Suuressa takassa räiskyi pyökkipuuvalkea. Roihuavat liekit loivat
pieneen hauskaan salonkiin rubiininpunaista valoa. Lämpimänä ja
miellyttävänä se tunkeutui jäätyneitä ikkunaruutuja verhoavien
raskaiden, tummansinisten brokaadi-uutimien poimujenkin sisään.
Matalalla jakkaralla tulen ääressä istui nuori nainen. Solakka,
sopusuhtainen vartalo, jota verhosi kevyt, mukava silkkipuku, oli
vähän etunojossa. Liekkien heijastus, kun hän lämmitteli niitä
kohden ojennettuja hienoja, kauniita käsiään, lepatti vaalahtavan
kastanjanruskeiden hiusten ja valkoisen kaulan ympärillä.
Hänen takanaan, kädet nuoren naisen olkapäillä, seisoi viidenkymmenen
korvilla oleva mies, komea, ryhdikäs ilmiö. Harmaa jauhoperuukki oli
omituisena vastakohtana raikkaihin kasvoihin, joissa välkkyivät nuoret,
vilkkaat silmät.
"Yhäkö vain olet ajatuksissasi, Jeanne?" kysyi mies, hieman kumartuen
ja keveästi silittäen oikealla kädellään nuoren naisen tuuheaa,
pehmeätä tukkaa. "Näinköhän sittenkin on matkalle lähtenyt puoliso
ikävöivässä mielessäsi?"
Jeanne d'Étioles kavahti nauraen pystyyn; valkeat hampaat välkkyivät
hänen kalpeahkojen huultensa välistä. Hänen silmissään, joiden väri oli
epämääräinen, ilkamoi tuhannen kujetta.
Hän pisti käsivartensa miehen kainaloon.
"Ettehän usko sitä itsekään, eno Tournehem. Te tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, miksi olemme lähettäneet Charlesin matkoille."
Mies hymyili.
"Johan toki! Hän ei lähtenyt ensinkään mielellään, tuo minun alati
rakastunut herra sisarenpoikani! No, mitenkä edistyy '_la grande
affaire_!' Eikö Binet ole vielä antanut mitään tietoa?"
Jeanne d'Étioles pudisti päätään ja napsutteli samalla uhkamielisesti
siroja sormiaan.
"Äiti parka on hirveän levoton. Mutta se on aivan turhaa. Jollei Binet
tule, menen minä Versaillesiin ilman kutsua. Mutta olkaa huoleti: hän
tulee!"
Herra Le Normant de Tournehem katsoi ihastuttavaan naiseen ja oli
varma, että tämä pääsee asiansa perille.
Ketterin liikkein Jeanne painautui uudestaan jakkaralle, veti miehensä
enon, parhaimman ystävänsä, mukavaan tummansiniseen silkkinojatuoliin,
joka oli hänen vieressään, ja otti hänen toisen hyvin, hoidetun,
sormuskoristeisen kätensä omien käsiensä väliin.
"Rakas eno", sanoi hän hilpeästi, jolloin hänen hienoille kasvoilleen
lehahti puna, "se ei voi mitenkään olla onnistumatta. Kaikki käy,
niinkuin pitääkin. Toisin ei voi olla, sen tunnen täällä ja täällä —"
Hän teki kaksi nopeaa liikettä sydäntään ja älykästä, valkeaa otsaansa
kohden. "Tiedäthän, että jo silloin, kun olin Ursula-sisarten koulussa,
tytöt sanoivat minua 'pikku kuningattareksi', keräytyivät ympärilleni
ja tottelivat käskyjäni."
"Emme saa unohtaa myöskään madame Lebouta", virkkoi Tournehem, "joka
ennusti sinulle, kun tuskin olit yhdeksänkään vuoden vanha, että
sinusta tulee meidän rakkaan kuninkaamme lemmikki".
Jeanne nyökäytti vain päätään ja jatkoi sitten innokkaasti:
"Tilanne ei ole aina ollut niin suotuisa kuin nyt. Mutta ajat ovat
muuttuneet rouva Châteaurouxin kuoleman jälkeen. Ei ole enää ketään,
joka voisi väittää, että kuningas vielä suree häntä ja että hänen
sydämensä ei ole vapaa. Siihen aikaan kyllä —"
Jeanne hymähti hieman pilkallisesti.
"Silloin kun minä ajomatkallani kohtasin hänet Sénart metsässä,
hallitsi rouva Châteauroux häntä vielä täydellisesti. Kuningas ei
saanut puhutella eikä edes tervehtiä minua, vaikka —"
"Vaikka sinä jo silloin miellytit häntä kovasti sinisessä, heleässä
ratsastuspuvussasi, veikeä pikku hattu päässäsi, tenhotar!"
Jeannen kauniit silmät säteilivät voitonriemuisesti.
"Usko tahi ole uskomatta, rakas eno, mutta kuningas oli kaikkea muuta
kuin epäystävällinen minulle vastaanotossa tässä eräänä päivänä!
Hän myönsi minulle ilman muuta sen veronkanto-urakan, jota pyysin
miehelleni. Mutta" — hänen päänsä painui hieman miettivästi — "me
olimme kahden kesken — hän olisi voinut —"
Herra Le Normant pudisti päätään.
"Sinä et kuitenkaan tunne kuningasta niin hyvin, kuin ihastelevassa
mielikuvituksessasi luulet. Hän on hidas ja kaino, jollei heti osaa
kokonaan mukautua hänen mielikseen — ja kun sinä et tehnyt niin,
menettelit oikein ja viisaasti."
Jeanne keskeytti hänet äkkiä. Hän hypähti taas ylös ja suoristi komean,
solakan vartalonsa, joka oli keskikokoa pitempi. Kädet ojennettuina
tuleen päin, joka valoi niille lämmintä hehkua, hän huudahti äänellä,
jossa oli sekä kaihoa että tahdonvoimaa:
"Minä tahdon päästä pois tästä pienestä ahtaasta maailmasta — tahdon
hallita, koettaa voimiani, pidellä ohjia lujin käsin — panna koko
olentoni minkälaista vastusta vastaan tahansa!"
"Entä Maria Leszczynska, kuningatar?"
"Hyh, hän ei sovi ensinkään puolisoksi Ludvig rakastetulle — seitsemää
vuotta vanhempi — ruma — yhdeksän lapsivuoteen uuvuttama — ilman tahtoa
ja henkevyyttä. Mitään Maria Leszczynskaa minä en pelkää. Ylipäänsä en
pelkää ketään enkä mitään — sillä minä rakastan häntä."
Herra de Tournehem hymähti epäilevästi.
"Älä petä itseäsi, Jeanne! Kuinka sinä voisit rakastaa kuningasta?"
Jeanne heitti päänsä kenoon. Uunivalkean heijastus loi välkkyvän
sädekehän hänen kastanjanruskeiden hiustensa ympärille.
"Minä rakastan häntä sentähden, että tahdon rakastaa häntä. Ymmärrätkö,
eno Tournehem?"
Herra Le Normant istui ääneti.
Jeannen silmissä paloi kiilto — lämmin ja voimakas ja sisällökkäämpi
kuin hänen sanansa — kiilto, joka tukahdutti kaiken vastustelun
jo alkuunsa. Hän astui lähemmä ja laski kätensä herttaisesti enon
olkapäille.
"Jos minun onnistuu miellyttää kuningasta, miellyttää täydellisesti,
niin saan siitä kiittää sinua, eno Tournehem. Sinä olet tehnyt minusta
sen, mikä nyt olen. Sinä yksin olet avannut silmäni ihailemaan kaikkea
kaunista ja suurta. Sinä olet toimittanut minulle opetusta tieteissä
ja taiteissa, sinä olet osoittanut minulle, että naisella on muitakin
tehtäviä kuin mennä naimisiin ja saada lapsia."
"Entä Alexandra?" huomautti Tournehem yrittäen laskea leikkiä.
Jeannen suu vetäytyi hellään äidinhymyyn.
"On hyvä, että minulla on hän, tuo pikku lemmikki — varsinkin kun
niin aikaisin kadotin ensimmäisen lapseni, mutta hän ei vie kaikkea
aikaani. Minulta liikenee aikaa ja voimia paljoon muuhunkin, täyttämään
niinelläni koko maailman. Ja jos niin käy, niin saatte nähdä, että olen
kiitollinen, sekä sinä että isä ja äiti ja veli Abel, kaikki, jotka
olette minulle olleet hyviä."
"Entä Charles Guillaume, miehesi?"
"Hän on hyvä ja kiltti poika — mutta muuten — Jos hän minua tarvitsee,
niin — tietysti —"
Herra de Tournehem tiesi nyt tarpeekseen.
Erään tummansinisen brokaadi-uutimen takaa avautui ovi. Noin
neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka vielä oli kaunis, mutta
näöltään sairaaloinen, astui huoneeseen. Vilkkaasti, rahvaanomaisin
elein, jotka paljon poikkesivat tyttären hienostuneesta,
ylhäissävyisestä miellyttävyydestä, hän tuli Jeannen ja Tournehemin luo.
"Mitä sanotte? Eikö Binet serkku ole vielä tullut? Hän ei tietystikään
ole saanut kutsukorttia Jeannea varten — ja juuri nyt dauphinin
[Ranskan kruununprinssin silloinen arvonimi.] hääjuhlallisuuksiin — se
on ihan —" Madeleine Poisson oli vähällä polkea jalkaa.
Katsahdus Tournehemiin ehkäisi hänet sitä tekemästä.
"Rakas Madeleine", sanoi Tournehem matalalla äänellä, "te ette ole
enää niin hurmaava, että voisitte sallia itsellenne tuollaista
yltiöpäisyyttä. Ennen on teille annettu paljon anteeksi kauneutenne
tähden. Herra Poissonkin on alkanut kyllästyä teidän oikkujenne
puuskiin."
Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan näitä sanoja, vaan meni kädet ojossa
Jeannen luo, joka totisena ja mietteissään katsoi liekkeihin.
"Lapsi raukkani, olemmeko antaneet sinulle hienon kasvatuksen ja oletko
kaunis kuin enkeli sentähden, että tuo aasi, tuo Binet — vai olisiko
hän unohtanut, että Hôtel des Chèvres on Rue Croix des Petits Campsin
varrella?"
Jeanne hyväili äitinsä kuihtuneita, joku aika sitten vielä varsin
kauniita kasvoja, joiden viehätysvoima oli ollut suurempi kuin hänen
omiensa.
"Rauhoitu, rakas äiti! Binet serkku ei ole aasi —"
"Siinä tapauksessa hän ei ole saanut kutsukorttia, ja se on sitä
pahempi", nyyhkytti Madeleine Poisson.
"Kyllä hän sen on saanut. Sinä vähäksyt sitä valtaa, mikä
kamaripalvelijalla on hänen korkeuteensa dauphiniin. Mutta älä unohda,
että hääjuhlallisuudet tuottavat paljon työtä — ja ennenkuin hän ehtii
Versaillesista Hôtel des Chèvresiin —!"
Rouva Poisson kuivasi kyyneleitään.
"Ehkä olet oikeassa, rakkaani. Olethan sinä viisaampi kuin me muut
yhteensä, rakas Jeanne."
Hän hyväili ja suuteli kaunista lastaan.
"Herra de Tournehem", sanoi hän sitten kääntyen sukulaiseensa päin
teeskennellyn sirosti.
Tournehem kumarsi samalla tavalla, kasvoilla se kevyt, rakastettava
iva, joka oli hänelle ominaista.
"Rouva Madeleine Poisson?"
"Poisson kirjoittaa tänään aivan lyhyesti ja viittaa erääseen
kirjeeseen, jonka hän on teille lähettänyt luullakseni Reiniltä
kuriirin mukana. Hän sanoo selittäneensä siinä asiansa. Millä kannalla
hänen asiansa nyt on?"
Myöskin Jeanne nousi uunin äärestä ja meni herra Le Normantin luo.
"Niin, kuinka isä raukan käy? Pitäisi tosiaankin tehdä paljoa
enemmän, jotta hänen pitkä karkoituksensa saataisiin peruutetuksi.
Pâris-veljekset, joiden puolesta hän oikeastaan on uhrannut itsensä,
voisivat todellakin puuhata enemmän hänen hyväkseen."
"No, no, rakas Jeanne, me emme saa asianmukaisen rakkaudenkaan
takia arvostella isäsi syyllisyyttä liian vähäiseksi. Hän on
muonituslautakunnan jäsenenä tehnyt ehkä paljonkin kauppoja omiin
nimiinsä."
"Pyydän saada huomauttaa," sanoi Madeleine Poisson kuohahtaen,
"François on saanut raataa varustaakseen Pariisin ruokatarpeilla.
Kummako silloin, jos tileihin on pujahtanut pieniä virheitä."
"Valtiokonttori on täydellä syyllä vaatinut takaisin 232,000 frangia.
Sanotko sitä pieniksi virheiksi?"
Madeleine kavahti taas pystyyn.
"Älä viitsi puhua noista vanhoista jutuista, Tournehem. Päätös
julistettiin noin kahdeksantoista vuotta sitten. Kun hänen ylevyytensä
kardinaali Fleury sai aikaan, että François saa palata Saksasta
kahdeksan vuoden kuluttua — kun valtiolaitos on jo saanut osan rahojaan
takaisin — kun Pâris-veljekset ilomielin ottavat hänet uudestaan
palvelukseensa, silloin ei minun mieheni ainakaan voi olla sellainen
rosvo ja ryöväri, joksi sinä tahdot hänet tehdä."
Tournehem hymyili ystävättärensä vihalle.
Mukavassa selkäasennossa siinä raskaassa, kullatussa nojatuolissa,
jossa hän oli istunut keskustelun aikana, hän vastasi:
"Nyt sinä taas aloitat sen vanhan riidan, joka on tuiki tarpeeton,
sillä kaikki me kolme tarkoitamme ainoastaan Poissonin parasta, ja
lahjakkuudellaan ja tarmollaan hän on hyvin ansainnut hyvät päivät."
"Niin, rakas eno, ja kun minä vain joudun sinne, mihin kohta pääsen"
— he vaihtoivat nopeasti salaisen, keskinäisen ymmärryksen katseita —
"silloin isä pian pääsee suureen suosioon ja kunniaan".
Madeleine Poisson syleili kaunista tytärtään liikutettuna.
"Niin, sinä teet meidät kaikki onnellisiksi", nyyhkytti hän. Ja melkein
samassa hengenvedossa, ratketen taas kiivaaseen sävyynsä, hän uudestaan
manasi Binetiä: "kunpahan se pöllö vain tulisi!"
Tournehem tarttui taas keskustelun aiheeseen, välittämättä sen enempää
Madeleine Poissonin kiivaista mielenpurkauksista. Kahdenkymmenen neljän
vuoden kuluessa hän oli niihin tottunut.
"Muuten ei Poissonilla ole ensinkään huonot päivät. Hänen matkansa
Reinille, jonne Pâris-veljekset lähettivät hänet viime viikolla
toimittamaan erästä salaista tehtävää, näyttää sukeutuvan aika
tuottavaksi. Poisson on viisas, kunnianhimoinen ja hienostunut ja
sukeltaa kohta taas pinnalle."
"Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, että niin tapahtuisi!" Rouva Poisson
nosti hurskaasti silmänsä salongin kattoa kohden. "Olen tänään jo kolme
kertaa polvistunut rukoustuoliin hänen puolestaan."
"Toivokaamme, ettei se olisi ollut turhaa", lohdutti Le Normant
ivallisesti. Hän lisäsi matalalla äänellä: "Tehän tiedätte, Madeleine,
että syntisten rukoukset miellyttävät taivasta enemmän kuin
vanhurskaiden!"
Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi, mutta se ei estänyt
häntä heittämästä Tournehemille kiemailevaa katsetta yhä vieläkin
lumoavan kauniista silmistään.
Jeanne, jolla oli taito nähdä ja kuulla kaikki silloinkin, kun hän
näytti askartelevan kokonaan muissa asioissa, oli tajunnut Tournehemin
matalalla äänellä lausumat sanat ja äidin silmäniskun, vaikka oli
seisonut hyvän aikaa loitompana ikkunan ääressä.
Taas valtasi hänen mielensä sama ajatus, joka usein ennenkin oli häntä
vaivannut: olisikohan Tournehem, tuo hienostunut ja sivistynyt mies,
joka isän poissa ollessa oli antanut hänelle niin perusteellisen
kasvatuksen ja jota hän piti niin älykkäänä ja harkitsevana, lopultakin
hänen oikea isänsä?
Ajatuksiinsa vaipuneena hän painoi otsansa jäätynyttä ikkunanruutua
vasten. Mitä hyötyä oli miettimisestä? Hän ei luultavasti saisi koskaan
tietää totuutta. Muuten ei tämä totuus vaikuttaisi pienintäkään
muutosta hänen tunteissaan enemmän kuin tavassaankaan arvostella noita
molempia miehiä.
Hän piti heistä kummastakin, lahjakkaasta, rajusta, karkeatekoisesta,
pohjaltaan hyväsydämisestä Poissonista yhtä paljon kuin hienosta
maailmanmiehestä Tournehemista.
Jos hän saavuttaisi elämänsä tarkoituksen, työskentelisi hän yhtä
lujatahtoisesti molempien tulevaisuuden, onnen ja mahdollisen
kuuluisuuden puolesta.
Kun Jeanne d'Étioles taas palasi toisten luo, kuuli hän, että Tournehem
puhui hänen veljestään Abelista.
"Mitä hyödyttää hänen kauneutensa, Madeleine, jos hän on laiska ja
vailla kunnianhimoa?"
Rouva Madeleine, joka istui kyyryssä tuolilla tulen ääressä, sanoi
veltosti, ettei hän tiennyt, mistä johtui, että hänen ainoalta
pojaltaan puuttui niin suuressa määrässä luonteenlujuutta. Ylipäätään
oli Abel aivan liian ujo ja saamaton eikä sen vuoksi kelvannut
mihinkään virkaan.
"Niin, se on niinkuin se on."
"Minä kyllä piristän hänet. Odottakaa vain, niin saatte nähdä!"
huudahti Jeanne, joka oli tullut toisten luo kaunis pää ylpeästi
takakenossa.
"Toimita niin, että voit hyvittää sen, mitä isäsi on rikkonut
liiallisella ankaruudellaan!"
"Älkää olko levoton, eno Tournehem. Minä tiedän kyllä, kuinka veljeeni
on käytävä käsiksi."
"Hiljaa!" sanoi rouva Poisson hypähtäen tuoliltaan.
"Vaunut tulevat Rue Croix des Petits Campsille." Hän syöksähti ikkunan
ääreen ja koetti kynsillään raaputtaa jäätä lasista.
Kun nyt vaunujen jyrinä huonosti kivetyllä kadulla läheni
lähenemistään, riensi hän ovelle, kiskaisi sen auki ja huusi
kamarineitsyttä.
Nanette oli alakerroksessa viimeistelemässä Jeannen naamiaispukua
Versaillesin juhlaa varten. Tätä pukua oli tähän saakka pidetty
kaikilta visusti salassa.
"Nanette! Nanette!"
Kamarineitsyen musta pää ilmestyi portaille.
"Avaa joutuin! Tulee vieraita! Mene ulos avaamaan vaunujen ovea!"
Herra Binet, hänen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija, hymyili
loistavien kasvojensa koko leveydeltä nähdessään kauniin kamarineitsyen
touhun.
"Hiljaa, hiljaa, pikkuystäväni! Tehän revitte rikki koko viittani.
Mistä sellainen kiire?"
Senjälkeen hän käski ajajan tulla hakemaan tunnin kuluttua.
Nanette tirkisteli sillä välin ihmeissään vaununoven taidokkaasti
maalattua vaakunaa. Herra Binet astui suurin, majesteettisin askelin
Nanetten edellä rappuja ylös.
"Onko kaunis serkkuni kotona?" kysyi hän huolettomasti yli olkansa.
Ylimmältä portaalta kuului Madeleine rouvan terävä ääni.
"Olemme odottaneet teitä, serkku, odottaneet kärsimättömästi."
Binet kohautti suurellisesti mustan viitan verhossa olevia olkapäitään.
"Hovipalvelus, rakas rouva Poisson, käy ennen naispalvelusta!"
Päästyään rappujen päähän hän suuteli sirosti Madeleinen kättä.
"Minä tervehdän teitä, rouva Poisson!"
"Miksi niin jäykästi, rakas Binet, miksi ette sano minua serkuksi —
tahi tädiksi?"
"Siksi, että olen sukua Étiolesin enkä Poissonin perheelle", vastasi
hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija
arvokkaasti ja hyvin painokkaasti.
Rouva Poisson piteli vierastaan kiinni hihan leveästä pitsikalvosimesta.
"Se ei merkitse mitään. Pääasia on: oletteko saaneet kutsukortin?"
Taas tuo suuri herra kohautti olkapäitään.
"Olisinko muuten täällä?"
Rouva Poissonilta pääsi helpotuksen huokaus, ja hän teki ristinmerkin.
"Jumalalle olkoon kiitos! Jumalalle olkoon kiitos!"
Kun he olivat astuneet siniseen salonkiin, missä hehkuvat kekäleet
olivat lysähtäneet kokoon ja hiilet loivat vain heikon kajastuksen,
huomasivat he, että huone oli tyhjä.
Rouva Poissonin sytyttäessä monihaaraista kynttilänjalkaa, Binet kysyi
hätäisesti, missä rouva d'Étioles oli.
"Asiani koskee, ihanaa serkkuani."
"Hän on pikkutyttönsä luona. Jeanne on hellä äiti!"
"Yksi etu lisää", arveli Binet merkitsevästi ja kyynillisesti hymyillen.
Nanette, joka nyt toi vieraan eteen jo ennakolta määrätyn
muskottiviinin ja muutamia pikku korillisia sokerileivoksia, Binetin
herkkukakkuja, sai käskyn mennä kutsumaan rouva d'Étiolesia.
Ennenkuin Madeleine oli ehtinyt puhua suunsa puhtaaksi, astui Jeanne
huoneeseen säteilevänä ja odotuksesta jännittyneenä.
Binet suuteli ihanaa, hoikkaa kättä kauemmin kuin oli tarpeellista.
"Kaikki käy mainiosti!" kuiskasi hän. "Minulla on teille paljon
kerrottavaa."
Jeanne nyökkäsi ja pyysi äitiään jättämään hänet kahden kesken herra
Binetin kanssa.
Kun Madeleine epäröi lähteä, kysyi Binet kärsimättömästi:
"Rouva, sallikaa minun kysyä, kenellä on käskyvalta Hôtel des
Chèvresissä! Teilläkö, joka olette täällä vain vieraana, vaiko rouva
d'Étiolesilla?"
Rouva Poisson oli vähällä kiivastua, mutta tyttären pyytävä katse
rauhoitti hänet heti. Mitään virkkamatta ja suutuksissaan hän poistui
huoneesta.
"Kertokaa nyt, serkku!" pyysi Jeanne posket kuumina. "Onko kuningas
todellakin mielistynyt minuun? Tahtooko hän todellakin minut juhlaan?
Vastaanotossa hän katsoi minuun hyvin armollisesti sinisillä
silmillään, Ranskanmaan kauneimmilla sinisillä silmillä, kuten
sanotaan. Oletteko sanonut hänen majesteetilleen, että itkin hänen
tähtensä, kun hän oli kuolemaisillaan Metzissä?"
Binet hyväili serkkunsa kaunista kättä.
"Olen sanonut hänelle kaikki, joko suoraan tai Ayenin herttuan kautta.
Hänen majesteettinsa ei ole unohtanut Sénart-metsässä näkemäänsä
lumoavaa amatsonia. Muuten voitte aivan levollisesti pitää Ayenia
liittolaisenanne."
Binet pisti käden taskuunsa.
"Tässä on kutsukortti viimeisiin hääjuhlallisuuksiin. Huomenna pidetään
naamiaiset Versaillesissa, ylihuomenna tanssiaiset kaupungintalolla."
Jeanne heilutti korttia voitonriemuisesti. Hän luki ääneen nimensä ja
päivämäärät.
"Helmikuun 25 päivästä 1745 tulee merkkipäivä. Silloin muuan rouva
d'Étioles ensi kerran astuu Versaillesin salonkeihin", sanoi Binet
merkitsevästi.
Jean istui ajatuksiinsa vaipuneena, hienot, soikeat kasvot käden
varassa.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jolla aikaa Binet mielihyvän tuntein
ja varmana asiastaan tarkasteli ihanaa, nuorta naista, sanoi tämä
epäröiden:
"Me olemme hyvässä uskossamme unohtaneet erään asian, Binet. Minä en
kuulu hovipiireihin, vaan olen porvarillista syntyperää. Voiko kuningas
olla siitä välittämättä?"
Binet nyökäytti päätään ikäänkuin sanoakseen, että hän tietää sen asian
paremmin.
"Juuri siitä hänen majesteettinsa saakin uuden houkutuksen. Hän on
perin pohjin kyllästynyt Maillyyn, Vintimilleen ja Châteaurouxiin. Ja
kolme Neslen sisarusta on antanut hänelle riittävästi ajattelemisen
aihetta. Ylhäisten naisten aika on hänen luonaan päättynyt. Ne ovat
tuottaneet hänelle liian paljon vaivaa ja vastusta."
"Hänhän on kuitenkin rakastanut heitä. Kummallista — kolme sisarusta —
toinen toisensa perästä." Itsekseen hän ajatteli: — Minulla toki ole
ainoatakaan sisarta, _Dieu merci!_
"Kuningas koettaa mielistellä porvaristoa. Hän tarvitsee porvareja
ja tahtoo kunnioittaa heitä siten, ettei tästä lähin ota ainoatakaan
aatelisnaista rakastajattarekseen. Mutta kaiken tämän selittää teille
Ayenin herttua tai kuningas itse paljoa paremmin kuin minä kykenen."
Binet oli hetkisen vaiti.
"Te olette hyvin älykäs, Jeanne, ja samalla — älkää kieltäkö —
pohjaltanne kylmä luonne. Te opitte, jos saavutatte Ludvig rakastetun
suosion — ja sitä minä en epäile — tuntemaan kaikki paljon syvemmin
ja selvemmin kuin me, vaikka me olemme olleet hovissa vuosikausia.
Ainoastaan yhdestä seikasta tahtoisin huomauttaa teille alunpitäen:
kuninkaan ajatukset ja tunteet eivät viihdy kauan kenessäkään eikä
missään, eivät edes naisessa. Sen, joka tahtoo pysyttää hänen
rakkautensa, täytyy osata askarruttaa ja huvittaa häntä alituisesti,
sanalla sanoen, ymmärtää pakottaa hänen ajatuksensa työskentelemään
muusaa kuin hänen omassa persoonassaan, niin ettei hän vaivu siihen
vastustamattomaan raskasmielisyyteen, joka taudin tavoin pitää häntä
kahleissa."
Jeanne nyökkäsi ymmärtävänsä.
"Olen kuullut puhuttavan tuosta raskasmielisyydestä. Abbé [hengellinen
arvo.] Bernis ja Nivernoisin herttua, jotka olen tullut tuntemaan
rouva Geoffrinin maanantaivastaanotossa ja jotka sitten ovat paljon
seurustelleet luonani Étiolesissa, ovat kertoneet siitä minulle usein.
Myöskin Voltaire tuntee sen seikan. Missähän lienee nyt tuo vanha
herjaaja?"
"Hän kuuluu olevan Cireyssä ystävättärensä luona."
"Viisaan markiisitar de Châteletin luona!" sanoi Jeanne nauraen.
"Voinpa aivan hyvin kuvitella mielessäni, kuinka nuo kaksi istuvat
siellä rakkaassa Champagnessaan ja harrastavat yhdessä matematiikkaa
ja luonnontieteitä — sen sijaan että —" Hän puri huultaan ja pidätti
pyrkivän naurahduksen.
Binet katsahti pöytäkelloon, joka nakutti uunin reunalla.
"Kohta yhdeksän! Kello kymmenen minun on oltava virantoimituksessa.
Muuten hänen korkeutensa, joka tavallisesti on personoitu järjestys, ei
juuri tätä nykyä pidä väliä täsmällisyydestä, niin rakastunut hän on
morsiameensa, infantinnaan [Espanjan prinsessan nimitys.]."
— Sitä parempi, — ajatteli Jeanne. — Silloin hän ei sekaannu muiden
asioihin, joihin tuota hurskasta herraa ei voi ollenkaan käyttää.
Binet nousi pistettyään suuhunsa viimeisenkin pikku sokerileivoksen;
"Vielä yksi kysymys, ihanin serkkuni! Oletteko pitänyt huolta
viehättävästä puvusta ja mitä aiotte panna päällenne?"
Jeanne pani etusormen huulilleen.
"Sst!" sanoi hän. "Se on valtiosalaisuus, herra serkkuni!"
"Ohoo! Enköhän kuitenkin saa sitä tietää?"
"Kaikesta kiitollisuudesta huolimatta, minkä olen teille velkaa,
vastaan kuitenkin kieltävästi!"
"Oletteko aivan järkähtämätön?"
"Järkähtämätön!"
Nyt Jeanne katsoi kelloa.
"Virka kutsuu, herra serkku. Rakastunutkin kruununprinssi tarvitsee
kamaripalvelijansa, ehkä nyt juuri kaikkein kipeimmin —"
Jeanne niiasi ja avasi Binetille oven.
— Tuhannen tulimmainen nainen! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että
hän voittaa pelin, — ajatteli Binet laskeutuessaan alas rappuja.
Tuskin oli ovi ehtinyt sulkeutua hänen mentyään, kun Jeanne avasi
brokaadi-uutimien välissä olevan pienen kirjoituspöydän laatikon ja
otti sieltä esille paperikäärön. Hän vei sen pöydälle, jolla paloi
monihaarainen kynttilänjalka, ja levitti käärön. Pieni jäljennös esitti
Mignardin kuuluisan maalauksen mukaan tehtyä Athénaïs de Montespanin
muotokuvaa. Jeanne oli valmistuttanut pukunsa huomispäivän naamiaisia
varten sen puvun mukaan, joka Ludvig XIV:n rakastajattarella oli tuossa
muotokuvassa.
Ainoastaan jalokivien ja pitsien kalleutta hän ei ollut voinut
jäljitellä. Siihen eivät herra d'Étiolesin varat riittäneet eno
Tournehemin auliudesta huolimatta.
Kauan ja miettivästi Jeanne tarkasteli tuota paperia, jonka oli salaa
ottanut eräästä enonsa kokoelmasta.
Näinköhän kuningas älyää sen ajatusjuoksun ja tarkoituksen, joka oli
saanut hänet valitsemaan juuri tämän puvun? Hän katseli tarkkaavasti
pitsikoristeisen silkkiliivin ihmeellisen sinistä väriä, uhkein
korko-ompelein kirjailtua silkkihametta, olkapäiltä laskeutuvaa
ruskeanpunaista samettikappaa ja helminauhaa, joka kierteli kiharaisen,
korkealle kammatun tukan poimuissa; hiusten väri oli sama kuin hänen
omiensa.
Jeanne ei tiennyt, oliko hänen toivottava vai pelättävä, että kuningas
arvaisi hänen tarkoituksensa.
Kuinka voitonvarmana Mignard olikaan loihtinut esille tuon ihanan
naisen, joka oli kyennyt raivaamaan tieltään La Vallièren kaltaisen
henkilön!
Ja sittenkin oli voitosta tullut tappio! Rouva Montespanin jälkeen
oli tullut rouva de Maintenon, joka oli riistänyt valtikan edellisen
kädestä.
Jeanne tunsi vilunväreitä ja siirtyi lähemmä uunia, jossa hiilos oli
sammumaisillaan. Hänen silmänsä tähystivät syvän vakavina kelmenevään
hehkuun.
Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja puri valkeilla hampaillaan
kauniisti kaartuvaa alahuultaan, niin että verta tihkui.
Ei, Ludvig XV:n Ranskassa ei saanut olla ketään Maintenonia!