D'Étioles seisoi kuin kivettynyt.
"Mennään, mennään!" kehoitti Tournehem.
"Minun täytyy nähdä hänet!" sopersi nuori mies epätoivoisena.
Jeanne, joka jo oli ehtinyt ensimmäiselle porrasaskelmalle, huusi
lujalla, jääkylmällä äänellä Tournehemille:
"Rakas eno, katsokaa, että pääsen täältä tulemaan. En halua tavata
vieraita ihmisiä."
Silloin onneton mies hoippui murtuneena huoneeseensa.
Jeanne heittäytyi äidin sängyn viereen ja suuteli hellästi kuihtuneita,
luisevia käsiä.
"Äiti raukka, onko sinulla kovat tuskat?"
Madeleine katsahti rakastavan ylpeästi kauniiseen, kallisarvoisesti
puettuun tyttäreensä.
"Minun Jeanneni, minun ylpeyteni ja onneni!" kuiskasi hän.
Sitten hän viittasi Tournehemille ja miehelleen, joka seisoi
markiisittaren takana, että he poistuisivat huoneesta.
Hän tahtoi olla yksinään tyttärensä kanssa.
Jeanne istuutui sängynreunalle ja kietoi hellästi kätensä äitinsä
ympärille.
"Suutele minua, rakas lapseni", kuiskasi hän käheästi ja vaivaloisesti.
"Minun loppuni lähenee, mutta minä kuolen rauhallisena. Olen
saavuttanut suurimman, minkä olen voinut saavuttaa: olen nähnyt sinun
voittosi."
Jeanne hymyili kyyneleet silmissä.
"Hyvä, rakas äiti!"
"Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, lapseni. Älä anna johdattaa
itseäsi erehdyksiin! Kaikki miehet ovat vaikeasti pysytettävissä.
Vaikeimmin kuningas. Ole hyvä ja alamainen kuningattarelle, siitä voi
sinulle olla hyötyä. Kestä kylmäverisesti dauphinin viha. Älä pöyhkeile
ystävillesi, mutta ole ylpeä vihollisillesi, niin että he tietävät,
ettet pelkää heitä. Kestä kärsivällisesti kuninkaan oikut! Älä anna
hänen milloinkaan tuntea, että sinä hallitset häntä. Älä menetä
malttiasi, jos hänet valtaa uusi, ohimenevä viehtymys! Kun vanhenet
eikä sinun ruumiillinen viehätyksesi enää jaksa kahlita häntä, niin
anna hänelle kaksin verroin henkisiä lahjojasi, anna hänelle ystävyyttä
intohimon sijasta. Älä —"
Kuoleva nainen, joka oli säästänyt viimeiset voimansa antaakseen
tyttärelleen nämä opetukset, hengästyi kokonaan. Hän korisi raskaasti
ja viittoili levottomasti käsillään. Sitten hän rupesi taas puhumaan:
"Älä anna milloinkaan kolmannen — henkilön päästä sinun ja kuninkaan
väliin — vihaa — edelleenkin — jesuiittoja! Lupaa —"
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta hän kuuli vielä sen valan,
minkä Jeanne hänelle vannoi noudattaakseen uskollisesti äitinsä
opetuksia.
Kun Jeanne antoi merkin soittokellolla, astuivat François Poisson ja
herra de Tournehem huoneeseen.
Madeleine Poisson lepäsi silmät kiinni, mutta hän hengitti vielä.
Kun François näki puolisonsa, purskahti hän äänekkääseen itkuun ja
syleili kiivaasti tytärtään, joka ei hellittänyt rakastavaa katsettaan
kuolevasta.
Herra de Tournehem kumartui Madeleinen yli ja suuteli tämän kalpeaa
otsaa. Sitten hän teki kuolevalle ristinmerkin.
Vielä pari korahtavaa henkäystä, sitten tuli loppu.
Madeleine Poissonia, joka niin uutterasti oli kehrännyt kohtalon
lankoja tyttärelleen ja Ranskalle, ei enää ollut!
Myöhään illalla François vei Jeannen takaisin Versaillesiin.
Vähää ennen, kun vaunut pysähtyivät linnan eteen, hän kääntyi
innokkaasti puhelemaan markiisittarelle, joka syvässä surussaan istui
ääneti ja eteensä tuijottaen.
Poisson otti tyttäreltään lupauksen toimittaa niin, että kuningas
pitää hienot hautajaiset Madeleine Poissonille ja rakennuttaa hänelle
Pariisiin hautakammion.
* * * * *
Kuningas, joka ratsastavalta sanantuojalta jo oli saanut tiedon Jeannea
kohdanneesta surusta, odotti rakastettuaan tämän huoneessa.
Jeanne oli niin väsynyt ja masentunut, että hän olisi mieluimmin
halunnut olla yksinään lapsensa ja uskollisen du Haussetin kanssa ja
mennä tämän saattaessa vuoteeseen.
Hän oli kuitenkin ylpeä kuninkaan lämpimän osanoton johdosta.
Kuningas veti hänet polvilleen ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.
"Lapsi parkani!" itki hän Jeannen kanssa.
"Hänellä ei ollut ensinkään tuskia, äiti raukalla, vaikka siltä näytti.
Mutta miksi hänen piti jo kuolla? Tuskin neljänkymmenen kuuden ikäinen!
Hän piti niin paljon minusta! Ei niitä ole niinkään monta, jotka
minusta pitävät", valitteli Jeanne.
"Entä minä, Jeanne, enkö minä rakasta sinua enemmän kuin mitään muuta
maailmassa?"
Jeanne painoi kiitollisena väsyneen päänsä kuninkaan rintaa vasten.
"Kyllä, sire. Mutta kuka suo minulle teidän majesteettinne rakkauden?
Äiti soi kyllä. Kaikki muut kadehtivat minulta sitä, vihaavat ja
vainoovat minua sen tähden."
"Minä suojelen sinua, Jeanne. Minä, sinun kuninkaasi ja rakastettusi.
Älä pelkää!"
Vähitellen haihtui se omituinen heikkous, jonka suru oli Jeannessa
synnyttänyt. Hän kuivasi kyyneleensä, ojensihe istumaan ja korjasi
otsalle valahtanutta tukkaansa.
Lempeällä äänellään, joka nyt oli tyyntynyt, hän hiljaa valitti:
"Raskas hengitys, korina, hengen hidas sammuminen! En milloinkaan voi
sitä unohtaa."
Kuninkaassa heräsi taas kuolemankammo.
Häntä värisytti. Hän unohti rakastettunsa surun. Hän peitti kasvonsa
käsillään ja voihki äänekkäästi.
"Kamalaa, kamalaa on, kun täytyy kuolla, kun täytyy lähteä sille
pimeälle tielle, jota ei kukaan tunne, yksinään, aivan yksinään, ilman
kättä, joka pitää meitä kädestä, aivan yksinään!"
Hän vaikeroi kovalla äänellä, hän vapisi kauhusta.
Jeanne kietoi kätensä hänen ympärilleen. Häntä säälitti kuninkaan
avuttomuus.
Tuttavallinen sinuttelu, jota kuningas oli niin usein turhaan pyytänyt
Jeannelta, pääsi nyt itsestään tämän huulilta.
"Minä seuraan sinua, en jätä sinua yksinäsi. Minä pidän sinua kädestä,
kuolen sinun kanssasi. Kuningas älköön milloinkaan olko yksinään, ei
edes kuolemassa!"
Kuningas nosti epäillen kauniin päänsä ja katsoi Jeanneen kysyvin
ilmein.
"Lupaa minulle se, Jeanne! Anna minulle sanasi sen vahvistukseksi!
Olen paljoa vanhempi kuin sinä. Minä kuolen ensin. Lupaa minulle, että
lähdet minun kanssani!"
Jeanne tarttui kuninkaan jääkylmiin käsiin.
"Minä lupaan sen, sire."
He istuivat kotvan ääneti. Sitten Ludvig rupesi puhumaan äidin
hautauksesta.
"Minä ostan äiti raukallesi hautapaikan Kapusiinikirkosta. Hän saa
levätä siellä, missä minun maani etevimmät lepäävät. Hän oli sinun
äitisi, Jeanne."
Markiisitar huokasi helpotuksesta. Se, mitä kuningas tarjosi hänen
äitinsä muiston säilyttämiseksi, oli niin paljon, että hän saattoi
jättää pyytämättä mausoleumia, kuten oli luvannut isälleen.
* * * * *
Ludvig ei jättänyt käyttämättä mitään keinoja viihdyttääkseen
rakastettuaan ja auttaakseen tätä voittamaan äidin kuoleman tuottaman
surun ja kaipauksen tunteet.
Madame Poisson oli kuollut joulupäivänä. Vuoden loppuun saakka kuningas
pysyi Jeannen seurassa. Hän vei Jeannen Choisyhin, hän kutsui François
Poissonin sinne pitämään seuraa tyttärelleen.
Hän aikoi peruuttaa Marlyn suuren juhlan, jottei Jeanne, jolla oli
suru, olisi loukkaantunut.
Markiisitar epäsi jyrkästi tällaisen huomaavaisuuden persoonallisia
tunteitaan kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon hän siten
taas saattaisi vaaranalaisiksi suhteitaan siinä osassa hovia, joka oli
hänelle ystävällismielinen, ja minkä valtin hän antaisi dauphinin ja
tämän jesuiittaystävien käsiin.
Ludvig antoi uudenvuodenpäivänä markiisittarelle ylettömän paljon
lahjoja kiitokseksi tämän uhraavaisuudesta.
Kuningattarellekin hän antoi ensi kerran moneen vuoteen
uudenvuodenlahjan, jonka Maria Leszczynska otti ihastuneena vastaan,
kallisarvoisen emaljoidun kultarasian, jonka kanteen oli sovitettu
kaunis kello.
Kuningas oli jo syksyllä tilannut tämän pienen taideteoksen Lazare
Duvauxilta antaakseen sen uudenvuodenpäivänä omakätisesti — madame
Madeleine Poissonille.
* * * * *
Sillä aikaa kun tytär syvästi ja vilpittömästi suri äitiään, laulettiin
kaikilla Pariisin ja Versaillesin kakaduilla:
"Ci gît qui, sortant d'un fumier
Pour faire une fortune entière
Vendit son honneur au fermier
Et sa fille au propriétaire."
* * * * *
Nopeasti seurasi tänä talvena juhlia toisensa jälkeen, ja kun niissä
oli läsnä dauphine ja kuninkaan molemmat tyttäret, saivat ne uuden
leiman.
Madame Henriettellä, infantinnan kaksoissisarella, ja prinsessa
Adelaïdella oli oma hovikuntansa ja siinä kaiken järjestyksen ja
esiintymisen ylimmäisenä ohjaajana marsalkatar de Duras, mutta
varsinkin elämäniloinen Henriette järjesti markiisitar de Pompadourin
avulla joukon loistavia juhlia, joissa kuningatarkin joskus kävi.
Kaikissa kuninkaankin pidoissa sai Jeanne käyttää -taiteellisia
lahjojaan, ja väsymättömällä mielikuvituksellaan hän loi yhä uutta ja
omaperäistä vaihtelua.
Ratsastushuoneen saliin hän järjesti suuria, satuaiheisia
balettiesityksiä, joihin tuo loistelias seurue oli ihastunut. Varsinkin
"Zéliska", johon Lanoue oli antanut aiheen ja Jélyotte kirjoittanut
musiikin, saavutti erinomaisen menestyksen.
Viimeinen suuri juhla ennen paastoa oli Pariisin kuuluisat
oopperatanssiaiset.
Kuningas, joka alkujaan oli aikonut jäädä pois, päätti viime hetkessä
mennä tanssiaisiin Jeannen kanssa tuntemattomana. Siinä seurueessa,
jonka hän oli käskenyt mukaansa tanssiaisiin, oli vain muutamia harvoja
henkilöjä.
Jeanne oli pukeutunut niihin koruihin, jotka hänellä oli ollut
silloin, kun hänet ensi kerran esitettiin hoville, ja sen lisäksi
vaaleansiniseen, kullalla ja helmillä ylt'yleensä kirjailtuun,
mahdottoman kallisarvoiseen samettipukuun. Vaikka hän tunsi olevansa
väsynyt ja haluton, oli hänen ryhtinsä kuitenkin täydellisen
moitteeton. Ei kukaan voinut havaita hänestä, miten vaikea hänen
hermojensa oli äidin kuoleman jälkeen kestää niitä suuria vaatimuksia,
joita kuningas ja nämä juhlat hänelle asettivat niin henkisessä kuin
ruumiillisessakin suhteessa.
Hän oli ihanampi kuin milloinkaan ennen. Hänen hienon ihonsa kuultava
kalpeus herätti aivan erikoista ihastusta.
Kun hän ja kuningas madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa
astuivat oopperasalonkiin, herätti hän tavatonta ihmettelyä. Kaikki
tungeksivat hänen ympärillään, ällistelivät ja arvostelivat häntä. Ei
kukaan ajatellut enää tanssimista.
Yhä useammat henkilöt pyysivät ylhäisen seurueen herroilta kunniaa
saada tulla esitellyksi. Näitä pyyntöjä vietiin perille, hiljaisia
manauksia ladeltiin, imartelevia sanoja lausuttiin markiisittarelle
vasten kasvoja.
Kuningas näytti tänään olevan syrjähenkilö. Tunsihan koko Pariisi
Ludvig rakastetun. Mutta tuon kuuluisan ja ylistetyn markiisittaren,
pikku Poissonin, tuon hämäräperäisen rouva d'Étiolesin, joka niin
nopeasti oli pujahtanut kuninkaan sydämeen ja kuului kokonaan
hallitsevan häntä, hänet tahdottiin vihdoinkin nähdä läheltä.
Vihdoin onnistui Ayenin ja La Vallièren herttuan raivata tie tungoksen
läpi.
Kuningas vetäytyi takaisin erääseen kaukaiseen aitioon.
Markiisitar astui madame d'Estradesin ja molempien herttuoiden kanssa
edelleen loistavien juhlasalien halki. Kuljettuaan muutamia askeleita
hän joutui uudestaan saarroksiin, niin että eteneminen miltei kokonaan
salpautui.
Markiisitar joutui melkein ruumiilliseen kosketukseen häntä ympäröivän
yleisön kanssa. Äkkiä hän huomasi, että joku tarttui hänen käteensä.
Kun hän pelästyneenä ja vastenmielisin tuntein aikoi vetää pois oikean
kätensä, tunsi hän, että siinä oli kokoon kääritty paperi. Sama
tapahtui hänen vasemmalla puolellaan.
Tuokion ajan hän aikoi pudottaa paperit lattialle. Sitten hänen
mieleensä johtui, että ne ehkä sisältävät jotakin tärkeää, ja hän
antoi niiden huomaamatta solahtaa siihen heleään silkkikirjaiseen
käsilaukkuun, joka riippui kultaketjussa hänen käsivarrellaan.
Tunnin kuluttua hän ja kuningas poistuivat juhlasta.
Makuuhuoneen ovella valtasi hänet pelko, että Ludvig, haluaisi viettää
hänen kanssaan muutamia lemmenhetkiä.
Viime aikoina hän oli usein turhaan pyytänyt kuningasta menemään
nukkumaan ja lepäämään. Tänään kuningas ei lausunut toivomusta saada
seurata häntä. Kuningas suuteli hänen kättään ja sanoi hänelle hyvää
yötä.
Jeanne huokasi helpotuksesta. Mutta äkkiä hänessä kuohahti
mustasukkaisuuden puuska. Mitähän, jos kuninkaalla on toinen nainen,
jonka luokse hän menee, jonka hän ottaa vastaan! Tuskallinen tunne
kuristi hänen kurkkuaan. Mutta puuska haihtui yhtä nopeasti, kuin se
oli tullutkin. Jeanne oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut tuntea eikä
ajatella.
Hän heittäytyi _lit d'ange_-vuoteelleen ja huusi madame du Haussetia,
joka pienessä huoneessaan odotti valtiatartaan.
Kun kamarirouva otti Jeannen käsivarresta kultakirjaisen käsilaukun,
tunsi hän siinä paperin kahinaa.
Luullen, että se oli kirje kuninkaalta, jonka tapana oli toisinaan
erityisen kuumatunteisina tai raskasmielisinä hetkinä kirjoittaa
markiisittarelle muutama sana, hän huomautti siitä Jeannelle.
Jeanne, joka virui silmät kiinni, säpsähti. Inhon ja vastenmielisyyden
tuntein hän oli taas näkevinään joka puolelta ahdistavan tungoksen,
tuntevinaan nopean, näkymättömän tartunnan käsiinsä.
"Antakaa tänne!"
Hän tempasi laukun madame du Haussetin kädestä ja kiivain, hermostunein
kädenliikkein otti siitä paperit.
Madame du Hausset kääntyi hienotunteisesti poispäin ja meni uunin luo.
Äkkiä kamarirouva kuuli käheän, omituisen kirkaisun.
Kun hän kääntyi katsomaan, istui markiisitar kasvonpiirteet
vääristyneinä ja kädet vihasta ja raivosta nyrkkiin puristuneina.
"Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"
Paperilehdet viruivat lattialla.
Jeanne istui mykkänä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Hienopiirteiset
kulmakarvat olivat puristuneet yhteen. Nuorekkaalla, valkealla otsalla
oli syvä, pystysuora ryppy.
Halveksivasti hän osoitti jalkaterällään lattialla viruvia paperilehtiä.
"Lukekaa nuo!"
Sitten hän ponnahti ylös ja käveli edestakaisin huoneessa, sysien
syrjään niitä huonekaluja, jotka osuivat hänen tielleen.
"Richelieu oli oikeassa, kun hän varoitti minua tuosta heittiöstä.
Jospa herttua olisi täällä! Mitä tekemistä hänellä on Artoisissa? Hänen
on tultava takaisin ja autettava minua, jotta tuo koira, tuo Maurepas,
saisi rangaistuksensa."
Madame du Hausset oli ottanut lattialta paperit. Kyyneleet silmissä hän
luki:
"Fille d'une sangsue, et sangsue elle-même,
Poisson d'une arrogance extrême,
Étale en ce château, sans crainte et sans effroi,
La substance du peuple et la honte du Roi."
"Toinen myöskin! Lukekaa, lukekaa vain!" huusi Jeanne aivan vimmoissaan.
Madame du Hausset pudisti surullisesti päätään. Hän tiesi jo, mitä
toinen paperi sisälsi. Quesnay oli jo kahdeksan päivää aikaisemmin
tuonut sen mukanaan Pariisista.
Jeanne tempasi häväistysrunon kamarirouvan kädestä.
"Jollei teitä haluta, niin luen sen itse."
Ja hän luki vihaa leimuavin silmin:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût,
Aujourd'hui la canaille..."
Edemmä hän ei päässyt. Voimattoman raivon vallassa hän heittäytyi
polvilleen lattialle ja painoi kasvonsa kullatun sängyn haaleansinisiin
silkkipatjoihin.