»Helkavirsien» jälkeen Eino Leinon runoilijamahti ei ole kohonnut yhtä
korkeisiin saavutuksiin. Hänen lyyrillinen tuotantonsa on sen jälkeen
ollut yhtä moninaista, vaikka ei läheskään yhtä vuolasta kuin sitä
ennen.
Hän on yhäkin ollut runoutemme harhaileva tuhlaajapoika, usein
kevytmielinen, -- mutta myös syyllisyytensä tunteva. Hän on laulanut
»talviyöstä», mutta talviyö ei ole jäätänyt hänen sydämensä punaista
verta, hän on tunnustellut »hallan» tuloa, mutta halla ei ole pannut
hänen mielikuvituksensa tanhuainkukkeutta. Hänellä on edelleenkin ollut
varaa tuhlata, -- tuhlata rikkaita elämyksiä heikkojen säkeitten
kaaokseen, nerokkaita runonäkemyksiä sekavien ajatusten peitteeksi.
Mutta ehkäpä on niin, että Eino Leinon täytyy aina olla runoilemisen
vauhdissa, voidakseen yleensä jotakin luoda. Tuntuu melkein siltä kuin
häneltä syntyisi hyvä runo ikäänkuin varkain, -- muiden muassa. Huonot
runot voivat hänen mielessään herättää hyviä assosiatsioita. Ehkäpä
hänen ei ole otollista mennä patoamaan tulvehtivaa runovirtaansa:
hyväkin runo voi musertaa niskansa outoja aituuksia vasten... Eino
Leino on kerta kaikkiaan vuolaan inspiratsion mies, eikä harkitseva,
»taiteellisesti hillitty» runoilija.
Joka tapauksessa meidän sopii olla hänelle kiitollisia siitä, mitä hän
on meille hyvää antanut viimeiselläkin kehityskaudellaan. -- Esim.
»Talviyöstä» huomaa, että hänen asemansa on edellisen nousukauden
aikana paljon varmentunut sillä mieskohtaisen runon asteella, jolle hän
»Pyhässä keväässä» ja »Kangastuksissa» oli kohoamassa. Äänenpaino on
täyteläinen, miehinen, poljento ja väritys kiinteä. Runoilija haastaa
omista mieskohtaisista elämyksistään suggestiivisemmalla voimalla kuin
entisessä runoudessaan.
»Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähtiyö.
-- -- --
Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
Turhaan riennät, tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan hankeen siniseen.»
(»Talviyö».)
Runoilija on huomannut elämän ympärillään alkavan autioitua; hän on
joutunut omille taipaleilleen, jotka eivät ole samat kuin ystävien. Hän
huomaa käyvänsä kohti suurta yksinäisyyttä. Mutta koruttomalla
alistuvaisuudella hän tyytyy välttämättömyyteen:
»Astun nyt asehetonna
eteesi, elämän Talvi;
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku...»
Suurin tuska hänelle ei kuitenkaan ole tämä yksinäistyminen. Suurempi
on toinen kohtalon julmuus: sydämen ikuinen, turha rauhattomuus. Hänen
sydämensä on tuulikannel, joka on tuomittu ikuisesti, hyödyttömästi
helkkymään:
-- -- --
»se yössä, päivässä yksinään
soi ilmahan iäti väräjävään.
-- -- --
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo,
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.»
Näissä säkeissä on oikeastaan runoilijan oma luonnemääritelmä. Hän
tuntee herkemmin kuin muut ilmavirtojen kulun, ja hänen elämänsä on
soida taivaan tuulten mukaan. Tai toisin kuvin lausuttuna: hän on
suuren, läikkyvän meren laine. Hän on tahtonut taistella
»kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon;»
hän on tahtonut sammua
»kuin tähdenlento,
tien viitaten erämaan lampeen.»
Mutta syvimmällä on tunto:
»Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.»
Mutta »tuulikanteleen» kipein tragedia on, että se soi turhaan. Ne,
jotka ovat sen kuulleet soivan lempeän länsituulen mukana, vaativat
siltä »uskollisuutta»: sen pitää aina soida läntisen säveleitä heille.
Mutta he kuulevat kohta tuulikanteleen itkevän itätuulessa:
»ah, tuulikantele on se vain,
ei sielua sillä, ei tuntoa -- -- --.»
Mutta tarkkaava, altis korva olisi pitkin matkaa kuullut säveleitä,
joissa on sielua ja tuntoa. Esim. muutamat Eino Leinon vv. 1904-5
kirjoittamista ajan-lauluista ovat teholtaan Kaarlo Kramsun väkevimpien
samanluontoisten runojen veroisia. Kuinka terveellistä sanan
rieskaa onkaan vielä tänäpänä miestä palleaa myöten pudisteleva
uudenvuodenvirsi »Tottumus» (v:lta 1904), -- jonka runoilija,
sivumennen sanoen, ihmeellisesti on unhoittanut pois »Runokirjastaan»,
ottaessaan siihen joukon mitättömiäkin sepitelmiä! Ja miten
leinolaisilta kaikuvatkaan nuo teräksennotkeat rytmit:
»Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on, ja irti on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää,
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä. Ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkaan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
Sen tottumus tekee.
Nyt uskon mä, että elää voisimme, vaikka
kyynpihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.
Ja kun myrskyjen aika kohta saapuu, tervehtii runoilija sitä rohkein,
jäntevin säkein, joissa on kohtalostaan tietoisen nuoruuden koko
uskallus:
»Hyvästi, haaveet ja kukkaset,
terve, aika karu!
Hyvästi nuoret toivehet,
runous ja taru!
Terve, taistelo tasapää!
Pimeys meidät saarti.
Yöstä Pohjolan välkähtää
kuolon kamala kaarti.»
(»Sekasorto», v:lta 1905.)
Sellaisissa säkeissä ei ole »talviyötä», vaan täyteläisen syksyn
elämäntuska ja -hurmio. Ja kuitenkin: sama jylhä uskallus molemmassa
runossa, »Talviyössä» niinkuin »Sekasorrossa». Talviöinen, jäänhelisevä
yksinäisyys sekä raakojen alkuvoimien myrsky, -- vain karaistu veri
ottaa ne omalle osalleen!
Nimestään huolimatta »Talviyö»-kokoelma on Eino Leinon heleimmin
kukkivia kirjoja. Siinä runoilija ikäänkuin tahtoo antaa itselleenkin
todistuksen siitä veren hehkusta, jonka turvin hän uskaltaa käydä
koditonta talvea kohti. Siinä on suven koko tunneasteikko: riemukasta
aistihurmiota (»Niniven lapset», »Bajadeerit», »Atlantica»), tuoksuvan
kesäyön tunnelmaherkkyyttä (»Nocturne»), kesäaamun seesteisyyttä
(»Erotessa», »Kesäaamu»). Talven kovat tunnot ovat sulaneet,
musikaaliset poljennot ottavat taas vallan; kielellinen autosuggestio
nousee usein korkeimmilleen, -- kuvakielen logiikan kustannuksellakin
siellä täällä, --; väritys on tuore ja elävä.
Runoilija elää hetken riemua; hänellä ei ole enää ensimäisen
nuoruutensa kaukolentoista, idyllistä, epämääräistä uskoa tulevaan
»pyhään kevääseen»; mutta hänen hurmiossaan on syvempi väri. »Morituri»
laulavat:
»On laulanta meille kuin illalle rusko
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.»
Ja jos suuri usko onkin mennyt, on kuitenkin jäänyt ylpeä tietoisuus
ihmisen menneisyydestä:
»Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.»
Ja elämän suruttomin karkelonilo laukeaa väkevästi keinuviin
poljentoihin »Niniven lapsissa 1 ja 3», »Bajadeereissa»,
»Atlanticassa», »Keijukaisten laulussa», jotka kuuluvat muodoltaan
notkeimpiin kaikista Leinon runoista. Ne vaikuttavat suorastaan
fyysillisesti nostattaen, niinkuin luonteva tanssinäytös. Joskus sattuu
kyllä ikävä onnettomuus; esim. heleässä »Atlantica» runossa on erään
säkeen viime sana »huudat» houkutellut seuraavaan hirvittävät
»tulipuna-horsmien luudat»!
Neutraalisempia runoja ovat koristeellisen kaunis »Karavaanikuoro»,
poljennoltaan aito-leinolainen:
»Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
punaraakku auennut aavikon rannassa.
Erälaivat soutaa,
ihanansa Intian prinssi nyt noutaa»;
sekä ihastuttava, kuulas »Kesäaamu», joka on Runebergin parasten
idyllien veroinen. -- Samassa sikermässä »Punainen neilikka», johon
edellinen kuuluu, on pari palaa, joissa on persoonallista tuntua:
»Tuulinen sija» näyttää O. Mannisen »Orvokki»-runon hauraammalta
kaksoissisarelta; sikermän n:o 7 (»Menevät, murehtisinko»), on
runoilijan silloisen pohjimmaisen elämäntunnon tyyntyneimpiä ilmauksia:
»Tule tuuli, pohjatuuli,
tunnen keitahan keväisen,
luo lunta polulle, talvi,
tunnen palmun päivälatvan,
messua jumalan myrsky,
kuulen kukkuvan käkösen.»
Enemmän talvea on Eino Leinon viimeisessä runokokoelmassa »Halla».
Mutta ei kuollutta talvea sekään. Esim. sellaisessa rakenteeltaan
mahdollisimman yksinkertaisessa jääkukassa kuin runo »Hangen lapsia»,
on kuolematon tunteen kipinä. Siinä elää kokonaisia ihmiskohtaloita:
»Päämme päällä
taivahan uhka;
laulun lippaassa
tunteen tuhka.
Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.»
Tyylin yksinkertaisuus on kehittyneen ylimyksellisyyden tuntomerkkejä.
»Halla» on siihen suuntaan kauimmas kehittynyt tekijänsä riimillisistä
runoteoksista. Sen edustavimmat saavutukset ovat sanonnaltaan melkein
matemaattisen täsmällisiä, säästeliäitä, kuulaita. Niiden rytmeissä on
jotakin ylimyksellistä eleegisyyttä, -- ei liika-kultuurin tuomaa
ikävää, vaan miehen syvää kaihomieltä --, ja niiden musikaalisuus ei
ole enää sanasointujen hurmioista leikkiä, vaan ajatuksen hiljaista
yksinpuhelua.
»Hangen lapsia» on puhtaimpia tämän uuden tyylin luomia jalohelmiä.
Toinen on »Talvilaulu»; sen herkistyneiden sointujen kirkkaus voisi
tyydyttää itse Paul Verlaineä:
»On aurinko astunut meren,
meren kattanut jäykkä jää,
syys siirtynyt sankarin vereen,
pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko,
ja pitkä on Pohjolan yö.
Tule vitkaan talvinen huura
yli maan, yli puun, yli veen,
sada hiljaa kuoleman kuura
yli urhon uinahtaneen.»
Musikaalisuus ja runonäyn selkeys yhtyvät onnellisesti myös
tunnelmakuvassa »Meren maininki». »Punahilkka», vaikka muuten
epätasainen, miellyttää jonkunlaisella tasaisen poljentonsa
monotoonisuudella, johon kolmas, riimitön säe tuo vaihtelua. Tämä
runomitta vaikuttaa erittäin hienostuneelta. -- »Luonnon luotteissa»
taas juhlii Eino Leinon sanamusikaalinen inspiratsio täydellä
vapaudella; tämä runosarja, jossa on paikottain vaikuttavaakin
paatosta, on koristeellisena kuva- ja sointumaalailuna vähempiarvoinen
kokoelman puhtaasti mieskohtaisten runojen rinnalla.
»Halla» onkin ehkä subjektiivisesti mieskohtaisin runoilijan teoksista.
Lukuunottamatta eräitä sangen perifeerisiä kuvailevia tai järkeileviä
runosarjoja (»Lepaan neiti», »Lex», »Meren kaupunki», »Luonnon
luotteita»), sen sisällys on runoilijan tilintekoa omasta elämästään.
Ja sangen totista tilintekoa usein. Liian paljon siinä kyllä on
sepitelmiä, jotka tuntuvat pelkästään tyylikokeiluilta tai hämärältä
sanaleikiltä. Mutta Eino Leinoon nähden on luullakseni parasta asettua
positiiviselle kannalle, t.s. olla liikoja huolimatta siitä, mitä hän
on arvotonta jättänyt jälelleen, ja antaa arvo sille, mikä on hyvää.
Olisi liian suuri -- ja turha -- työ selostella perinpohjin hänen
heikkojen tuotteidensa kaikki heikkoudet, sillä ne ovat ainakin
enimmäkseen satunnaisuuksia, runoilijaoikkuja: niistä ei saisi
systeemiä...
On jo edellä esitetty muutamia »Hallan» uustyylisiä runoja, joihin
todella kannattaa luoda huomionsa. -- Runoilijan itsetutkisteluista
herää entistään kipeämpi kohtalontunto, joka rohkeimpana hetkenä
kiteytyy vähäsanaiseksi, tarmokkaaksi päätökseksi murtautua läpi talven
jäiden, kuten yksinäinen laiva yössä (»Railo jäässä»). Ja runoilijan
nähdään yhä uskollisena tälle päätökselleen murtavan jäätä edestään.
Toisina hetkinä hän selittää menneen elämänsä kohtalokkuutta. Hänellä
ei ole ollut »vaalin valtaa», jos muilla liekin ollut; hän kulki tiensä
niinkuin hänen täytyi. Hänen työnsä oli vain totella itseään, vaikka
tulos olikin vain pivo tuhkaa, -- »parhaan laulun», oman elämän tulos:
»Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
'Synkkä niinkuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paloi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on'.»
Tämä kohtalontietoisuus, tämä murhe kaikuu kauimmas »Elegian»
teräskirkkaista säkeistä:
»Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini:
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
-- -- -- -- --
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
-- -- -- -- --
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.»
Suuremmalla nöyryydellä, suuremmalla ylpeydellä ei moni runoniekka
taida puhua itsestään.