Uuden sataluvun alkuvuosina huomaa Eino Leinon runouden vähitellen
muuttavan luonnetta. Aika alkaa olla ankarampi, se herättää jo
väkevämpää elämäntuntoa juuri miehenikään ehtineessä runoilijassa. Sekä
yhä voimistuva osanotto oman kansan kohtaloon että nähtävästi myös
mieskohtaiset elämykset luovat pohjan todellisemmille tunteille,
niinhyvin tummamieliselle murheelle kuin voimantunnon haltioittamalle
riemulle. »Lapsi laulavainen» hän edelleenkin on, mutta laulu saa jo
silloin tällöin herooisen, suuriin luonteenviivoihin nojautuvan ryhdin.
Runoilija alkaa katsoa yli aaltojen, tuntea synteettisesti elämää:
»Hautalaulu» ja »Laulu onnesta» (»Hiihtäjän virsissä») ovat vienompia
alkusäveliä siitä komeasta sinfoniasta, jonka osia ovat »Virta venhettä
vie» ja »Hymni tulelle» (»Pyhässä keväässä») sekä »Väinämöisen laulu»,
»Jumalien keinu», »La tricoteuse» (»Kangastuksissa».) Niissä on katse
avartunut metafyysillisiin näkyihin, niissä on suurta kosmillista
kaihomieltä ja mieskohtaista elämän intohimoa, jollaista Leinon
runoudessa ei ennen tapaa. »Väinämöisen laulun» ja »Jumalien keinun»
kaikuvat poljennot sekä korkeat, yksinkertaiset ääriviivat, joihin
säkeiden äänteellinen yhdenmukaisuus hyvin sointuu; »La tricoteusen»
tummasti hehkuva verenpalo; muodollisesti aivan keskeneräisenäkin
suggestiivisen »Virta venhettä vie»-runon kaihomieliyys -- kaikki se on
uutta. Näiden runojen kautta Eino Leino ikäänkuin kirkastaa itsestään
esiin uusia sielullisia arvoja, jotka hän vähän senjälkeen liittää
uusiin, täysin omaperäisiin aineksiin muodostamaan »Helkavirsien»
sankarirunoutta;
Että runoilijan mielen pohjalla pesiytyvät jo ankaramman laulun
ennuslinnut, sitä todistavat myös seuraavat kalevalaiset säkeet:
Toista on soitella somasti
kesken viinin viljelysten
alla täyden päiväntähden.
Toista laulella runoja,
pystyttää pyhätulia,
kesken kiljuvain kinosten,
maassa hallan harmajassa.
-- Tuuman jos sulatit täällä,
vaaksan pakkanen pakasti.
Ja runoista »Lapin kesä» sekä »Tahtoisin nähdä mä Kartagon naisen»
talven ja kangistumisen kauhu puhuu kauniina paatoksena.
Kiihkeä sisäinen liikunta alkaa vaatia yhä vapaampia ja samalla
sisäisesti kiinteämpiä rytmejä. Runoilija alkaa myös yhä
itsetietoisemmin tehostaa säkeitänsä kuvallisin ilmaisukeinoin. Tosin
hän vieläkin vain erittäin onnellisina hetkinä saavuttaa kuvakielen
loogillisen yhdenmukaisuuden, mutta runolla on kuitenkin selvä
taipumus entistään täsmällisempiin ääriviivoihin, monumentaaliseen
esineellisyyteen. Hänelle alkaa »kangastella» vallan uusia, syntymässä
olevia kuvamaailmoita.