Hämärsi jo, kun kuningas käski Ayenin herttuaa työhuoneeseensa.
Ministerineuvosto ja monet vastaanotot olivat väsyttäneet häntä. Ludvig
virui silkoisen suorana silkkidivaanilla huoneen peräpäässä ja uneksi
avoimin silmin.
Eilisen naamiaisjuhlan tapaukset muistuivat taas hänen mieleensä, ja
voimakkaammin kuin mikään muu säteili ihana Jeanne d'Étioles, tämän
teräväsanaisuus, miellyttävä keskustelu, pehmeän äänen sointuva kaiku.
Ludvigin mielikuvitus loi Jeannen ulkonaiseen kuvaan mitä
viehättävimmät värit. Solakka, sopusuhtainen vartalo, kiehtova suu
välkkyville, valkoisine hampaineen, joita naamari ei ollut peittänyt,
soreat, täydellisen ihanat käsivarret ja kädet, valkoinen niska, jota
kattoi kastanjanruskea tukka.
Korkeina leimusivat ne mielihalut, jotka ihanan naisen vastustus eilen
oli torjunut.
Rouva de Châteaurouxin kuoleman jälkeen ei moista tunteiden ryöppyä
ollut tulvinut Ludvigin kankeassa sielussa. Hän kavahti ylös ja
ojentelihe.
Ah, miten hyvältä tuntui, kun oli mielihaluja, kuumia, leimuavia
himoja, jotka velloivat veren kuohuksiin, ja kun näillä oli päämäärä!
Herttua tuli sisään. Kuningas meni häntä vastaan joustavan
ryhdikkäästi. Ayen hämmästyi. Virantoimituksessa olevat upseerit olivat
etuhuoneessa kertoneet hänelle, että kuningas oli raukea ja alakuloinen
ja että häntä nähtävästi taas kalvoi raskasmielisyys.
"Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän majesteettianne niin reippaana ja
virkeänä."
"Niin olen, rakas herttua, virkeä ja iloinen. Olen iloinen kuin
lapsi tämänpäiväisistä tanssiaisista kaupungintalolla ja luvatusta
kohtauksesta. Mikä lumoava olento! Toivon vain, ettei dauphin jää
pitkäksi aikaa, vaan jättää meille vapaat kädet."
Kuningas puhui vilkkaasti. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa.
Herttuaa rupesi hieman arveluttamaan. Hänen mielestään suhtautui
kuningas asiaan liian todenperäisesti. Ihana rouva d'Étioles näytti
todenteolla voittaneen hänen sydämensä, sen sijaan kuin Ayen oli vain
ajatellut rouvaa yhden illan ajanvietteeksi pitääkseen kuningasta
hyvällä tuulella kruununperillisen hääjuhlassa.
Kuninkaan ystävyys antoi Ayenille oikeuden puhua verrattain
avomielisesti.
"Rouva d'Étioles on todellakin nainen, jolla on suuria etuja. Vahinko
vain, ettei hän ole ylhäistä sukua, että nuo Poissonit päinvastoin —"
Kuningas innostui.
"Olemme puhuneet siitä aikaisemmin, herttua. Oletteko unohtanut, mitä
sanoin teille pari viikkoa takaperin, jolloin te ja Richelieu annoitte
minulle hyväntahtoisia neuvoja — luulen ainakin, että ne olivat
hyväntahtoisia."
"Sire!"
"Te neuvoitte minua ottamaan uuden rakastajattaren Châteauroux-paran
sijaan. Vakuutin teille silloin nimenomaan, etten enää halua
aatelisnaista. Tämän päätöksen tekoon johti minua kaksi periaatetta.
Ensiksikin minä tunnen enemmän kuin riittävästi hovin ja sen naiset.
Heihin olen kyllästynyt. Sen naisen, jota nyt aion rakastaa, täytyy
kuulua sellaiseen piiriin, jolla on sanottavana minulle jotakin
uutta. Hänen on kohdeltava minua puhtaammalla eikä niin itsekkäällä
rakkaudella kuin minun lähimmästä ympäristöstäni oleva nainen saattaa
menetellä."
Kuningas keskeytti puheensa eikä pitkään aikaan virkkanut mitään.
Sitten hän jatkoi lauhtuneempana vihastaan, mutta yhtä voimakkaalla
äänenpainolla ja syvän vakavasti.
"Toiseksi te tiedätte, herttua, yhtä hyvin kuin minäkin ja ehkäpä
paremminkin, kuinka suurta huomiota minun suhteeni Nesle-sisaruksiin
ovat saaneet aikaan. Te tunnette maan hurskasmielisten taholta
nousseen ankaran vastustuksen ja sen vastakaiun, minkä tämä vastustus
on synnyttänyt yleisessä mielipiteessä. Se on opettanut minulle ja
meille kaikille, että minun on kuitenkin kaikitenkin otettava lukuun
kansan moraaliset tunteet. Varovaisuus on tarpeen, suurempi varovaisuus
kuin ennen. Minä en saa sallia minkään uuden avioliittorikoksen
tulla yleisesti tunnetuksi, jollen tahdo saattaa vaaraan sitä nimeä,
jonka kansa minulle antoi vaikean sairauteni aikana Metzissä:
Ludvig rakastettu. Mutta kuinka se voi käydä laatuun, jos valitsen
rakastajattaren, joka kuuluu hovipiireihin ja on kaikkien katseiden
esineenä?"
Ayen teki päällään myöntävän liikkeen.
"Ja sitten" — kyynillinen hymy väreili kuninkaan ilmehikkään suun
ympärillä — "sittenhän on muistettava kuningatarta. Vaikka minä
en otakaan lukuun hänen toivomuksiaan, niin on kuitenkin sydämeni
asia säästää hänen majesteettinsa tunteita liian usein toistuvilta
loukkauksilta, jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, etten tahdo
kadottaa tyttärieni myötätuntoisuutta. Kruununprinssiä en enää
ota lukuun. Se äärimmäinen uskonnollinen käsitys, jonka herra
Boyen de Mirepoix on häneen istuttanut, ja hänen epäjumaloiva
rakkautensa äitiinsä määräävät hänet jo ennakolta minun kiivaimmaksi
vastustajakseni. _Dieu merci_ — minä en välitä siitä mitään — minä —"
Ludvig vaikeni äkkiä ja laski kätensä herttuan olkapäälle. Aivan
toisessa äänilajissa hän sanoi.
"Nyt vakavat keskustelut syrjään! _Sacré nom de Dieu_ me vietämme
tänään häitä. Ja siinä on todellakin ilonaihetta. Milloin voimme lähteä
kaupungintalolle, herttua?"
Ayen, joka oli riittävästi huomannut sanojen "vietämme häitä"
kaksinaisen merkityksen, mietti hetkisen. Hän tunsi olevansa jossakin
määrin vastuunalainen kuninkaan maltittomista teoista ja halusi
hänkin puolestaan välttää kaikkea, mikä herätti huomiota, varsinkin,
selkkausta kruununprinssin kanssa.
"Minä ehdottaisin, ettei teidän majesteettinne läksisi Versaillesista
ennen kello yhtätoista. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, voisi
ensin olla dominossa julkisissa tanssiaisissa ja kello kahdentoista
ja yhden välillä lähteä kaupungintalolle. Kun hänen kuninkaallinen
korkeutensa kruununprinssi on isäntä, niin on tuskin luultavaa, että
hänen korkeutensa poistuu juhlasta aikaisemmin."
Kuningas suostui. Hänellä oli täksi yöksi vain kaksi toivomusta,
olla tapaamatta kruununprinssiä ja nähdä madame d'Étioles sovitulla
kohtauspaikalla.
* * * * *
Tanssiaiset kaupungintalolla olivat järjestetyt melkoista huonommin
kuin Versaillesin juhla. Kaikki juoksentelivat ilman johtoa toistensa
tiellä. Ruoasta ja juomasta ei oltu pidetty riittävää huolta, ja
sitäpaitsi oli niukkojen virvokkeiden tarjoilu järjestetty päättömästi.
Muutamissa saleissa ei ollut ensinkään tarjoilupaikkoja, kun taas
muutamissa kohdin oli pöytä pöydän vieressä niin lähekkäin, että
vieraiden oli tuiki tukala hieroutua niiden välitse.
Binet oli ottanut tehtäväkseen viedä ihanan serkkunsa tanssiaisiin ja
pysyä tämän rinnalla kohtaushetkeen saakka.
Heidän oli vaikea pujotella tungoksen läpi sen tanssisalien takana
olevan pienen huoneen lähettyville missä Jeannen tuli odottaa
kuningasta.
Heidän kulkiessaan suuren salin halki oli Jeanne turhaan etsinyt
katseillaan kahta henkilöä, joita hän jo eilen naamiaisjuhlassa oli
mielellään halunnut nähdä, nimittäin maalari Boucheriä, jota hän hieman
tunsi, ja kuninkaan suosikkia Karl Vanloota.
Binet olisi voinut näyttää hänelle tuon kuuluisan miehen, jota Ludvig
XV aivan intohimoisesti ihaili. Mutta tänäänkään hän ei nähnyt
vilahdustakaan kummastakaan maalarista.
Eräässä suurimman salin nurkassa, aivan lähellä ovea, he vihdoin
löysivät vapaan paikan.
Jeanne oli pukeutunut kuninkaan mielivärejä edustavaan pukuun. Kauniin
heleään vaatteeseen oli kudottu kukkaköynnöksiä, ja reunustuksena oli
vaaleansinisiä kukkakiehkuroita ja falbolaaneja. Puvun päällä — hänellä
oli hopeisin koruompelein somistettu mustasilkkinen domino, jonka hupun
hän oli vetänyt päänsä verhoksi.
Salissa vallitsevasta melkein sietämättömästä kuumuudesta huolimatta
Binet kehoitti häntä olemaan riisumatta dominoa, se kun ainakin
jossakin määrin suojeli Jeannea tuntemattomana niiltä monilta
tuttavilta, jotka olivat juhlassa.
Binet oli saanut kolmannen henkilön kautta ankaran käskyn noudattaa
mahdollisimman suurta varovaisuutta. Kuningas oli eilen ensimäisessä
lemmenpuuskassaan viehtynyt kovin pitkään keskusteluun rouva
d'Étiolesin kanssa satojen ihmisten nähden. Eilen oli kuitenkin
ihanalla Jeannella ollut naamari. Sitäpaitsi hän oli kokonaan
tuntematon hoville. Mutta tanssiaisiin kaupungintalolle saapuisi
aivan varmasti koko joukko kaikkiin piireihin kuuluvia ihmisiä. Ei
missään tapauksessa saisi tulla ilmi vähintä aavistustakaan sovitusta
kohtauksesta kuninkaan kanssa.
Binet oli erinomaisen halukas täyttämään tämän käskyn aivan täsmälleen.
Häntä ei kannustanut mikään kunnianhimo kunnostautua välikätenä
rakkausasioiden järjestämisessä.
Sen hän jätti kuninkaan kamaripalvelijoiden, herrojen Bachelierin ja
Lebelin asiaksi. Hän ei ollut ensinkään halukas antautumaan papiston
syytettäväksi parittajatoimistaan, sillä hän olisi saattanut menettää
virkansa dauphinin hovissa.
Hän oli ilman minkäänlaisia itsekkäitä tarkoituksia, ilman pyydettyä
tai luvattua palkintoa, täyttänyt kauniin serkkunsa toivomukset. Edemmä
hän ei tahtonut missään tapauksessa mennä. Se, että hän tänään suojeli
täällä rouva d'Étiolesia, johtui kuninkaan tahdosta. Tätä hänen oli
ehdottomasti toteltava.
* * * * *
Jeannea ei juuri haluttanut keskustella Binetin kanssa. Tämä oli tehnyt
velvollisuutensa, ja sillä hyvä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä
muistaisi palkita serkkunsa ansiot.
Jeanne silmäili kärsimättömänä ja hieman pahoillaan väkijoukon yli.
Hänen pienet jalkateränsä ja ylöspäin taipuneet, tarmokkaat varpaansa
alkoivat kiihkenevässä tahdissa liikkua ylös ja alas kapeissa,
korkeakantaisissa, helakoissa atlassikengissä.
Kruununprinssi oli jo aikoja sitten lähtenyt tanssiaisista. Läheisessä
tornissa oli puoliyön hetki lyönyt. Miksi ei kuningas tule? Tämäkö
oli sitä kuumaa kärsimättömyyttä, joka hänessä eilen oli ilmennyt?
Oliko hän, Jeanne, sittenkin menetellyt tyhmästi, kun ei ollut jo
eilen täyttänyt kuninkaan mielihaluja? Oliko eilisestä lähtien jo
tapahtunut Ludvig XV:ssä yksi niitä äkillisiä käänteitä, joista häntä
oli varoitettu?
Himmeänä kantautui tanssimusiikki, muuan vanha menuetto, hänen
korviinsa. Sävel tuntui hänestä merkillisen tutunomaiselta ja johonkin
muistoon johtavalta. Missä hän olikaan kuullut sen ennen?
Hän mietti. Vähitellen hänen muistinsa virkosi. Niin, niin, hänen
häissäänhän se oli ollut vähää ennen hänen ja Charles Guillaumen lähtöä
juhlasta.
Merkillistä, että nämä ajatukset nousivat hänen mieleensä juuri tänä
hetkenä! Jeanne tahtoi karkoittaa pois nuo vastenmieliset muistot,
mutta yhä uudestaan, jokaisessa viulujen äänessä, ne kertautuivat
entistä selvempinä.
Hän tunsi, miten hänen sydämensä oli sykkinyt, kun häähuoneen ovi oli
sulkeutunut heidän takanaan. Oliko se sykkinyt rakkaudesta? Mitäpä
hän tiesi rakkaudesta, kun Charles Guillaume oli tullut! Se kai oli
ollut vain sen salaperäisen tuntemattoman kuumaa ikävöintiä, mikä saa
jokaisen tytön sydämen jyskyttämään, kun suuri, hämärästi aavistettu
hetki tulee! Epäröiden hänen ajatuksensa hapuilivat edelleen.
Oliko onni, oliko rakkaus puhjennut kukkaan tuosta suuresta hetkestä,
ensimmäisestä, jolloin hän antautui miehelle? Jeanne pudisti
päätään. Lyhyt hurmio, joka oli haihtunut, ennenkuin hän tuskin oli
aavistanutkaan sitä, ja sitten oli saapunut pitkä, kylmä pettymys.
Ei, hän ei rakastanut miestään. Tämän hyväntahtoinen vaatimattomuus
oli hänet ikävystyttänyt. Tietoisuus, että hän oli kaikessa miestään
etevämpi, oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei mikään ollut täyttänyt hänen
avioliittonsa tyhjyyttä, ei mikään muu kuin yksi ainoa suuri, se kaipuu
ja se toivo, joka nyt muutaman hetken kuluttua täyttyisi.
Ja hehkuvan kunnianhimonsa, hänen intohimoisten suuruudenunelmiensa
valloittavan voiman keskellä läikkyi kuin lämpöisenä, hyväilevänä
aaltona hänen nuoren naissydämensä toive, että Ludvig XV käsittäisi
rakkauden toisella tavalla kuin Charles Guillaume d'Étioles oli
ymmärtänyt!
Viulut vaikenivat. Jeanne vavahti. Hänen vieressään seisoi eräs herra
mustassa silkkidominossa.
Binet kavahti pystyyn ja kumarsi syvään vieraalle.
"Richelieun herttua", kuiskasi hän nopeasti Jeannelle.
Jeanne hallitsi taas ajatuksiaan ja ryhtiään.
Huolettoman viehättävästi, pienimmättäkään hämittä hän nosti päänsä.
"_Sacré nom de Dieu_", mutisi herttua, kuninkaan neuvonantaja kaikissa
rakkausasioissa, ja sitten vielä kerran: "_Sacré nom de Dieu_!"
Tuo pikku porvarisrouva vei voiton kaikesta siitä kauniista ja
viehättävästä, mitä Richelieu tähän asti oli tavannut Pariisissa.
Hän tarjosi sirosti käsivartensa madame d'Étiolesille. Binet sai lyhyen
lähtökäskyn.
"Sallitteko, madame, että vien teidät siihen pieneen kammioon, jonne —
teidän ritarinne muutamien silmänräpäyksien kuluttua saapuu?"
Jeanne huokasi helpotuksesta. Hän oli tuokion ajan pelännyt, että
herttua tuo kuninkaalta epuun.
Pienessä huoneessa oli tarjona samppanjaa, hedelmiä, jäätä ja
sokerileivoksia pienissä hopeamaljakoissa.
Herttua toimitti hyvin kohteliaasti isännän virkaa. Hän täytti kaksi
kristallimaljaa ja pakotti Jeannen juomaan.
"Kasvonne, madame, ovat kalpeat. Luultavasti salin kuumuudesta ja
jännittävästä odotuksesta. Samppanja tekee teille hyvää."
Hän kohotti lasinsa ja kumarsi.
"Teidän ja teidän ritarinne onneksi, madame!"
Hän joi Jeannen maljan ja katsoi sitten kelloa, joka oli puoli yksi.
"Teidän ritarinne, ihana rouva, voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä.
Hän kohtasi Sèvres-tiellä poikansa, joka purki hänelle valituksiaan
kaupungintalon tanssiaisista. Mutta hän toimitti rauhanhäiritsijän
hyvin nopeasti tiehensä. Ei kulune enempää kuin korkeintaan kymmenen
minuuttia, ennenkuin —"
Richelieu ei ehtinyt puhua loppuun, kun portaille vievä ovi avautui.
Kaksi mustaa dominoa astui huoneeseen. Kuningas ja Ayen. Molemmat
herttuat vetäytyivät ikkunakomeron suojaan.
Ludvig kumarsi syvään ja suuteli Jeannen kättä.
"Olen antanut teidän odottaa, madame, siksi olen lohduton. Jouduin
tullessani pulasta toiseen. Lähetettyäni kruununprinssin tiehensä tein
samoin vaunuillenikin ja ajoin tänne vuokravaunuilla, jottei tieni
onneen olisi uudestaan keskeytynyt."
Hän nojasi niin lähelle Jeannea, että tämä tunsi hänen hengityksensä.
Hän kuiskasi käheästi:
"Tie onneen, Jeanne, jota olen uneksinut koko ajan viime yöstä saakka —
käymmekö vaeltamaan sitä yhdessä?"
Jeannen silmät liekehtivät. Värit vaihtuivat hänen hienoilla
kasvoinaan. Hampaat pureutuivat alahuuleen. Voitto oli saavutettu
melkein liian nopeasti. Tokkohan; voikohan siitä tulla pysyväinen?
Kuningas tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hehkuvien,
kuumeenpolttamien sormiensa välissä.
Kunhan ei vain takaisin tuohon kolkkoon, lohduttomaan
välinpitämättömyyteen! Kunhan vain saisi pitää hänet, joka merkitsi
elämää, liikuntoa, herätystä sietämättömästä unteluudesta!
Hänen sanansa ja eleensä kävivät yhä intohimoisemmiksi.
Hän oli unohtanut herttuat ikkunakomeroon, unohtanut sen varovaisuuden,
jonka oli itselleen luvannut.
Jeanne ei ollut ymmärtävinhän häntä. Hän painoi katseensa alas, jottei
kuningas näkisi sitä voitonylpeyttä, mikä loisti hänen silmistään.
"On jo myöhä, sire, minun täytyy lähteä kotiin. Äitini odottaa minua."
"Entä miehenne, madame?"
Kuningas kysyi tätä vihaisella ja kärsimättömällä äänellä.
Ei mitään esteitä enää, ei mitään vastuksia!
"Mieheni on matkoilla, sire. Hän on jättänyt minut äitini huostaan."
Ludvig hymyili varmana asiastaan. Mikään Madeleine Poisson ei voisi
olla esteenä hänen tiellään.
Hän kääntyi herttuoihin päin.
"Hyvät herrat, vuokravaunut! Olemme antaneet madamen odottaa
anteeksiantamattoman kauan. Sellaisessa väentungoksessa, joka vielä
vallitsee kaduilla, ei voi ajatella päästää madamea yksinään niin
pitkälle matkalle kuin Place de Grèveltä Hôtel des Chèvresiin. Olemme
pyytäneet luvan saada saattaa häntä kotiin."
Kello läheni kahta, kun vaunut, jotka tuon tuostakin seisahtuivat
milloin minkin esteen tähden kaduilla, pysähtyivät Étiolesin pienen
rakennukset eteen.
Richelieu, joka Ayenin kanssa oli istunut takaistuimella, hyppäsi ulos
pitämään vaununovea auki kuninkaalle.
Nopeasti astui myöskin Ludvig ulos vaunuista. Nyt hän nosti Jeannen
ajoneuvoista. Hän piti keveätä kantamusta tuokioisen ilmassa ja
kuiskasi ihanalle naiselle hehkuvan, intohimoisen lemmensanan.
Välittämättä sen enempää seuralaisistaan kuningas tarjosi Jeannelle
käsivartensa ja vei hänet lumettuneita kivirappuja myöten talon
ulko-ovelle.
Kun Jeanne oli päässyt ylimmälle portaalle, veti hän käsivartensa pois
kuninkaan kainalosta ja niiasi syvään.
"Kiitän teidän majesteettianne kaikesta suosiosta ja armosta.
Nythän olen kotona. En millään muotoa tahdo vaivata enää teidän
majesteettianne."
Kuningas tempasi hänet syliinsä ja suuteli hänen uhkeaa suutaan, hänen
välkkyviä hampaitaan.
"Pikku hupakko!" kuiskasi kuningas. "Miksi emme vaeltaisi yhdessä onnen
tietä?"
Hän kietoi kätensä Jeannen kaulaan ja avasi oven, joka oli vain
painettu kiinni.
Rappuhuonetta valaisi heikko valonliekki.
"Vie minut pyhättöösi, sinä suloinen nainen!"
Hän piti Jeannea kädestä kiinni, laskematta häntä poistumaan. He
kulkivat ääneti rinnakkain.
Äkkiä kuningas säpsähti. Jossakin pimeässä avautui varovasti ovi.
Hän pysähtyi. Hän luuli huomaavansa näkymin pistäytyneen naisenpään
piirteet. Kohta senjälkeen oli taas kaikki hiljaa.
"Tule!" kuiskasi hän intohimoisesti.
Jeanne aukaisi salongin viereisen oven. Tuli paloi uunissa.
Kullatuilla pikku pöydillä, joita heleät silkkiliinat verhosivat, oli
kukkakoreja ja haaraisia kynttilänjalkoja, joissa paloi helakkoja,
vaaleansinisiä kynttilöitä.
Huoneen etäisimmässä päässä, tulenhehkun punertavassa heijastuksessa,
siinsi valkoinen, pitsikoristeinen sänky — Jeanne d'Étiolesin aviovuode.
Sen silkkipieluksilla Ludvig XV juhli poikansa hääyötä.
Ja kun kuninkaan kaunis suu palavassa kiihkossa painui Jeannen kauniita
huulia vasten, kun hänen sydämensä ja hänen aistillisuutensa polttava
hehku valloitti Jeannen myrskyn tavoin, silloin tämä tiesi, että hän
oli saavuttanut tarkoituksensa, ei ainoastaan kunnianhimonsa, vaan
myöskin naisellisten halujensa tyydyttämiseksi.