Eräänä melkein jo kesäiseksi käyneen huhtikuun loppupäivänä — nämä
päivät Jeanne vietti melkein kokonaan yksinään tahi kuninkaan seurassa
Versaillesin linnan sisäpuutarhoissa — hän sai kaksi kirjettä, jotka
tekivät hänet yhtä onnelliseksi kuin ylpeäksikin.
Ensimmäinen, jonka eräs lähetti toi jo aikaisin aamulla, kun hän
vastikään oli tullut kuninkaan luota, oli eno Tournehemiltä. Hän luki
sen lukemasta päästyäänkin.
"Rakas Jeanneni, olen iloinen voidessani lähettää sinulle lämpimimmät
onnitteluni. Kuten olen saanut syrjäteitse tietää Luynesin herttualta,
ei ole mitään epäilystä, että kuningas on ostanut sinua varten
Pompadourin markiisitilan ja että markiisitilan nimi siirtyy sinulle.
Tila tuottanee 10—20,000 livreä vuodessa. Tämä kuninkaan jalomielinen
teko pyyhkii siis kaikiksi ajoiksi pois sinun porvarillisen nimesi,
joka viime aikoina on tuottanut sinulle niin paljon surua. Muuten voin
sinulle ilmoittaa, että Pariisissa on eräs puolue, jolla ei ole mitään
sinun syntyperääsi eikä sitä vastaan, että kuninkaan vaali on osunut
porvarisnaiseen. Kuuluisan, muuten niin ilkeämielisen asianajaja
Barbierin lausunto tässä kysymyksessä ei sinusta liene mielenkiintoa
vailla, rakas Jeanneni.
Barbier lausui aivan äskettäin eräässä melko suuressa seurassa, jossa
ei kuulunut pienintäkään vastaväitettä, että 'tuo madame d'Étioles on
kaunisvartaloinen ja hyvin kaunis, laulaa mainiosti, osaa lukemattomia
hauskoja lauluja, ratsastaa erittäin viehättävästi ja on saanut
erinomaisen kasvatuksen'.
Sinä siis näet, että olet nähnyt kaikki liian synkässä valossa ja
että on olemassa eteviä henkilöjä, jotka ymmärtävät antaa arvoa sinun
eduillesi myös madame d'Étiolesina. Ja nyt vielä onnitteluni, rakas
Jeanne. Sen vilpittömyyttä et voi epäillä."
Toinen kirje oli Voltairelta, jonka satunnaisesta käynnistä Pariisissa
Jeanne ei ollut kuullut puhuttavan.
Aterian aikana, jolloin kuningas ei enää voinut olla esittelemättä
rakastajatartaan lähimmille seuralaisilleen ja johon tänään ottivat
osaa Richelieu ja Ayen, Boufflersin ja Luxemburgin herttuat sekä Maria
Raphaelan hovinainen, madame de Bellefonds, tuotiin Jeannelle Voltairen
kirje.
Vasta makuuhuoneessaan hän avasi kirjeen, joka sisälsi runoja
Caesarista ja Kleopatrasta.
Luettuaan kirjeen hän seisoi pitkän aikaa avonaisen ikkunan ääressä.
Huumaantunein mielin hän ahmi lämmintä kevätilmaa. Ilon hurmiossa hän
silmäili Versaillesin tummiin puistoihin. Voitonvarmana nousi ja laski
hänen povensa. Ei mikään hänestä tuntunut saavuttamattomalta tänä
suurena hetkenä.
Mutta Voltaire kirjoitti:
"Olen varma, madame, ettei Caesarin aikana ollut ainoatakaan
jansenilaista tyytymätöntä, joka olisi uskaltanut moittia sitä, mikä
saattoi tehdä kaikki kunnon ihmiset ihastuneiksi, ja että Rooman
papit eivät ole olleet fanaattisia tyhmyrejä. Olisin mielelläni
halunnut saada kunnian puhella siitä kanssanne, ennen kuin matkustan
maalle. Otan onneenne suurempaa osaa, kuin luulette, ja tuskinpa
lie Pariisissa ketään, joka sydämellisemmin muistaa teitä. Minä en
nyt puhu vanhana, sievistelevänä kauneuden imartelijana, vaan kelpo
kansalaisena ja pyydän teiltä lupaa saada toukokuussa sanoa teille
pari sanaa Étiolesissa tahi Brunoissa. Suvaitkaa ystävällisesti
ilmoittaa minulle aika ja paikka. Kunnioittaen teidän silmiänne,
hahmoanne ja neroanne olen teidän, madame,
hartain ja nöyrin palvelijanne."
* * * * *
Kun kuningas ja naiset olivat lähteneet pois, jäivät herrat vielä
hetkiseksi jäljelle. He kävelivät vilkkaasti keskustellen edestakaisin
pitkässä marjakuusikäytävässä kasvihuoneiden yläpuolella.
Kevyesti itseään ivaten Ayen arveli, että hänen ja Richelieun on
tahtoen tai tahtomattaan annettava peräytymismerkki. Näytti näet
siltä, että Mirepoixin ja La Vallièren puolueet olivat oikeassa. Tämä
markiisitilan kauppa, joka riippui ilmassa, viittasi siihen samoin kuin
monet muutkin asiat.
"Niin", sanoi Richelieu, "kunhan ei sota hämmentäisi laskelmia".
"Aikooko kuningas lähteä nyt Flanderiin?"
"Tuottaako se asioiden nykykannalla ollessa hänelle erikoista iloa,
sitä epäilen. Mutta hän ei voi menetellä toisin. Hän on antanut Saksin
marsalkalle kuninkaallisen sanansa vakuudeksi siitä, että hän itse
asettuu joukkojensa etunenään, niin pian kuin vain tilanne vaatii."
"Jollen erehdy, lienee Tournayn piiritys vasta alkanut?" kysyi
Boufflers.
"Viimeksi saapuneiden tietojen mukaan on se jo todella käynnissä."
"Ja aikooko dauphin seurata kuningasta ja erota nuoresta puolisostaan?"
Richelieu kohautti olkapäitään.
"Kuningas on ilmoittanut oman ja dauphinin tulon sotajoukkoihin ja
hänen tapansa on pitää sanansa."
"Heidän korkeutensa dauphine [kruununprinsessa.], kuningatar ja
prinsessat joutuvat aivan varmaan epätoivoon. Maria Leszczynska tulee
ehdottomasti kyynelsilmin rukoilemaan kuningasta jättämään dauphinin
kotiin ja olemaan saattamatta vaaraan hänen henkeään yht'aikaa kuin
omaansakin, joten Ranska kenties menettäisi sekä kuninkaan että
kruununperillisen."
Ivallisesti ja matalalla äänellä Ayen virkkoi:
"Tiedämmehän, miten paljon kuninkaan tapana on kiinnittää huomiota
Maria Leszczynskan esityksiin."
* * * * *
Kävi todellakin niin, kuin Richelieu oli ennustanut. Marsalkan
raportti, joka toukokuun alussa saapui Versaillesiin, oli sen
laatuinen, että kuningas katsoi olevansa velvollinen lähtemään heti
liikkeelle.
Osa Ranskan armeijaa piiritti Tournayta Moritz Saksilaisen johdolla.
Englantilaisten, hollantilaisten, hannoverilaisten ja itävaltalaisten
liittoutuneet joukot läksivät Cumberlandin herttuan johdolla
leiripaikaltaan Brüsselin luota ja riensivät apuun. Marsalkka oli
pakotettu sijoittamaan enemmän kuin puolet armeijastaan Tournayn
kaakkoispuolelle asemiin, joiden oikea siipi nojautui Schelde-jokeen.
Hän oli sitä mieltä, että kuninkaan ja dauphinin oli yhdyttävä siihen
armeijan osaan, joka oli asettunut vahvoihin asemiin Fontenoyn luo,
siis rintaman keskustan edustalle.
Moritz Saksilainen kehoitti ripeyteen. Apujoukot ahdistivat piirittäviä
niin tiukasti, että hyökkäystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa.
Kuninkaan ja dauphinin lähtö oli tapahtuva aikaiseen aamulla toukokuun
6 p:nä.
Kuningas aikoi sanoa jäähyväiset Jeannelle edellisen päivän iltana.
Hän oli lähettänyt Jeannelle terveiset, että tämä saa odottaa häntä
sisäkammioissaan. Madame de Maillyn etäiset huoneet, joissa Jeanne
asui, olivat Versaillesissa vallitsevan levottomuuden tähden ainoa
paikka, missä he voivat toivoa saavansa olla häiritsemättä.
Ludvig oli hyvin liikutettu. Ero Jeannesta, jota hän kiihkeästi
rakasti, rasitti häntä raskaana taakkana.
Hän oli ajatellut ottaa Jeannen mukaansa Flanderiin kuten oli ottanut
madame Châteaurouxin, joka edellisenä kesänä oli seurannut häntä
armeijaan. Raskain sydämin hän luopui tästä aikeestaan. Muussa
tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää dauphin kotiin.
Hän oli kiitollinen Jeannelle, ettei tämä ollut tähän saakka ilmaissut
haluavansa lähteä mukaan eikä johdattanut häntä kiusaukseen.
Tekisikö Jeanne sen tänään, eronhetkellä? Hän ei tiennyt, pelätäkö
vai toivoako sitä. Olipa puolin tai toisin, hänen heikko luonteensa
joutuisi uuteen taisteluun.
Ja kuitenkin hän tahtoi pysyä lujana, tahtoi pysyä kuninkaallisessa
lupauksessaan, jonka oli antanut Moritz Saksilaiselle, ja yhdessä
dauphinin kanssa lähteä oikeissa ajoin Flanderiin.
Jeanne ei ollut odottanut kuningasta niin aikaisin. Hän istui
työpöytänsä ääressä lähellä avointa ikkunaa kaiverruspuikko kädessä,
innokkaasti valmistaen erästä kaiverrusta, jonka sitten aikoi antaa
Boucherin arvosteltavaksi. Hän ei huomannut heti, että kuningas astui
huoneeseen.
Ludvig katsoi hänen valkeiden olkapäittensä yli hienoja, kauniita
käsiä, jotka liikuttelivat kaiverruspuikkoa kuparilevyllä.
Voi, kuinka hän tulee kaipaamaan noita rakkaita, hyväileviä käsiä,
noita älykkäitä silmiä, jotka nyt olivat kokonaan uponneet työhön,
tuota solakkaa, notkeaa vartaloa, joka oli kumartunut työpöydän yli.
Ludvig tarttui hänen olkapäihinsä ja veti hänet luokseen.
"Jeanne, minun Jeanneni", sanoi kuningas kiihkeästi, "olen tullut
jättämään sinulle jäähyväiset pitkäksi aikaa, kenties ainiaaksi".
"No, sire, miksi nähdä kaikki niin synkässä valossa?"
"Kuolema vaanii kaikkialla, sodassa varsinkin."
Jeanne kietaisi hyväillen ja lohduttaen kätensä kuninkaan kaulaan.
"Oletteko unohtanut minun uneni, sire?"
Kuningas pudisti kaunista päätään. Hänen silmänsä katsoivat Jeanneen
hellän surumielisesti.
"Kuinka minä voisin milloinkaan unohtaa mitään, mikä lähtee sinusta,
Jeanneni! Kun vain ei olisi tätä kauheaa eroa!"
Hän odotti ihmeissään, anoisiko Jeanne päästä hänen mukaansa. Tänä
silmänräpäyksenä, kun hän eronhetkellä piti Jeannea syleilyssään, hän
olisi arvelematta jättänyt dauphinin Versaillesiin. Tämä saisi joskus
toisten oppia sotataitoa!
Mutta Jeanne ei ilmaissut toivomusta eikä pyyntöä. Hän vain
lohdutti kuningasta ja puhui voitoista, jotka kohottaisivat hänen
sotilasmainettaan.
Ludvigin silmissä oli kyyneliä.
Miks'ei Jeanne pyytänyt päästä mukaan?
Oliko ero hänestä niin keveä? Muut naiset olivat itkeneet ja pyytäneet,
kun hän oli hyvästellyt lähteäkseen.
Jeanne kuivasi suudelmin hänen silmänsä.
"Nyt ei kyynelten sovi vuotaa, sire! Eikö riitä se, että kuningatar
kiusaa teidän majesteettianne kyynelillään ja valituksillaan? Minä en
milloinkaan tahdo lähestyä teidän majesteettianne valituksin, vaan aina
koettaen antaa pelkkää luottamusta, voimaa, rohkeutta ja horjumatonta
uskoa omiin voimiin."
Ludvig katsoi häneen ihmetellen. Kuinka voimakas Jeanne oli, kuinka
älykäs ja järkähtämätön nuoruudestaan huolimatta! Kuinka paljon hänessä
oli pursuavaa elämää!
Jospa hänellä olisi ollut tuollainen nainen lähimmässä ympäristössään!
Sanomattoman paljon Jeanne antoi hänelle.
Hän veti Jeannen viereensä pienelle penkille ikkunan ääreen. Pitäen
Jeannen käsiä omissaan hän sanoi:
"Sinä olet oleva minun luonani, vaikkapa vain ajatuksissani, päivästä
päivään. Minun täytyy aina tietää: Jeanneni ajattelee minua. Silloin ei
voitto jää saavuttamatta. Sinun on kirjoitettava minulle joka päivä.
Minä lähetän sinulle tietoja itsestäni, niin usein kuin voin. Ja kuule
nyt, rakas lapsi, olen ajatellut tarkoin, miten järjestämme asiat. Jo
huomenna sinä lähdet Versaillesista ja matkustat Étiolesiin. Siellä ei
kukaan sinua häiritse, ei kukaan lonkkaa sinua hivenen verta. Täällä
tai Fontainebleaussa en siitä voi vastata, kun olen poissa."
"Minunkin toivomukseni on ollut asua Étiolesissa, sire."
Kuningas hymähti.
"Sinun toivomuksesi ovat aina järkeviä, rakkaani, toisinaan liiankin
järkeviä."
Häh huokasi raskaasti.
"En tahdo, että sinä minun poissa ollessani näet paljon ihmisiä
ympärilläsi. Tahdon tietää, että sinun ympärilläsi on vain taattuja
ystäviä, rakas lapseni, sinun vanhempasi, veljesi, herra de Tournehem
ja muut, jotka ovat perheesi jäseniä, paitsi monsieur d'Étiolesia. Ayen
saa silloin tällöin pistäytyä sinua katsomassa. Bernis viettää ehkä
pari viikkoa maatilallasi. Olen huomauttanut hänelle siitä jo. Hän on
hienoluontoinen mies ja miellyttävä seuraihminen. Niinikään monsieur
de Gontaut. Molemmat voivat hiukan opastaa sinua tuntemaan hovielämän
salaisuuksia, jos haluat edelleen opiskella Boucherin johdolla tahi hän
tahtoo maalata sinusta muotokuvan, sitä parempi. Minulla ei myöskään
ole mitään Voltairea vastaan jo siitä syystä, että hänen käyntinsä
suututtaa kuningatarta ja dauphinia. Tuo pitkä, ruma mies ei liene
vaarallinen Jeannelleni, yhtä vähän kuin Fontenellekaan.
"Rakastettavan ja sinun asemaasi vastaavan naisseuran saat hankkia oman
mielesi mukaan. Ikävä ei sinua saa vaivata, olkoon sinulla vain kyllin
aikaa ikävöidä minua."
"Voi, sire, mikä tai kuka voisi asettua minun ja kaipuuni välille?"
Eräs kello löi seitsemän. Kuningas kavahti pystyyn. Hän oli määrännyt
ministerineuvoston kokouksen täksi tunniksi.
Hän veti Jeannen rintaansa vasten ja suuteli häntä niin, että toinen
oli tukehtua. Viimeisen kerran! Viimeisen kerran!
"Jeanneni, lapseni, suloinen lemmittyni!"
Kalpeana ja suruisin silmin Jeanne seisoi kuninkaan edessä. Hänestäkin
oli ero raskas. Hän rakasti tuota miestä, niinkuin hän osasi rakastaa,
antoi hänelle sielustaan ja sydämestään sen, mikä hänellä oli
annettavaa, oli kiintynyt häneen, niinkuin hän ei ollut konsanaan
kiintynyt kehenkään ennen.
"Kuinka kalpea sinä olet! Varjele terveyttäsi! Hoida hyvin itseäsi!
Rakasta minua!"
Pitkä syleily. Pitkä, kuuma suutelo. Sitten kuningas katosi.
* * * * *
Étiolesissa tuoksuivat sireenit, kukkivat ruusut, raskain, valkoisin
tertuin riippuivat jasmiinit, sirkut ja satakielet visertivät.
Jeanne oli kantanut pikku Alexandraa nurmikkojen poikki, joilla
heloitti kirjavanaan valkeita, keltaisia, punaisia ja sinisiä kukkia.
Hän oli kulkenut keskustellen edestakaisin vanhojen kastanjojen
keskellä pienen linnan takana abbé Bernisin kanssa, joka oli tullut
edellisenä iltana. Hän oli käskenyt puutarhuria tuomaan huoneisiin
tuoreita kukkia. Äitinsä, joka levitti talossa rauhattomuutta enemmän
kuin Jeannesta oli suotavaa, hän oli lähettänyt ajelemaan vaunuilla
veljensä Abelin kanssa.
Nyt hän istui väljässä, valkoisessa aamupuvussaan heleä ruusu tukassa
kirjoituspöytänsä ääressä.
Hänen kauniit kätensä leikkivät kuninkaan kirjeen kanssa, jonka kuriiri
tänä aamuna oli tuonut sotanäyttämöltä.
Hymyilevä katse tähyili kauan sinettiä koristettuine vertauskuvineen ja
kirjoitusta: "_Discret et fidèle_."
Niin, kuningas oli hänelle uskollinen, vielä tänään hän oli hänelle
uskollinen!
Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja miettiviksi. Pysyisikö hän
sellaisena? Vai tulisiko niinkuin Vintimille Maillyn ja Châteauroux
Vintimillen jälkeen myöskin hänen, Pompadourin, jälkeen, joksi häntä
salaa jo nimitettiin, joku toinen, joka valloittaa häneltä kuninkaan
kiintymyksen, syrjäyttää hänet tieltään, ottaa häneltä kuninkaan?
Jeanne hypähti pystyyn. Hän oli ollut silmänräpäyksen verran ankaran
levottomuuden vallassa.
Kohta tämän jälkeen hän kuitenkin hengitti keveämmin. Ei, niin ei
saanut milloinkaan tapahtua! Eikä niin tapahdukaan. Hän oli toista
ainetta kuin nuo kolme Nesle-sisarusta, hänellä oli toisenlainen
kunnianhimo, toisenlaiset aseet asemansa puolustamiseksi vielä
sittenkin, kun kuninkaan kiihko oli sammunut.
Mutta varmaa oli, että koko hänen olemassaolollaan sai olla vain yksi
päämäärä: pitää kuningas omanaan, saavuttaa entistä suurempaa valtaa,
entistä lujempaa vaikutusta kuninkaan tunteisiin.
Jeanne hymyili pilkallisesti. Kuinka vähän häntä tunnettiinkaan!
Kuinka väärin arvosteltiin hänen lähimmässä ympäristössäänkin niitä
kiihottimia, mitkä häntä johtivat!
Hôtel des Chèvresissä, Versaillesissa ja nyt Étiolesissa häntä
ylistettiin siitä, ettei hän ollut tahtonut päästä kuninkaan kanssa
sotatantereelle, kun samalla oli tukehduttanut kunnianhimoisen halunsa,
että Ludvig XV tällöin olisi tunnustanut hänet julkisesti.
Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tuota halua,
että hän pohjaltaan oli aivan tyytyväinen saadessaan viikkokausia,
ehkäpä kuukausiakin omistaa aikansa omalle itselleen ja hahmotteli
tulevaisuuttaan.
Kuninkaan rakkaus tulisi vain kasvamaan erossa. Siitä hän sai varmuutta
tämän jok'ainoasta kirjeestä.
Itse hän tarvitsi lepoa kaikkien tämän kuherruskauden henkisten ja
ruumiillisten rasitusten jälkeen.
Étioles oli hänelle antava uudestaan kauneuden kaikkea nuorteutta. Hän
oli muuttunut aika kalpeaksi ja hieman väsynyt.
Mutta ennen muuta hän tahtoi käyttää aikansa Étiolesissa
kiinnittääkseen itseensä sen ryhmän filosofeja, jonka hän vähitellen
aikoi kerätä ympärilleen. Näihin hän pani valtansa lujittamisen suuren
toiveen.
Voltairen kirje ja Barbierin ylistys olivat antaneet ensimmäisen
sysäyksen sille suunnitelmalle, jonka Jeanne aikoi horjumattomasti
toteuttaa: hän tahtoi tulla filosofien suojelijattareksi ja tasoittaa
näiden tien. Kiitokseksi tästä nämä olisivat avuliaita tukemaan ja
lujittamaan hänen valtaansa.
Jeannen posket hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät.
Mitä tekemistä hänellä olisi sotaleirissä? Täällä oli paljoa
hyödyllisempää tehtävää!
Hän pyyhkäisi kädellään kuumia kasvojaan ja alkoi tarkkaavaisesti lukea
kuninkaan kirjettä toistamiseen.
Enemmän kuin puolet kirjeen sivuja oli täynnä kiihkeitä
rakkaudenvakuutteluja ja hänen levottomuuttaan osoittavaa palavaa
ikävöintiä Jeannen luo.
Sitten seurasi kuvaus Fontenoyn voitosta.
Vilkkaammin kuin Ludvigin tapa oli, hän kuvaili vihollisen
tykistöhyökkäystä, omaa ja dauphinin asemaa, mistä he vihollisen tulen
uhkaamina joka puolelta olivat nähneet koko taistelun.
Hän kertoi siitä nopeasta käänteestä, jonka taistelu alussa oli saanut
vihollisen eduksi, ja vaarasta joutua minä silmänräpäyksenä tahansa
eristetyksi paluumatkasta, vaikka Saksin marsalkka, jonka johto
ansaitsi mitä suurimman kiitoksen, oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin,
jotta peräytyminen olisi turvattu.
"Keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä kauheaa sekasortoa uhkaavan
tappion tähden", jatkoi kuningas, "laati marsalkka ihmeteltävän
kylmäverisesti uuden hyökkäyssuunnitelman. Kevyissä, neljän päistärikön
vetämissä pienissä korivaunuissaan, kuuluisassa 'kehdossaan', hän
ajoi pitkin joukkojen rintamaa, lietsoi sotamiehiin uutta rohkeutta
ja muistutti heille, että he taistelevat kuninkaansa silmien nähden.
En tahdo väsyttää sinua taistelun yksityiskohdilla, jotka eivät
sovi niin kauniille naissilmille, kuin minun Jeanneni ovat. Olkoon
sentään sanottu, että Moritz Saksilaisen suunnitelma hyökätä yht'aikaa
kaikilta puolilta voitonvarman kolonnan kimppuun vei täydelliseen
ja kunniakkaaseen voittoon — — —." [Se selostus taistelusta, jonka
kuningas lähetti paashin mukana kuningattarelle Versaillesiin, oli
sisällykseltään koko joukon lakoonisempi.]
Jeanne vastasi kuninkaan pitkään kirjeeseen ainoastaan lyhyesti,
onnitellen lämpimästi ja vilpittömästi voiton johdosta ja toivottaen
jatkuvaa menestystä! Hän päätti kirjeensä näillä sanoilla:
"En voi toivoa mitään sen hartaammin, sire, kuin saada sodan nopeasti
ja kunniakkaasti päätyttyä sulkea teidän majesteettinne taas syliini."
Sitten hän ryhtyi uudestaan entisiin askareihinsa.
Voltaire oli Étiolesissa oikeassa piirissään. Ei mikään ollut siellä
hänelle vierasta. Jo Jeannen ensimmäisenä avioliittovuotena hän oli
ollut tervetullut vieras linnassa.
Hän mielisteli Jeannea taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti ja
tuhlasi hänelle tuhlaamalla imartelujaan. Hänen kohteliaisuutensa ei
tarkoittanut ainoastaan tulossa olevaa markiisitar-nimitystä, vaan
erästä suosiota, jota hän vähää ennen oli pyytänyt ja jonka toivoi
saavansa Étiolesissa.
"Fontenoyn taistelukentällä toukokuun 11 p:nä klo 1/2 3.
Vihollinen hyökkäsi meidän kimppuumme kello 5 tänä aamuna. Sekä minä
että poikani voimme hyvin. En jouda kirjoittamaan enempää, mutta
luulen, että tämä riittää tyynnyttämään Versaillesin ja Pariisin. Niin
pian kuin voin, lähetän tarkempia tietoja."
Hellempi on sisällöltään dauphinin kirje.
"Rakas äiti! Onnittelen Teitä kaikesta sydämestäni sen voiton
johdosta, jonka kuningas äsken on saavuttanut. Hän voi, Jumalan
kiitos, erinomaisesti kuten minäkin. Minulla oli kunnia seurata häntä
koko ajan. Tänä iltana tahi huomenna kirjoitan tästä enemmän ja päätän
vakuuttamalla kunnioitustani ja rakkauttani.
Ludvig.