On jo edellä viitattu siihen positiiviseen katsantokantaan, jolle tässä
esityksessä on koetettu asettua Eino Leinon lyriikkaan nähden. On
koetettu antaa välitön luonnekuvaus runoilijasta sellaisena kuin hän
esiintyy luomistyönsä parhaina hetkinä. Ei ole etupäässä pyritty
vertaileviin kirjallishistoriallisiin määrityksiin eikä ulkoisista
vaikutteista tai esikuvista -- joita epäilemättä on enempi kuin mitä
tässä on ollut syytä esittää -- huomautettu muuta kuin toisarvoisena
seikkana, sivumennen siellä täällä. Eino Leino on luonnonkyky, jolla
kyllä on ollut kulttuuri-ihmisen erinomainen alttius vaikutuksille,
mutta joka kuitenkin ratkaisevina hetkinä on pudistanut päältään sen,
mitä hänen luontonsa ei ole sulattanut itseensä. Ulkoiset vaikutteet
ovat aina olleet satunnaisuuksia hänen runoudessaan, ne eivät kule
siinä minkään periaatteen johtavana lankana. Ainoat läpikäyvät
vaikutteet ovat kansanrunoutemme, mutta ne eivät ole ulkoiset, vaan
sisäiset: ne liittyvät jo syntyperin runoilijan olemuksen elinehtoihin.
-- Ei ole myöskään ollut tarkoituksena selitellä Eino Leinon vaikutusta
muihin, joka vaikutus on ollut laajempi kuin kenenkään toisen
suomenkielisen lyyrikon, ja näyttää tapahtuneen etupäässä hänen
runouteemme tuomiensa uusien rytmien voimalla.
Synnynnäiset rytmitaipumukset ennen muuta liittävät Eino Leinon Aleksis
Kiveen, jonka lähin runoilijasukulainen hän on. Heille yhteisiä
luonteenpiirteitä on myös laaja inhimillisyys, liikuntavapaus, joka ei
muissa runoilijoissamme ole ilmestynyt niin voimakkaana. Kramsukin on
enemmän paikallaan pysyvä, omia subjektiivisia tuntojaan hautova. Yli
kaiken ratsionalismin tulvehtiva lyyrillisyys eroittaa Eino Leinon
runouden edullisesti J.H. Erkon myöhemmästä mietiskelevästä sekä
Kasimir Leinon kuivahkon artistisesta tuotannosta. Eräät viime aikojen
runoilijoista voivat vaikuttaa syvemmällä intiimisyydellä, ovat
keskitetympiä kuin Eino Leino, mutta yhdenkään runoudessa ei läiky se
elämän intohimo, joka hänen.
Nuorekkaisuus on hänen runoutensa pääperiaate: hän on usein käynyt
siinä tilille elämänsä kanssa, mutta ei koskaan tehnyt sellaista
tilinpäätöstä, joka rajoittaisi hänen liikuntavapauttaan. »Eespäin,
vaikka kuolon kautta!» on hänen viimeisiä ponsilauseitaan. Hän
jaksaa tarpoa umpipolkuja, ei koskaan jää umpikujaan. Hänen
elämänkatsomuksensa on -- Goethen sanoilla määritellen -- »oft
geründet, nie geschlossen» --, usein pyöristelty, ei koskaan päätetty.
Se pysyy aina elimellisessä yhteydessä elämän kanssa, se on aina valmis
sulattamaan itseensä uudet, loppumattomat elämykset. -- Mutta jos
tahtoo merkitä luonteenomaisimman piirteen tästä elämänkatsomuksesta,
sikäli kuin se kuvastuu hänen runoudessaan, niin se on: yksilöllisyyden
vapauttaminen ja tehostaminen. Senkin vuoksi Eino Leino on nuorison
runoilija sanan parhaassa merkityksessä, -- sen nuorison, jossa ovat
idulla inhimillisyyden kaikki todelliset tarpeet. Hän ei päästä meitä
kaikista sisäisistä pulmista, mutta hän voi vapauttaa meidät
elämän pienuuden ahdistuksesta. -- Eino Leino tulee likemmäs
maailmankirjallisuuden suuria runoilijatyyppejä kuin kukaan Kiven
jälkeisistä runoilijoistamme.
»Au destin!» -- salliman varaan --, Napoleonin kilpilause, voisi olla
Eino Leinonkin tunnus. Hänen sallimansa, johon hän onnellisimpina
hetkinään on osannut turvata, on hänen suomalainen runoilijavaistonsa.
Hänen mielikuvituksensa on imenyt ydinvoimansa kotoisesta maaperästä,
hänen runoutensa varsinaiset psykoloogiset tuntomerkit ovat
suomalaiset, hänen kaikkivaltias sanainen mahtinsa on kotiperua. Tämä
vaisto on ohjannut häntä hänen moniin kestäviin saavutuksiinsa läpi
niiden vaikutusten ja houkutusten, joita hänen vuolas lyyrillinen
inspiratsionsa on tuonut mukanaan.
Yksi perin suomalainen ominaisuus kuultaa vain heikosti Eino Leinon
runoudessa: huumori. Taipumuksia siihenkin suuntaan runoilijalta ei
suinkaan puutu, mutta niiden kärjistyminen etupäässä satiiriksi johtuu
kai siitä, että hän on luonut parhaan osan runouttaan sangen nuorella
iällä. Alituisten, monien virtausten ristiaallokossa hänen mieleensä on
jäänyt jonkunlainen ankaran kilvoittelun jännitys, jonkunlainen oman
individualiteetin tehostamisen paatos, josta puuttuu eepillisen
elämäntarkastelijan hymy. Ehkäpä sentään sekin tulee aikanaan.
Mutta Eino Leinolla on sitä, jota J.L. Runebergilla on sanottu olevan
ja josta hänenkin suomalaisuutensa on saanut oikean maun ja värityksen:
»rautaa veressä».