Maaliskuun aurinko paistoi. Paastonaika oli ohi. Samaan aikaan, kun
puhkesi kevät, joka loi ensi lumoaan Versaillesin puistoihin, alkoivat
juhlallisuudet hovissa uudestaan.
Eräässä "pikku kammioiden" etuhuoneessa istui kuninkaan palveluskuntaan
kuuluvia herroja, jotka tuntia aikaisemmin olivat palanneet hänen
kanssaan metsästämästä ja odottivat nyt, milloin hänen majesteettinsa
käskee heidät metsästysaterialle.
La Vallièren herttua [François de La Vallièren pojanpojan poika.
Edellinen oli Louise de La Vallièren, "Bragelonnin varakreivin"
sankarittaren veli.], jonka suuri kunnianhimo oli päästä hänen
majesteettinsa teatterien johtajaksi, kääntyi Richelieun ja Ayenin
puoleen.
"Saanko kysyä, hyvät herrat, mitä piditte Rameaun eilisiltaisesta
baletista?"
Richelieu vaihtoi pikaisen silmäyksen Ayenin herttuan kanssa, jonka
kielellä pyöri yhtä ilkeä kuin sukkelakin huomautus.
"Mukiin menevä", arveli Richelieu, "vaikka muuten katsomo oli minusta
melkoista mielenkiintoisempi."
"Aivan niin minäkin ajattelin", sanoi Ayen ivallisesti.
La Vallière hymyili ymmärtäväisen näköisenä.
"En voi muuta kuin myöntää teidän olevan oikeassa, hyvät herrat. Ennen
kaikkea minusta tuntui mielenkiintoiselta se paikka, missä naisista
kaunein istui hänen majesteettinsa kuningattaren hovinaisten keskessä."
La Vallière astui lähemmä herttuoita, jottei se nuori puolalainen
aatelismies kuulisi hänen sanojaan, joka eilen illalla oli saapunut
Versaillesiiin toimittamaan Stanislauksen asiaa tämän tyttärelle,
kuningattarelle.
"Ette voine, hyvät herrat, tämän ilmeisen tosiseikan jälkeen enää
kieltää, että madame de Maillyn huoneet pikku kammioiden vieressä ovat
taas saaneet asukkaan."
Richelieu kohautti olkapäitään.
La Vallière kääntyi Ayeniin päin.
"Te, joka olette hänen majesteettinsa uskottu —"
Richelieu keskeytti hänet säädyttömästi hymähtäen,
"— vastaatte tietysti madame d'Étiolesin menestyksestä, vaikka
voidaankin olla taipuvaisia panemaan koko juttu Binet-paran niskoille."
"En välitä ollenkaan puolustautua teidän hyökkäyksiltänne, hyvät
herrat. Tahdoin kruununprinssin juhlallisuuksien aikana pitää
kuningasta hyvällä tuulella. Ja se on minulle onnistunutkin. Jokin
muu —"
"Jokin muu on teidän onnistunut tehdä vielä paremmin, Ayen. Nimittäin
suututtaa prinsessa de Rohan, jota te, rakas herttua ette voi suvaita."
Richelieu laski kätensä Ayenin olkapäälle ja sanoi leikillisesti:
"Te näette, kelpo Ayen, että aina on olemassa ihmisiä, jotka
tirkistävät toisen kortteihin, niin taitavasti kuin koettaakin ne
sotkea. Muuten —"
Richelieu jatkoi puheluaan matalammalla äänellä ja katsahti taakseen
puolalaiseen, joka seisoi hieman loitompana ikkunan ääressä ja
surumielisesti katseli hämärtyviin puutarhoihin.
"Muuten asiat ovat saaneet vakavamman käänteen kuin alussa voi
aavistaakaan."
"Minä tiedän", vastasi Ayen. "Piispa on ihan raivoissaan uudesta
rakastajattaresta, sellaisesta, jolla ei ole uskontoa ja joka on
kasvanut Fontenellen, Maupertuisin ja Voltairen vaikutuksen alaisena.
Toistaiseksi kruununprinssi on vielä niin nuoren avio-onnensa lumoissa,
ettei voi asettua kasvattajansa rinnalle. Mutta se tapahtuu kohta."
"Mikäli minä olen saanut tietää luotettavasta lähteestä, Mirepoix
pelkää, että suhde kestää kauan. Mitäs te, hyvät herrat, arvelette?"
kysyi La Vallière.
"Minä uskallan olla toista mieltä", vastasi Richelieu nopeasti ja
varmasti. Ayen yhtyi häneen.
"Nyt kuningas on kokonaan madame d'Étiolesin kauneuden ja nuoruuden
kahleissa. Mutta tämä hurmio haihtuu nopeammin kuin luullaankaan.
Vaikkapa kuningas olisi tuhannen kertaa vannonut olevan milloinkaan
mielistelemättä ylhäissukuista naista, palaa hän sittenkin, ja hyvinkin
kohta, jonkun sellaisen turviin. Minä tunnen kuninkaan paremmin
kuin kukaan muu, kun on kysymyksessä rakkaus. Mikään porvarisluokan
nainen ei tule häntä enää pitämään pitkää aikaa kahleissa. Kaikista
eduista huolimatta puuttuu madame d'Étiolesilta kuitenkin sitä mitä
jokaiselta naiselta, joka ei kuulu meidän piireihimme, täytyy puuttua,
nimittäin sitä oikeata hienoutta, jota ilman kuningas ei voi olla, sitä
ulkonaisen esiintymisen ylhäisyyttä, johon hän on tottunut. Kuinka
olisikaan tämä nainen, joka on syntyjään Poisson, voinut saavuttaa
sellaista?"
"Älkää unohtako, hyvät herrat", yhtyi La Vallière keskusteluun,
"ettei madame d'Étioles ole ainoastaan kaunis, vaan hän lienee myös
taiteellisen lahjakas ja tavattoman nerokas. Piispalla on se käsitys,
ettei ratkaisevana seikkana ole sukuperä, vaan kasvatus, ja ettei
ketään ole helpompi kasvattaa kuin nerokasta naista, jos hän näet antaa
kasvattaa itseään."
"Entä porvarillinen nimi?"
"Nimiä ja arvoja voi kuningas antaa niin korkeita kuin tahtoo."
"Onko piispa puhellut teidänkin kanssanne, La Vallière?"
Herttua kohautti olkapäitään.
"Mahdollisesti. Joka tapauksessa hän on sitä mieltä, että me hovimiehet
vähäksymme sitä vaaraa, mikä piilee tässä rakastumisessa, koska
me pidämme mahdottomana, että kuningas viihtyisi pitemmän aikaa
porvarillisen rakastajattaren parissa. Ken tietää, ehkäpä Mirepoix on
oikeassa."
"Minä pysyn mielipiteessäni."
Ayen piti Richelieun puolta.
Ovesta ilmestyi eräs vartiovuorossa oleva upseeri ja ilmoitti, että
hänen majesteettinsa käskee kiittämään herroja. Hän aikoi aterioida
yksinään.
Kun ovi oli taas sulkeutunut upseerin mentyä, kohtasivat Richelieun ja
Ayenin katseet toisensa.
Mutta La Vallière sanoi:
"Minä kunnioitan piispan terävää silmää!"
* * * * *
Sillä aikaa kun metsästysseurueen herrat odottivat alhaalla
hallitsijansa käskyjä, kulki kuningas Jeanne d'Étiolesin kanssa
läpi koko pikku suojien sokkelon näyttääkseen rakastetulleen sen
piilosopukan kaikki ihanuudet ja ihmeet, jonka hän omisti täällä
ylhäällä Versaillesin katon alla.
Kuningas kuljetti häntä rapuilta rapuille, kaikkien salakäytävien
kautta, jotka vain kuningas itse ja muutamat harvat hänen uskotuistaan
tunsivat. Hän näytti Jeannelle suuren kirjastonsa, taulunsa ja
karttansa, sorvauspenkkinsä, leipomonsa ja keittiönsä.
Hän vei Jeannen niille ylemmille pengermille, joilla oli taidokkaita
puutarhalaitteita ja suuria, kullattuja lintuhuoneita. Sieltä kuului
sataäänistä piipitystä ja viserrystä.
Jeanne osasi katsella kaikkea. Vilkkaalla puhelu- ja viehtymistavallaan
hän osoitti ymmärtämystä kaikelle ja kyseli pettämättömän varmalla
vaistolla juuri sitä, mitä kuningas halusi kysyttävän.
Ludvig hyväili hellästi Jeannen kaunista tukkaa, suuteli hymyilevää,
vilkkaasti puhelevaa suuta.
"Kuule, kuinka ne laulavat, nuo minun pienet hovilaulajani! Noudata
niiden esimerkkiä ja anna minun vihdoinkin kuulla rakasta ääntäsi!
Laula minulle Lullyn vanhoja lauluja, joita niin halukkaasti
kuunneltiin aurinkokuninkaan hovissa!"
Jeanne näytti surulliselta.
"Niin pian kuin tyhmä kurkkuni selvenee, sire. Pikku laulajien laita on
parempi. Ne eivät sairasta katarreja eivätkä pelkää ilkeää maaliskuun
viimaa."
Ludvig pyöritti huolestuneena päätään.
"Etkö vieläkään ole päässyt kurkkukatarristasi? Sinun pitäisi kysyä
neuvoa lääkäriltä, Jeanne. Lähettäisin luoksesi jonkun henkilääkärini,
ellen pelkäisi —"
Jeanne tiesi heti, mitä kuningas tarkoitti.
"Ei ei, sire. Ei millään muotoa. Se lääkäri, joka hoiti minua jo
lapsena ollessani, on käskenyt minun juoda sellaisissa tapauksissa
hyvin lämmintä maitoa. Minä tottelen häntä."
He olivat tällä välin tulleet parin uhkeasti koristetun huoneen
läpi siihen "pikku suojien pieneen galleriaan", josta kuningas piti
erityisen paljon.
Tämän gallerian vieressä oli "vihreä holvihuone", jossa aterioitiin
metsästysretkien jälkeen.
Jeanne ihaili hyvin ymmärtävästi Lancretin, Vanloon, Boucherin ja De
Troyn metsästystauluja.
"Mistä olet saanut kaiken tuon viisautesi, pikku Jeanneni?"
Ja Jeanne kertoi eno Tournehemin kokoelmista, omista piirustuksistaan
ja kaiverruksistaan ja pyysi saada joskus kaivertaa hänen
majesteettinsa muotokuvan Nattierin maalauksen mukaan.
Keskustelun kuluessa Jeanne esitti niitä uusia taidekokoelmia
koskevia ajatuksiaan, jotka olivat syntyneet hänen älykkäässä
päässään, ja puheli suuria rakennustaiteellisia töitä tarkoittavista
suunnitelmistaan, ja kaikki tapahtui niin asiallisesti ja
yksityiskohdittain, kuin hän olisi vuosikausia pohtinut näitä
kysymyksiä.
Kuningas oli pelkkänä korvana. Hänen mielestään aika kului siivin.
Hän tunsi, ettei hän ollut saanut tällaista iloa ja onnea pitkiin
aikoihin. Mikä nautinto olikaan keskustella niin ihanan ja lisäksi aito
sivistyneen naisen kanssa!
Varjo hiipi kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän ajatteli, miten vähän
hänen perheensä välitti hänen mieliaskareistaan, hänen pienistä,
nimenomaan hänen makunsa mukaan järjestetyistä sopukoistaan.
Ani harvoin hänen lapsensa kävivät tässä hänen kallisarvoisessa
turvapaikassaan, ja Maria Leszczynska ei ollut moniin vuosiin astunut
jalallaankaan näihin pikku suojiin. Eipä hän edes siihenkään aikaan,
jolloin heidän avioliittonsa vielä oli ollut onnellinen, ollut
milloinkaan ottanut osaa siihen, mikä oli huvittanut häntä.
Katsellessaan tarkkaavasti taideveistoksia, jotka olivat erinomaisen
taitavasti sovitetut huoneiden vähäisen korkeuden mukaan, Jeanne kysyi
kuninkaalta, eikö hänen korkeutensa kruununprinsessa ihaillut pikku
kammioiden kaikkia ihanuuksia.
Kuninkaan suupieliin nousi katkera piirre.
"Uskotko minua, Jeanne, kun sanon sinulle, että Maria Raphaela
on silmäänpistävän välinpitämätön kaikesta siitä isällisestä
huomaavaisuudesta, jota koetan hänelle osoittaa?"
"Kuinka se on mahdollista, sire?"
"Mikä ei ole mahdollista henkilöille, jotka ovat kruununprinssin
ja hänen jesuiittojensa vaikutuksen alaisia! Todennäköisesti minun
poikani ja Mirepoix ovat kertoneet Maria Raphaelalle niin monta
hirveää ja pöyristyttävää juttua pikku kammioista, ettei hän katso
siveyskäsitteittensä mukaiseksi käydä niissä. Kolmannen kehoituksen
johdosta suvaitsi miniäni vihdoinkin eilen astua kruununprinssin
turvissa tänne jalopeuranluolaan."
Ludvig nauroi katkerasti.
Sitten hän kietoi käsivartensa Jeannen ympäri ja painautuen tätä vasten
kuin turvaa etsien sanoi syvän surullisesti:
"Sinä et tiedä, sinä et osaa aavistaa, kuinka rajattoman yksinäinen ja
surullinen usein tunnen olevani, kun kuolemanpelko ja kuolemankaipuu
yhtaikaa ahdistavat rintaa. Sinä et saa milloinkaan hyljätä minua,
sinun täytyy aina pysyä minun luonani. Lupaa minulle se, Jeanne!"
"Kuinka mielelläni sen lupaankaan, sire."
Jeanne katsahti kuninkaaseen nähdäkseen, uskaltaisiko hän sanoa, mitä
ajatteli. Kuningas oli pelkkää hentomielisyyttä, pelkkää viehtymystä.
"Jospa vain ymmärtäisin, miksi teidän majesteettinne, jonka tunteet
uhkuvat niin suurta rakkautta minua kohtaan, on suvainnut lähettää
minut huoneistani Versaillesista takaisin Hôtel des Chèvresiin?"
Ludvig pysyi mietteissään vaiti ja hyväili hellästi Jeannen käsivartta
ja kättä.
"Nyt me syömme, Jeanne, ensi kerran kahden kesken. Sitten puhumme
siitä."
He aterioivat aivan yksinään. Siniliveriset lakeijat asettivat ruo'at
ja juomat pöydälle, joka oli kasvihuoneista tuoduilla aikaisilla
ruusuilla uhkeasti kaunistettu, ja katosivat sitten äänettömästi.
Kynttilät, jotka säteilivät onykskivisestä maljakosta, levittivät
hämyisää valoa.
Kuninkaan muoto ei ollut vielä kirkastunut. Jeanne koetti kaikin tavoin
hauskuttaa häntä ja saada hänet jälleen iloiseksi.
Hän kertoi kuninkaalle pieniä hauskoja luostarijuttuja ja kaikenlaisia
uutisia, joita oli kuullut äidiltään. Ne olivat peräisin toiselta
taholta kuin mitä Ludvig joka aamu herätessään sai kuulla Lebeliltä,
joka kertoi hänelle Pariisin juoruja.
Jeanne puhui Voltairesta ja tahtoi, että kuningas sallisi hänen vanhan
ystävänsä palata pian takaisin Pariisiin.
"Niin paljon kuin hän rakastaakin markiisitarta, käy hänen kuitenkin
ajan oloon ikäväksi puhella hänen kanssaan päivät päästään
matematiikasta ja luonnontieteistä ja pelata illoin hänen kanssaan
shakkia. Muuten hän taitaa valmistella uutta draamaa, _Sémiramis_,
josta hän ehkä saa lukea otteita teidän majesteetillenne. Monsieur
Voltaire pitää suuressa arvossa teidän majesteettinne arvostelua."
Ludvig ei vastannut mitään. Madame d'Étioles oli herttaisuudessaan
käynyt vallan innostuneeksi. Ludvig ei halunnut loukata Jeannea
sanomalla, että hän sisimmässään ei ollut vähääkään halukas näkemään
Voltairea Versaillesissa.
Jeanne kysyi, kuinka metsästys oli tänään onnistunut. Se ei
ollut paljon minkään arvoinen. Näppärästi hän johti keskustelun
Choisy-metsästyksiin, jotka oli pantu toimeen Sénart-metsässä.
Hän imarteli kuninkaan turhamielisyyttä. Hän kertoi, miten sekä
hän että kaikki muut naiset olivat silloin olleet ihastuksissaan
hänen näöstään, hänen olemuksensa rakastettavuudesta ja hyvyydestä.
Vähitellen Jeanne sai hänet heräämään horrosmaisesta äänettömyydestä.
Kuningas pani kätensä Jeannen käteen, kasvoina lämmin mieltymyksen ilme.
"Rakastitko minua jo silloin?"
Jeanne antoi kiehtovien, ongelmaisten silmiensä katseen vaipua
kuninkaan silmiin.
"Rajattomasti, sire."
Kuningas veti hänet luokseen ja suuteli häntä kuumasti.
"Mikä narri olin, kun lähetin sinut pois. Kuka ymmärtää minua niinkuin
sinä? Kuka osaa niinkuin sinä saada minut unohtamaan itseni? Kuka on
niin älykäs, niin kaunis kuin sinä? Näetkös, Jeanne, ensimmäisten
hurmiopäivien jälkeen minä lähetin sinut pois Versaillesista. Tahdoin
olla varovainen enkä pitänyt sinua kattoni alla. Tämä varovaisuus
aiheutui ensi kädessä perheeni tähden. En tahtonut aiheuttaa uutta
pahennusta. Mutta huonosti he ovat sen minulle maksaneet Herra Boyer de
Mirepoix, tuo jesuiitta ja kruununprinssi ovat jo uskaltaneet sekaantua
tähän minun asiaani. Luultavasti he ovat jo käyneet juoruamassa
kuningattarelle. Uskalletaan vetää minut vastuuseen, uskalletaan
vaatia, että minä alistuisin maan hurskasmielisten tahdon mukaan. Mutta
minä en alistu toisten johdettavaksi, en edes näön vuoksi!" huudahti
kuningas vihaisesti. "Minä olen kuningas. Minä näytän sen heille. He
eivät saa repiä rahtuakaan onnestani. Minä näytän heille, ettei kukaan
ole minun herrani.
"Huomenillalla esitetään linnassa italialainen huvinäytelmä. Sinun
ei tarvitse niinkuin eilen ratsastushuoneessa istua kuningattaren
hovinaisten kanssa. Minä istun pienessä sivuaitiossa kuningattaren
aition alapuolella. Sinä saat aition näyttämön vierestä minun ja
kuningattaren vastapäätä. Se saa herättää kuinka suurta huomiota
tahansa. He eivät ole ansainneet parempaa. Sanon tästä jo tänä iltana
Ayenille. Parin kolmen päivän perästä sinä saat muuttaa entisiin
huoneisiisi minun huoneitteni viereen — toistaiseksi. Kesäksi
järjestetään sinua varten kuntoon madame de Châteaurouxin huoneet.
Joskus, silloin kuin minä en voi olla sinun luonasi, voit istua
siellä ylhäällä ikkunojesi ääressä unelmoimassa ja katselemassa yli
Versaillesin puiden Marly-metsän rinteille saakka. Syksyllä ratsastamme
yhdessä metsästämään Marly-metsään, sen vakuudeksi annan kuninkaallisen
sanani!"
Hän vei Jeannen lepovuoteelle sivuhuoneeseen. Siellä hän seppelöi
Jeannen nuoren, kauniin pään kevään ensimmäisillä ihanilla ruusuilla ja
vannoi hänelle ikuista rakkautta.
Ja sillä aikaa kun Jeanne enemmän sieti kuin palkitsi kuninkaan kuumia
hyväilyitä, muuttui hänen mielessään sana rakkaus käsitteeksi "rajaton
valta", se paisui suuremmaksi vallaksi kuin mitä milloinkaan on
kuninkaan rakastetulla ollut.