Lähellä rappeutunutta Ruusumajaa, jossa Ludvig XIV ja Louise de La
Vallière olivat vaihtaneet kuumia lemmen valojaan ja jota tänään
painoi kylmä lumipeite, kuningas ja markiisitar kulkivat lumisten
marjakuusiaitojen välitse.
Kumpikin oli kalpea ja kiihtynyt.
Markiisitar alkoi vihdoin puhua alakuloisella äänellä. Kuningas pysyi
itsepäisesti vaiti. Koko hänen olentonsa oli sitkeässä, passiivisessa
vastarinnassa. Hän vainusi jotakin sellaista holhoustilaa, jota vastaan
hänen oma heikkoudentunteensa nousi kiivaasti taistelemaan. Hän rakasti
Jeannea, hän täytti kaikki ne toivomukset, jotka hän vain saattoi lukea
tämän silmistä, mutta sitä, mitä hän itsevaltiaana katsoi hyväksi
tehdä, älköön Jeanne uskaltako arvostella.
Yksi ainoa katse ilmaisi Jeannelle, mitä kuninkaan mielessä liikkui.
Hän muutti heti menettelytapansa.
Lempein äänin ja rukoilevin elein, joita tuskin kukaan, kaikista
vähimmän kuningas, jaksoi vastustaa, hän jatkoi:
"Voi, sire, mies parka ei tosiaankaan ole ansainnut vangitsemista.
Teidän majesteettinne täytyy antaa Maurepasille käsky, että
vangitseminen peruutetaan ja että nuori Vaillant kutsutaan takaisin
ministeriöön. Hänellä ei ole mitään tekemistä karttaluonnosten
häviämisessä. Sen hän on ripillä vannonut äidilleen. Olen luvannut
epätoivoon joutuneelle äidille auttavani hänen poikaansa."
Ludvig, kohautti olkapäitään.
"Sinä tiedät, rakas Jeanne, että on vaikea tavata Maurepasia mistään
väärinteosta. Ja juuri häntä kohtaan en mielelläni tahdo menetellä
ankarasti."
Jeannen kasvot värähtivät kärsimättömyydestä. Töin tuskin hän hillitsi
vihansa ja voittamattoman kostonhimonsa sitä vastustajaansa kohtaan,
joka oli suunnannut häneen häväistystulvan.
Hän iski kuningasta siihen kohtaan, mistä tämän passiivinen vastarinta
ilmeisesti oli lähtöisin.
"Te olette yksinvaltias, sire. Muistutan teille korkean edeltäjänne
sanoja: '_L'Êtat, c'est moi_.' Niiden pätevyys pysyy tänäänkin, yhtä
hyvin Ludvig XV:ttä kuin Ludvig XIV:ttä varten, teidän majesteettinne
on elämän ja kuoleman herra. Teidän majesteettinne ministerien on
sokeasti toteltava."
Ludvig epäröi silmänräpäyksen. Jeanne oli oikeassa, niin, hän oli
elämän ja kuoleman herra. Hän oli se, joka sai määrätä, oliko jonkun
hänen alamaisistaan, vaikkapa hän olisi ollut niistä vähin, oltava
vankina Bastiljissa vai ei.
"Voi, jos teidän majesteettinne kuitenkin tahtoisi täyttää tämän
toivomukseni! Ajatelkaa, miten nuori se; poika parka on! Ajatelkaa,
sire, hänen äitiään! Onko nyt molempien elämä sortuva?"
Kuningas katsoi. Jeanneen. Tämä oli vastustamaton, silloin kun hän
rukoili näin sydämensä pohjasta.
"Minä puhun Maurepasin kanssa."
"Tuhannet kiitokset, sire!"
"Minunhan tulee kiittää teitä, markiisitar. Minusta älköön sanottako,
että minä avoimin silmin siedän vääryyttä."
* * * * *
Maurepas kiehui vihasta.
Hän ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoa johtaakseen kuninkaan
ajatukset muihin asioihin. Mutta turhaan. Hänen oli ollut pakko
peruuttaa määräys Vaillantin vangitsemisesta. Nuori mies istui
entisellä paikallaan ministeristössä.
Samalla kertaa kuin oli saapunut kuninkaan käsky, oli hän saanut
kirjeen markiisittarelta. Hän avasi kirjeen vastenmielisesti.
Pompadour pyysi kiihkein sanoin saada vihdoinkin nähdä selvät tulokset
hänen tutkimuksistaan häväistyskirjoitusten tekijän selville saamiseksi.
Maurepas hymyili pilkallisesti. Markiisittaren käytettävissä ei vielä
ollut salaista poliisia eikä "mustaa kabinettia".
Kuluisi vielä kauvan, ennen kuin hän saisi selville, ken on
häväistyskirjoitusten sepittäjä.
Sitä ennen ehtisi kuningas jo lähettää hänet takaisin Hôtel de
Chèvresiin, hänen hourupäisen miehensä luo!
* * * * *
Seuraavana aamuna sai Pariisi ja Versailles lukea kaikista
puistomuureista, puiden rungoista ja talojen seinistä uuden
häväistysrunon, joka vuorokauden kuluttua oli jo kaikkien suussa ja
jota laulettiin samalla nuotilla kuin _Les Trembleurs d'Isisiä_ joka
kadulla. Se oli ministerin vastaus Pompadourin voittoon.
"Les grands seigneurs s'avilissent,
Les financiers s'enrichissent
Et les Poissons s'agrandissent;
C'est le règne des vauriens, rien, rien.
On épuise la finance
En bâtiments, en dépense,
L'État tombe en décadence.
Le Roi ne met ordre à rien, rien, rien.
Une petite bourgeoise
Élevée à la grivoise,
Mesurant tout à sa toise.
Fait de la cour un taudis, dis, dis.
Louis, malgré son scrupule,
Fortement pour elle brûle,
Et son amour ridicule
A fait rire tout Paris, ris, ris.
Cette catin subalterne
Insolemment le gouverne,
Et c'est elle qui décerne
Les honneurs à prix d'argent, gent, gent.
Devant l'idole tout plie,
Le courtisan s'humilie;
Il subit cette infamie,
Et n'est que plus indigent, gent, gent."
Tällä kertaa oli häväistysruno joutunut pian markiisittaren käsiin.
Hän oli itse repinyt sen irti eräästä sen pienen puistoportin
viereisestä patsaasta, josta hän usein kulki mennessään puoleksi
tunniksi kävelemään jollekin rauhalliselle, yksinäiselle tielle
ainoastaan madame du Haussetin ja "Mimin" kanssa. Tällä kertaa hän ei
itkenyt. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet liidunkarvaisiksi eivätkä
hänen kätensä puristuneet nyrkkiin. Mutta kulmakarvat vetäytyivät
tiukemmin yhteen ja pystysuora ryppy nenän yläpuolella kävi syvemmäksi.
Nopeasti, kuninkaallisen ryhdikkäästi hän palasi linnaan ja käski
madame d'Estradesia lähtemään kanssaan ulos.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Ei mikään eikä kukaan voisi nyt saada häntä
luopumaan siitä.
Madame de Pompadourin mustat hevoset, jotka jokainen Pariisin lapsi
tunsi, pysähtyivät Maurepasin palatsin eteen.
Enemmittä esipuheitta Jeanne kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Minusta ei ainakaan voida sanoa, herra ministeri" — hänen äänensä oli
kova ja kylmä kuin teräs — "että minä lähetän hakemaan ministerejä
luokseni. Minä käyn itse heidän luonaan. Minun kärsivällisyyteni on
lopussa. Milloin voitte sanoa minulle häväistyskirjoitusten sepittäjän
nimen?"
"Niin pian kuin saan hänet ilmi, madame, sanon hänen nimensä
kuninkaalle."
Jeanne silmäili ministeriä halveksumista säihkyvin katsein kiireestä
kantapäähän asti. Sitten hän sanoi pilkallisesti:
"Te ette piittaa paljoa kuninkaan rakastajattarista. Se on tunnettu
asia. Kysymys onkin vain siitä, tyydyttääkö se rakastajattaria. Kaikki
eivät ole samanlaisia."
"Minä kohtelen heitä kaikkia ansioiden mukaan, madame", vastasi
Maurepas nenäkkäästi.
Jeannen silmistä sinkoili salamoita ministeriin, hänen hampaansa
pureutuivat alahuuleen, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan.
Nopeasti ja korskeasti hän käänsi ministerille selkänsä ja poistui.
* * * * *
Ministeristön talon naapuristossa ei markiisittaren käynti ollut jäänyt
huomaamatta. Marsalkka Villars hyökkäsi sisään.
"Teillä on käynyt ylhäinen vieras, Maurepas?" Ministeri kumarsi
pilkallisesti.
"Ihan itse Pompadour. Olen vain peloissani, tokko tämä vierailu tuottaa
hänelle onnea. Muistan, että kun madame de Mailly kävi minun luonani,
sai hän eron kahta päivää myöhemmin. Sen väitteen, että minä olen
myrkyttänyt madame de Châteaurouxin, kyllä tunnette, marsalkka. Minä
tuotan aina heille onnettomuutta, noille kuninkaan rakastajattarille."
Ja hän nauroi kohti kurkkuaan ja voitonvarmasti.
* * * * *
Jeanne palasi Versaillesiin aivan kuin kuumeen kourissa. Hän tunsi
olevansa kuolemansairas. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti kuin
olisi ollut halkeamaisillaan. Hän hengitti lyhyesti ja raskaasti, mutta
hän ei olisi millään hinnalla tahtonut ilmaista olevansa sairas eikä
sallia Maurepasille edes hetkenkään toimintavapautta.
Puolen tunnin kuluttua kotiintulonsa jälkeen hän oli jo pukeutunut
päivällistä varten, joka oli määrä syödä tavallista pienemmässä
henkilöpiirissä pikku huoneissa.
Madame du Haussetin hartaista pyynnöistä Jeanne pani hieman ihoväriä
kasvoilleen, jottei olisi pelottanut kuningasta aavemaisella
kalpeudellaan.
Ludvig istui vastapäätä Jeannea, Ayen hänen vasemmalla puolellaan.
Herttua huomasi ensin Jeannen hermostuneet kädenliikkeet ja levottomat,
kiihtyneet katseet, joita Jeanne hillitsemiskyvystään huolimatta ei
kyennyt pitämään tyyninä.
Hän huomasi myöskin, että markiisitar antoi ruokien mennä ohi niitä
edes maistelemattakaan.
"Oletteko sairas, markiisitar?" kysyi hän hiljaa ja levottomasti.
Kuningas, joka oli keskustellut madame d'Estradesin ja madame de
Bellefondsin kanssa, heristi heti huomiotaan.
"Oletteko sairas, madame?" kysyi hän pelästyneenä.
"En vielä, sire, mutta voin tulla. Ja pahemminkin: voi käydä. Herra de
Maurepas vaanii minun henkeäni."
"Herran tähden, mitä ajattelette, markiisitar?"
"Onko teidän majesteettinne unohtanut onnettoman herttuatar de
Châteaurouxin?" kuiskasi Jeanne pöydän yli.
Kaikki jähmettyivät äänettömiksi hämmästyksestä. Kuningas pakotti
itsensä hymyilemään.
"Te näette kummituksia keskellä päivää, rakas ystävä."
Jeanne pudisti päätään.
"Minä tunnen sen itsessäni, sire. Hänen tarkoituksensa on myrkyttää
minut."
"Minun ruokapöydässäni se käynee hänelle työlääksi, rakas markiisitar."
Kuninkaan pyynnöstä Jeanne söi hieman taimenta ja tuoreita vihanneksia
ja joi pari kulausta bourgognelaista viiniä.
Baletin jälkeen kuningas tuli Jeannen luo. Quesnay oli käynyt sitä
ennen hänen luonaan antamassa hänelle rauhoittavan pulverin. Hän lepäsi
silmät puoliummessa, raukeana, mutta tyyntyneempänä.
Nyt, kun hän oli kahden kesken Ludvigin kanssa, hän kertoi tälle, miten
Maurepas oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja näytti hänelle ministerin
uuden häväistysrunon.
Kuningas ei vielä ollut kuullut siitä mitään. Hän kiivastui
tavattomasti, ja hänen vihansa puhkesi sellaisiin sanoihin, joita
harvoin kuuli hänen huuliltaan.
"Uskaltaisiko Maurepas todellakin —?"
"Kyllä hän uskaltaa, sire, olkaa varma siitä! Myöskin Richelieu
varoitti minua vähää ennen lähtöään kavahtamaan Maurepasin vihaa ja
ilkeämielisyyttä. Voi, jospa herttua olisi täällä!"
Mustasukkaisena ja helposti kiihtyvänä huudahti kuningas vihoissaan:
"Mitä varten te Richelieutä tarvitsette, markiisitar, enkö minä ole
täällä?"
Jeanne säikähti niin kovasti, että Ludvig heti muutti äänensä lempeäksi
ja helläksi.
"Jeanne parkani, rakas Jeanne parkani, Maurepas on hyvin raskaasti
loukannut sinua, ja joskaan en usko, että hänen tarkoituksensa on
myrkyttää sinut..."
"Se on hänen tarkoituksensa, sire."
... "ja että nuo julkeat pilkkakirjoitukset ovat hänen tekoaan..."
"Ne ovat, sire."
... "näen kuitenkin, miten kovasti sinä kärsit, Jeanne-raukka. Mutta
sinä et saa kärsiä. Sinunhan on tehtävä minut rauhalliseksi ja
onnelliseksi ja silloinhan on sinun itsesi ensin oltava rauhallinen ja
onnellinen. Voi hyvä Jumala, kuinka surullista ja raskasta on elämä!"
Ludvig oli vaipunut istumaan tuolille. Kauan hän istui ääneti ja
miettien. Hän pyöritteli koneellisesti sormuksia sormissaan ja
tarkasteli niiden kallisarvoisia kiviä. Ei ollut helppoa päästä
päätökseen Maurepasin erottamisesta.
Mutta hän ei voinut ratkaista pulmaa muutenkaan. Hän ei halunnut
rauhattomuutta eikä riitaa. Hän halusi rauhaa, sitä rauhaa, joka oli
kaikista välttämättömintä hänen sairaalloiselle sielulleen.
"Sen täytyy tapahtua", mutisi hän itsekseen.
Sitten hän muisti, että hän oli jossakin tilaisuudessa luvannut
ministerille, jonka kanssa hän oli työskennellyt siitä saakka, kun oli
astunut hallitukseen, että jos hän joskus erottaa hänet virasta, niin
hän ilmoittaisi sen mieskohtaisesti.
Hän toivotti kiireesti hyvää yötä Jeannelle ja kirjoitti, peloissaan,
ettei päätös purkautuisi, jo samana iltana sen kirjeen, joka hänelle
tuotti tuskaa enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.
"Minä olen teille luvannut ilmoittaa mieskohtaisesti, milloin
erityisiä asianhaaroja sattuisi ilmenemään. Pidän sanani. Teidän
palveluksenne ei minua enää miellytä. Te saatte antaa erohakemuksenne
monsieur de Saint-Florentinille. Teidän on mentävä takaisin
Bourgesiin. Pontchartrin on liian lähellä. Ennen viikon loppua tulee
teidän lähteä matkalle. Teidän mukananne ei saa olla ketään muita
kuin oman perheenne jäsenet. Pyydän teitä olemaan vastaamatta tähän
kirjeeseen."
Jo toisen päivän aamuna Maurepas läksi Pariisista. Hän poistui
katkerasti hymyillen laskuvirheilleen ja ajatteli Ranskan ja sen
kuninkaitten kiittämättömyyttä ja sitä, että Maurepasin suvun jäsenet
olivat 170 vuotta uskollisesti palvelleet maata ministereinä ja
valtiosihteereinä.