»istui Kuolon korjasehen,
kuului kulkusten helinä
hämärässä talvi-aamun;
kuului vielä viittatieltä,
jäälle järvien hävisi.»
Hämärä viittatie yli laajan järven jään -- siinä suomalainen
Tuonen-tie!
Tuurissa on jotakin länsisuomalaista selväpiirteistä aateluutta. --
Aatelismiehen raju suvereniteetin-vaatimus on Ylermissä, »ylpeässä
isännässä», tullut lihaksi ja vereksi.
Nerokkainta tässä ballaadissa on ehkä sen loistava tyylitaide. Tuskin
koskaan on suomenkieltä niin teräksisellä energialla puserrettu
tiukoiksi, draamallisiksi säkeiksi, joissa kukin sana putoaa kuin
vasaranisku naulanpäähän:
»Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;
tulta tuiski orhin turpa,
valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän isännän,
satulassa seisovaisen.
Täss' on mies tämänsukuinen,
ei anele armahdusta,
itse raudalla rakasti.»
Ja tuskin koskaan on kirkkaammin leikattu runokuvaa materian järeään
alkukallioon:
»Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn.
_Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän_.
-- Vielä on kivessä kinnas.»
Mutta olisi alentavaa sanoa, että tällainen runo on vain -- tai
etupäässä -- tyylinäyte. Sen kiihkeä sisäinen intensiteetti on muuta
kuin koristeellista tekouhmaa. Eino Leinon sielullinen asteikko on
laajempi kuin ainoankaan suomalaisen lyyrikon; senvuoksi hän voi yhtä
täydellä mieskohtaisella tietoisuudella omaksua itselleen niin
erilaisia kohtaloita kuin Tumman ja Ylermin. Hän voi molemman kautta
puhua jotakin omasta itsestään.
»Helkavirsistä» kohoaa kolme suurta sankarihaahmoa, jotka olemuksensa
perusjuonteiden vetäminä joutuvat Manalle: Ylermi, Kouta ja Pyhä
Yrjänä. Tuuri on kyllä samoja veljeksiä, mutta hän on passiivisempi
eleskelijä kuin nämä. Hänen elämäntuntonsa on yhtä syvä ja
sankarillinen kuin toistenkin, mutta hänellä ei ole määrättyä
lähetystehtävää elämässä, kuten Ylermillä -- täysikäisyyden vaatimus --
Koudalla -- intohimoinen elämänselitys -- sekä Pyhällä Yrjänällä --
uskonsankarin ja uhripapin tehtävä.
Yhtä valtavalla näkemysvoimalla kuin Kalevala Antero Vipusensa, on Eino
Leino runoillut Koudan, suurimman Lapin tietäjistä. Vertailu näiden
kahden tietäjä-kuvan välillä valaisee hyvin Eino Leinon suhdetta
runoutemme peruskirjaan. Kalevala kuvaa Antero Vipusta näin (17:s r.,
v. v. 57-67):
»Haapa kasvoi hartioilla,
koivu kulmilla yleni,
leppä leukaluun nenässä,
pajupehko parran päällä,
otsalla oravikuusi.»
Eino Leinon Kouta-kuva on myös alkuperäinen näky; se ei ole
jäljittelyä, vaan tyylittelyä. Se liittyy koko »Helkavirsien» tummaan
perussävyyn. Kalevalan fantasia on idyllisempi, leppeämpi kuin Leinon
jylhä näkemys:
»Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla».
Samalta kalevalaiselta maapohjalta, mutta toiselta tasolta ja oman
mieskohtaisen mielialan valaistuksessa on nähty myös Koudan
etsintäretki. Sellaiset fantasiat kuin:
»parahti Lapissa lapset,
kovin koirat vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiilos himmeni kodassa;»
ja yhä suurempi mielikuvituksen tehostaminen kauempana:
»tähdet tippui taivahilta,
maan alla vainajat vapisi,
oli tuska Tuonelassa,
pelko pirteissä jumalten»,
säestävät voimakkaasti tietäjä-titaanin intohimoista kilvoittelua. Ja
kun kilvoittelu tällä puolen Rutimon rotkon on lauennut Ajattaren
kovaan julistukseen, että vain manalla tutkitaan menneen elämän
tarkoitus, silloin rajusti kuohuvat kuvat vaihtuvat toisiin,
juhlallisen verkkaisiin, ja säkeitten poljento laantuu pitkiksi
mainingeiksi:
»Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita,
niinkuin pitkän pilven lonka,
niinkuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.» 30 33.
Mielikuvituksen vahva arkaistisuus liittää Pyhän Yrjänän ballaadin
Kouta-runoon. Mutta edellisen kuvatyyli on freskomaisempaa ja sen
rakenne tiukemmin draamallinen, kuten »Ylermin». Jo runon lähtö on
draamallisen ponteva, niinkuin jousen viskaaman nuolen. Elementtien
liikkeet on tiivistetty lyhyiden säkeitten rajoihin, siirtyminen
tuokiotilasta toiseen käy nopeasti. Syvä uskonnollinen tunto kohottaa
tämän omituisen, monta assosiatsiota sisältävän legendan erittäin
korkealle.
Niinkuin »Pyhä Yrjänä» liittyy laajaan kansainväliseen tarusarjaan
täysin omintakeisesti uuteen suuntaan kehitettynä muunnoksena, niin
herättää Katrinaisen legenda (»Sininen risti») mielleyhtymän toisesta
maailmanhistoriallisesta sankaritarinasta: Jeanne d'Arcin. Eroitustahan
on runsaasti: Katrinaisella ei ole ranskalaisen sisarensa isänmaallista
paatosta, hänellä on vain uskonnollinen lähetystehtävänsä; hän on
rauhan ja rakkauden hengen apostoli, Jeanne d'Arc sodan. Mutta tämä
eroitus on ulkonainen. Jeanne d'Arc'kin oli varsinaisesti uskonnollinen
sankari. Molemman neidon ainoa voima on sama: uskonhartaus, kuuliaisuus
näkymätöntä käskijää kohtaan. Kumpikin herää pyhään tehtäväänsä samoin:
mystillisten luonnonnäkyjen kautta. Molemman vaellus muuttuu
vastustamattomaksi voittokuluksi, ja kumpikin pelastuu ihmeellisesti
riettaiden seuralaistensa puolelta uhkaavasta turmiosta, vaikka
suomalaisessa legendassa se kohta tulee päämomentiksi.
Sekä »Pyhän Yrjänän» että »Sinisen ristin» fantastiset näyt viittaavat
itäisemmille alueille kuin »Tuuri» ja »Ylermi». Samoin tuntuvat Pyhä
Yrjänä ja Katrinainen luonteensävynsä puolesta kuuluvan itäisempiin
heimoihin. Sekin vahventaa, varsinkin jälkimäisessä ballaadissa,
kuvauksen väkevää keskiaikaista tunnelmaa. -- Kuten Kouta-runossa,
noudattaa ympäristönkuvaus »Sinisessä ristissäkin» tehokkaasti
kertomuksensisäistä kehitystä. Esim. Katrinaisen lähtö oudonlumoavalle
matkalleen:
»Kulki, kulki korpimaita,
puut piteni, koti eteni,
pyhät kasvoi pylvähistöt,
kaartui kappelit hämärät,
kuului kaunis kuorolaulu,
kellot kultaiset kilisi
Katrinaisen kulkiessa,
hyvän marjan matkatessa.»
Melkein groteskimainen on kuvaus Katrinaisen saapumisesta
luostarisaarelle, ja hänen alettuaan vaarallisen unissakävijänretkensä
pimitettyjä periä kohti, äskeinen rauhallinen maisema vaihtuu
hillittömien intohimojen näyttämöksi:
»Salot sakeni, kosket kiihtyi,
virrat vuoltui, maat yleni,
jylhistyivät jyrkät vaarat,
kolkostuivat korpilaaksot,
kontiot kovin möräsi.»
Viimeisten säkeiden kuulas näky virittää taas kirkkaan, lempeän
loppuakordin.
Yksi idylli on »Helkavirsissä»: Kristus-legenda »Tyyrin tytti». Yhtä
tuoksuva ja valoisa on jumalihmisen kuva siinä kuin »Luojan leivässä».
Nämä Kristus-miniatyyrit, niin vaatimattomat kuin ne ovatkin, ovat
alkuperäisen runoutemme ainoita onnellisesti syntyneitä Kristuksen
luonnekuvia. Molemmassa ballaadissa on hänen rinnalleen asetettu mitä
herkimmällä kädellä piirretty tytönkuva. Toisessa runossa Mestari
esiintyy nöyryyden esikuvana ja sydämen lempeyden palkitsijana,
toisessa hyljätyn ilona. Ei ole mitään teennäistä näissä kuvauksissa;
ne ovat syntyneet synnynnäisen lyyrikon lyyrillisimmillä hetkillä.
Lyyrillisessä mielialassa, ajatuksessa, tarinassa on aina oma
mystiikkansa: näkyväisten asiain ja sisäisten tuntojen salainen
yhteys. Edellisten legendain mystiikka on sydämen välittömällä
ymmärtämyksellä omaksuttavaa. Hämärämpiä tiehyeitä saa ajatus kulkea
»Ihalempi»-runossa, joka taas on Neitsyt Maaria-legenda, uudesta
maanäärestä keksittynä. Siinä kyllä sykäyttää voimakkaasti sydäntä
hyvän Jumalan julistus metsän viemälle immelle:
»Kun lie pilvi kulkenunna,
olet tytti pilven tytti,
kun lie kaste langennunna,
olet siunattu kaponen,
kun lie pudonnut tähti,
olet tähden synnyttävä,
sankarin sotasukuisen,
miehen suuren, miekkalemmen.»
Mutta tämä ballaadi jää sittenkin kauniiksi saduksi: pilvi,
kaste, tähti ovat _vain_ pilvi, kaste, tähti, ne eivät kohoa
symbooleiksi, jotka antaisivat kiinnekohtia syvemmälle psykoloogiselle
ymmärrykselle. Ei käy selville, mitä todellista yhteyttä pilvellä,
kasteella, tähdellä on immen sisäiseen tilaan; on kuin runon
rakenteesta puuttuisi joitakuita soluja. Sen vaikutus jää satumystiikan
varaan, -- tai korkeintaan reflektiivisen ajatuksen, joka tähden ja
kastepisaran heiastuksista kutoo hennon sillan sadun ja toden välille.
Samanlainen taipumus liian suppeaan, viittauksittain etenevään
kertomatyyliin on jättänyt »Orjan poika»-ballaadin keskeneräiseksi.
Siinä tämä oraakkelimaisuus on sitä valitettavampaa, kun runo on aivan
loppupuolelle saakka erittäin voimakkaasti ja kirkkaalla inspiratsiolla
kirjoitettu; aihe olisi ollut täydellisen työn arvoinen. Runo tehoaa
kyllä yksityisillä, mahtavilla eepillisillä näyillä, kuten seuraavalla
vainoajan kuvalla:
»Lappi laajalti savusi,
kylät jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
koirat vuorilla vaelti.»
Ja siinä on ripeä tempo, joka laantuu lyyrilliseen väreilyyn orjan
pojan heleässä unennäyssä:
»Puikoivat punaiset pulkat
punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset petrat
sinisillä virransuilla,
jolui joutsenet hopeiset,
käet kukkui kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi,
vihannoivat viidat kaikki
Lapin suuressa suvessa
yössä päivän paistamassa.»
Mutta seuraavat säkeet eivät jatka edellä punottuja psykoloogisia
säikeitä, vaan jättävät perspektiivin eteenpäin hämäräksi. Kertomuksen
selvä draamallinen kehitys katkeaa lyyrilliseen tunnelmakuvaan, sillä
loppusäkeissä ei ole sitä impressionistista välähdystä, joka niihin on
koetettu saada.
Pieni, perustunnoltaan hyvin nykyaikainen keskusteludraama
»Merenkylpijä-neidot» on taas luotu yhtenäisellä intuitsiolla.
»Helkavirsissä» on monta kantavampaa runoa, mutta ei monta, jossa niin
muinaisaikainen fantasia herättäisi niin herkästi nykyaikaisen
mielialan; ei myöskään monta niin vähin elein suoritettua draamaa. --
Lippo linnustaja on vanginnut kauneimman öisin kylpevistä
Hiiden-neidoista, varastamalla tämän siivet. Lunnaiksi niistä hän
vaatii hätääntyneeltä immeltä suunantoa. Impi kieltää ja rukoilee, ja
sitä mukaa kuin päivä nousee vuorten takaa, sitä mukaa jännitys kasvaa.
Päivän kohoittaessa päätään neito vihdoin taipuu. Mutta idylli päättyy
syvään traagilliseen tuntoon:
»Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli miehen nuoren.
-- Neiti lentohon lehahti
noustessa kesäisen päivän.»
Tämä allegoria on rakennettu välittömistä havainnoista ja elämyksistä;
asioilla ja henkilöillä on vain symbooliset nimet.
Sekä rakenteeseensa että mielikuvituksensa voimaan nähden alemmalla
asteella on toinen lemmentragedia, »Impi ja pajarin poika». Siitä
puuttuu tiivistys ja sen tyyli on karumpaa, sisäisistä näyistä
köyhempää kuin useimpain »Helkavirsien». Lopussa sen tunnelma kuitenkin
kohoaa sangen voimakkaaksi.
»Oterma» ja »Katerma» on »Helkavirsistä» ainoa, missä eroottiset
intohimot varsinaisesti johtavat elämänsuhteet väkivaltaiseen
taitteeseen. Se on ehkä pikemmin taitavasti sepitetty näytelmä kuin
sydämen syvimmästä puhjennut runo, mutta se on täysivaltaisella
näkemysvoimalla luotu. Luonnonvaistojen herääminen sekä asteettainen
selkeentyminen mieskohtaiseksi intohimoksi veljeksissä on ainakin
erittäin kehittyneellä dramaattisella keksintäkyvyllä esitetty. Ja
varsinkin Oterman manaus herättää ehdottoman draamallisen
päätöstunnelman:
»Mik' on verta veljessäni,
painu paatena merehen,
mikä nuorta naisessani,
nouse siipenä kajavan,
etteivät toistansa tavanne,
eivät syyllistä syliä! -- --»
Näiden eroottisten »virsien» ryhmään kuuluu vielä ballaadi
Kaleva-kuninkaasta. Tässä runossa on vähimmän sydäntä-sykähdyttäviä
momentteja, vähimmän tunteen nousua ja laskua. Sitäpaitsi se on
»Helkavirsien» ainoa sepitelmä, joka aiheeltaan tuntuu olevan selvästi
riippuvainen vieraasta esikuvasta. Tarkoitan »Tannhäuser»-tarua
(T. Venus-vuoressa). Sekä saksalaisen että suomalaisen tarinan sankari
joutuu vuoren haltijattaren viettelemänä rikollisuuteen, jota katuen
lähtee vihdoin sovitusretkelle pyhään paikkaan. Mutta Eino Leino on
käsitellyt tarinaa -- niinkuin tuntuu -- vähällä inspiratsiolla: hänen
runonsa on aivan suoraviivainen juoneltaan, ja se päättyy siihen, mistä
Tannhäuser-tarun sisäinen kohoaminen oikein alkaa (paavin ankaruus T:ia
kohtaan, näkymättömän voiman ihmetyö).
On vielä mainitsematta kaksi kuvausta, joissa inhimillinen ympäristö
elää välittömästi kertomuksen kulun mukana: »Räikkö Räähkä» ja »Mantsin
laulu». Ne ovat molemmat vainoajan-kuvia, kuten »Orjan poika». Joskaan
eivät aatteelliselta kantavuudeltaan, niin kuitenkin elämäntuntonsa ja
kuvauksensa täyteläisyyden takia ne kuuluvat »Helkavirsistä»
voimakkaimpiin. Ne tulvehtivat lyyrillistä paatosta, eepillisiä näkyjä,
niissä draamallinen tunne kohoaa ja kirkastuu väkevästi loppua kohti.
Kuinka inhimillisesti liikuttava onkaan Räikön, kavaltajan,
sielundraama!
»Tuo turilas, Räikkö räähkä,
neuvoi tien viholliselle
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.»
Kylään palattuaan hän jo kalpenee oman työnsä seurauksia: hän näkee
vanhan vaimon etsivän suitsevista raunioista kullaista kotiaan;
naapurin katselevan veristä veistä: »liekö veikon, liekö langon»;
poikansa itkevän orhia iloista; tyttärensä murehtivan miestä kaunoista,
»syytä syntymättömänsä». Alkaa sisiliskona sihistä salainen kuiske,
epäluulo Räikköä kohtaan; eikä kavaltajan »valkea vaimo» jaksa kauan
salata kalvavaa tietoaan, vaan sanoo julki miehensä teon:
»Räikkö röyhkeä ärähti:
'Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?'
Vaimo valkea todisti:
'On ollut näkijät vankat:
tähdet katsoi, kuuhut kuuli'.»
Se riittää todistukseksi Räikölle: hänen sydämessään on vielä arasti
tunteva kohta. Hänessä herää ihminen.
»Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin!»
Mutta itse hän ei nyt voi itselleen anteeksi antaa. Hän on itse oma
tuomarinsa ja tuomionsa toimeenpanija.
Mikä traagillisen tunnon kuulaus siirtyykään tästä tarinasta tuohon
syyskesän maisemaan, joka on pattoisen miehen viimeinen näky ihmisten
asuinsijoilta:
»Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.»
Tätä maisemaa vastaan nähtynä Räikön kohtalo kohoaa suuripiirteiseksi
murhenäytelmäksi:
»Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,
metsän korpehen katosi.»
Räikön räähkän elämä on syvästi kohtalokas: hänellä oli verissään tuo
ihmiselämän autuain näky ja sen häikäisemänä (ei luonteen alhaisuuden
vetämänä) hän teki tihua työtä. Samat kohtalon vallat, jotka antoivat
lämpöä ja sadetta hänen pellolleen, lähettivät vainon monine
kauhuineen, monine ansoineen hänen maahansa, ja tuo pohjaltaan
rehellinen rauhan mies lankesi niiden salatuimpaan ansaan...
»Mantsin laulu» on eräässä suhteessa erikoisasemassa muihin
»Helkavirsiin» nähden: sen tapahtuma on ajallisesti määritelty. Siinä
nim. kerrotaan Simo Hurtan turmelleen erään nuoren neidon. Sitä
tapausta Mantsi valittaen laulaa, vielä voimakkaammin valittaen, ettei
koko urhojen parvessa ole ollut yhtä kostajaa. -- »Mantsin laulu» on
pateettisempi kuin edellinen ballaadi, ja sen draamallisuus on kuin
vyöryvä virta. Se asteettainen nousu, jonka tuntee Mantsin laulussa
tapahtuvan noiden kysymyssarjojen välityksellä:
»Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
-- -- -- -- -- --
Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät ruhtoi.
Merikö nieli meidän miehet?»
ja joka vaikuttaa valtavasti miehiin »pirtissä helisevässä», se on sama
teknillinen keino, jolla »Kouta»-runossa kohotetaan draamallista
mielialaa. Ja se impressionistinen teho, jota »Orjan pojan» viime
säkeissä on tavoiteltu, on loistavasti saavutettu »Mantsin laulun»
kirkkaissa loppusäkeissä:
»itki sankarit väkevät,
impyet enemmän itki,
tytöt tyrski Karjalassa;
helkähtivät miesten miekat,
vainovalkeat välähti.»
* * * * *
»Helkavirsiä» lukiessa selviää, että nämä runot ovat lähtöisin samasia
näkyjen sarjasta. Ne liittyvät toisiinsa monia mielikuvituksen
tiehyeitä myöten. Ja sama elämäntunnon paatos kannattaa niiden
vaihtelevia mielialoja, eri runoissa eri ääniasteelle viritettynä,
mutta useimmiten täyteläisenä ja puhtaana.
Mutta »Helkavirret» kiinnittävät erikoisesti mieltä Eino Leinon
runoudessa, eivät ainoastaan rikkaan ja homogeenisen sisältönsä takia,
vaan myös rohkeana tyylillisenä yrityksenä. Siltäkin puolelta yritys on
kuten nähty, oivallisesti onnistunut. Sanallisen tyylin realistinen
havainnollisuus liittää »Helkavirret» tyylillisestikin elimelliseksi
kokonaisuudeksi. Ja runomuoto on inspiratsion kovan paineen alla
tiivistynyt ja tullut notkeudessaan voimakkaaksi. Eivätkä nämä runot
anna aihetta valittamaan kalevalaisen mitan yksitoikkoisuutta.
»Tumman», »Sinisen ristin», »Orjan pojan» lyyrillinen väreily on toista
kuin »Ylermin» tai »Pyhän Yrjänän» säkeitten kovanloistava tarmo;
»Merenkylpijä-neitojen» draamallinen suppeus toista kuin »Koudan»
majesteetillinen säevyöryntä tai Tuurin joutsenlaulun ja Mantsin virren
paatos.
* * * * *
Se tyylikoe, johon Eino Leino antautui »Helkavirsien» jälkeen
historiallisessa ballaadisarjassaan Simo Hurtasta, ei ollut yhtä uusi
eikä yhtä laajakantoinenkaan kuin edellinen. »Simo Hurtan» tasainen,
riimillinen trokee on aivan eepillinen runomitta, ja näissä säkeissä on
runsaasti niitä heikkouksia, joista »Helkavirret» ovat melkein vapaat:
yksitoikkoisuutta ja sanonnan sovinnaisuutta. Myöskin puuttuu aiheiden
käsittelytavasta tiivistystä.
Mutta »Simo Hurtastakin» huomaa, miten vahva suomalainen väritys,
kotoinen tuntu -- varsinkin ajempiin, »kansallisiin» sepitelmiin
verraten -- Eino Leinon tämänaikaisessa runoudessa on. Kielellinen
kansanvaltaisuus on »Simo Hurtassa» kehitetty kenties pitemmälle kuin
missään muussa hänen teoksessaan. Nämä runotarinat eivät ole
intuitsioltaan rikkaita, mutta ne ovat enimmäkseen realistisesti
tukevia, kielitunnultaan niinkuin kertomatavaltaankin. Erittäin
huomattava on se luontevuus, millä sananlaskut ja kansanomaiset
lausetavat pyöristyvät riimirunoon. Ja jos vertaa »Simo Hurttaa»
yleissävyltään »Helkavirsiin», -- vaikka edellinen ei pääasioissa
mitenkään siedä vertailua -- niin se vaikuttaa jonkun verran
leppoisammalta kuin jälkimäinen runoteos: »Simo Hurtassa» on siellä
täällä välähdys huumoria (esim. Erkki Pehrsson, Hovilan pirtti, y.m.).
Parhaita lukuja tässä sarjassa ovat edellisten lisäksi kuvaukset
Hovilan häistä sekä Hurtan matkustuksesta; »Vornan virteen» kuitenkin
kaikki tämän teoksen avut ikäänkuin kokoutuvat yhteistyöhön ja luovat
ballaadin, joka on »Helkavirsien» veroinen. Sitä lukuunottamatta voikin
sanoa »Simo Hurtasta», että se on vähemmän mieskohtaisen inspiratsion
ahjossa tiivistettyä runoutta kuin historiallista ajankuvausta,
kehittyneellä eepillisellä tyylillä suoritettua.