Suurin ilo, mikä Jeannea odotti kotona Hôtel des Chèvresissâ, oli hänen
pikku tyttärensä.
Aikaiseen joka aamu, ennen kuin hän lähti Versaillesiin, hän keinutteli
pienokaista polvillaan, otti selvän hänen hyvinvoinnistaan ja antoi
imettäjälle ja äidilleen tuhannet ohjeet tuon pikku olennon hoidosta.
Madeleine Poisson unohti useimmiten nopeasti lastenhoitoa koskevat
neuvot. Toistaiseksi Alexandra ei ollut mikään sellainen tekijä,
joka olisi ollut otettava laskuissa huomioon. Myöhemmin, jos hänen
tyttärentyttärestään tulee kaunis tyttö ja täytyy ajatella hänen
naittamistaan, on asian laita toisin.
Nyt Madeleine Poisson puhui vain kuninkaasta, yhtä mittaa vain
kuninkaasta eikä mistään muusta.
Älykkäänä ja rakkausseikkoihin hyvin perehtyneenä naisena hän ei
säästellyt neuvojaan:
"Näytä hänelle aina vaihtelevia ilmeitä! Ei mikään kyllästytä miehiä
niin kuin iankakkinen yksitoikkoisuus. Anna hänen kauan pyydellä
suosiotasi, mutta sitten olekin hehkuva lemmennäytteissäsi! Mies tahtoo
tuntea, että häntä rakastetaan. Sinun täytyy houkutella esiin kaikki
hänen olemuksensa salaisuudet, niin että saat hänet kiedotuksi käsiisi
ja voit uudestaan puhaltaa hehkun palamaan, jos se uhkaa sammua.
Ymmärräthän, Jeanne?
"Ja mitä erityisesti sinuun tulee, niin sinun täytyy hillitä omaa
kunnianhimoasi ja vallanhaluasi. Sinä tiedät, mitä Binet on meille
sanonut: jo pelkkä ajatus että nainen pyrkisi hallitsemaan kuningasta,
saa hänen tunteensa jäähtymään. Osoita olevasi vain rakastava nainen,
niin saat nähdä, että sinä aivan itsestään saavutat sen, mitä
tavoittelet!"
Madeleine Poisson ojenteli laihoja, ennen niin kauniita käsivarsiaan.
"Voi, jos vain saisin elää niin kauan, että näen sinut kunniassa
ja maineessa ja loistossa kaikkien tunnustamana kuninkaan
rakastajattarena! Jeanne, rakas Jeanneni!"
Madeleine syöksähti syleilemään tytärtään.
Jeanne torjui häntä kylmästi ja keikautti päänsä taaksepäin.
"Luulen, ettei sinun tarvitse odottaa kovin kauan."
Rouva Poisson katsoi ihmettelevin silmin tyttäreensä.
"Minä uskon sen, lapseni. Ken voisi vastustaa sinua? Entä Binet parka,
joka on joutunut satimeen!"
Jeanne pani vastaan.
"Piispa on vaatinut hänet edesvastuuseen ja menetellyt ankarasti hänen
suhteensa, se on totta. Mutta Binet on kieltänyt kaikki, ja se oli
parasta, mitä hän osasi tehdä. Muuten hän on kyllin ovela pysymään
kruununprinssin palveluksessa."
Jeanne hymyili voitonvarmasti.
"Ja jos tarvitaan, rupean minä hänen puoltajakseen kuninkaan edessä."
Hän korotti ääntään. Vihainen hehku leimusi hänen silmissään.
"Jesuiitta saa varoa itseään. Se hetki kyllä tulee, Jolloin maksan
hänelle velkani ja kaikille muillekin jok'ikisestä kivestä, jonka he
uskaltavat heittää minun tielleni. Minä en ole unohtanut, miten nuo
mustat lurjukset koettivat myrkyttää lapsuuteni jo Ursula-sisarten
koulussa, miten he pakottivat minut tunnustamaan syntini, panivat
suuhuni sellaisia sanoja, joita en milloinkaan ollut ajatellut,
saatikka sitten lausunut, ja miten he kaikista viattomimmistakin
asioista tekivät aiheita inhoittaviin itsesyytöksiin.
"Ja se ilkeä, voitonriemuinen hymy, jolla he salaa katselivat minua —
varsinkin se pater Célestin — kun hän messussa hiipi minun ohitseni
kissamaisina askelin. Hänen pienet, pahansuovat silmänsä vilkuivat
ikäänkuin sanoakseen: maltahan vähän, kyllä me saamme sinutkin
verkkoihimme, kun aikasi tulee."
Jeanne oli kavahtanut pystyyn vihastuneena ja kuohuksissa.
Silmänräpäyksen hän seisoi siinä suorana ja kookkaana, kuninkaallisen
ryhdikkäänä.
"He saavat nähdä, että ovat erehtyneet laskuissaan!"
Hänen hampaansa pureutuivat syvälle alahuuleen.
Madeleine Poisson pyöritti paheksuvasti päätään.
"Sinun täytyy luopua tuosta tavasta, Jeanne. Sinä turmelet kauniin
suusi."
Jeanne ei kuunnellut häntä.
"Minä lähden takaisin Versaillesiin. Kuningas odottaa minua
ministerivastaanoton jälkeen. Vaunut ovat jo saapuneet."
Ovessa hän vielä kerran pysähtyi ja kysyi kylmästi ja
välinpitämättömästi:
"Mitä kuuluu Charlesilta? En ole avannut hänen viime kirjettään. Eihän
maksa vaivaa lukea alituisesti hänen rakkaudestaan ja ikävästään.
Onko hän vielä Mageanvillessä herra de Savaletten luona? Vai onko hän
keskeyttänyt pääsiäisvierailunsa? Toivon, että eno Tournehem pidättää
häntä vielä jonkun aikaa Saveletten luona. Vasta muutamien päivien
kuluttua muutan todenteolla takaisin Versaillesiin."
"Mikäli Tournehem kirjoittaa, aikovat he viikon alussa yhdessä lähteä
Mageanvillestä."
Oli jouduttava. Jeanne sanoi lyhyet, sydämelliset jäähyväiset äidilleen
ja läksi nopein askelin vuokravaunuihin, jotka kuningas oli toimittanut
hänen käytettäväkseen.
* * * * *
Vajaata tuntia myöhemmin astui herra de Tournehem Hôtel des Chèvresin
siniseen salonkiin.
"Joko takaisin? Mitä on tapahtunut?" huudahti Madeleine hämmästyneenä.
"Charlesia ei voinut pidättää kauempaa. Hän sanoo, että puolison ikävä
vie häneltä hengen. Hän on aivan minun kintereilläni. Varmaankin hän on
alkanut epäillä. Missä on Jeanne? Charles etsii häntä tuolla alhaalla."
"Versaillesissa, jumalan kiitos!" huudahti Madeleine Poisson
tukehtumaisillaan jännityksestä. "Hänen täytyy, jäädä sinne. Muuten
Charles surmaa hänet".
"Olkaa vain rauhallinen. Meidän täytyy valmistaa häntä, ryhtyä
varokeinoihin. Onhan hän kuitenkin aviomies."
Samassa hetkessä monsieur d'Étioles repäisi salongin oven auki.
Hänen käsivarrellaan oli pikku Alexandra, jonka hän oli herättänyt
päivällisunesta. Lapsi parkui kaikin voiminsa.
"Missä on Jeanne?" huusi hän kuohuksissaan ja kovalla äänellä. "Missä
on minun puolisoni?"
"Älä huuda kuin hullu!" huudahti Madeleine vimmastuneena, ryntäsi hänen
luokseen ja tempasi lapsen hänen sylistään. "Mitä ihmeitä sinä nyt?"
"Minä etsin puolisoani. Missä on Jeanne, madame?" Tournehem antoi
Madeleinelle merkin olla vaiti.
"Menkää, madame! Viekää lapsi takaisin nukkumaan!"
Charles d'Étioles hyökkäsi anoppinsa kimppuun ja piti häntä kiinni kuin
pihdeissä.
"Hän ei saa mennä. Hänen on vastattava minulle. Nanette sanoo, että
Jeanne oli tunti sitten lähtenyt ajamaan vierailla vaunuilla, jotka
useita kertoja ennen ovat käyneet häntä hakemassa. Mitkä vaunut ne
ovat? Mihin hän on lähtenyt?"
Charles Guillaume raivosi.
Raihnas, hintelä rouva Poisson itki kovalla äänellä kivusta ja koetti
turhaan irtautua vävynsä puristuksesta. Lapsi uikutti nyt hiljaa,
puolitorkuksissa.
"Päästä hänet, Charles! Menkää, Madeleine! Minä puhun hänen kanssaan."
Madeleine Poisson, jolla oli lapsi sylissä, läksi huoneesta enemmän
hoippuen kuin astuen. Hän oli niin hädissään, että tuskin pysyi
pystyssä.
"Mikä peto, mikä villipeto!" mutisi hän hampaittensa välistä. "Jumalan
kiitos, että Tournehem on täällä."
Charles oli lysähtänyt erääseen avaraan siniseen nojatuoliin. Hän piti
käsiä kasvoillaan ja voihki kovasti.
Tournehem meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Hän oli päättänyt sanoa onnettomalle miehelle totuuden, jonka tämä
kerran kuitenkin saisi kuulla.
"Rakas poikani, kuuntele minua niin tyynesti kuin voit."
"Missä on minun puolisoni? Jumalan nimessä, eno, sanokaa, mihin olette
vieneet puolisoni!" huusi Charles kuuntelematta Tournehemia.
Hän istui paikallaan murtuneena miehenä. Kyyneleet ryöppysivät hänen
poskiaan pitkin.
Tournehem työnsi tuolin sisarenpoikansa viereen ja piti hänen molempia
käsiään omissaan.
"Mitäpä hyötyä olisi salata sinulta enää totuutta, rakas ystäväni?"
"Hän on kuollut!" huudahti Charles.
"Ei ole, hän elää, mutta sinä teet oikein pitäessäsi häntä kuolleena.
Sinun täytyy erota hänestä ja katsoa häntä kadonneeksi ainiaaksi."
Étioles kavahti ylös. Valkeana huuliin saakka ja lasimaisin silmin hän
tuijotti enoonsa.
"Mitä — mitä sinä sanot?"
"Pelkän totuuden, poikani. Koeta tajuta se."
Charles mylvähti kuin härkä. Hän nosti nyrkkinsä Tournehemia kohden.
"Se on teidän työtänne, eno, ja tuon kirotun madame Poissonin.
Te olette lähettäneet minut pois saadaksenne rauhassa harjoittaa
parittajatointanne! Mutta malttakaahan vain — malttakaa! Teitä ei hyvä
peri! Toimittakaa Jeanne takaisin — muuten —" Hän kopeloi taskuistaan
asetta.
Myöskin Tournehem oli noussut pystyyn. Hän laski molemmat kätensä
toisen olkapäille niin lujasti, että Charles turhaan koetti karistaa
niitä pois.
"Sinä tunnet Jeannen, tahi paremmin sanoen, sinä et tunne häntä, sillä
kaikesta kiihkostasi huolimatta sinä et ole milloinkaan ymmärtänyt
kiinnittää häntä itseesi. Mutta niin paljon sinä kuitenkin häntä
tunnet, että sinun pitäisi tietää edes yksi asia: sinun vaimoasi
hallitsee vain yksi tahto — juuri hänen oma tahtonsa!"
Charles voihki kovalla äänellä ja antoi Tournehemin painaa hänet
tuolille.
"Hän tahtoi lähteä eikä kukaan kyennyt pidättämään häntä."
"Hän on jonkun miehen luona! Se mies saa maksaa tämän! Hengellään hän
saa tämän maksaa!"
Mustasukkaisuuden raivossa Charles sinkautti nämä sanat.
"Niin, olet oikeassa, Jeanne on erään miehen luona. Hän rakastaa tuota
miestä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies rakastaa puolestaan
häntä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies —"
"On roisto — kunniaton kelmi —"
"Vaiti!" sanoi Tournehem. "Tuo mies on paljoa ylempänä meitä kaikkia.
Ei minkäänlainen kosto eikä minkäänlainen loukatun kunniasi hyvitys
ylety häneen asti."
Étioles ei käsittänyt.
"Sen miehen minä tahtoisin nähdä!" uhmaili hän.
Tournehem osoitti sinistä silkkiseinää uunin yläpuolella, missä riippui
Ludvig XV:n muotokuva.
"Tuossa näet hänet!"
Étioles ei käsittänyt vieläkään. Typertyneenä hän tuijotti muotokuvaan.
Hän oli uskollinen alamainen eikä voinut käsittää, mitä hallitsijalla
oli tekemistä sen saastan kanssa, joka ryvetti hänen avioliittonsa.
"Antakaa kuninkaan olla syrjässä!" kiljaisi hän.
"Sille ei, ikävä kyllä, mahda mitään, hyvä ystävä, sillä häntä Jeanne
rakastaa. Ja hän puolestaan rakastaa Jeannea."
Charles päästi tolkuttoman äännähdyksen. Sitten hän lysähti kokoon.
Hamuillen ilmaa käsillään hän romahti lattialle. Hän vaipui pitkään ja
raskaaseen tiedottomuuden tilaan.
* * * * *
Tuntia ennen sitä ateriaa, jonka Jeanne ennen italialaisen
huvinäytelmän alkua aikoi nauttia kahden kesken kuninkaan kanssa,
saapui hänen luokseen Tournehemin lähetti, joka aikoi poistua heti
kirjeen annettuaan.
Jeanne pidätti hänet lähtemästä.
"Onko herra Le Normant de Tournehem palannut Pariisiin?"
"Tänään puolenpäivän aikaan, madame."
"Odotetaanko vastausta?"
"Ei. Jos madame haluaa kysyä jotakin, niin minä saan sanoa, että
on ehdottoman välttämätöntä, että madame tekee niinkuin kirjeessä
sanotaan."
"Hyvä."
Jeanne, joka vastikään oli lopettanut kuningattaren kamarirouvan avulla
pukeutumisensa madame de Maillyn huoneessa, avasi enonsa kirjeen, joka
oli varustettu kirjoituksella: "Tärkeä ja yksityinen."
Häh näki heti ensi silmäyksellä, ettei kirje tuonut hyviä uutisia.
Tournehem kirjoitti jokseenkin lakoonisesti, että Charles oli raivonnut
kuin mielipuoli, sitten saanut syvän pyörtymyskohtauksen, josta hän oli
herännyt ehkä vieläkin raivokkaampana.
Häneltä oli pitänyt ottaa pois kaikki aseet ja sulkea hänet
huoneeseensa. Oli erittäin tähdellistä, ettei Jeanne tule kotiin,
vaan jää Versaillesiin, muuten ei Tournehem voi vastata seurauksista.
Lapsi-ikäväänsä saa Jeanne tukahduttaa. Asia voidaan kyllä järjestää
niin, että hän voi tavata lastaan. Charlesin kirjeisiin ei tarvitse
vastata ja hän saa muuten jättää tämän asian selvittelyn hänen,
Tournehemin, huoleksi.
— Jumalan kiitos, että meillä on Tournehem, — ajatteli Jeanne, kuten
hänen äitinsä vähän aikaisemmin.
Vaikka Jeanne täydellisesti luottikin enoonsa, tunsi hän kuitenkin
lievää pelokkuutta. Hän tunsi miehensä ja tiesi, minkälaisiin
muotoihin tämän mustasukkaisuus voi pukeutua. Mitähän, jos hän lähtee
vaaniskelemaan, etsii hänet käsiinsä ja panee toimeen häväistyksen,
mikä tekee hänen olonsa hovissa mahdottomaksi!
Hänen täytyy etsiä turvaa kuninkaalta. Vain tämän luona hän tuntee
olevansa turvassa. Hänen täytyy houkutella kuningasta antamaan lupaus,
että hän saa jo tänään teatterinäytännön jälkeen jäädä Versaillesiin.
Sinne Charles ei toki rohkene tulla.
Saavuttaakseen, mitä hän halusi saavuttaa, täytyi hänen tänään olla
kahta kauniimpi, kahta iloisempi ja rattoisampi.
Hän huokasi keveästi. Hän ei tuntenut olevansa tänä iltana erityisen
pirteä. Kevyt yskä vaivasi häntä vieläkin eikä käheys ottanut
lähteäkseen. Sitten tuli lisäksi Tournehemin kirje ja sen tuomat
järkyttävät tiedot.
Jeanne kävi hyvin miettiväksi. Niin hennon ruumiin kuin hänellä oli
ei olisi aina helppo täyttää niitä vaatimuksia, jotka hänen osalleen
tulivat, mikäli tahtoi ajan pitkään kahlehtia kuningasta.
Nopeasti hän taas karkoitti tämän ajatuksen. Eikö hän ole nuori? Eikö
hänellä ole luja tahto, riittävän luja voittamaan kuin leikiten kaikki
ruumiilliset ja sielulliset vastukset?
Hän meni peilin eteen. Hän näytti hirveän kalpealta. Vastoin tapaansa
hän pani kasvoilleen hieman ihomaalia, kohenteli pyöreää avokaulusta
kaartavia pitsejä ja pukunsa väljiä hihoja, tarkasteli kukilla ja
silkkityllillä koristettua tukkaansa, jonka hänen majesteettinsa
kuningattaren kamarirouva oli tänään kammannut, ja antoi tulen valossa
välkähdellä niiden timanttien, jotka kuningas oli hänelle lahjoittanut
ensimmäisen lemmenyön muistoksi.
Sitten hän joi lasista maitoa, joka oli häntä varten pantu
pukupöydälle, ja otti muutamia tippoja sitä lääkettä, jota kotilääkäri
oli jo hänen lapsena ollessaan määrännyt käheyttä vastaan.
Hän tiesi, että kuningas pani arvoa hänen äänensä sointuvaan kaikuun.
* * * * *
Ludvig ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Jeanne näki sen ensi
silmäyksellä. Oli jotakin, joka vaivasi häntä, luulottelu tahi
todellinen tapahtuma. Hän oli niin hajamielinen, että tuskin näkyi
huomanneenkaan Jeannen läsnäoloa.
Lyhyellä, käskevällä liikkeellä Jeanne lähetti sinipukuiset palvelijat
pois huoneesta.
Jeanne itse leikkasi kuninkaalle lintupaistia ja kananpoikaa, tarjosi
hänelle sitä höystelihaa, josta hän erikoisesti piti, ja kaatoi
täyteläistä burgundilaista viiniä, josta kuningas piti enemmän kuin
samppanjasta. Aivan kuin vahingossa hän antoi kätensä hipaista
kuninkaan kättä.
Kuningas katsoi häneen. Kuinka ihana hän oli! Hän tuntui kuninkaasta
ihanammalta kuin koskaan ennen.
"Jeanne", sanoi kuningas, "tule lähemmä, tule tänne minun luokseni!
Mikä viheliäinen päivä!"
Hän voihki ja tuijotti eteensä ikäänkuin tajutonna.
"Kuningatar kävi messun jälkeen minun luonani huoneessani. Se on
hänen oikeutensa. En aavista, tietääkö hän mitään. Hän ikävystytti
minut perinpohjin. Oikeassa oli kuningas Stanislaus, joka kerran
kirjoitti minulle: 'Minä ymmärrän sinua, poikani, ja annan sinulle
kaikki anteeksi. Minun puolisoni oli ihan yhtä ikävystyttävä kuin on
tyttärenikin, sinun puolisosi. Ei voine hevin löytää kahta ikävämpää
kuningatarta. Pahoittelen vilpittömästi puolestasi'."
Jeanne, joka muuten hallitsi täydellisesti kasvojaan, ei voinut
pidättää hymähdystä. Tässä hallitsijoiden välisessä suorasukaisuudessa
oli tietysti koko lailla koomillista sävyä.
Kuningas huomasi sen, mutta ei vihastunut.
"Sinä hymyilet, pikku hupakko! Ah, siinä ei ole mitään nauramista, sen
minä sanon. Muuten ei minua vaivannut ainoastaan kuningattaren pitkä
viipyminen. Herra Boyer, Mirepoixin piispa, oli pyytänyt vastaanottoa.
Minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä häneltä piiloon. Kun hän
alkoi saarnata moraalia ja vihjailla filosofian ja sen kannattajien
turmelevaa vaikutusta, ajoin hänet kaikessa hiljaisuudessa ulos.
Myöskin Maurepas, joka sitten tuli —"
Hän keskeytti puheensa.
"Ei ollenkaan politiikkaa!"
Jeanne tunsi pettyneensä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut puhua
ainoastaan rakkaudesta ja taiteesta kuninkaan kanssa.
Hän tiesi, että Ludvig mielellään työskenteli Maurepasin kanssa. Hän
oli yksi niitä harvoja ministerejä, joka ymmärsi tehdä työn keveäksi ja
miellyttäväksi kuninkaalle. Mitä oli tänään tapahtunut heidän välillään?
Jeanne kaipasi saada kuulla valtiokoneiston pyörien surinaa, tunkeutua
sen salaisuuksiin, nähdä mitä muut eivät saaneet nähdä, tahtoi päästä
siihen käsiksi jo tänään tai huomenna.
Ylihuomenna saisi rataslaitos jo pysähtyä tai käydä hänen mielikseen.
Ihan hänen hengityksensä salpautui salaisesta riemusta.
Mutta ensin oli oltava kärsivällinen. Kuninkaan huomaamatta hänen
tarkoitustaan hänen oli päästävä yhä lähemmä ja lähemmä politiikkaa.
Sitä varten aika ei vielä ollut kypsynyt. Ja tänään hänen täytyi ennen
kaikkea olla varovainen.
Ludvig oli työntänyt ruo'an syrjään ja tyhjentänyt lasinsa yhdellä
siemauksella. Jo lankesi uusia varjoja hänen kauniisiin, sinisiin
silmiinsä, joissa ilon hetkinä saattoi olla niin hurmaavan kaunis ilme.
Jeanne kaatoi uudestaan kristallilasiin täyteläistä burundilaista, jota
vastoin hän itse maisteli hieman imelää muskottiviiniä.
Kuningas tarttui hänen lasia pitelevään käteensä ja piti sitä hellästi
omassaan.
"Sinun menestykseksesi, lapseni!"
"Minä olenkin teidän majesteettinne menestystoivotusten suuressa
tarpeessa. Minullekin on tämä päivä ollut surullinen."
"Niinkö?" sanoi kuningas. "Niin, sellaista on meidän elämämme! Parasta
olisi, jos ei olisi syntynytkään tai tulisi kutsutuksi täältä pois,
niinkuin minun kohtalokseni varmasti tulee."
Hän vaipui uudestaan raskasmieliseen äänettömyyteen.
Jeanne painoi alakuloisena päänsä alas. Mutta kohta senjälkeen hän
uudestaan kokosi kaikki voimansa. Sen täytyi tapahtua, hänen täytyi
tänään voittaa kuningas kokonaan puolelleen. Kuningas ei saisi ajatella
eikä tuntea mitään muuta kuin häntä.
Jeannen vilkas, milloinkaan väsymätön mielikuvitus tuli hänen avukseen.
Kuningas oli silminnähtävästi surumielisen mystillisessä mielentilassa
ja taas kuolemanaavistuksen vaivoissa.
Voiko Jeanne menetellä viisaammin kuin ottaa avukseen hänen
taikauskonsa!
"Teidän majesteettinne kertoi minulle aivan äskettäin eräästä
ratsastusmatkasta kylähautausmaan ohi. Tapansa mukaan oli teidän
majesteettinne lähettänyt erään seurueensa jäsenen hautausmaalle
katsomaan, oliko siellä äsken kaivettuja hautoja. Kun herra
de Sainteville palasi takaisin ja vastasi myöntävästi teidän
majesteettinne kysymykseen, valtasi teidän majesteettinne uudestaan
läheisen kuoleman pelko, koska avoin hauta muistutti siitä."
Ludvig, joka alussa oli kuunnellut vain hajamielisesti Jeannen sanoja,
työnsi kiivaasti lasin luotaan.
"Miksi kerrot sitä minulle?"
"Siksi että viime yönä näin harvinaisen kauniin unen, sire" — hän
katsoi kuninkaaseen rakkautta säteilevin silmin — "ja siksi, että
tiedän teidän majesteettinne uskovan uniin".
"Kerro, Jeanne!"
"Me ratsastimme yhdessä maaseudulle. Olimme vain kahden kesken. Oli
kevätaamu, valoisa ja hymyilevä, kuten tänäänkin. Kaukana siinsi
risti, joka välkkyi kullankeltaisena auringossa. Teidän majesteettinne
tarttui minun käteeni ja sanoi iloisesti: Tule, Jeanne, ratsastakaamme
suoraa tietä hautausmaalle. Olemme nuoria ja onnellisia, ja kuolema ei
mahda meille mitään. Me tiukensimme ohjia ja karautimme sinne, niin
että hiekka ja turvekokkareet tuprusivat ympärillämme. Hautausmaan
muurin luona pysähdyimme. Siellä oli kolme avointa hautaa! Teidän
majesteettinne joutui tuokioksi kauhun valtaan. Mutta tuskin teidän
majesteettinne katse oli osunut hautoihin, kun ne sulkeutuivat
taikavoiman vaikutuksesta. Tuhansia kirkasvärisiä kukkia nousi mullasta
ja ne loistivat kuin itse elämä kultaisen aamuauringon hohteessa."
Kuninkaan silmät säteilivät. Niissä paistoi rohkeus ja elämäntoivo.
Hän painoi nuoren naisen sydäntään vasten.
"Minun Jeanneni, minun rakas Jeanneni. Se, mitä sanot, on käyvä toteen.
Tule, me tahdomme olla onnellisia, koska elämä on niin ihana ja kuolema
niin kaukana."
Hän puristi yhä rintaansa vasten Jeannea, joka irroittihe hellän
väkisin.
"Entä minun suruni, sire! Enkö minäkin saa sille jotakin lohdutusta?"
"Kaiken lohdutuksen, minkä haluat!"
Kuningas kietoi käsivartensa hänen vyötäreilleen viedäkseen hänet
vuoteeseen viereiseen huoneeseen, mutta Jeanne vastusteli ja katsoi
surullisesti kuninkaaseen.
Hän nosti kätensä kuningasta kohden sellaisin elein, ettei, häntä
voinut vastustaa.
"Minulle on tapahtunut suuri onnettomuus, sire. Minua uhkaa vaara,
jolta vain teidän majesteettinne voi minua suojella."
"Vaara?" huudahti kuningas pelästyneenä.
"Mieheni on tullut takaisin. Hän on aivan suunniltaan
mustasukkaisuudesta ja raivosta. Hän väijyy minun henkeäni. Hän aikoo
väkivalloin riistää minut teidän majesteetiltanne. Voi, mitä kaikkea
hän aikookaan tehdä!"
Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän vaipui nyyhkyttäen kuninkaan rintaa
vasten.
Tuokion ajan kuningas oli hyvin allapäin.
Eihän hän ollut oikein ehtinyt huokaistakaan helpotuksesta, kun uusi
turma uhkasi!
Mutta niin pian kuin hän taas piti nuorta, rakasta naista sylissään,
paloi hänen mielessään yksi ainoa toivomus, nimittäin tehdä niin pian
kuin mahdollista loppu Jeannen surusta.
"Minä en voi mennä enää kotiin", nyyhki Jeanne.
"Kas niin, rauhoitu, lapseni! Sinä jäät jo tänään Versaillesiin etkä
lähde täältä enää milloinkaan. Saat taas asua huoneissasi. Ayen saa
järjestää kaikki. Minä olen sinun luonasi. Minä suojelen sinua. Miehesi
saa huomenna kuninkaallisen käskyni suostua viipymättä eroamaan
sinusta."
Jeanne suuteli hänen kättään.
"Kiitos, lämmin kiitos, sire. En milloinkaan unohda tätä hetkeä."
Sitten hän huokasi syvään. "Väin yhden asian tahtoisin unohtaa."
"Minkä, lapseni?"
"Sen nimen, joka minulla ja tuolla vihatulla on yhteinen."
Ludvig tuli kärsimättömäksi. Hänen verensä kuohui kuumana.
"Siihenkin on keinonsa. Étiolesin nimi häviää uuden nimen, uuden
säätyarvon tieltä."
Jeanne riemuitsi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa! Ensimmäisen
päämäärän tiellä onneen ja suuruuteen!
Jeanne heittäytyi kiihkeästi kuninkaan syliin. Hänen suutelonsa ja
hyväilynsä eivät olleet milloinkaan olleet niin kuumat ja vilpittömät
kuin tänä yönä.