatta haihduttaneet hänen ajatuksiaan.
Ne taidejäljennökset, jotka hän oli Florensista ja Madridista
tuottanut kuninkaalle herättääkseen uudestaan tämän mielenkiintoa
suunnittelemaansa taidekokoelmaan, kuningas välinpitämättömästi ja pari
sisällötöntä sanaa mainiten työnsi syrjään.
Jeannen tiedusteluun dauphinesta, joka koko hovin suureksi iloksi oli
siunatussa tilassa, kuningas ei vastannut mitään.
Kun Jeanne hauskasti kertoi jesuiittapaterin käynnistä, tuli kuningas
levottomaksi.
"Olisitte lähettänyt hänet minun poikani luo", sanoi hän ärtyisästi.
"Siellä häntä olisi kuunnellut otollisempi korva."
Kauan ennen tavallista aikaa kuningas läksi Jeannen luota, suudeltuaan
häntä hätäisesti.
Jeanne istui mietteissään. Näinköhän kuningas nyt jäljestäpäin
tosiaankin katuu, kun oli erottanut Maurepasin? Kyteekö siitä kuninkaan
mielessä salainen viha häntä kohtaan?
Ei niin ei voinut olla. Vasta eilenhän kuningas oli pyytänyt häntä
ilmoittamaan Maria Leszczynskalle, jonka luona hän kuninkaan
toivomuksen mukaisesti joka päivä kävi, että erotettu ministeri oli
tuottanut hänen majesteetilleen paljon kiusaa ja ettei hän tahtonut
kuulla ministeristä enää puhuttavan.
Äkkiä hänen nopea ajatusjuoksunsa katkesi. Tukehduttava tunne ahdisti
hänen kurkkuaan, kun hänen mieleensä johtui, että hän toissa yönä oli
levännyt melkein liikkumattomana kuninkaan syleilyssä, vaikka kuninkaan
oli vallannut hurmanpuuska toisensa jälkeen!
Taivaan Jumala, mitenkähän käy, jos niin tapahtuu useamman kerran!
Jos hänen hento ruumiinsa ei osoittaudukaan pystyväksi tyydyttämään
kuninkaan yhä kiihtyvää lemmenkaihoa!
Jäätävä tuska oli ahdistamaisillaan häntä. Hän tunsi kuninkaan paremmin
kuin kukaan muu. Jos tapahtuu useammin, että hän pysyy kylmänä
kuninkaan syleilyssä — silloin seuraukset olisivat kamalat.
Mustasukkaisuus tarttui hänen sydämeensä ahnein sormin.
Hän rakasti kuningasta omalla tavallaan, tuota kaunista, raskasmielistä
miestä, joka kietoi hänet intohimoihinsa kuin purppuravaippaan. Hänen
aina hereillä oleva halunsa saada hallita kuningasta ei estänyt hänen
vilpitöntä kiintymystään.
Hän rakasti kuningasta jo siitäkin syystä, että hän oli kuninkaalle
välttämätön. Olisikohan hän edelleenkin, kun intohimon hurmio kerran
sammuu? Olivatko hengen ja sydämen siteet jo punoutuneet niin lujiksi
heidän välilleen, että he voivat olla ilman hekuman hehkua? Vai
kävisikö niin, kuin oli ollut, ennen kuin hän oli omistanut Ludvigin
sydämen? Taipuisiko kuningas toiseen naiseen? Olisiko hän, kuten hänen
edeltäjänsä, tuomittu näyttelemään hyljätyn rakastajattaren kurjaa osaa?
Kuinka työlästä hänen onkaan tulla toimeen, kuinka tavattomia,
kenenkään tuntemattomia henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia hän
saakaan kestää viihdyttääkseen aina jollakin uudella kuninkaan
muuttelehtivaa olentoa, joka tänään kipinöi eloa ja iloa, huomenna
vaipui kuoleman ikävöintiin, hän ei sittenkään saa suoda itselleen
lepoa eikä rauhaa. Hänen täytyy yrittää sitoa kuningas vielä lujemmin
ja sitkeämmin itseensä. Hänen täytyy väsymättömän mielikuvituksensa
voimalla joka hetki voittaa kuningas uudelleen.
Hänen täytyy vahvistaa ruumistaan, tehdä se joustavammaksi ja
vastustuskykyisemmäksi.
Hänen täytyy hallita kuningasta niin, ettei ole olemassa minkäänlaista
mahdollisuutta kadottaa häntä.
Hetkisen Jeanne ajatteli kysyä asiaa Quesnayltä. Sitten hän heti
hylkäsi tämän ajatuksen.
Quesnay puhuisi asiasta madame du Haussetin kanssa, Hausset antaisi
sitten neuvojaan ja, mikä pahinta, purkaisi hyväntahtoista sääliään.
He neuvoisivat häntä säästämään voimia, ja juuri tätä neuvoa hän voi
kaikista vähimmin noudattaa.
Jospa hänen äitinsä vielä eläisi! Madeleine Poisson osaisi kyllä
neuvoa. Hänen edessään ei Jeannen ollut tarvinnut hävetä heikkouttaan.
Ja äkkiä Jeannen mieleen johtui, että kun hän loma-aikoina oli käynyt
kotonaan luostarista, hän oli usein nähnyt äitinsä lukevan vanhoja
kirjoja, jotka hän oli piilottanut lukon taakse, heti kun Jeanne oli
tullut huoneeseen.
Mutta kerran hän oli tavannut yhden vanhan, kellastuneen kirjan
pöydältä.
Uteliaana hän oli silmäillyt sitä eikä sitten ollut voinut lakata
lukemasta.
Hän luki hehkuvin kasvoin. Miten kummallisia asioita olikaan
maailmassa! Lemmenjuomia ja kiihotusaineita lamautuneiden aistimien
elvyttämiseksi! Neuvoja, joita noudattaessa voi olla kuuma ja kylmä
yht'aikaa! Mihin lienevätkään joutuneet nuo vanhat kirjat? Ehkä ne
olivat hyvässä tallessa Hôtel des Chèvresissä, siinä huoneessa, missä
äiti oli kuollut ja missä kaikki hänen kapineensa olivat?
Vain — vähitellen ja vaivoin Jeanne sai haihtumaan mielestään ajatuksen
noista vanhoista, kellastuneista kirjoista. Lujalla tahdonvoimallaan
hän karkoitti sen vihdoin kuin öisen kummituksen. Vielä hän tahtoi
luottaa nuoruuteensa ja kevääseen, lepoa tuottavaan oleskeluun maalla,
minkä kuningas oli hänelle luvannut.
Tapahtui tosiaankin jotakin, mikä karkoitti kaikki surut hänen
sydämestään. Se ilmestyi todellisena kuninkaallisena lahjana, Crécyn
linnana ja maatilana, joka oli lähellä Breuxiä, vähän matkan päässä
Versaillesista, ja jolla Ludvig hämmästytti rakastajatartaan ennen
lähtöään Flanderiin.
Jeanne oli ylen onnellinen omistaessaan oman kodin, joka oli erittäin
arvokas, rakennustaiteellisesti tavattoman kaunis ja sijaitsi keskellä
ihanaa luontoa.
Hän erosi kuninkaasta mitä hellimmin jäähyväisin, kun tämä toukokuun
alussa, tällä kertaa ilman dauphinia, läksi sotaretkelle. Hän lupasi
kuninkaalle säästää voimiaan, parantua ja voimistua hänen tähtensä.
Jeanne kuvaili kuninkaalle mitä ihanimmin värein hetkeä, jolloin he
tapaavat toisensa hänen linnassaan.
* * * * *
Sillä aikaa kun kuningas oli sotaretkellä, kului markiisittaren aika
kokonaan Crécyn linnan jonkun verran keskeneräisten lisärakennus-
ja kaunistustöiden teettämiseen sekä täydellisen hovikunnan
järjestämiseen. Tähän hovikuntaan tuli kuulumaan viisikymmentä
seitsemän henkeä. Yksistään näiden palkoiksi kuningas oli myöntänyt
hänelle 42,492 livren vuotuisen määrärahan.
Jeannella oli pitkiä neuvotteluja monsieur d'Islen kanssa, joka oli
saanut tehtäväkseen rakentaa linnan valmiiksi.
Hän vetosi eno Tournehemiin asioiden korkeimpana ratkaisijana
ja ilmaisi tuontuostakin uusia toivomuksia, uusia kummallisia
päähänpistoja, joista rakennusmestari iloitsi enemmän kuin herra Le
Normant, joka sai vastata kustannuksista.
Desgot oli saanut tehtäväkseen saattaa linnanpuiston uudestaan kuntoon.
Jeanne tarkasteli ja arvosteli joka päivä hänen laitoksiaan, ja melkein
joka kerran hänen arvostelunsa päättyi seuraavalla huomautuksella:
"Tämän olisi Le Nôtre tehnyt toisella tavalla!" Mihin olikaan joutunut
Ludvig XIV:n kulttuuri, jonka taiteelliset saavutukset, suurpiirteiset
teollisuus- ja yleishyödylliset yritykset olivat olleet hänen
ihanteensa ja mittapuunsa!
Jeanne odotti vain sopivaa hetkeä tehdäkseen kuninkaalle joukon
ehdotuksia, joilla tämä voisi seurata aurinkokuninkaan esimerkkiä.
Historia tietäisi silloin kerran kertoa kulttuuriteoista, joilla on
pysyväinen arvo Ludvig rakastetun sotilasmaineen rinnalla, ja siiloin
ei Jeannenkaan nimeä unohdettaisi.
Jo heinäkuussa kuningas palasi Flanderista Versaillesiin.
Maria Raphaelan synnytys oli lähellä.
Tämä tapaus, johon hovi ja kansa oli kiinnittänyt suuria ja iloisia
toiveita, tuotti suurta surua.
Heinäkuun 19 p:nä syntyi toivotun prinssin asemasta prinsessa. Kolmea
päivää myöhemmin sulki hienosieluinen, kaino infantinna iäksi rakkautta
säteilevät siniset silmänsä.
Dauphin oli lohduton.
Eivät auttaneet mitkään puheet. Hän ei tahtonut tavata edes jumaloivaa
äitiään. Hän vain ajatteli kuolemaa ja halusi itsekin kuolla. Kaksi
päivää sen jälkeen, kun hänen rakastettu puolisonsa oli poistunut
elävien mailta, hän määräsi testamentissaan, että hänen sydämensä
kätkettäisiin Saint-Denisiin Maria Raphaelan arkun viereen.
Sentähden kuningas voi vasta hautajaismenojen ja muutamien yhtä
surullisten kuin ikävienkin päivien jälkeen, jotka hän vietti perheensä
parissa Choisyssä, käydä Crécyssä.
Kuinka keveästi hän hengittikään, kun hän sai nähdä Blaise-joen
uurtaman ihanan laakson, lempeät auringon kullassa kylpevät kukkulat,
joiden välissä Crécyn linna oli.
Markiisitar otti hänet vastaan Contin prinsessan, madame d'Estradesin
ja madame du Rouren seurassa.
Ludvig oli ihastunut uusiin laitoksiin. Hänen ja hänen
rakastajattarensa huoneet kallisarvoisina keimailevine sisustuksineen,
suuri, neljäkymmentäyhdeksän jalkaa pitkä ruokasali, näköala korkeista
ikkunoista puistoon ja sen uusiin istutuksiin — Crécy tuntui hänestä
kauniimmalta kuin konsanaan ennen, kauneimmalta kuitenkin Jeannen
uudestaan puhjennut kukoistus.
Jeannen säteilevät silmät, kasvojen heleä puna, pehmeästi kaartuva
leuka, entistä hieman täyteläisempi, sopusuhtainen vartalo, kaikki pani
kuninkaan veren kuohumaan nopeammin ja intohimoisemmin. Hän odotti
innokkaasti sitä hetkeä, jolloin Jeanne jää kokonaan hänelle, yksistään
hänelle niin pitkän ja tuskallisen eron jälkeen, yksistään hänelle
kaikkien niiden pettymysten jälkeen, jotka häntä olivat odottaneet
Versaillesissa.
Uhkeasti sisustetussa makuuhuoneessaan Crécyssä Jeanne voi unohtaa
mielestään kaikki epäilyt, kaiken katkeran levottomuuden.
Ei ainoatakaan Madeleinen salaperäistä kirjaa, ei ainoatakaan lääkäriä
tarvittu antamaan Ludvig rakastetulle hänen niin haikeasti kaihoamaansa
lemmenonnea.
* * * * *
Kerran kuninkaan lyhyen käynnin aikana Versaillesissa Jeanne oli
tutustunut Moritz Saksilaiseen. Ei edes tämä vanha sotaurho ollut
kyennyt vastustamaan Jeannen ihastuttavuutta.
Nyt, Jeannen ja kuninkaan oleskellessa Crécyssä, oli tullut hetki
käyttää hyväkseen tätä tuttavuutta. Markiisittaren mieli teki ennen
kaikkea estää Ludvig palaamasta takaisin Flanderiin. Siihen oli
tuhansia syitä.
Hän ei tahtonut, että kuningas olisi uudestaan antautunut leirielämän
vaaroihin, kun siellä raivosi rokko. Hän pelkäsi, että sellainen
ympäristö, josta vain muutamat ja heikot siteet ylettyivät häneen,
loitontaisi kuningasta hänestä.
Kuningas oli hänen mielestään tarpeellinen Crécyssä toteuttaakseen ne
suunnitelmat, joita hän innokkaasti pohti.
Hän aikoi lähettää hakemaan Voltairea, saada luokseen Diderotin ja
d'Alembertin ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut pyytää
Rousseautakin, mutta tämä oleskeli edelleenkin pakolaisena Genèvessä.
Jos kuningas saisi joka päivä seurustella näiden miesten, filosofisen
koulun mainioiden edeltäjien kanssa, joissa Jeanne näki Ranskan
tulevaisuuden, niin kuninkaan ajatustapa, ajatteli Jeanne, avartuisi ja
lujittuisi.
He avaisivat kuninkaan silmät luonnontieteille. He opettaisivat häntä
suhtautumaan uskontoon, etiikkaan ja valtiotieteisiin vapaammalta
näkökannalta.
He nousisivat kuin muuri, jonka läpi ei pääse, Ludvigin ja jesuiittain
välille, he muodostaisivat Jeannen persoonan ympärille suojaavan
seinän, josta kaikki vihollisen nuolet kimmahtaisivat takaisin saamatta
mitään aikaan.
Kun Ludvig ei noin vain halunnut antaa taivuttaa itseään uskomaan,
ettei hänen ollut ehdottoman välttämätöntä palata Flanderiin, ryhtyi
Jeanne keskustelemaan hänen selkänsä takana Moritz Saksilaisen kanssa.
Hän pyysi marsalkkaa mitä sydämellisimmin sanoin rauhoittamaan
kuningasta sillä, ettei sotaretkeä missään tapauksessa päätettäisi
millään suurella taistelulla, joten hänen majesteettinsa voisi kaikessa
rauhassa nauttia maaseutuelämän siunausta tuottavaa lepoa.
Sotamarsalkka suostui ihanan markiisittaren ehdotukseen, varsinkin kun
hän ei ollut halukas näkeinhän kuningasta armeijassa.
Vanha sotapäällikkö tunsi tämän kevään ja kesän kokemuksista olevansa
paljoa kiusaantuneempi kuin iloinen siitä, että kuningas oli mukana
sotaretkellä. Sentähden hän myöntyi mielellään ja rakastettavasti
markiisittaren pyyntöön ja kirjoitti tälle imartelevan kirjeen.
Jeanne oli ylen onnellinen.
"Kuinka kiittämätön olisittekaan, rakas marsalkka", kirjoitti Jeanne
vastauksessaan, "jollette rakastaisi minua; sillä te tiedätte, miten
paljon minä teitä rakastan! Minä uskon teidän sanoihinne kuin Jumalan
sanaan ja tässä uskossa toivon, ettei enää tule taisteluja ja että
siis meidän rakastettu hallitsijamme ei joudu laiminlyömään mitään
tilaisuutta lisätäkseen laakereitaan. Luulen, että hän hyvin suuressa
määrin noudattaa teidän tahtoanne.
Panen kaiken luottamukseni teihin, rakas marsalkka; sillä tavalla kuin
te johdatte sotaa, toivon saatavan aikaan hyvän ja pysyvän rauhan."
Se, että Moritz Saksilainen hartaasti vakuutuksestaan huolimatta,
ettei mitään suurempia sotaliikkeitä ole odotettavissa, jo muutamien
viikkojen kuluttua yksinään ja ilman Ludvigin apua löi itävaltalaiset
Rocouxin taistelussa, ei riistänyt häneltä kuninkaan ja vielä vähemmän
Pompadourin ystävyyttä.
Sillä aikaa kuin Ludvig oleskeli vuoroin Crécyssä, vuoroin
kuningattaren luona Fontainebleaussa, ja markiisittaren suunnitelmia
osittain toteutettiin Crécyssä, jatkui hänen kirjevaihtonsa
sotamarsalkan kanssa. Moritz Saksilainen tiesi, että hän voi odottaa
Pompadourilta kiitollisuutta. Senvuoksi hän ilmaisi tälle erään
suunnitelman, joka oli hyvin lähellä hänen sydäntään ja jonka puolesta
hän pyysi markiisitarta toimimaan salaisesti.
Suunnitelma oli se, että dauphin oli saatava menemään uusiin naimisiin
marsalkan veljentyttären Maria Josefan kanssa, joka oli Saksin
kuninkaan Augustin tytär.
Vaikka onnettomalle dauphinelle yhä vielä luettiin sielumessuja,
keskustelivat nämä liittolaiset jo dauphinin uusista naimisista.
Oli tehty mitä erilaatuisimpia ehdotuksia. Kuningas itse, joka välitti
paljon vähemmän poikansa surusta kuin kruununperimyksen turvaamisesta,
oli jo monta kertaa puhellut markiisittaren kanssa siitä, että
dauphinin on mentävä uusiin naimisiin.
Hän oli ajatellut Maria Raphaelan sisarta, joka, kuten kerrottiin, oli
jo varustettu lähtemään Madridista Versaillesiin. Oli puhuttu myöskin
eräästä Sisilian kuninkaan, tyttärestä.
Markiisitar toi varovasti esiin sotamarsalkan ehdotuksen ja
toivomukset, mainitsematta kuitenkaan mitään hänestä itsestään.
Kuningas alkoi kuunnella, mitä Jeanne puhui.
Saksin pikku Josefa, jolla sanottiin olevan erinomainen terveys ja
reipas olento — miksikäs ei? Valtiolliseltakaan kannalta ei mitään
ollut tämän ehdotuksen tiellä.
Jeanne joudutti kiireen kaupalla tämän kuninkaan mielipiteen
sotamarsalkan tietoon Flanderiin.
Moritz jatkoi vitkailematta työskentelyään rauhallisen sotajuonensa
puolesta ja kirjoitti veljelleen, kuningas Augustille.
Tähän kirjeeseen hän pani yhden niistä monista sydämellisistä
pikku lapuista, joita Pompadour oli hänelle kirjoittanut loistavan
siniraitaiselle satiinipaperille:
"— — — Minun on helppo saada tietää, mitä Ranskan hovissa tapahtuu",
kirjoitti marsalkka, ja minä ylläpidän siellä tahallani monia
suhteita. —
Kuningas on erityisistä syistä suopea prinsessa Josefaa kohtaan.
Terveys ja hedelmällisyys näyttää hänen mielestään valtiollisista
syistä olevan ratkaisevana tekijänä. Preussin kuningas tehnee
kaiken voitavansa, vastustaakseen asiaa, mutta täällä hänellä ei
ole vähääkään luottamusta eikä suurtakaan vaikutusta hovin asioiden
kulkuun. Otan vapauden liittää tähän kirjeen, jonka muutamia päiviä
sitten sain rouva de Pompadourilta. Siitä teidän majesteettinne näkee,
etten ole huonoissa väleissä pikku kabineteissa."
Niin suopeasti kuin Saksin hovi ja Ludvig XV suhtautuivatkin tähän
avioliittosuunnitelmaan, oli Versaillesissa, jonne kylmien syyssäiden
tähden oli muutettu Crécystä ja Fontainebleausta, voitettava koko
suuria vaikeuksia.
Dauphin ei tahtonut kuullakaan puhuttavan mistään. Hän murehti hellästi
rakastamaansa puolisoa eikä tahtonut tietääkään mistään uudesta
avioliitosta.
Kuningattarenkin muoto oli murheellinen. Hän ei jaksanut sulattaa sitä,
että Saksin Augustista, joka oli syössyt hänen isänsä valtaistuimelta,
tulee dauphinin appi.
Kuningas menetti malttinsa. Hän oli iloinnut saavansa miniäkseen
kauniin, raikkaan naisen, josta hän odotti itselleen joka suhteessa
enemmän mielihyvää, kuin mitä kaino Maria Raphaela oli milloinkaan
kyennyt hänelle tuottamaan.
Kaikki se itku ja valitus, mikä kuului kuningattaren huoneessa, kaikki
ne synkät muistot, jotka paistoivat dauphinin ja Maria Leszczynskan
kasvoilta, ikävystyttivät häntä.
Jeanne, joka iloitsi jokaisesta tilaisuudesta saada olla välttämätön
kuninkaalle, lohdutteli häntä ja lupasi laittaa kasvoille iloisemmat
piirteet ja voittaa kaiken vastustuksen.
Hän kävi kuningattaren luona puhelemassa ystävällisemmin ja
kärsivällisemmin kuin mihin helposti ärtyvä kuningas oli kyennyt.
Hän vetosi Maria Leszczynskan uskonnollisiin tunteisiin, kuvaili
hänelle, kuinka Korkeimman tahto on, että Ranska saa terveitä ja
voimakkaita kruununperillisiä.
Hän kertoi Maria Josefasta mitä heleimmin värein. Hän kuvasi
kuningattarelle sitä onnea, minkä nuori, terve ja iloinen prinsessa
loisi dauphinille; juuri sellainen puoliso kykenisi tasoittamaan rypyt
hänen nuorelta otsaltaan.
Kuningatar lupasikin Jeannelle toivottaa Maria Josefan tervetulleeksi
ja tehdä kaikkensa saadakseen rakkaan poikansa ajatukset muuttumaan.
Kuninkaan mieliala kääntyi huomattavasti iloisemmaksi, sen jälkeen kun
hänen perheessään vallinneet vaikeudet ja epäröinnit oli voitettu.
Jeanne sai häneltä tulvimalla ylistelyä, hellyydenosoituksia ja lahjoja.
Kuningas keskusteli väsymättä Jeannen kanssa kaikista
hääjuhlallisuuksien yksityiskohdista. Johtavana sieluna tällöin oli
Jeanne, vaikka kuningas ei sitä huomannut. Hän neuvotteli — samoin kuin
kuninkaan — myös ministerien kanssa, piittaamatta muuten paljoakaan
valtiomiesten päätöksistä, jos ne eivät olleet hänen mieleisiään.
Vain "marsalkkansa" toivomuksiin hän suostui ehdoitta.
Jeannen reippaus, iloisuus, luonnollinen viehätysvoima lumosi kaikki,
jotka näinä viikkoina yhdessä hänen kanssaan työskentelivät huvi- ja
juhlameno-ohjelman valmistelussa.
Hän tarkasti juhlavaunuja varten laaditut luonnokset ja juhlakulkuetta
tarkoittavan ehdotuksen sekä jumalia, jumalattaria ja Laetitian laivaa
symboolisesti esittävien näytelmien, suunnitteluja.
Hän määräsi puvut, värit ja vertauskuvat ja sai tällöin yllykettä ja
innostusta eno Tournehemin oivallisista kokoelmista, joista nopeasti
tapasi kehittyneen aistinsa avulla oikeat esikuvat.
Kuninkaan toivomuksesta hän auttoi ensimmäistä kamariherraa laatimaan
luettelot niistä henkilöistä, jotka aiottiin kutsua _le bal paréhen_.
Jeannen tahdikkuus ei pettänyt kertaakaan näissä monenmoisissa
tehtävissä.
Lopulta tuntui jokaisesta luonnolliselta, että entisen rouva
d'Étiolesin kauniit kädet hoitelivat kaikkia noita lukemattomia ja
näkymättömiä lankoja, niin että "hänen marsalkkansa" ei ollut ainoa
henkilö, jolla oli Dresdenin hovissa kerrottavana paljon kaunista ja
miellyttävää mahtavasta Pompadourista.
Kun kreivi Loos, Pariisissa oleva Saksin lähettiläs, saattoi tulevaa
dauphinea Strassburgista Choisyhin, piti hän nuorelle, tuskin
viittätoista täyttäneelle prinsessalle niin perinpohjaisen esitelmän
Pompadourin vaikutusvallasta hänen tulevan appensa hovissa, että pikku
Maria Josefa jo esittelykäynnillään loi ylvääseen, ihanaan, jalokiviä
välkkyvään markiisittareen erityisen, ystävällisen katseen.
Kaikki hymyilivät, kaikki tunsivat olevansa onnellisia ja
saavuttaneensa toivomustensa päämäärän.
Ainoastaan dauphin liikkui kalpeana ja vihlovin sydämin.
Loistavat juhlamenot Versaillesin linnankappelissa, tanssiaiset,
juhlallisuudet ja vastaanotot, kaikki oli pieniä poikkeuksia
lukuunottamatta samanlaista kuin sinä päivänä, jolloin Maria Raphaela,
hänen sydämensä valittu, oli kulkenut hänen rinnallaan.
Nyt kaivattu lepäsi kylmässä hautaholvissa Saint-Denisissä, ja
sittenkin hänen täytyi taas viettää häitä!
Sänkyynmenon jälkeen, jolloin tapojen ja sääntöjen mukaan koko hovi oli
läsnä, kuningas tuli markiisittaren luokse.
Jeanne oli odottanut häntä tavallista levottomammin. Hänen aina
hereillä olevalta luulevaisuudeltaan eivät olleet jääneet näkemättä ne
lukuisat vaarat, jotka näissä tanssiaisissa, varsinkin naamiaisissa
monine kauniine, kiehtovine naisineen, vaanivat herkästi syttyvää
mieltä. Hän ei tiennyt ainoastaan sitä, ettei prinsessa de Rohan
pitänyt peliään menetettynä, vaan myöskin, että ihastuttava madame
Forcalquier ja kaunis Pengord paloivat halusta saada raivatuksi
hänet tieltään. Jeanne huokasi raskaasti. Olihan hän itse eräässä
samanlaisessa tilaisuudessa kahlinnut ja valloittanut kuninkaan sydämen
ja mielen!
Kuninkaan muoto Jeannen luo tullessa ei juuri ollut — iloinen.
Jeanne muuttui vielä levottomammaksi luullessaan, että uuden suhteen
solmiaminen on saattanut jäädä häneltä huomaamatta.
Kuningas suuteli häntä huolimattomasti ja hajamielisesti. Jeanne salasi
kauhunsa ja kysyi ystävällisen levottomasti:
"Eivätkö kaikki teidän majesteettinne toivomukset ole toteutuneet?"
"Ovat kyllä, mutta sittenkin minusta tuntuu ikävältä. Lopultakaan sitä
ei ole ainoastaan kuningas, vaan myöskin ihminen. Ja dauphin — en
rakasta häntä erikoisen hellästi, mutta minun kävi häntä sääli."
Hän oli hetkisen vaiti. Lämmin säälintunne, jommoista harvoin näki
hänen piirteissään, kuvastui hänen kauneilla kasvoillaan.
"Sinä tiedät, Jeanne", jatkoi Ludvig, "että ranskalaisen perhelain
mukaan aviovuodetta ympäröivät verhot, niin pian kuin papit ovat
sen siunanneet, ovat auki pari minuuttia, jolloin vastanaineet ovat
alttiina koko hovin katseille".
Jeannelta pääsi kauhun ilmaus.
"Kuinka epähienoa!" huudahti hän ja säikähti samassa varomattomuuttaan.
"Se ei ehkä ole niinkään hienoa, mutta laki on jyrkkä. Olin antanut
ystäväsi Moritz Saksilaisen tehtäväksi lieventää niin paljon kuin
mahdollista pikku veljentyttärensä tilannetta ja lähettänyt hänet
sinne makuukomeroon. Pikku prinsessa suhtautui, luojan kiitos, asiaan
naivisti ja luonnollisesti. Mutta dauphin veti lakanan silmilleen
tukahduttaakseen äänekästä itkuaan. Hän ei voi unohtaa Maria Raphaelaa.
Pelkään, että pikku dauphinen on alussa sangen vaikea tulla toimeen
puolisonsa kanssa. Meidän on nähtävästi pakko ruveta pitämään hänestä
huolta, Jeanne." Onnellisena, ettei kuninkaan alakuloisuuteen ollut
muuta syytä, Jeanne lupasi täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Silloin
kuningas heti rauhoittui ja näki taas tulevaisuuden valoisampana.
Hän suuteli Jeannea hellästi irroittaessaan vaaleansinisiä
silkkinauhoja hänen valkeilta olkapäiltä.
"_Dieu merci_, meillä kummallakaan ei ole pelättävissä mitään
epähienouksia", kuiskasi kuningas rakastuneesti.