Huomattava enteellinen seikka »Kangastuksissa» on ballaadien runsaus.
Useimmat, kuten laaja sikermä »Perman taru», ovat tosin köyhällä
mielikuvituksella luodut sekä tyylillisesti perin väljiä. Mutta
joukossa on muutamia runoja, jotka todistavat kuvakielen kasvavaa
voimaa: paitsi »La Tricoteuseä», varsinkin kaksi plastillisella
näkemyskyvyllä suoritettua runotarinaa: »Kimmon kosto» ja »Luojan
leipä». Ne ovat jo verrattomasti itsetietoisempaa taidetta kuin Eino
Leinon aikaisemmat taruaiheiset sepitelmät. Niitä hallitsevat lujat
ääriviivat, jotka eivät salli mielikuvituksen leiskahdella satunnaisten
sana-assosiatsioitten mukaan. »Kimmon kosto» on hiukan koristeellinen
tyyliharjoitelma ja sellaisena, varsinkin draamallisen jäntevyytensä
takia, sangen onnistunut. Sanonnaltaan yhtä täsmällinen, mutta
sävyltään omintakeisempi sekä täydempi sisäistä elämää on »Luojan
leipä»; siinä on samaa seesteistä legendan-hohdetta kuin Edelfeltin
taulussa »Kristus ja Mataleena». -- »Kimmon kosto» on ikäänkuin siltana
siihen eristettyyn maailmaan, johon jälkimäinen ballaadi täydellä
oikeudella jo kuuluu: »Helkavirsien» legenda- ja tarumaailmaan.
Rohkeampaa yritystä ei yhdenkään suomalaisen lyyrikon mielikuvitus ole
suorittanut kuin Eino Leinon hänen »Helkavirsissään» (1903). Luoda niin
vegetatiivisen rehevän mielikuvamaailman kuin kalevalaisen naapuruuteen
kerrassaan uusi, ennen olematon mikrokosmos; herättää edellisestä eloon
nimettömiä henkilötyyppejä, selkeennyttää niitä sisäisesti ja
tyylitellä ulkonaisesti sekä siirtää ne uuteen ilmapiiriin, korkeamman
ja kuulaamman taivaan alle -- siinä teko, joka edellytti sellaista
kalevalaisten laulajien nykyaikaista jälkeläistä kuin Eino Leino on.
Niinkuin nuorallatanssijan täytyy korkealla teräslangallaan vakauttaa
mieleensä värähtämätön tyyneys, jotta ei suistu turmioonsa, niin tuntuu
Eino Leinokin suorittaneen tämän tekonsa yhtenäisellä ja tyynellä
luomistahdon jännityksellä. Ero hänen ja nuorallatanssijan teon välillä
on vain se, että runoilija teki sen kylläisellä sydämellä eikä
näyttääkseen taituruuttaan jumalien leikissä.
Vaarallisin teko houkuttaa voimakasta väkevimmin. Nämä oudot, syvältä
rotumme mystillisimmästä menneisyydestä kumpuilevat näyt avasivat
parhaaseen voimaansa ehtineelle runoilijalle maailman, jonka
valloittamiseen hänen kannatti koota koko henkinen mahtinsa, ei
ainoastaan synnynnäinen alkusuomalainen mielikuvituksensa vaan myös
runsas, elämysten ja runoilijaintuitsion kautta voitettu
elämänviisautensa. Siinä hänelle tarjoutui riemu, joka ei tule monen
runoilijan osaksi: koettaa oman rodun ja omien mieskohtaisten elämysten
läpi avata perspektiivi koko yleisinhimilliseen elämään sekä noita
elämyksiä selvittämään kehittää perinnäisrunouden pohjalta kuvakieli,
joka on sekä omintakeinen että nykyaikaisen taiteellisen viljelyksen
tasalla.
Ja runoilija suoriutui erittäin onnellisesti suuresta yrityksestään.
»Helkavirret» ovat pätevin todiste siihen, että aivan kotoisista
aineksista ja kotona viljeltyihin muotoihin voidaan luoda ei ainoastaan
omintakeisinta, vaan myös persoonallisesti kehittyneintä runoutta.
»Helkavirret» ovat homogeenisimmin suomalaista lyriikkaa, ja samalla
niiden kantavuus nykyaikaiseen henkiseen elämään on voimakkaampi kuin
minkään muun suomalaisen runokokoelman. »Helkavirsillä» on
klassillisuuden tuntomerkit.
* * * * *
Eino Leinon ei tarvinnut huolia ajan ja paikan määrittelemisestä,
saadakseen runokertoelmiinsa varman muinaisajan tunnun. Kaksi
luotettavaa opasta teki sen hänelle mahdolliseksi: hänen
mielikuvituksensa alkuperäinen suomalaisuus, joka oli vuosi vuodelta
vahventunut, sekä hänen historiallinen vaistonsa. »Helkavirret» eivät
ole nimenomaan historiallista runoutta, mutta niillä on vuosisatain
henkisen viljelyksen sävy ja niiden sisällyksenä ovat vuosisatain
elämykset, ikäänkuin atavistisesti runoilijallemme periytyneinä. Niiden
takana seisovat menneitten sukupolvien taajat rivit. Harvoin lienee
koko maailman runoudessa niin individualistinen runoilija niin täydellä
antaumuksella joutunut tulkitsemaan kokonaisen rodun kohtaloita.
»Helkavirsissä» Eino Leino -- tai hänen henkilönsä -- eivät nim. puhu
vain omasta puolestaan: heillä on epäilemättä harmaasta muinaisuudesta
nykypäiviin saakka ollut lukemattomia veljiä ja siskoja, joiden
kohtalot, onni ja murhe ovat olleet samat kuin heidän.
Ehkä kauimmas taaksepäin ulottuvat »Tumman» perspektiivit. Siinä on
suomalaisen luonteen elämäntuska ja tyyntymys runoiltu syvemmällä
ymmärtämyksellä kuin ehkä missään muualla.
»Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.»
Mahtavalla kuvausvoimalla runoilija kertoo elämää vierastavan pojan
pelonalaisuudesta, mikä ei antanut hänelle rauhaa ei työhön, ei kisaan.
Hänet pannaan paimeneen, mutta hän palaa pian takaisin »outona»,
haastellen metsän kauhuista:
»Lempo seisoi suo selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
Juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»
Kylän kisoilta hän pakenee yhtä säikähtäneenä:
»Kolkkoja kotona näin mä,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»
Tämä ei ole kauhu-vaikutusten tavoittelemista, vaan mieskohtaisten
elämysten herättämiä symboolisia mielikuvia. -- Ahdistuksessaan tahtoo
poika »piillä Tuonelan pihoille», eikä äitikään muuta vapahdusta keksi,
vaan neuvoo häntä menemään:
»tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen.»
Mutta silloin havaa taatto haudassaan, neuvoakseen eksyvää lastaan.
»Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät.» Luonto on lahjoilla
lepytettävä tai kahlittava rohkealla voimalla. Ahdistuksesta ei Manalla
pääse, ellei siitä ole päässyt elämässä.
»Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit.
Kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.»
Hiljaisena miehenä palaa poika tuttuhun tupahan. Nyt hän osaa jo
tyynellä mielellä toimitella talon töitä:
»meni merelle, metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.»
Tuollaisessa resignatsiossa on jotakin perin suomalaista uskollisuutta
elämää kohtaan: ei mitään kuohahtamista tuhmiin sanoihin tai tekoihin,
jollaisiin esim. germaanilainen luonne helpommin joutuu; ei myöskään
slaavilaisen alennuksessaan hekumoivaa murjotusta; mistään
vaikertelemisesta puhumattakaan. --
Suuri melankolia liittää »Tuuri»-runon läheisesti »Tummaan», vaikka
molemmat ovatkin sävyltään erilaisia. Tuuri on älyllisesti täysin
kehittynyt mies, sankari, jolla on selvät suhteet kohtalonvaltoihin.
Hän luulee voivansa hyvällä luottamuksella turvautua jumalien suosioon,
jotka ovat hänen ystäviään; mutta hän ei vielä tiedä, ettei hän kestä
juhlan huumausta niinkuin jumalat. Hän »talonpoika taidollinen», juopuu
kesken juhlien, ja hänen nukuttuaan yli kalliin armonajan, odottaa
Tuoni ankarana hänen ovensa edessä. Tuurin juhlallisesta lähtölaulusta
ennen kaikkea voi luullakseni päätellä runoilijamme läheistä
mieskohtaista suhdetta henkilöihinsä, siksi ehdottomalla äänenpainolla
näissä säkeissä on julkilausuttu eletty kokemus:
»Älköhöt sinä ikänä,
älköhöt juhliko jumalat
kera kansan kuolevaisen!
Jumalill' on juhlat pitkät,
ikä kerkeä inehmon,
nopsa niinkuin pyörän kehrä.
Päivät kultaiset kuluvi,
aika armas lankeavi,
köyrtyvi urohon selkä
noissa pitkissä pidoissa,
jumalaisten juomingeissa.»