Jääkylmän helmikuunyön halki veivät herra de Tournehemin vaunut rouva
Jeanne d'Étiolesia Versaillesiin.
Tähdet säkenöivät ja paloivat sinisenmustalla taivaalla. Teitä peitti
lujaksi jäätynyt lumi.
Aivan kuin valkoisiin, kimmeltäviin hopeahuntuihin puettuina seisoivat
puut pitkin tienviertä juhlallisina tienviittoina, jo pitkän matkan
päästä osoittaen kuninkaalliseen linnaan päin, jonka valoa säteilevät
julkisivut loistivat kauas yli seudun.
Jeanne kurottautui katsomaan ulos vaununikkunasta. Hän avasi silmänsä
selkoselälleen. Ohuet sieraimet värisivät. Välkkyvissä valojuovissa hän
näki loistavan tulevaisuutensa enteen.
Linnan ympärillä tungeksi väkijoukkoja. Pariisilaiset, aina valmiit
katselemaan ja olemaan mukana, kestivät sävyisästi kauheaa tungosta
seisoessaan yhteen sullottuina. Kutsuvieraiden ajoneuvot saattoivat
vain työläästi, edetä määrätylle portille.
Jeanne silmäili säteilevin katsein kullattujen, vaakunakoristeisten
vaunujen pitkää jonoa sametti- ja silkkiliiveihin puettuine
lakeijoineen ja juoksijoineen, joiden kolmikolkkaiset hatut olivat
painetut jauhoitetuille kiharaperuukeille.
Herrat, joiden oli vaikea hillitä kärsimättömyyttään ja jotka
tahtoivat kohta päästä juhlasaliin, nousivat pystyyn ajopeliensä
silkkipatjaisilta istuimilta. Jeanne näki vaununovia avattavan, näki
säteilevän valaistuksen heijastuksessa, kulta- ja hopeakirjailtujen
hännystakkien, pitsiröyhelöjen, vyöstä esiin pistävien säkenöivien
miekankahvojen, valkoisien silkkisukkien, korkeiden kiiltonahkakenkien
ja punaisten korkojen välkkyvän valkean lumen yllä.
Hatut ja pitkät kultanuppiset norsunluukepit kädessä ja suuret
jauhoittamattomat peruukit kaulalle ja harteille saakka valuvina solui
hienosto mahtavana eräitä linnan ulkoportaita kohden.
Naamioidut olivat varovampia. He jäivät kärsivällisesti istumaan
vaunuihinsa. Vain silloin tällöin Jeanne näki Watteaun kuosiin
käherretyn, jauhoitetun naisenpään, pienen hillityin ruusukkein
reunustetun silkkihatun, erään — nuoren kruununprinsessan kunniaksi —
espanjalaisessa puvussa esiintyvän herran, joka kurkisti vaunujensa
isosta ikkunasta.
Hitaasti, askel askeleelta, etenivät vaunujen kummatkin rivit.
Koko Pariisi näytti lähteneen liikkeelle Versaillesiin viettämään
kruununprinssin ja nuoren espanjalaisen infantinnan häitä, joiden
puolella oli enemmän kuin millään muulla liitolla koko kansan suosio.
Kuningattaren vastaanotto peiligalleriassa oli alkanut kello kuusi ja
päättynyt jo aikoja sitten. Ludvig ja Maria Leszczynska olivat kello
yhdeksän ottaneet osaa juhlapäivällisiin. Kello kaksitoista yöllä oli
naamiasjuhlan määrä alkaa.
Ne väkijoukot, jotka virtasivat linnaa kohden, näyttivät yhä
vain kasvavan. Molemmat vaunurivit olivat jo aikoja sitten
eronneet kahtaalle. Suurten marmorirappujen äärellä samoin kuin
kappelipihallakin laskeutuivat vieraat ajopeleistään ja nousivat
molemmilta puolilta satumaisesti valaistuihin linnansuojiin.
Vihdoin tuli myöskin Jeannen vuoro. Ahdingossa ja puserruksissa hän
seisoi tietämättä oikein itsekään, miten oli päässyt niin pitkälle,
valoa tulvivan peiligallerian ovella.
Hän katsoi sinne suurin silmin.
Entistä korkeammalle kohoili hänen povensa, voimakkaammin löi ihanan
naisen sydän.
Se oli todellakin kuninkaallista loistoa! Ahnein silmin hän katseli
lukemattomien valojen loistoa, joka heijastui tuhansin sätein
kuvastimista ja lankesi kallisarvoisille silkkisille huonekaluille,
jalokivillä kaunistetuille kultaisille ja hopeisille koruesineille ja
raskaille brokaadi-kankaille.
Lebrunin kattomaalauksien alla vilisi naamioita, jotka laskivat
keskenään kirpeää pilaa. Jeanne oli vetäytynyt hieman syrjään
nähdäkseen paremmin ja mahdollisesti tunteakseen tuttuja henkilöjä,
ja nyt lipui hänen editseen kaiken maailman pukuja: armenialaisia,
turkkilaisia, kiinalaisia, afrikalaisia.
Kesken kaiken esittivät harlekiinit ja kolombiinit rohkeita
ilmahyppyjään. Mahtipontisesti kulkivat lääkärit ja oppineet, korkeat
peruukit päässä ja kultanuppiset kepit kädessä väkijoukon läpi, aivan
kuin, olisivat tulleet suoraa päätä Molièren huvinäytelmistä.
Naisilla oli avarat vannehameet, jotka olivat koristetut
kukkaköynnöksillä ja lukemattomilla liehureunuksilla ja poimutuksilla,
ja nämä olivat niin valtavia, että pienet naiset näyttivät palloilta
ja suuret kelloilta, mutta samalla he olivat päivän muodin mukaisia,
jonkun verran kuitenkin liioiteltuja, kuten naamiaisjuhlassa oli
luvallista.
Herrat, joilla oli yllään kalliisti kirjaillut hopea- tai
kultaverkaiset takit, kulkivat jäykkinä Jeannen ohi. He olivat
pukeutuneet Ludvig XV:n hovipukuun, panneet vain naamarin kasvoilleen
ja kevyesti jauhoittaneet peruukkinsa.
Kun tämä ryhmä oli mennyt ohi, kuuli Jeanne jonkun sanovan takanaan:
"Oletteko, kreivitär, nähnyt hoviherroja?"
Eräs nuori, iloinen ääni vastasi ihmettelevästi:
"Kyllä, ne olivat komeita. Lienevät kaiketi hyvin rikasta väkeä,"
Puhuja alensi äänensä, mutta Jeannen terävä korva kuuli kuitenkin pikku
kreivinnalle annetun vastauksen:
"Se on suuri erehdys. Nuo herrat ovat köyhiä maaseudun aatelisia,
jotka kuningas on käskenyt tänne hääjuhliin. Kun he tuntevat kuninkaan
komeiluhalun eikä heillä ole varoja ostaa niitä pukuja, joissa he
esiintyvät ja joissa heidän täytyy esiintyä — ainoatakaan ei saa
vähemmällä kuin kahdella tuhannella livrellä — ovat he sopineet erään
pariisilaisen räätälin kanssa asian siten, että saivat häneltä lainaksi
puvut kolmeksi suurimmaksi juhlapäiväksi. Varsinaisiin naamiaispukuihin
eivät kai heidän varansa ole riittäneet."
Jeanne oli kuunnellut tarkkaavasti. Jokainen sana, joka ilmaisi hänelle
jotakin Ludvig XV:n hovissa vallitsevista oloista, oli hänestä mitä
suuriarvoisin.
Nyt hyökkäsi hänen ohitsensa joukko puolalaisia, solakkoja, notkeita
vartaloja, jotka kuningattaren kunniaksi olivat pukeutuneet tämän
kotimaan kansallispukuihin.
Ihmisryhmien siirtyessä eteenpäin hän itsekin pääsi vähitellen
etualalle.
Hänen komea, sopusuhtainen vartalonsa ja viehkeä pukunsa, kaunis
kaula, leuan hienosti kaartuva pyöreys, ihmeellisen ihana tukka, joka
luonnollisessa värissään hohti kullanruskeana valomeren välkkeessä,
alkoi herättää huomiota.
Kaksi harlekiinia temppuili hänen ympärillään uhkarohkein hypyin ja
vielä rohkeammin sanoin.
Eräs lääkäri harppasi pitkin askelin hänen luokseen ja tahtoi
välttämättömästi tunnustella hänen valtimoaan. Muuan venetsialainen
doogi erosi naisseuralaisestaan, punervatukkaisesta kolombiinista, ja
astui äkkiä Jeannen eteen.
"Ihanin Athénaïs, saanko pyytää teitä tanssiin?"
Jeanne hymyili naamarinsa takaa, mutta teki päällään kieltävän liikkeen.
Ei kukaan saanut häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan.
Tällä juhlalla oli häneen nähden vain yksi ainoa päämäärä — ja se
päämäärä oli kuningas!
Doogi ei kuitenkaan tyytynyt lähtemään niine hyvineen.
"Ihan ilmetty Mignardin maalaus! Ludvig XIV:n kultainen aika herää
kuolleista. Älkää olko kovasydäminen, ihanin Athénaïs. Rouva de
Montespan ei myöskään ollut tyly. Ja vaikka minä en voikaan kehua
olevani _le roi soleil_ —"
Jeannen huomio herkistyi. Tuo nuori ääni tuntui hänestä yht'äkkiä
tutulta. Kauniit, häikäisevän valkoiset hampaat, komea, lihavahko
vartalo, siro käytöstapa, jolla, doogi esiintyi — ei, hän ei erehtynyt
— tuon loistavan puvun varjossa piili abbé Bernis, hänen hyvä ystävänsä
Étiolesista.
Nyt tarvittiin kaksinkertaista varovaisuutta. Bernis oli aina
osoittanut häntä kohtaan suurta huomiota, vieläpä enemmänkin kuin
huomiota. Nyt ei saisi ainoallakaan sanalla, ainoallakaan liikkeellä
ilmaista itseään. Muuten Bernis ei väistyisi hänen rinnaltaan. Ei
ystävä eikä vihollinen saanut tänä iltana nähdä hänen korttejaan.
Jeannen onneksi syntyi! samassa hetkessä kova tungos yhä tihenevässä
naamiojoukossa.
Hänen kaikki hermonsa jännittyivät. Jokohan kuningas —?
Binet oli tänä aamuna aivan viime hetkellä ilmaissut hänelle,
minkälaisessa puvussa kaunis hallitsija esiintyy.
Eräs peiliovi avautui. Jeanne tunsi, että hänen kätensä kävivät
jääkylmiksi. Sitten veri taas virtasi sydämeen. Ei, siellä ei ollut
Ludvig rakastettu!
Joukko naamioimattomia henkilöjä astui rivissä galleriaan.
Jeanne tunsi kruununprinssin ja tämän nuoren puolison. Nuoren avioparin
edellä kulki erään kamariherran käsivarressa Maria Leszczynska,
huonosti puettuna kuten aina. Ja niinkuin muulloin tuntui hänestä
tänäänkin leviävän väsyttävää ikävyyttä.
Kruununprinssi, joka oli pukeutunut maalaispuutarhuriksi, säteili onnea
ja talutti kädestä puolisoaan, joka esiintyi kukkaistyttönä. Molempien
puvut olivat Watteaun kuosia. Nuoren parin takana kulkivat Chartresin
herttua ja herttuatar.
Jeanne katsoi hetken tätä ryhmää, joka naamioiden uteliaiden katseiden
saattamana verkkaan solui salin halki ja sitten katosi korkeille
lavoille, missä kuninkaalliset paashit tarjoilivat virvokkeita.
Kaikkialta kuului levotonta murinaa. Miksi ei tule kuningas?
Jeanne seisoi suorana ja liikkumatta kuin kuvapatsas. Vaikk'ei
hänellä olisi ollut naamariakaan, ei kukaan olisi voinut nähdä hänen
kasvoistaan, mitä hänen sielussaan tapahtui. Hänen katseensa oli
kiintynyt erääseen naamioimattomien naisten ryhmään, jonka ympärillä
liehui herroja ja joka kärsimättömän jännityksen vallassa piti vilkasta
keskustelua jalokivikoristeisten viuhkojen ollessa alituisessa
levottomassa liikkeessä.
Jeanne kuuli jonkun sanovan aivan takanaan, että ihastuttavin nainen
oli prinsessa de Rohan, pienempi, joka seisoi lähinnä häntä, oli
Lauraguaisin herttuatar Nuo molemmat naiset, kuiskailtiin, olivat
päättäneet lumota hallitsijoista kauneimman ja korvata hänelle rouva de
Châteaurouxin.
Salaisena tunnussanana kierteli juhlasalissa uutinen, että kuningas oli
halukas juuri tänään lahjoittamaan jollekulle suosionsa.
Rouva d'Étioles vain hymyili. Mutta ei kukaan nähnyt tuota kylmää,
melkein julmaa hymyä.
Sitten kuului yht'äkkiä kovaäänistä naurua ja huutoa valoa tulvivassa
galleriassa. Siltä suunnalta, missä kuninkaalliset suojat olivat,
ilmestyi omituinen kulkue. Kahdeksan marjakuusipensasta, jotka olivat
leikatut ajan maun mukaan — missä yhä vieläkin näkyi Le Nôtren
päähänpistojen jälkiä — läksi verkkaan ja komean juhlallisesti
liikkeelle. Parvi kauniita naisia, jotka hyvin aavistivat, ken piili
yhdessä noista pensaista, keijui tummanvihreiden, kulkevien puiden
ympärillä.
Kun Jeanne näki tämän ryhmän, vavahti hänen sydämensä. Hänen elämänsä
suuri hetki oli tullut. Ensi silmäyksellä hän tunsi käynnistä ja
ryhdistä Ludvig rakastetun tämän seuralaisista. Hänen terävä silmänsä
olisi tuntenut kuninkaan satojenkin seasta.
Gallerian keskikohdalla hajautuu marjakuusikulkue juoksemaan, hyppimään
ja tanssimaan. Kulkueen juhlallinen komeus on karissut pois. Kuningas,
jonka eleet eivät ole niin vilkkaat kuin muiden, liikkuu eteenpäin
Jeannen hellittämättä hänestä katsettaan. Hän tervehtii rouvia
Rohania ja Lauraguaisia niin välinpitämättömän, hieman väsähtäneen
miellyttävyyden ilmein, kuin hänelle on ominaista.
Joukko kolumbiineja hyppelee hänen ympärillään ja lähestyy uskaliaasti.
Nähtävästi nämä yltiöpäät eivät tiedä, kuka on heidän remuavan
ilvehtimisensä esineenä.
Lyhyt, käskevä kädenliike saa heidät hajoamaan päätä pahkaa tiehensä.
Korokkeille sijoittuneelle hoville kääntää kuninkaallinen marjakuusi
selkänsä aivan kuin tahallaan. Hän nauraa rehevästi, kun näkee erään
pienen kevytmielisen naisen, jonka pyöreillä olkapäillä on pitkä
espanjalainen silkkikaapu ja joka omituisesta, hovinaista tuskin
muistuttavasta esiintymistavastaan päättäen on porvarisrouva, tarttuvan
kiinni siihen kuusipensaaseen, joka hahmoltaan ja esiintymiseltään on
selvä kuninkaan kuva. Hän on tosiaankin rohkea, tuo pikku naikkonen!
Se kuusi, jonka hän kietoo langoillaan, on hänen mielestään kuningas,
siitä ei ole epäilemistäkään. Ludvig nauraa kovalla äänellä.
Kavaljeerin sydän — hän on Maria Leszczynskan sukulainen — lämpenee.
Hän ei malta pyydättää itseään kauempaa, vaan vie tuon kevytmielisen
pikku kammioihin.
Kuningas seisoo hetkisen ja katselee kummankin kadonneen jälkeen,
sitten hän huokaisee raskaasti.
Hänen mielessään ammottaa taas äkkiä se suuri, jäytävä tyhjyys, jota
hän tahtoo paeta hinnalla millä hyvänsä. Mitä hän antaisikaan, jos
pääsisi samanlaiseen seikkailuun kuin hänen serkkunsa, joka ei nähnyt
pienintäkään vaivaa sen vuoksi. Hän tietää, että hänen tarvitsee vain
ojentaa kätensä. Lumivalkeat kaulat, hienot kädet, houkuttelevat silmät
vilkkuvat hänelle joka puolelta. Lukemattomat ihanat naiset ovat
valmiit pienimmästäkin viittauksesta antautumaan ja seuraamaan häntä
hänen "pikku kammioittensa" salaisimpaan soppeen.
Mutta juuri tähän hän on peräti kyllästynyt. Jokin toisenlainen kuin
kaikki entinen eletty ja nähty on hänen mielessään. Hän tavoittelee
sitä, luulee jo saavuttaneensa sen, ja kun hän uskoo pitävänsä siitä
kiinni, haihtuu se pois. Hänen mielensä tekee repäistä päältään se
naamioitus, joka hetkinen takaperin hänestä tuntui hauskalta, mutta nyt
on käynyt sanomattoman hassuksi. Mutta hän ei tahdo häiritä juhlaa eikä
niiltä muilta, jotka ovat samalla tavalla naamioidut, vähentää sitä
onnea, että heitä luullaan kuninkaaksi.
Hän katselee ympärilleen perin hajamielisenä, välinpitämättömänä,
melkein hämillään. Hänen ajatuksensa vaeltavat kaukana. Hän ei ole enää
Versaillesissa, tuossa satumaisesti säteilevässä juhlasalissa.
Jossakin kajahtaa torvista kuninkaallisia merkkipuhalluksia — varjoisa
metsä — hän on metsästämässä — metsästämässä Sénart-metsissä. Hänen
rinnallaan ratsastaa rouva de Châteauroux. Mutta hän ei näe tätä.
Kaukana metsänrinteessä ovat kevyet faëton-vaunut, musta, siromuotoinen
hevonen. Ihastuttava, nuori nainen pitelee ohjaksia. Kimaltavan heleä,
sininen silkki kietoo keveästi hurmaavaa vartaloa. Lumoavan kauniit
ja mitä veikeimmät silmät, sellaiset, jotka ovat täynnä arvoitusta ja
syvyyttä, katsovat häneen. Rouva de Châteauroux sanoo purevan sanan,
ja lumous haihtuu. Ajatuksiinsa vaipuneena kuningas seisoo nojallaan
erästä peiliovea vasten.
Joku oli puhellut hänen kanssaan tuosta Sénart-metsän ihanasta
amatsonista. Ken hän lienee ollut? Äkkiä hän muistaa. Ayenin herttua
— ja sitten joku toinen. Se taisi olla liukas Binet. Ajatusten ketju
katkeaa. Hän näkee äkkiä edessään toisen tapauksen jolloin hän oli
nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan täällä Versaillesissa, tuon
suloisen Sénartin hengettären kanssa, lyhyen, ah, liian lyhyen
vastaanoton aikana, joka hänelle, kuninkaalle, oli mitattu kellon
mukaan.
Eikö hänelle ollut sanottu, että tuo nainen, Étiolesin linnanrouva,
jos hän muistaa oikein, oli saanut kutsun Versaillesin juhlaan? Onko
hän noudattanut kutsua? Onko hän täällä? Kuinka hän löytää tuon naisen
monien satojen naamioiden joukosta? Miksi ei Binet ole sanonut hänelle,
miten tuo nainen on naamioitu?
Hän herää säpsähtäen ajatuksistaan kuullessaan kuiskailtavan takanaan
"Sire!" Ayenin herttua on tullut hänen luokseen. Tämä osoittaa
salavihkaa kädellään erästä pientä, kullattua ikkunapöytää kohden. Sen
vieressä seisoo solakka nainen, joka on puettu 1600-luvun muodin mukaan.
Hämmästyneenä kuningas katsoo ihastuttavaa kuvaa.
"Tuohan on ilmi elävä Montespan! Tiedättekö, herttua, kenen mieleen on
johtunut tuo merkillinen ajatus?"
Herttua kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kuningas elpyy ja
suoristautuu. Hän menee häikäilemättä niiden ryhmien läpi, jotka
patoutuvat hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.
Nyt hän seisoo Jeannen edessä ja kumartaa syvään. Hän ei saa
alussa sanaa suustaan. Sitten hän ojentaa kätensä ja sanoo melkein
kunnioittavasti:
"Saanko pyytää teiltä sitä kunniaa, että hieman kävelisitte kanssani,
ihanin markiisitar?"
Sinisen puvun kahajavan silkin alla lyö Jeannen sydän kiihkeästi ja
säännöttömästi, mutta ei ainoakaan liike ilmaise, mitä hänen mielessään
liikkuu. Kevyesti ja sirosti hän taivuttaa myöntävästi päätään ja panee
kätensä kuninkaan käteen. Heikosti puristaen Ludvig rakastettu tarttuu
ihanimpaan naiskäteen, mikä milloinkaan on ollut hänen omassaan.
Hetkisen Jeanne odottaa uutta puhuttelua. Kun kuningas on vaiti, sanoo
hän pehmeällä, soinnukkaalla äänellään:
"Mikä kunnia ja ilo, sire, että teidän majesteettinne heti tunsi
naamioitukseni!"
Kuningas vilkastuu.
"Olen niin usein ajatuksineni ja koko sieluineni suuren edeltäjäni
seurassa, että minusta on ilo tervehtiä kaikkea, mikä minulle
muistuttaa Ranskan kulta-aikaa."
Kuningas päästi tuokioksi Jeannen käden ja asettui hänen eteensä
silmäilemään häntä ihailevin katsein.
"Teillä on makua, madame, hienon hieno maku. Sekä taiteellinen että
historiallinen käsitys."
Jeanne antaa kiehtovan naurunsa soinnahtaa ja punnitsee viisaasti
jokaisen sanan, ennenkuin sen lausuu.
"Jos niin on, kuten teidän majesteettinne suvaitsee luulla, niin minun
on siitä kiittäminen sitä kasvatusta, jonka olen saanut enoltani,
herra Le Normant de Tournehemilta. Hän on taiteilijaluonne ja on
antanut minun kehittyä kokonaan omien persoonallisten periaatteittensa
mukaisesti. Musiikkiopetusta on minulle antanut Jélyotte."
"Sen kuulee äänestänne, madame. Se soi kuin musiikki."
Kuningas on uudestaan tarttunut Jeannen käteen ja vie häntä
kuninkaallisia suojia kohden.
"Ja mitä muuta tuo oiva eno on teille opettanut, madame?"
"Olen tanssinut Guibandotin johdolla. Ja Crébillon on opettanut minulle
kielioppia ja lausuntoa."
"Sen kyllä kuulee, madame. Teidän täytyy tilaisuuden tullen lukea
minulle jotakin, silloin kun raskasmielinen tai kiivas luonteeni
puhkeaa ilmi, aivan samoin kuin David lauhdutit kuningas Saulia
harpunsoitollaan."
"Siitä koituu minulle suuri kunnia, sire."
"Vai näyttelettekö mieluummin?"
Jeanne vastasi hilpeästi:
"Teatteri on oikea intohimoni, sire. Meillä on Étiolesissa suuri
teatterisalonki, jonka herra de Tournehem on rakennuttanut linnan
viereen. Siellä on esitetty sellaisia kappaleita, joita vastaan ei edes
ankara herra Voltaire ole osannut muistuttaa mitään ja joita Crébillon
on kiitellyt."
Kuningas nauroi iloisemmin ja vapaammin kuin hänen tapansa oli.
"Ovatko nuo molemmat tappelupukarit tosiaankin olleet yhdessä teidän
luonanne? Ja eivätkö he joutuneet keskenään otteluun?"
Nyt nauroi myös Jeanne.
"Tein mitä voin, sire, masentaakseni heidän taisteluhaluaan."
Ludvig hyväili Jeannen kättä. Hän sanoi hiljaa ja vakavasti:
"Tämä ihana ja hieno naiskäsi ei voikaan muuta kuin levittää rauhaa ja
siunausta."
"Ah, sire, pelkään, että teillä on liian korkeat ajatukset minusta. En
ole ensinkään lempeä kyyhky."
"Sellaiseksi en minäkään teitä luule, madame. Siihen nähden teillä on
liian paljon omaa rotua ja älyä. Muistan hyvin, miten viisaasti ja
tarmokkaasti suostutitte minut antamaan miehellenne sen kuninkaallisen
vuokraurakan, jota hän halusi."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne vielä muistella sitä?" kysyi Jeanne
veikeästi.
"Luuletteko, että sellaiset silmät kuin teidän voi unohtaa? Sfinksin
silmät, tutkimattomat silmät! Sillä kerralla minua suosi parempi onni
kuin tänään. Silloin sain nähdä ihanimmat kasvonpiirteet verhottomina."
Ludvig vei Jeannea sitä suurta peiliovea kohden, joka johti hänen
huoneisiinsa.
"Riisukaa naamari, madame", sanoi hän lämpimästi ja innokkaasti, ahmien
katseillaan ihastuttavaa olentoa.
Jeanne ravisti päätään ja teki eleen vetäytyäkseen pois hänen
seurastaan.
"Älkää olko julma, madame! Minun työhuoneeni on nyt hiljainen ja tyhjä.
Sekä ministereilläni että paasheillani on tänään hauskempaa tehtävää."
Mutta Jeanne ei osoittanut ainoallakaan eleellä taipuvansa seuraamaan
kuningasta. Ei tänään — ei. Huomennakin oli päivä. Hän näki ja tunsi,
että kuningas oli pelkkää tulta ja leimua. Hän ei kadottanut mitään,
vaan voisi vain voittaa sillä, että panisi nuo leimut vastustuksellaan
liekehtimään entistä voimakkaammin.
"Vain silmänräpäys! Kuvitelkaahan, että te todellakin olette Athénaïs
de Montespan ja että Ludvig XIV seisoo pyytäen teidän edessänne."
"Minä kuvittelen, mitä haluatte, sire, ja juuri sen tähden vastaan
kieltävästi. Ylpeä Athénaïs ei ollut niin helposti voitettavissa kuin
tuo todellakin lempeä kyyhky La Vallière. Hän ei ollut sitä laatua kuin
minä, sire."
Kuningas väitti innokkaasti vastaan.
"Hän oli rakastavainen, hellämielinen nainen kiireestä kantapäähän
saakka. Onko olemassa mitään ihanampaa miehelle, joka, rakastaa!
niinkuin Ludvig rakasti Louise de La Vallièreä? Pitäkää häntä
esimerkkinänne!"
Mutta Jeanne pysyi taipumattomana.
Kuningas vaipui hämillään ajattelemaan omaa itseään. Hän ei ollut vielä
milloinkaan, ei edes keskenkasvuisena nuorukaisena, kerjännyt naisen
suosiota. Pitikö hänen neljänsilläkymmenillä olevana miehenä sitä
oppia? Tietoisuus omasta melkein rajattomasta vallasta, jota hän kaitsi
vielä mustasukkaisemmin kuin aurinkokuningas omaansa, nousi äkkiä hänen
mieleensä, mutta samalla nousi myöskin tietoisuus kaikista niistä
tuskista, jotka hänen arka ja levoton sielunsa hänelle tuotti.
Hän tarttui uudestaan Jeannen käteen, jonka oli päästänyt irti.
Olihan hän ikävöinyt jotakin kokonaan muuta kuin mitä tähän asti oli
saanut nähdä ja kokea! Tuossa oli nyt se, mitä hän niin lämpimästi oli
toivonut itselleen. Antaisiko hän loukatun ylpeytensä työntää sen pois
luotaan?
"En tahdo olla liian itsepintainen", sanoi hän matalalla äänellä,
kumartuen lähelle Jeannea. "Mutta huomenna kai tulette tanssiaisiin
kaupungintalolle? Siellä tanssitaan ilman naamareja. Silloin minulla
lienee onni saada nähdä teidän suloiset kasvonne?"
Jeanne nyökkäsi myöntävästi. Hänen terävä katseensa ja nopea
älykkyytensä olivat huomanneet kuninkaassa tapahtuneen sisäisen
taistelun ja riemuitsevin tuntein havainnut sen voiton, jonka hän oli
saavuttanut. Hän tiesi, että huomenna voisi jo vastata myöntävästi.
Kuningas kuiskaa hänelle tämän heidän kohtauksensa ajan ja paikan.
"Te siis tulette — varmasti?"
"Minä tulen — varmasti!"
Kuningas puristi Jeannen kättä niin kovasti, että hänen sormissaan
olevat kallisarvoiset sormukset melkein tuottivat kipua. Sitten Jeanne
nopeasti katosi, häipyen vikkelin ja siroin liikkein kuin sisilisko
lähimpien ryhmien sekaan.
Kuningas katsoi neuvottomana maahan. Hänestä tuntui äkkiä, keskellä
juhlansa loistoa, että hän oli sanomattoman yksinään ja eristetty.
Hänen jaloissaan viruu hieno, valkea pitsinenäliina, kulta- ja
silkkiompelein kirjailtu. Hän nostaa sen ylös. Siinä on sama hieno
ruusuntuoksu, joka äsken ympäröi lumoavaa nuorta naista. Hän aikoo
rientää Jeannen jälkeen antaakseen nenäliinan takaisin, mutta
ihmisseinä on jo muodostunut hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.
Taitavasti, käsivarren pitkällä kaartoliikkeellä hän heittää nenäliinan
Jeannelle naamioiden päiden yli.
Taitavasti Jeanne sieppaa sen kiinni.
Sadat silmät ovat nähneet pitkän, matalalla äänellä tapahtuneen
keskustelun näiden molempien kesken ja näkevät nyt nenäliinaleikin.
Ylt'yleensä käy nyt innokas kuiske, jossa on hyväksyvä tai kateellinen
ja tyytymätön sävy:
"Nenäliina on heitetty."
* * * * *
Koko Pariisi ja maaseudulta tulvinut kansa ottivat osaa
kruununperillisensä häiden viettoon. Miesmuistiin ei ole yksikään juhla
ollut niin suosittu kuin tämä. Viisi vuotta takaperin oli Pariisissa
vietetty Louise Elisabethin, kuninkaan vanhimman kaksoistyttären, ja
infantti Don Filipin vihkiäisiä. Mutta mistään komeudesta huolimatta,
mikä silloin pantiin toimeen, ei kuitenkaan ollut päästy näiden
helmikuun päivien riemun ja ihastuksen tasalle.
Kruununprinssin avioliitto lempeän infantinnan Maria Rafaelan kanssa,
jota prinssi rakasti enemmän kuin mitään muuta, ei ainoastaan turvannut
kruununperimystä ja kruunun rauhallista siirtymistä, ei, vaan tämä
liitto herätti puhtaasti inhimilliseltä kannalta myöskin mitä
lämpimintä myötätuntoa.
Juhlallisesti koristetuilla kaduilla ja toreilla vallitsi iloinen
ihmisvilinä, mikä näytti kasvavan tunti tunnilta. Kaikilla
kaupungin aukeamilla oli katettuja tanssilavoja, joiden rakenne
todisti erinomaisen hyvää rakennustaiteellista makua. Keinotekoiset
kukkaköynnökset, joiden lomissa vaihteli tuoretta talvenvihreää,
Ranskan ja Espanjan vaakunat, kuningasparin muotokuvat sekä suuret
vertauskuvalliset kuviot koristivat tanssilavoja, toreja ja katuja.
Kaikkialla tarjottiin viiniä ja ruokaa. Iloisia eläköönhuutoja
kuninkaalle ja äsken vihityille kaikui raikkaassa, aurinkoisessa
helmikuun ilmassa.
Ihmislaumoja, joista ei tahtonut tulla loppua, vaelsi ryhmittäin
käsikädessä juhlallisesti koristettujen galleriojen halki Place Louis
le Grandilla, tarkasteli juhlaporttia Place Dauphinella ja omituisen
lystikästä viiniköynnöskoristetta Rue des Sèvresillä.
Bastilji-torilla olevien marmoripylväiden luona väkijoukot seisahtuivat
kaikuvin riemuhuudoin, heittelivät kukkia ilmaan, ja huudot _"vive le
roi", "vive Louis le bien-aimé"_ kajahtelivat myötäänsä kasvavalla
voimalla. Kaikki huolet ja vaivat näyttivät olevan unohdetut. Koko
Pariisi upposi paisuvaan ja kohoilemistaan kohoilevaan onnenhuuman
aallokkoon.