Molempia näitä kirjeitä kirjoitettaessa oli pöytänä rumpu.
Kysymyksessä oli kuninkaallisen kamariherran ja historioitsijan toimet.
Kumpikin oli hyväpalkkainen, ja ne kiihoittivat Voltairen kunnianhimoa
yhtä paljon kuin hänen ahneuttaankin.
Kohta hänen tulonsa jälkeen oli madame d'Étioles saattanut vanhan
ystävänsä onnelliseksi kuvailemalla hänelle hänen toiveittensa
toteutumista, vieläpä enemmänkin: Jeanne antoi Voltairen ymmärtää, että
tämä voi olla ihan varma pääsystään akatemiaan, jonne hän oli jo kauan
pyrkinyt.
Eipä siis kumma, että filosofi kirjoitti La Vallièren herttualle ja
herttuattarelle, joiden linnasta hän oli saapunut Étiolesiin, että hän
tärkeiden asioiden vuoksi jää Étiolesiin määräämättömäksi ajaksi.
Nämä "tärkeät asiat" koskivat lähinnä sitä, että hän kietoo
tarkoituksiinsa Étiolesin valtiattaren, jonka kauniissa käsissä hänen
profeettasilmänsä näkivät Ranskan kohtalon lepäävän, ja eristää häntä
niin paljon kuin mahdollista seurustelemasta muiden vieraiden kanssa.
Hänen vilkas, kohtelias ja nerokas keskustelutaitonsa helpotti suuressa
määrässä tätä hänen tehtäväänsä.
Jeanne ei antanut vähimmälläkään tavalla ymmärtää, kuinka suuressa
määrässä Voltairen erinomainen harrastus häntä kohtaan soveltui hänen
omiin suunnitelmiinsa.
Näiden keskustelujen aikana Jeanne itse ei puhunut tuskin ollenkaan,
mutta tarkkasi sitä enemmän kaikkea, mitä Voltaire sanoi. Hänen terävä
älynsä, hänen oivallinen muistinsa käsitti ja omaksui, mikä hänestä
tuntui arvokkaalta ja tärkeältä tänään ja vastaisuuden varalta.
Sen, mikä hänestä näytti tarpeettomalta, hän hylkäsi. Kun Voltaire
aterioiden aikana päästi valloilleen sanatulvansa ja jesuiitoilta
opitulla kaunopuheisuudella huumasi Jeannen vieraat kertomalla
menestyksestään tahi ilkeällä terävyydellään suomi tunnettuja henkilöjä
ja säälimättömästi huvitti seurakumppanejaan Pariisin juoruilla, oli
Jeannen huomio toisinaan suuntautunut kokonaan toisaalle.
Mutta kahden tai kolmen kesken — Bernis oli usein kolmantena henkilönä
— Jeanne osasi taitavasti saada Voltairen luopumaan imartelusta ja
leikkivästä ivasta ja johtaa hänet alalle, joka paremmin vastasi hänen
kunnianhimoista tiedonjanoaan, nimittäin Voltairen valtiollisiin ja
filosofisiin mielipiteisiin.
Eräs Voltairen mieliaine oli ruhtinaiden suhde pappeihin ja kansaan.
"Ruhtinaiden ei ole etsittävä tukea papeilta, vaani filosofeilta",
näin aloitti Voltaire useat keskustelunsa, jotka hän enimmäkseen puki
yksinpuhelun muotoon.
Bernis ei pahastunut, kun Voltaire tällöin sivalsi esiin välkkyvimmät
ja väkevimmät aseensa hengellistä säätyä vastaan ja purevin ivoin
löylytti pappeja. Ja vaikka abbé oli läsnä, ei Voltaire häikäillyt
sanoa mustaksi sitä, mitä piti mustana, ja valkeaksi sitä, mitä piti
valkeana.
"Filosofit hankkivat kerran ruhtinaille takaisin kaiken sen, minkä
papit ovat näiltä varastaneet, mutta ruhtinaat lähettävät kuitenkin
filosofit Bastiljiin, kuten me teurastamme härät, jotka ovat hyvin
kyntäneet peltojamme, oli filosofin tapana sanoa, ja pappi, joka
pohjaltaan ei ollut mikään pappi, ei väittänyt vastaan."
Bernis oli valinnut hengellisen säädyn paremmin pakosta kuin
vakaumuksesta. Kasvaneena mitä puutteellisimmissa oloissa hänen oli
pidettävä huolta vanhasta nimestään ja vanhoista perinnäistavoista.
Suurimmat toiveet päästä nopeasti ylenemään — ja siihen hän pyrki koko
olemuksensa voimalla — tarjosi hänelle hengellinen sääty. Papinvirkaan
hän ei ollut antanut vihkiä itseään, sillä hän oli peittelemättä
tunnustanut, ettei hän tuntenut sellaista kutsumusta.
Toisinaan, kun nämä kolme vaelsivat Étiolesin puistossa, tuskin
Berniskään kuunteli mitä Voltaire puhui. Hänen katseensa kiintyivät
silloin salaa Jeanneen, mutta tämä ei vielä kertaakaan näyttänyt
huomanneen vähääkään siitä tunteiden palosta, joka huomaamattomina
hetkinä hänessä leimusi.
Bernis osoitti kunnioitustaan tälle ihmeellisen ihanalle naiselle, jota
hän hiljaisuudessa palvoi, niinkuin Voltairekin.
Mutta niin korkealle kuin abbén toiveet nopeasta ja loistavasta
virkaurasta nousivatkin, hän ei nähnyt tulevassa markiisitar
de Pompadourissa, aivan päinvastoin kuin Voltaire, ainoatakaan
tulevaisuuteensa johtavaa porrasta, vaan ainoastaan sen ihanan
naisen, jota hän salaa piti epäjumalanaan ja koko sielustaan kadehti
kuninkaalta.
Eräänä autereisena ja kullanhohtoisena kevätpäivänä Étiolesissa
lennähti kaksi ihastelurunoa, jotka olivat kätketyt tuoksuaviin
ruusuihin, Jeannen jalkoihin.
Voltaire lauloi:
"Sincère et tendre Pompadour,
(Car je veux vous donner d'avance
Ce nom, qui rime avec l'amour
Et qui sera bientôt le plus beau nom de France)
Ce tokai, dont Votre Excellence
Dans d'Étioles me régala,
N'a-t-il pas quelque ressemblance
Avec le Roi, qui le donna?
Il est, comme lui, sans mélange;
Il unit, comme lui, la force et la douceur,
Plaît aux yeux, enchante le cœur,
Fait du bien et jamais ne change."
Jeannen huulet vetäytyivät hienoon ivanhymyyn, kun hän luki vanhan
ystävänsä säkeitä. Ne olivat aivan Voltairea itseään. Niissä oli
rakastettavasti harkittua imartelua kuninkaalle ja Jeannelle, ne
olivat kirjoitetut siinä selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, että
Jeanne antaisi kuninkaan nähdä runon ja että ne siten tuottaisivat
runoilijalle majesteetin suosion. Jeanne pisti runon toistaiseksi lukon
taakse salalaatikkoon muiden tärkeiden paperien joukkoon.
Ehkä joskus ilmenisi tilaisuus, jolloin hän sitä tarvitsisi.
Bernisin runo, jossa vain ylistettiin naisen kauneutta, oli paljoa
hienompi. Jeanne tiesi varsin hyvin, että tuo kaunis nuori mies
oli rakastunut häneen kiihkeästi. Mutta Jeanne oli olevinaan
sokea ja kuuro. Hän ei saanut poiketa askeltakaan valitsemastaan
tarkoitusperästä eikä millään muotoa saattaa vaaranalaiseksi
kuninkaan rakkautta tai antaa hänen alituisesti hereillä olevalle
mustasukkaisuudelleen pienintäkään virikettä.
Ja kuitenkin tuli hänen selittämättömiin silmiinsä hempeä välke, kun
hän piti Bernisin ruusuja kädessään ja luki tämän runon:
"Ainsi qu'Hébé, la jeune Pompadour
A deux jolis trous sur sa joue,
Deux trous charmants, où le plaisir se joue,
Qui furent faits par la main de l'amour.
L'enfant ailé sous un rideau de gaze
La vit dormir et la prit pour Psyché."