Kreivi Bussy, eräs Pariisin aatelin hienoimpia nuoria elostelijoita,
istui ystäviensä kanssa pelaamassa korttia viiniköynnösten ympäröimällä
pengermällä pienessä, syrjäisessä maatalossaan.
Kreivi Jourdain, joka nopeiden, sätkivien liikkeittänsä ja apinamaisten
kasvojensa tähden oli saanut nimen "_le singe_", sysäsi kärsimättömästi
kortit syrjään.
"Eikö pikku Loulou tulekaan tänään?" kysyi hän isännältään. "Alkaa
käydä ikäväksi istua ja pelata ilman naisia."
Toiset nauroivat. He tunsivat Jourdainin pohjattoman himon kaikkeen,
mikä vain oli kahisevien silkkihameiden nimellistä.
"Tänään saat tyytyä vain miehiin, rakas Jourdain. Louloun päivä oli
eilen."
"Entä huomenna, Bussy?" kysyi pikku Grévin peitetyn ymmärtämyksen
kyynillinen hymy huulilla.
Bussy nosti sormen suulleen.
"Ahaa! Huomenna on _la grande dame'n_ päivä suljettuine ovineen ja
verhottuine ikkunoineen! Sillä on tuolla Bussyllä kuulumaton naisonni",
pisteli Jourdain.
"Sinähän et tunne ollenkaan hänen _grande dameaan_. Mistä voit tietää,
että häntä odottaa onni?" huudahti pitkä Èpinay, valtioministeriön
sihteeri ja Bussyn uskottu ystävä.
"Arvaan hänen olevan sen vaalean, joka on naimisissa —"
"Soh", sanoi Bussy suutahtaen, "ei mitään suunpieksämistä, jos saan
pyytää! Meidän täytyy olla tänään kahta varovampia."
"Miksi, jos on lupa kysyä?"
"Suuri uutinen, hyvät ystävät. Odotan vielä erästä ystävää, joka on
yhtä tunteellinen kuin luostarineito. Oikea mimosa. Arvatkaas!"
Yksi toisensa perästä kohautti olkapäitään. Tunteellinen? Mimosa? Ken
hän voisi olla? Missään tapauksessa ei kukaan heidän piiristään.
"Minä autan teitä oikealle tolalle. Hän on naimisissa erään naisen
kanssa, josta kohta tulee Ranskan mainituin, ellei hän jo olekin."
"Charles Guillaume d'Étioles!"
Kaikki huudahtivat nimen yhteen ääneen.
"Hän ei ole vielä täällä ja tuskinpa tuleekaan. Hänhän kulkee vain pää
riipuksissa nykyään", sanoi Jourdain ivallisesti.
"Ei ole hauskaa, että vaimo noin äkkiä vain varastetaan ja vielä niin
kaunis vaimo!" sanoi kreivi Saint-Enghien, jolla oli ikäviä kokemuksia
avioliitosta.
"Jos kuningas ottaa vaimon mieheltä, niin se _on_ hauskaa ja vielä
enemmänkin. Ja sen me sanomme! kelpo d'Étiolesille tänään!" huudahti
Bussy. "Hän, on oikea pölkkypää. Sen sijaan, että hän käyttäisi asian
hyödykseen, hän murjottaa ja itkee ja tahtoo tappaa itsensä. Katsokaas,
luulenpa että hän tuleekin tuolla."
Kaikki olivat nousseet ylös ja riensivät alas pengermän portaita
pienelle kattomaiseksi kasvettuneelle pensaskujalle, joka talosta vei
tielle.
Tulija oli todellakin d'Étioles, joka kumarassa, melkein
vastahakoisesti tuli Bussyä kohden, kun tämä oli mennyt häntä vastaan.
Useimmat nuorista miehistä tunsivat hänet, mutta kaikki ainoastaan
hyvin pintapuolisesti ja senkin ennen hänen menoaan naimisiin Jeanne
Poissonin kanssa.
Avioliittonsa jälkeen hän oli pysynyt kokonaan erillään tästä piiristä,
joka Pariisissa oli saanut nimen "_la société des viveurs_". Oikeastaan
hän, porvarillinen, ei kuulunutkaan heidän piiriinsä, mutta kun hän
oli hyväluontoinen kunnon mies, joka näiden etujensa ohella oli varsin
vieraanvarainen, oli hänen suhteensa tehty poikkeus.
Nuoret miehet voivat vaivoin pidättää ivallisuuttaan tervehtiessään
uutta vierasta, jonka Bussy sai vain väkivalloin estetyksi kääntymästä
takaisin.
Jourdain ojensi hänelle ensimmäisenä kätensä. Teeskennellyn
kunnioittavasti hän kumarsi ja sanoi:
"Herra veronkanto-urakoitsija, minulla on kunnia lausua teille
kohteliaimmat onnitteluni."
Charles Guillaume katsoi ymmärtämättömän näköisenä ivalliseen
leikinlaskijaan.
Bussy tuli d'Étiolesin avuksi.
"_Le singe_ onnittelee teitä sen kunnian johdosta, joka teitä on
kohdannut."
"Kunnian?" sopersi murtunut mies.
"Eikö se ole kunnia, että kuningas, jonka hieno maku on tunnettu, on
valinnut juuri teidän vaimonne rakastajattarekseen?" huudahti pieni
Grévin rehellisen vakaumuksen äänellä.
D'Étioles teki liikkeen kuin tarttuakseen pienen miehen kurkkuun. Bussy
pidätti hänet ja sanoi rakastettavasti:
"Rakas ystävä, siitä voi todellakin olla eri mielipiteitä. Hyljätkää
vihdoinkin porvarillinen katsantoinanne. On vanhanaikaista olla
katsomatta asiaa meidän kannaltamme. _Parole d'honneur_, me tarkoitamme
teidän hyväänne."
D'Étioles oli vielä kuin pyörryksissä ja sekaisin siitä
odottamattomasta kohtaloniskusta, joka häntä oli kohdannut, eikä
tiennyt mitä uskoa kaikesta tästä.
Tahdottomana hän antoi Bussyn viedä itsensä pöytään, jonka ääreen muut
vähitellen olivat taas asettuneet, ja täyttää hänen kristallimaljansa
samppanjalla. Tahdottomasti hän nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen
nopeasti. Siten hän teki toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran. Hän
tunsi, että hänen mielensä keventyi ja että se tuska, joka painajaisena
ahdisti hänen sieluaan, tuntui hieman lievenevän.
He näyttivät tosiaankin tarkoittavan hänen hyväänsä! He eivät sanoneet
häntä "villipedoksi", kuten rouva Poisson, kun hän raivostui surusta ja
epätoivosta, he eivät saarnanneet hänelle järkeä ja yhä vain järkeä,
kuten eno.
Kunpa hän vain olisi käsittänyt, mitä he oikeastaan tahtoivat, mitä
neuvoja antoivat.
He puhuivat kaikki yht'aikaa. Sellaisia sanoja kuin: "katsoa omaa
etuaan, ottaa hyvä maksu syrjäytymisestään", kuului hänen korviinsa,
mutta hän ei niitä ymmärtänyt.
"Puhukaa yksi kerrallaan!" huusi Bussy lopulta. "Tehän panette
miesparan aivan sekaisin."
"Puhu sinä!"
"Niin, Bussy tehköön hänelle selvää."
"Tehän olette joka tapauksessa veronkanto-urakoitsija d'Étioles",
ärsytteli _le singe_, joka taas otti puheenvuoron, "ja vaikka te sillä
vuokralla, mikä teidän on maksettava valtiolle, ette paisu kovin
lihavaksi, niin olette ja pysytte te kuitenkin sellaisessa asemassa,
jota kohtaan teillä on velvollisuuksia".
Sana veronkanto-urakoitsija sattui kuin pisto d'Étiolesin sydämeen.
Hän ei ajatellut ensimmäistä kertaa, että juuri tuo urakoitsijan
toimi oli maksanut hänelle hänen vaimonsa. Jollei Jeanne olisi käynyt
persoonallisesti pyytämässä kuninkaalta tätä suosionosoitusta, niin
Ludvig XV ei kenties milloinkaan olisi oppinut tuntemaan hänen vaimoaan!
Isäntä täytti toimeliaasti Charles Guillaumen lasin, ennen kuin alkoi
puhua.
Mutta Bussy epäröi sittenkin. Oli tosiaankin tukala asia kääntää
yht'äkkiä nurin sellaisen miehen käsityskanta ja mielipiteet. Mutta
olivathan he velvollisia häntä ja ehkäpä kaikista enimmän itseään
kohtaan velvollisia — senjälkeen kuin tämä porvari oli otettu heidän
piiriinsä — opettamaan hänelle hienoston siveyslakeja.
"Rakas d'Étioles, luulenpa teidän olevan vakuutetun siitä, että me
kaikki tarkoitamme teidän hyväänne", alkoi Bussy epäröiden.
Charles Guillaume nyökkäsi aivan sekaantuneena.
"Olkaa nyt järkevä ja totelkaa meidän neuvoamme! Noudattakaa niitä
esikuvia, joita Ranskan aateli antaa teille! Se ei näe tämäntapaisissa
suhteissa korkeassa asemassa olevien henkilöiden ja rouviensa välillä
mitään häpeää, vaan kunniaa ja hankkii tästä kunniasta suuria etuja
asemaansa ja varallisuuteensa nähden. Älkää olko narri, d'Étioles!
Menkää ja tehkää samalla tavalla! Sanokaa Ludvig XV:lle: 'kaikessa
alamaisuudessa, sire, sanon, että te olette ottanut minulta vaimoni.
Pitäkää hänet, mutta antakaa minulle korvaukseksi kreivin arvonimi,
asema hovissa ja siten päälle päätteeksi niin ja niin suuri omaisuus!"
D'Étioles oli tähän saakka päältä nähden jääkylmän levollisesti
tuijottanut eteensä, toisten ihaillen kuunnellessa Bussyn sanoja. Huuto
ja kilisevä ääni häiritsivät hartaita kuulijoita. Charles Guillaume
oli Bussyn sanoessa viimeisiä sanojaan tarttunut suureen lasiin ja
heittänyt sen päin puhujaan, niin että vaahto roiskui pitkin hänen
kasvojaan ja lasi kilisten putosi lattialle.
Valkeana ihan huuliin saakka Charles Guillaume seisoi täydessä
pituudessaan ja mittasi muita, yhtä toisensa jälkeen, epätoivoisin ja
halveksivin katsein.
Sitten hän riensi taakseen katsomatta pengermän portaita alas
metsistynyttä viiniköynnöskujaa myöten tielle, jota pitkin oli tullut
Pariisista.
* * * * *
Herra de Tournehem saapui Étiolesiin kaksi viikkoa senjälkeen, kun
hänen sisarenpoikansa vielä masentuneempana, kuin hän oli eronnut
hänestä Hôtel dés Chèvresissä, oli tullut hänen luokseen pieneen
maataloon, joka sijaitsi lähellä Pariisia.
Osallisena Charles Guillaumen avio-onnettomuuteen hän oli koettanut jos
millä keinoin lohduttaa tuota surkuteltavaa ja katkeroitunutta miestä.
Sitä, mitä Charles häneltä pyysi — että Tournehem palauttaisi hänelle
takaisin Jeannen — hän ei mitenkään voinut toteuttaa.
Ei edes sitä oikeudenpäätöstä, jolla avioliitto purettiin, Tournehem
ollut kyennyt estämään.
Kesäkuun 16 p:nä asianajaja Collin toi päätöksen Étiolesiin: Charles
Guillaume kadotti, paitsi puolisonsa, pesään tuodut myötäjäiset, 30,000
livreä.
Jeanne huokaisi helpotuksesta. Tämäkin loukkauskivi oli lopullisesti
raivattu tieltä!
Poissonin perhe vietti kaikessa hiljaisuudessa ilojuhlaa, jossa
Madeleine, joka maaseudun ilmasta huolimatta huononi päivä päivältä ja
ryki niin, että sitä oli surkea kuulla, vuodatti liikutuksen kyyneliä,
ja François piti pojalleen Abelille pitkän, rehentelevän puheen,
jonka ydinkohtana oli, että veljen pitäisi olla sisarensa kaltainen
kunnianhimossa ja päämäärän saavuttamisessa.
Voltaire, joka kuuli puhuttavan näistä isällisistä neuvoista, ajatteli
ilkeästi: — Kenties Poissonit aikovat tehdä jälkeläisestään prinsessa
Henrietten rakastajan! Poika onkin aika kaunis siihen ammattiin! Siitä
koituisi Maria Leszczynskalle oikea makupala, jonka soisin tuolle
hurskaalle naiselle. —
Mutta tuo ovela kettu varoi ilmaisemasta ajatuksiaan.
* * * * *
Jeannen pyynnöstä oli herra de Tournehem tuonut Pariisista muassaan
sukulaisensa, madame d'Estradesin.
Nuori leski, jonka mies oli kaatunut Dettingenin taistelussa, oli
hänen sisarensa Charlotte Le Normantin miniä ja kuului siis niihin
sukulaisiin, jotka kuninkaan luvalla saivat käydä Étiolesissa.
Tämä ruma ja ainaisiin juonitteluihin taipuvainen nainen ymmärsi
mainiosti salata oikean luonteensa, mielistellä madame d'Étiolesia,
vieläpä päästä tämän hyväksi ystäväksi.
Siinä onnentunteessa, minkä kuninkaan päivä päivältä entistä
hehkuvammiksi käyneet kirjeet ja yhä tiheämmät voitonsanomat
sotanäyttämöltä herättivät Jeannessa, ei tämä huomannut, miten
terävästi madame d'Estradesin silmät pälyilivät häneen, miten
huolellisesti hän tarkasti niiden kirjeiden lukumäärän, jotka saapuivat
Flanderista, ja miten hän, vaikkakin turhaan, pani liikkeelle kaikki
keinonsa siepatakseen edes jonkun näistä kuninkaallisista kirjeistä.
Myöskin Richelieu kirjoitti usein, kuten madame d'Estrades jo
ensimmäisinä päivinä Étiolesissa oleskellessaan oli pannut merkille.
Richelieu oli ollut kuninkaallisen herransa kaikkien lemmittyjen hyvä
ystävä. Se, että hän tahtoen tai tahtomattaan oli tunnustanut myös
madame d'Étiolesin sellaiseksi, oli lähentänyt häntä kuninkaaseen, joka
sotaretken aikana eli erittäin hyvässä sovussa herttuan kanssa ja mitä
innokkaimmin lietsoi tämän alkavaa ystävyyttä Jeannea kohtaan.
* * * * *
Sillä aikaa kun Étiolesin linnassa tällä tavoin punottiin hienoja ja
karkeita säikeitä tulevaisuuden varalta, salaiset intohimot hehkuivat,
juonittelu hiiviskeli kuulumattomin askelin, markiisi de Gontaut ja
abbé Bernis opettivat kuninkaallisen herransa käskystä Jeannelle
hovikieltä ja -tapoja, marssi Ludvig XV voittajana Tournayhin.
Seuraavat viikot toivat muita, yhä vain uusia voitonsanomia.
Lowendal hyökkäsi äkkiarvaamatta Gentin kimppuun, Brügge antautui,
Termonde ja Ostende joutuivat Harcourtin herttuan ja Lowendalin käsiin.
Flanderi lahjoitti Ludvig rakastetulle ne sotaiset laakerit, joita
hänen hallituksensa ei ollut tähän saakka saavuttanut. Kansa juhli
riemuiten valloittajaa. Ranskan kaikissa kirkoissa kaikui _Te deum_
hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa voittojen kunniaksi.
Myöskin Étiolesissa riemuittiin. Jeannea onniteltiin ja juhlittiin,
aivan kuin hän olisi ollut laillinen puoliso, kuningatar, joka yhdessä
Ludvig XV:n kanssa istui Ranskan valtaistuimella.
Heinäkuun puolivälissä toi kuriiri Flanderista tiedon, joka sisälsi
Jeannen ainaisten toivomusten toteutumisen.
Kuriiri toi sen kuninkaan kirjeen, joka teki hänestä Pompadourin
markiisittaren.
Ilovalkeat loistivat, riemusoitot kaikuivat, raketit nousivat kohden
sinistä kesähämyä, samppanja vuoti virtanaan.
Kuninkaallisen hienotunteisesti Ludvig oli päivännyt nimityskirjan
heinäkuun 11 p:nä, jolloin Gent valloitettiin.
Hovihistorioitsijan velvollisuuksia ajatellen Voltaire sepitti runon:
A Étioles, juillet 1745.
"Il sait aimer, il sait combattre:
Il envoi en ce beau séjour
Un brevet, digne d'Henri quatre,
Signé: Louis, Mars et l'Amour.
Mais les ennemis ont leur tour;
Et sa valeur, et sa prudence
Donnent à Gand le même jour
Un brevet de ville de France.
Ces deux brevets, si bien venus,
Vivront tous deux dans la mémoire:
Chez lui les autels de Vénus
Sont dans le temple de la Gloire."
Syyskuun 7 p:nä kuningas palasi dauphin rinnallaan Pariisiin.
Porte Saint Martinilta Place du Carrouseliin saakka oli koko
pääkaupunki muuttunut yhdeksi ainoaksi suureksi juhlaportiksi.
Kirjavat matot, vaakunoin ommellut ryijyt välkkyivät värikkäinä
syysauringon säteilyssä, liput ja köynnökset liehuivat.
Tuilerieissä tervehti kuningasta hänen perheensä. Liikutuksen kyyneleet
vuotivat. Kaikista onnellisin oli kuningatar, kun hän taas sai sulkea
poikansa vahingoittumattomana, terveenä ja voitokkaana syliinsä.
Kiitosjumalanpalvelus Notre-Damessa, loistava ilotulitus Place de
Grèvellä, viulu- ja sinfoniakonsertit, päivälliset kaupungintalolla,
jotka Pariisi antoi kuninkaalliselle perheelle ja joilla tarjottiin
tasan sata ruokalajia, seurasivat toisiaan seuraavina syyskuun päivinä.
Kaiken tämän juhlimisen kestäessä Ludvig ei saanut aikaa nauttia
suloisimmasta vastaanotosta, mikä häntä odotti, vastaanotosta
rakastetun sylissä.
Hänen ikävöintinsä päästä siihen tuttavalliseen yhdessäoloon, joka
ennen hänen lähtöään Flanderiin oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja
ikäänkuin taikavoimaila karkoittanut hänen raskaat ajatuksensa, kiihtyi
nyt yhä hehkuvammaksi.
Hänen luonteensa, joka ei sietänyt mitään pakkoa, nousi kapinaan
meluavaa juhlimista vastaan, joka piti häntä kaukana markiisittaresta.
Kun hänen nyt täytyi antaa juhlia itseään kaavankankeilla
hovipäivällisillä kaupungintalolla, oli vain yksi rappu, joka erotti
hänet Jeannesta.
Hän oli erääseen yläkerroksen huoneeseen toimittanut Jeannelle pienen
aterian, jolle tämä oli kutsunut eno Tournehemin, veli Abelin,
sukulaisensa madame d'Estradesin sekä madame de Sassenagen, tämä kun
oli madame de Saissacin sukulainen, jonka kanssa oli kesällä usein
seurustellut.
Kuningasta kalvoi mustasukkaisuus. Hänen seurueensa herrat näyttivät
olevan hyvin halukkaita menemään tervehtimään markiisitarta seuraavaan
kerrokseen.
Pariisin kuvernööri, Gesvresin herttua, Macville, poliisikomendantti,
Bouillon, vieläpä kauppiasten puheenjohtajakin, monsieur de Bernage,
joka mieskohtaiset palveli kuningasta pöydässä, käyttivät hyväkseen
jokaista tilaisuutta lähteäkseen salista ja mennäkseen tervehtimään
ihanaa Jeannea, josta kaikki kuiskailivat.
Kuningas ei tyyntynyt, ennen kuin Richelieu ja Ayen olivat tuoneet
hänelle salaisen sanoman rakastetulta.
Hän pakotti nyt itsensä kärsivällisemmäksi. Muutama päivä vain ja sitte
Jeanne muuttaa madame de Châteaurouxin huoneisiin, jotka hän oli mitä
komeimmin sisustanut Jeannea varten, ja siten on Jeanne virallisesti
tuotu hoviin.
Ludvig voi tavata häntä joka hetki, salaa tahi julkisesti, eikä hänen
elämässään olisi enää mitään, johon markiisitar de Pompadour ei ottaisi
osaa.
Hän nosti huulilleen lasin burgundilaista viiniä, joka seisoi hänen
edessään. Hän tyhjensi sen salaisuudessa Jeannen onneksi, hän laski
tunnit, jolloin hän taas saa olla yksinään Jeannen kanssa pikku
huoneissaan, ja siellä Jeanne ojentaisi hänelle purppuranpunaista
viiniä ja suloiset huulensa.