Maurepas oli juuri palannut Marseillesta. Hän oli siellä tarkastanut
sataman ja neuvotellut viranomaisten kanssa uudesta merikoulusta.
Niistä matemaatikoista, joita Pariisissa oli koulutettu käytännöllisiin
toimiin, oli ministeri valinnut seuralaisikseen tälle matkalle kaksi
etevää nuorta miestä, joista hänellä oli suuria toiveita.
Iltapäivällä hänet oli käsketty kuninkaan puheille. Hänellä oli
paraiksi aikaa silmäillä postia ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka
olivat käyneet ilmoittautumassa.
Ministeri oli siirtänyt syrjään muutamia kirjeitä, jotka eivät olleet
kovin tärkeitä. Nyt hän tarttui erääseen, jonka käsiala hänestä näytti
tutulta, vaikkei hän heti jaksanutkaan muistaa, ken oli kirjoittanut
tämän kirjeen, jossa ei ollut allekirjoitusta.
Käännettyään paperia pari kertaa sormissaan Maurepas luuli tuntevansa,
että tämä väärennetyllä käsialalla sepitetty kirje oli eräältä Jean
Bernardilta, taitavalta, salaiselta asiamieheltä, jonka palvelusta hän
toisinaan käytti tarvitessaan erikoisen tärkeitä tietoja.
Maurepas luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän heitti sen
kirjoituspöydälle.
"_Sacré nom de Dieu_, se on hävytöntä, liian hävytöntä!"
Hän luki kirjeen kolmannen kerran otsa rypyssä.
"Kirottu naikkonen, tuo Poissonière [kalakaupustelijatar]. Hän
hallitsee ja vallitsee totta vieköön Versaillesissa."
Sihteeri ilmoitti Richelieun herttuan.
"Herttua saa tulla parin minuutin kuluttua."
Richelieu tulikin hyvin sopivaan aikaan ministerin mielestä.
Hän oli yksi niitä, jotka vetivät madame d'Étiolesin riemuvaunuja.
Naurettavaa oli nähdä niin paljon vaivaa kuninkaan hetkellisen
rakastumisen tähden!
Maurepas ei uskonut hetkeäkään, että siitä koituisi pysyvä suhde. Hän
oli paljon vakuutetumpi siitä, että kuningas, niin pian kuin huumaus
menee ohi, katuu sitä, että hän ensi rakastumisensa hurmiossa oli
lahjoittanut markiisitilan tuolle porvarilliselle naiselle, ja että
hurmio piankin haihtuisi, siitä hän tahtoi pitää huolen. Maurepas tiesi
aivan hyvin, että hän ei ainoastaan kuningattaren ja dauphinin puolelta
— mikä tässä tapauksessa ei hyödyttäisi häntä ensinkään — vaan myös
kuninkaan puolelta istui satulassa lujemmin kuin useimmat muut korkeat
virkamiehet.
Hän osasi tehdä työskentelyn kuningasta huvittavaksi ja miellyttäväksi,
ja se ei ollut lainkaan vähäarvoista kuninkaan ajatushitauteen nähden.
Hän voisi kyllä panna jotakin vaaranalaiseksi.
Richelieu astui huoneeseen. Hän oli halukas puhelemaan ministerin
kanssa heti tämän kotiutumisen jälkeen. Ministeri oli aivan varmaan
tuonut mukanaan uutisia Marseillesta. Richelieu kulki mielellään
ympäriinsä nuuskimassa salaisuuksia huomatuilta henkilöiltä,
vaikkapa se tapahtuikin vain siksi, että hänellä olisi ollut jotakin
puhelemista kuninkaan kanssa. Hänellä ei ollut, vähääkään halua
antaa markiisittaren lyödä hänet kokonaan laudalta, sen jälkeen
kuin oli selvästi käynyt ilmi, ettei markiisitar aikonut antautua
tottelevaiseksi välikappaleeksi hänen käsiinsä.
Maurepas ei suonut herttualle aikaa tehdä mitään kysymyksiä. Hän ojensi
tälle tuota pikaa kirjeen, joka virui kirjoituspöydällä.
"Lukekaa tämä, herttua!"
Richelieu avasi paperin.
"Nimetön?"
"Jean Bernard on sen kirjoittanut."
Maurepas seurasi tarkoin Richelieun kasvonpiirteiden ilmettä.
Kun herttua oli lukenut kirjeen, viskasi hän sen takaisin
kirjoituspöydälle melkein samanlaisin voimasanoin kuin Maurepas äsken.
Ministeri katsoi herttuaan hieman ivallisen ihmettelevästi.
"Etteköhän tulistu, herttua? Olen muuten pitänyt teitä tuon Pompadourin
innokkaimpana ihailijana."
Herttua väitti vastaan.
"Yhteen aikaan saattoi siltä näyttää, sen myönnän."
Maurepas hymyili viekasta hymyä. Hän tunsi herttuan helposti syttyvän,
mutta myös yhtä helposti talttuvan turhamielisyyden.
"Onko kuninkaan porvarillinen ystävätär vahingoittanut teitä?"
"Sitä en voi suinkaan sanoa. Mutta — voinhan myöntää, etten ole
huomannut markiisittaren olevan niin herkän omaksumaan minun hyvää
tarkoittavia neuvojani ja vihjauksiani, kuin alussa oli syytä luulla."
"Vai niin. Hm, ja mitä sanotte tuosta?"
Maurepas osoitti kirjettä.
"Viisitoista vuotta Orry on ollut toimessaan. Nyt häntä ei ainoastaan
eroteta kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin virasta ja
anneta hänen virkaansa Pompadourin sukulaiselle — muuten kerrotaan,
että Tournehem on hänen isänsä — vaan Orryltä riistettiin myös hänen
toimensa valtion raha-asiain ylitarkastajana."
Maurepas iski nyrkkiä pöytään.
"Se on ruma juttu ja varmaa on, ettei ainoastaan la Poissonière,
vaan kaikesta päättäen myöskin tuo vanha suunsoittaja Poisson,
virallinen isä, on työntänyt sormensa peliin. Orry lienee ollut esteenä
Pâris-veljesten tiellä. _Voilà_!"
Maurepas otti kirjeen ja luki ääneen:
"Pâris-veljekset tietävät, että he ovat tuiki välttämättömiä. Tämän
johdosta he ovat saaneet Pompadourin pitämään huolta siitä, että
heidän liikeasiansa vapautuvat Orryn rasittavasta valvonnasta. He ovat
selittäneet suoraan, etteivät he halua ryhtyä uusiin asioihin, niin
kauan kuin ylitarkastaja on paikallaan."
"Sietämätön tilanne!" huudahti Richelieu hieman purevasti; pohjaltaan
hän ei ollut kovin ihastunut ministeriin, koska kuningas varsin usein
asetti Maurepasin häntä vastaan. "Tästä puoleenhan ei kukaan voi tuntea
olevansa varma omassa talossaan."
"Se riippuu talosta, herttua." Maurepas jatkoi vakavammassa
äänilajissa: "Asia on sitä laatua, että ensi kädessä on tukittava tie
jokaiselta Pompadourin ehdokkaalta. Puhun siitä Fleuryn kanssa. Hän saa
ehdottaa kuninkaalle d'Arnonvilleä."
Herttuan mieltä kutkutti yllyttää lisää Maurepasta. Hänen mielestään
oli näet hyvin toivottavaa, että ministerin viha kasvaisi niin
silmittömäksi, että hän vihasta Pompadouriin punoisi nuoran omaan
kaulaansa.
"Jos teillä on aikaa pari minuuttia, Maurepas" — ministeri nyökkäsi
— "niin kertoisin teille Versaillesista pienen jutun, joka ei ole
vakavuudella pilattu, vaan sen sijaan on sitä pirteämpi."
"Hyvä, minä kuuntelen!"
Herttua rupesi puhumaan hauskan pakisijan tapaan. Hän ei — ilmaissut
pienimmälläkään ilmeellä oikeata tarkoitustaan, jona oli ministerin
ärsyttäminen entistä enemmän Pompadouria vastaan.
"Varmaankin tietänette, että kuningas ja markiisitar ovat siitä pitäen,
kun he oleskelivat Choisyssä ja Fontainebleaussa, erottamattomat?"
"Tokko muka tiedän!" huudahti ministeri kiivaasti. "Olisiko hänellä
muuten tuota turmiollista vaikutusvaltaa kuninkaaseen?"
Richelieu ei antanut häiritä itseään.
"Niin pian kuin kuningas nousee sängystään, hän menee tapaamaan
markiisitarta tämän huoneeseen. He syövät aamiaista yhdessä ja
juttelevat. Markiisitar laulaa ja soittaa kuninkaalle, kunnes tämä
lähtee -messuun. Messun päätyttyä kuningas tulee takaisin, nauttii
lautasellisen liemiruokaa ja kyljyksen markiisittaren luona — sillä
totta puhuen Pompadourilla on mainio kokki."
"Niin, kuninkaan kustannuksella, vaikka ihmisraukat satamakaupungeissa
näkevät nälkää!" huudahti ministeri vimmastuneena.
"Sitten hän huvittelee markiisittaren seurassa kello viiteen tai
kuuteen, mikäli ministerien vastaanotto sattuu alkamaan."
"Entä se pirteä juttu, jonka lupasitte kertoa, herttua?" sanoi Maurepas
ärtyisesti ja kärsimättömästi.
Herttua nauroi.
"_Qui vivra verra!_ Toissa yönä kuningas sairastui madame de
Pompadourin sängyssä kovaan vatsanpolttoon. Hän kiemurteli tuskissaan.
Hädissään Pompadour huusi madame du Haussetiä, joka nukkui — tai
liekö valvonut — viereisessä huoneessa. Mitä tehdä? Ei voida jättää
kuningasta avuttomaksi vatsanpolttoon. Täytyy kutsua lääkäri ja hankkia
lääkkeitä! Mutta kuinka se voi käydä päinsä joutumatta auttamattomasti
huonoon huutoon? Turhaan markiisitar pyytelee kuningasta lähtemään
hänen sängystään ja menemään omaan huoneeseensa. Kuningas viruu kuin
pölkky eikä ota kuuleviin korviinsa markiisittaren pyyntöjä."
"Todellakin erittäin pirteää! Puuttui vain, että kuningatarkin olisi
sairastunut ja lähettänyt hakemaan kuningasta!"
"Antakaa kuningatar-paran olla rauhassa! Suokaa hänelle ainakin hyvän
omantunnon rauhallinen uni uuden, ruskeankeltaisen telttakatoksen alla!"
Ministeri murahti kirouksen hampaittensa välistä.
"Josta hän saa kiittää La Poissonièreä. No, mitenkäs sitte kuninkaan
kävi?"
"Kun madame du Haussetilla näkyy olevan erikoisia vaatimuksia tohtori
Quesnayn ystävyyteen ja vaiteliaisuuteen nähden, herätti hän ystävän
makeasta unesta. Varpaisillaan, jottei olisi herätetty ketään kuninkaan
läheisistä henkilöistä tai palvelijoista, hiivittiin takaisin
markiisittaren vaaleansinisen silkkivuoteen ääreen. Pompadour piteli
kuningasta kädestä ja koetti rauhoittaa voihkivaa hallitsijaa, mutta
ilman menestystä. Tarvittiin lämpimiä kääreitä ja lämmintä teetä. Nuo
kolme neuvotonta sairaanhoitajaa eivät osanneet keksiä muuta keinoa
kuin herättää neljännen henkilön, Pompadourin puvustonhoitajan. Tunnin
kestäneen tehokkaan hoidon jälkeen Quesnay vei kuninkaan takaisin tämän
omaan huoneeseen, missä hän kohta nukkui vanhurskaan unta."
"Ja mistä _te_ olette saanut tuon pirteän jutun, herttua?"
Richelieu kohautti olkapäätään.
"Seinillä, joiden on luultu olevan paksuja, on täytynyt kuitenkin olla
korvat."
Tyytyväisenä käsiään hykerrellen herttua läksi ministerin talosta.
Muutamia päiviä tämän jälkeen levitettiin Pariisissa ja Versaillesissa
ensimmäistä "poissonaadia". Se kulki kädestä käteen, suusta suuhun.
Kuninkaallista perhettä ja markiisitar de Pompadouria lukuunottamatta
oli vain ani harvoja, jotka eivät runoa tunteneet.
Madame d'Estrades, joka toistaiseksi oli tehnyt rauhan Pompadourin ja
kuninkaan kanssa, varoi tällä kertaa antautumasta välittäjäksi. Vain
itsekseen hän luki säkeet ivallisesti nauraa hihittäen, kunnes osasi ne
ulkoa:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût.
Aujourd'hui la canaille
Règne, et tient le haut bout.
Si la court se ravale,
De quoi s'étonne-t-on?
N'est-ce pas de la Halle
Que nous vient le poisson?"
Yleinen mielipide hovissa kallistui uskomaan, että tämä ilkeä ivaruno
saattoi olla lähtöisin ainoastaan Maurepasilta. Mutta ei kukaan
tahtonut polttaa sormiaan ja ilmaista sitä kuninkaalle. Jokainen tiesi,
miten suuressa Ludvig XV:n suosiossa "ihastuttava" ministeri oli.
Myöskään Richelieun mieli ei tehnyt saattaa Maurepasia kuninkaan
epäiltäväksi.
Hän oli vakuutettu siitä, että ministeri hänenkin avuttaan kaivaisi
kuopan itselleen, sillä hän ei enää uskonut, kuten Maurepas, että
kuninkaan rakastuminen oli vain haihtuvaa laatua.
Vain markiisittarelle, jonka vastenmielisyyden ministeriin hän tunsi,
hän välistä ilmaisi paheksuvan ja epäilyä herättävän mielipiteensä
Maurepasista.