Versaillesin linnaan vievällä suurella ajotiellä tungeksi ihmisiä.
Jokainen tahtoi nähdä vastanimitetyn markiisittaren, kuuluisan
madame d'Étiolesin, joka niin äkkiä oli luonut yltään porvarillisen
olemuksensa ja muutamien tuntien kuluttua joutuisi hovin suuruuksien
pariin.
Jokaisella oli jotakin kertomista ja kyseltävää hänestä.
Muuan paksu porvarisrouva, jolla oli maustetavarain kauppa lähellä
Hôtel des Chèvresiä, väitti, että herra d'Étioles oli ollut vähällä
lyödä kuoliaaksi rouvansa, eikä siitä muuten sopinut moittiakaan
häntä; mutta siitä ei hänelle ollut paljon apua, sillä hän oli
kuitenkin joutunut alakynteen oikeusjutussa vaimoaan vastaan. Eikä sitä
kannattanut ihmetelläkään, kun kerran kuningas oli kaiken takana!
"Hän kuuluu olevan ahne ja itara", huusi eräs ääni muutamasta iloisesta
ryhmästä.
"Ne on kuulemma saaneet miehen pyytämään hänestä suuren rahasumman
kuninkaalta."
Eräs nyrkki nousi uhkaavana ylös:
"Varokoon itseään, jos hän köyhdyttää kuninkaan ja maan. Hän saa
tekemistä meistä."
"Kuningas kuuluu olevan hurjasti rakastunut häneen. Hänen
sanotaan hallitsevan kuningasta täydellisesti, ja se on varmaan
hirveän jännittävää", kuiskasi keimaileva pikku ilotyttö nuorelle
ylioppilaalle, jonka käsipuolessa hän kulki.
"Jos hän, kuten sanotaan, on yhtä puolta filosofien kanssa, niin
eipähän siinä mitään pahaa ole. Kuuluu olevan aika viisas ja
ymmärtäväinen se pikku Poisson."
"Ja vihaavan jesuiittoja lapsuudestaan asti."
Vieressäolijat nauroivat ja lauloivat tahdissa erästä tunnettua
renkutusta: "_Poissonière, Poissonière, Pois_ —"
"Hiljaa, mitäs sanotte, jos joku kuuntelee teitä!" huusi varoittavasti
muuan vanha vahtimestari, jonka suonissa juoksi lainkuuliainen veri.
Yltiöpäinen joukko läksi kulkemaan edelleen.
Eräs työmiesryhmä napisi:
"Kuningas kuuluu tuoneen mukanaan Flanderista suunnattomia rahasummia
ja timantteja monien miljoonien edestä hänelle ja hänen siivolle
perikunnalleen."
"Ja me saamme kaluta kuivaa kannikkaamme! Piru vieköön koko naisten
roskajoukon! Eikö hänelle riitä se oikea, joka on synnyttänyt hänelle
kymmenen lasta?"
"Loruja, Pierre, ei kai se mikään syy ole? Tunnen erään henkilön, joka
ei ole kuningas, ja hänen vaimonsa ei ole läheskään niin ruma kuin tuo
Maria Leszczynska."
Herra Pierre käännähti pois, kun toinen osui sanomaan niin kohdalleen.
"Kenties hän on hyväsydäminen, tuo Pompadour, ja auttaa köyhiä", sanoi
eräs lempeä, laiha, kuoppasilmäinen nainen.
"Asianajajat kiittelevät häntä", kuului eräästä toisesta ryhmästä, "hän
kuuluu olevan vapaamielinen ja henkevä".
Muuan nuori mies, jolla oli taudin syömä ulkomuoto, kohautti luisevia
olkapäitään.
"Ne, jotka ovat suosiossa, ovat aina henkeviä. Se on vanha juttu se."
Eräs pilkkakirves viritti uuden loppusoinnun:
"_Étioles, bestioles!_ Mitäs siitä sanotte?"
Kömpelö sanaleikki sai osakseen naurua ja kättentaputusta.
Samoin kuin leveällä ajotiellä, oli ahdinko suuri myös linnan saleissa
ja kammioissa, "Häränsilmä" suojamassa ja gallerioissa.
Kukin halusi omin silmin nähdä huomiota herättäneen tapauksen.
Parjaus ei vaiennut sen enempää Versaillesin loistohuoneissa kuin
kaduilla.
"Onpa hauska nähdä, kuinka hän niiaa, tuo porvarisnainen."
"Niin, totta kai se kutkuttaa nauruhermoja!"
"Kuinkahan kuningatar parka ottaa hänet vastaan? Mitä hän osaa hänelle
sanoa? Korkeintaan vähäpätöisen kohteliaisuuden hänen puvustaan, jossa
suhteessa hänellä on todellakin hyvä aisti, se täytyy kateellisenkin
tunnustaa."
"Entä kuningas, mitähän osaa hän näyttelee?"
Paraatihuoneessa kerrottiin, että madame de Rohan kiehui raivosta.
"Ayen on voittanut pelinsä."
"Näinköhän dauphin jaksaa hillitä itsensä? Hän kuuluu vihaamalla
vihaavan häntä."
"Siitä on piispa kyllä pitänyt huolen."
"Vanha Conti ei taida olla oikein mielissään, että hän on saanut
osakseen saattaa sisään madame d'Étiolesin. Prinsessa kuuluu
Tuilerieissä valitelleen sitä kovasti kuningattarelle."
"Se on huhu, johon on suhtauduttava varovasti, rakas kreivitär.
Prinsessa Conti on Maillyn puolesta ennen tehnyt kuninkaalle monta
ystävänpalvelusta. Hän tietää myös oikein hyvin, miksi kuninkaallinen
kassakirstu saanee tälläkin kertaa jalomielisesti suorittaa Contin
velat."
"Olette ilkeä, rakas ystävä."
"Mutta vilpitön, _chère comtesse_."
"Entä herttuatar de Luynes, tuo tapojen ankara vartija?"
"Hän lienee peruuttanut matkansa Dampierreen."
"Uteliaisuudestako vai säälistä hänen majesteettiaan kuningatarta
kohtaan?"
"Nyt te utelette minulta liian paljon, parahin ystäväni."
Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.
Pikku kreivitär pani etusormensa ihomaalisille huulilleen.
"Hiljaa, luulen, että hän tulee."
Vanha prinsessa Conti astui paraatihuoneeseen ja ohjasi askeleensa
kuninkaan huonetta kohti.
Häntä seurasi kolme naista. Keskellä kulki uusi markiisitar; hänen
toisella puolellaan oli kreivitär la Chau-Montaubon ja toisella madame
d'Estrades, jotka kuningas oli valinnut hänen seurakseen.
"Lempo vieköön, kaunis hän on, se täytyy tunnustaa!"
Ympärillä seisovat kavaljeerit olivat ihastuksissaan. _Sacré!_ Nuoren
naisen vartaloa ja ryhtiä voi melkein sanoa kuninkaallisiksi!
"Ja kuinka hän pitää kaunista päätään! Hän on ihastuttava!"
"_Sapristi_, siinäpä timanttien loistoa!"
"Entä puku! Hopea-verkaa, kultaa ja chantilly-pitsejä! Hyvä, ettei
minun tarvitse maksaa niitä!"
Vähän ajan kuluttua äskeiset naiset palasivat kuninkaan huoneesta
takaisin. Ensimmäinen jännitys oli ohi. Kuningattaren luona odottivat
dauphin ja tämän nuori puoliso, ympärillään tiheään ahtautunutta
hoviylhäisöä.
Kun markiisitar astui sisään, vallitsi syvä, melkein kaamea hiljaisuus.
Jeannen sydän löi rajusti, mutta ei hänen piirteissään eikä ryhdissään
voinut havaita pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.
Hän niiasi juhlamenojen mukaisesti ja lisäksi täydellisen sirosti
kuningattarelle. Kaikki seisoivat jännitetyn tarkkaavina ja henkeään
pidättäen kuullakseen, mitä kuningatar sanoisi.
Pariisissa oli jo selvitelty, mitä Maria Leszczynska tässä
arkaluontoisessa tilaisuudessa sanoisi, vieläpä, mitä hänen täytyy
sanoa markiisittarelle: pari kylmäkiskoista, sovinnaista sanaa tämän
puvusta, joka osoittautui vielä aistikkaammaksi kuin oli otaksuttu.
Kuningatar oli mahdollisesti kuullut, että jo etukäteen pidettiin
varmana, mitä hän sanoisi. Hän ei kuitenkaan halunnut olla hovin
kaikuna. Hän muisti tuntevansa erään rakastettavan naisen, joka oli
usein ollut yhdessä tänä kesänä markiisittaren kanssa, ja niinpä hän
kysyi ystävällisesti:
"Kuinka madame de Saissac voi? Minusta on ollut erinomaisen mieluista
tavata häntä joskus Pariisissa. Oletteko äskettäin kuullut jotakin
hänestä?"
Ensi kerran elämässään Jeanne joutui ymmälle. Niin kovasti hän ällistyi
Maria Leszczynskan odottamattomista sanoista. Hän ei osannut vastata
mitään muuta kuin sopertaa nämä sanat:
"Minulla on vain yksi ainoa toivomus: miellyttää teidän
majesteettianne."
Sitten hän nopeasti riisui hansikkaan kädestään suudellakseen
kuninkaallisen puvun helmusta. Hänen rannerenkaansa, joka oli hänen
miehensä viimeinen lahja, rikkoutui kiivaasta liikkeestä ja vierähti
matolle.
Joka taholla kuiskailtiin kuningattaren harvinaisesta ystävällisyydestä
ja vielä harvinaisemmasta enteestä, jonka särkynyt koru aiheutti.
Dauphin sitä vastoin alentui ennakolta tekemänsä päätöksen mukaisesti
lausumaan vain pari jääkylmää sanaa markiisittaren puvusta.
Suuttuneena koko juhlamenoihin ja ärtyneenä äitinsä käsittämättömästä
ystävällisyydestä, jota hän ei ollut aavistanut, hän teki räikeän
halveksivan eleen markiisittaren selän takana.
Suurin osa hovia oli huomannut dauphinin menettelyn. Mutta vain
harvat hyväksyivät sen. Markiisitar oli nyt kerta kaikkiaan kaikkein
korkeimmassa suosiossa, hänet oli ystävällisesti vastaanottanut yksinpä
kuningatarkin ja se täytyi ottaa huomioon.
* * * * *
Siinä loisteliaassa, Ludvig XIV:n tyyliin sisustetussa kammiossa, jossa
vajaata vuotta aikaisemmin oli asunut madame de Châteauroux, Jeanne
lepäsi vastaanottomenojen vaivoista.
Sinisellä, kultaisilla jaloilla varustetulla _lit d'ange_-vuoteella,
jonka silkki oli vuosikymmenien kuluessa haalistunut, hän virui
pitkällään, pienet, heleissä atlassikengissä olevat jalat ristissä
ja kädet vaaleanruskean, levälleen lasketun tukan alla yhteen
pujotettuina. Onnellisuus ja rauha liekehtivät hänen kasvoillaan. Hän
voi olla tyytyväinen itseensä, siihen, mitä tuskin enemmässä kuin
puolessa vuodessa, kuninkaan ensimmäisestä suudelmasta lähtien, oli
saavuttanut.
Hän antoi silmiensä lipua timantti-kaulakoristeen, säteilevien
sormuksien ja helminauhojen yli, jotka olivat pienellä pöydällä vuoteen
vieressä. Madame du Hausset, se kamarirouva, joka eilisestä pitäen oli
hänen palveluksessaan, oli varovasti asettanut kallisarvoiset korut
silkki- ja sametti pielukselle. Jalokivien keskelle oli saanut sijansa
myöskin se ihana ruusukimppu, jonka kuningas oli hänelle lähettänyt
ennen vastaanottoa.
Nuoren markiisittaren huulet hymyilivät. Todellakin, Ludvig XV, josta
yleensä ei voinut sanoa, että hän oli tarpeettoman paljon hemmoitellut
lemmittyjään lahjoilla, oli ollut antelias häntä kohtaan.
Jeanne päästi pitkän, valkean aamupukunsa, joka oli hienointa Lyonin
silkkiä, rinnan kohdalta auki, mutta jätti haaleansinisen vyön kiinni.
Hänen ihanan ruumiinsa lumivalkealla iholla oli vaalea, kirkkaalla
silkkilangalla sidottu hiuskutri. Hän otti tämän silkinhienon kutrin ja
painoi sen huulilleen. Lempeästi hyväillen hän sitä silitti kädellään.
Hän oli niin kokonaan unohtunut tähän hellään leikittelyyn, ettei
huomannut, kun kammion ovi hiljaa avautui. Hän vavahti säikähtyen, kun
eräs käsi tarttui hänen käteensä ja yritti ottaa siitä kutrin. Hän
koetti hypähtää ylös. Kuningas esti sen.
"Ole paikallasi!" sanoi Ludvig käskevästi. "Kenen hiuksia sinä hyväilet
niin hellästi? Puhu, mutta älä valehtele, sen neuvon annan sinulle!"
Mustasukkaisuus leimusi kuninkaan silmissä.
Jeanne oli vaipunut takaisin ja katsoi hymyillen kuninkaan kasvoihin.
"Se on tyttäreni, pikku Alexandran hiuskutri. Olen tänään juhlallisessa
vastaanotossa kantanut sitä povellani, jotta se tuottaisi minulle
onnea."
Kuningas lauhtui heti. Hän lankesi polvilleen Jeannen vuoteen viereen
ja suuteli häntä siihen kohtaan, missä lapsen hiuskutri oli ollut.
"Onnellinen kutri", kuiskasi kuningas, "jospa voisin olla sinun
sijassasi!"
Jeanne nousi ylös ja veti kuninkaan viereensä. Hän pani hymyillen
pukunsa napit kiinni ja pisti yhden kuninkaan ruusuista välkkyvään
silkkipoimuun.
"Nyt, sire, olen taas jossakin määrin _comme il faut_ ottaakseni
vastaan herrani ja hallitsijani."
Ludvig oli punonut Jeannen hajallisista, silkinhienoista hiuksista
paulan kätensä ympärille. Hän veti ihanan naisen aivan kiinni itseensä
ja kuiskasi räikeän pilan hänen korvaansa.
"Mutta totta puhuen, Jeanne, sinä olit tänään ihmeteltävän _comme il
faut_. Ovatko Bernis ja Gontaut olleet niin oivallisia opetusmestareja
vai onko pikku madame d'Étioles ilmestynyt maailmaan mukanaan niin
paljon suloa ja ylhäistä hienoutta?"
"Sen jätän teidän majesteettinne ratkaistavaksi."
Jeannen lumoavat silmät nauroivat veikeästi suoraan päin kuninkaan
silmiä.
"Odotahan, pikku noita!"
Ludvig suuteli häntä kiihkeästi. Sitten hän ojensihe.
"Oo, miten ihanaa, että nuo ikävät juhlamenot ovat ohi! Olen muuten
kuullut, että myöskin Maria Leszczynska on ollut sinulle armollinen."
"Hänen majesteettinsa kuningatar oli peräti hyvä minulle."
"Kuningatar on pohjaltaan hyväsydäminen ihminen. Ainakin hän tekee yhä
vielä kaikkensa miellyttääkseen minua. Kunhan hän ei vain olisi niin
tappavan ikävystyttävä! Ja hänen uskonnolliset tunteensa. Huh! Jos
niitä loukkaa, silloin on hänen suosionsa lopussa."
Jeanne ajatteli mielessään, ettei hän ainakaan tee sellaista tyhmyyttä.
"Sitä säädyttömämmin lienee dauphin menetellyt sinua kohtaan. Ei auta
se, että Luynesin herttua on yrittänyt puolustella poikani käytöstä.
Sen todistajina oli liian monta henkilöä. Minä annan dauphinille
rangaistuksen, joka kelpaa opiksi muillekin."
"Ei; sire, eihän teidän majesteettinne tahdo uudestaan pahoittaa
kuningattaren mieltä?"
Ludvig kavahti pystyyn. Hän ei kiinnittänyt huomiota Jeannen sanoihin.
Hän käveli vihaisena edestakaisin.
"Sitä vain vielä puuttui! Jottako hän saa rankaisematta loukata naista,
jota minä rakastan? Hänen täytyy alun pitäen olla selvillä siitä, että
minä vaadin häneltä ehdotonta kunnioitusta jokaista kohtaan, jonka
minä katson hyväksi ottaa hoviin. Ehdotonta kunnioitusta! Hän saa
väliaikaisen karkoituksen Pariisista ja Versaillesista. Minä lähetän
hänet Meudoniin!"
"Voi, sire, entä pikku dauphine, joka niin kovasti jumaloitsee
puolisoaan!"
"Lyhytaikanen ero ei vähennä hänen rakkauttaan. Onhan meidän täytynyt
olla erossa paljoa kauemmin, rakas Jeanne. Jospa tietäisit, kuinka
sinua ikävöin, kuinka rajattomasti sinua kaipasin!"
"Entä sotaiset laakerit, sire?"
"Niin, ne olisin voinut punoa toisiinsa ruusuilla. Ja sinä olisit
voinut sulostuttaa minun öitäni raskaiden päivien jälkeen."
Hän katsoi Jeanneen ahnein silmin. Kuinka viettelevän ihana hän olikaan
hajallisine hiuksineen valkoisessa, pehmeässä puvussa, jonka alta
hienon, valkean ruumiin kaikki muodot tarjoutuivat hänelle.
"Jeanne, Jeanne!" sanoi hän ja oli melkein tukehduttaa hänet
suudelmillaan.