Eino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- ja
nuoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänen
ei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullut
kyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoin
niille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilon
tunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämän
laeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot
»_Maaliskuun lauluista_» (1896) aina »_Kangastuksiin_» (1902) ja
»_Helkavirsiin_» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia,
musikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa syntyneitä. Niillä ei
ole mitään päämäärää, muuta kuin helkkiä vain ja iloita itsekseen.
Tyypillisimmillä niistä ei ole mitään suhdetta paremmin tekijänsä kuin
lukijansakaan yksilöllisiin sieluntarpeisiin. Niissä vaihtuvat viikot
ja vuodet samassa, ajanpitkään sangen yksitoikkoisessa poljennossa,
kuvastaen virkeätä, mutta epäyksilöllistä nuoruutta.
Mutta Eino Leinon inspiratsio on synnynnäinen, kuten Kiven, ei oman
kohtalon tunnon sytyttämä, kuten esim. Kramsun oli. Leinolla oli
verissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia,
helähtääkseen soimaan. Niin tyypillistä koulupoikarunoutta kuin ovatkin
sisällöltään, viehättävät esim. »Maaliskuun laulut» sanallisen
inspiratsionsa tuoreudella. Tuollaisia säkeitä kuin esim.:
Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi
jotk' eilen illalla sulki,
lukee vieläkin vain sanasoinnun takia. Seitsentoistavuotiaalle
runoilijalle oli onneksi, ettei hän pyrkinyt kätkemään mitään vakavia
ajatuksia keveisiin säkeihinsä. Korkeintaan hän lennättää jonkun
kärkevän komman -- tähdäten etupäässä lahjattomia Parnassolle
pyrkijöitä, kilpaveikkojaan --; ne, kuten myös hänen varhaisempi vaalea
ja haalea lemmenlyriikkansa suurelta osaltaan herättävät ajatuksen,
että Heinellä tuskin missään lienee ollut näppärämpää opetuslasta.
Runon lähtökohta sama kuin Heinellä: mielialan laulava poljento;
sielulliset tuntomerkit samat: vallan vaaraton kaihomielisyys,
leikinhalu, sekä teeskennelty varhaisvanhuus. -- Leinon esikoisteos on
varmaankin kosmopoliittisin hänen runokirjoistaan; vähän siinä on
suomalaista: tuskin muuta kuin puhdas kielituntu, läheinen -- vaikka
vielä ulkopuolinen -- suhde luontoon, jotkut Runebergin idyllejä ja
epigrammeja muistuttavat sirpaleet, joissa on hiukan kotoista sävyä.
Seuraavassa kokoelmassa, »Tarina suuresta tammesta y.m. runoja» (s.v.
1896), ovat suomalaiset ja leinolaiset tuntomerkit jo vahvemmat. Paitsi
sitä ulkonaista seikkaa, että kalevalainen mitta on osittain
syrjäyttänyt tieltään esikoiskokoelman germaaniset mitat, huomaa näissä
runoissa jo rohkeampaa mielikuvitusta sekä näköalojen avartumista. Eikö
ole suomalaista fantasiaa esim. seuraavassa tunnelmakuvassa kansamme
nuoruudenajoilta:
Kuuhut kulki taivahalla
kuusten lomitse kurkistain --
kansa se kasvoi kuusten alla,
käköset oksilla kukkui vain.
Pari onnistunutta »ajan-runoa» -- »Kun kello seisoo» ja »Vanhoille» --
osoittaa runoilijan nuorekasta tarvetta käydä käsiksi ympäröivään
elämään, tuntea ajan mukana, tukea nuorten aatteitten lippuja, samalla
kuin niissä ilmenee kyky löytää sattuva kuva valaisemaan ajatusta.
Kahden seuraavan vuoden vuolas tuotanto kuljettaa mukanaan samat
sävelet eri vivahduksina. Ilmaisukeinot ovat entistään vaivattomammin
hallitut, sana iskee paikalleen yhä nasevammin ja ajatus alkaa kiertää
päässä aina eloisammin, -- suuri osa Eino Leinon nuoruuslyriikkaa
kantaa nim. pikemmin leikkivän älyn kuin temperamentin leimaa. Näitä
satalauluisia sikermiä lukiessa ehtii kerrankin tuskastua siihen
turhanpäiväisyyteen, joka on kymmenien luritusten ainoa sisällys; mutta
sitten sinkoaa laulaja suustaan runon, joka on valmis ja pyöreä ja
puhdas kuin Hesperian kultainen omena -- ja mielemme herahtaa kohta
hyväksi. Tuollainen runo kuin:
Hän kulkevi kuin yli kukkien,
hän käy kuni sävelten siivin,
niin norjana notkuvi varsi sen,
kun vastahan vaiti ma hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa
ja soi minun soittoni täällä,
sinis laulujen laineilla käydä hän saa
ja kulkea kukkien päällä!
-- se on jo aitoa leinolaista, se tempaa poljentonsa keväiseen nousuun
penseimmänkin sydämen, se harjoittaa hyväntekeväisyyttä tehokkaammin
kuin suuret yhdistykset. Samantapaista perhoslyriikkaa voisi poimia
»Yökehrääjästä», »Tuonelan joutsenesta», »Sadan ja yhden laulun»
lehdoista paljon: »Marjatan laulu», »Lepän lehdet», »Indiaani»,
»Näkinkengät», -- ne ovat jo sellaisinaan sävellettyä sanaa. Ja
tavallisesti huomaa vielä -- ja pitkältä eteenkinpäin, -- että kuta
heleämpi sävel, sitä luotettavampi runoilijan sydämentunnustus; hän voi
kyllä olla olevinaan kuolemaan saakka onneton, mutta pian hän itsekin
siinä keksii vain »sydämen kepposen»: sydän tahtoo olla omaa kukitettua
hautaansa »ilolla imehtimässä». -- Ei oman kansankaan tulevaisuus,
josta Eino Leino, periaatteellinen individualisti, aina on
vilpittömällä rakkaudella laulanut, ja joka noina vuosina oli omiaan
herättämään yhä vakavampaa huolta, -- ei sekään paina mitään jäytävää
surua hänen sydämeensä. Hän on vielä liian nuorekas luonnonlapsi
osatakseen edes antaa oikeutusta epäilykselle, suven nouseva aurinko
heiastelee silmään liian heleästi, jotta runoilijan kansallinen
uskontunnustus voisi tulla vähääkään ankea tahi jylhä (»Legenda»,
»Nuorten usko»), Milloin todellisuus irvistää rumana hänen edessään,
hän voi kyllä yltyä pistävään huumorinsekaiseen ivaan, kuten
poliittisia kiipeejiä vastaan »Kuvernöörin koirassa».
Joskus sentään Eino Leinon runo jo tähän aikaan saa todellista
mielialaa vastaavan syvän, tumman värityksen, vaikka siitä silloinkin
puhuu yhtä voimakkaasti elämän hurma kuin suru. Silloin hän runoilee
muutamia nuoruutensa komeimpia mieskohtaisia ponsisäkeitä:
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
tai taitun mä talvisäihin,
moni murtunut ompi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
-- -- -- -- -- --
Mitä siitä jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet
vaan ja vaipuvi merillä miesi.
Taikka hän luo sellaisen tunnelmakylläisen ballaadin kuin »Mieron
nuotioilla», ensimäisen mestarinäytteensä kuvailevan lyriikan alalla.
Se on läpikypsä runo, vaikka ennemmin nerokkaan, täysivaltaisen
inspiratsion kypsyttämä kuin elämänkokemusten. Sen varsin
arkipäiväiseen runomittaan kiinnitetyssä poljennossa, sen kuvakielessä,
sen mielialassa on jotakin jalostettua. Ja aluksi ja lopuksi se on
suomalaista kotitekoista runoutta, aineksiltaan niinkuin
elämäntunnoltaankin, ensimäisiä täysipätöisiä todisteita Eino Leinon
suomalaisuudesta. Kuinka kotoinen tuntu onkaan noissa kuvissa
kodittomien yötulilta:
-- -- --
Maantien varteen me yhdyimme yössä,
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensit ja eväsviinat kulki,
toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
-- -- --
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki,
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Ja Otavan kääntyessä muuttuu vähitellen mielialakin:
-- -- --
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole apu suuri mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Koristeellisemmalta vaikuttaa »Tuonelan joutsenen» niin sanoen
metafyysillinen kaihomielisyys, vaikka siinäkin tapaa korvaa moni
puhdas sointu, joka palaa runoilijan myöhemmässä tuotannossa
voimakkaampana, -- voi verrata esim. Lemminkäisen säkeitä siv. 20
»Tumman» (»Helkavirsissä») loppupuoleen, »Tuonen tytön laulua» s. 23
»Niniven lapsiin», j.n.e. -- »Syystunnelma» (»Yökehrääjässä») on myös
täysi herkkää eleegistä mielialaa, vaikka sen ensi säkeistöä ei
tarvinne ottaa ylen vakavasti.
Kun Eino Leino tilapäisesti tulkitsi ajan tunnelmia oikealla hetkellä,
voi hän saada kanteleeseensa voimakkaan äänen, jonka nuorekkuus vain
kaunisti asiaa. Mutta kun hän sitten asettui vartavasten kyhäämään
kokonaista runokirjaa kansan hereillä-pitämiseksi, tuli siitä vain
pateettisuudessaan yksitoikkoista kollektiivista ohjelmarunoutta,
joka kyllä ilmaisee laulajan lahjakkuuden, mutta ei hänen
yksilöllisyyttään. »Ajan aalloilla» on Leinon karuin ja sovinnaisin
runokirja; siellä täällä tuntuu voimakas suonentykintä, kuten esim.
muutamissa säkeistöissä »Nuorten laulua», mutta ajan tunteiden rytmiä
tuskin on muualla tavattu kuin runossa »Helsinki sumussa», jonka
ryhdikäs, raskaasti nouseva ja laskeva poljento todella virittää
alkavain pimeitten vuosien tunnelmaan. Kokoelman ohjelmasuomalaisuus on
väritöntä eikä siinä ole sitä kansallistunnon voimaa, joka tuollaisella
hetkellä olisi kansalle antanut yhteiset tunnussanat.
Muutamista toisen kokoelman -- »Tarina suuresta tammesta y.m.r.» --
runoista voi todeta, että Eino Leinon juuret jo silloin olivat syvällä
kansanrunoudessa. Teos teokselta huomaa tämän juonteen hänen
runoudessaan vahvenevan. Laulaessaan kansainvälisin mitoin hän on usein
perin yksitoikkoinen ja voimaton ja tuon tuostakin sattuu hänelle
kiireessä etsittävän loppusoinnun tai muun muodollisuuden takia hirveä
lapsus calami. Käytellessään kalevalaista muotoa tai tyylitellessään
muita kansanrunouden mittoja hän nähdäkseni sensijaan useimmiten
välttyy ikävyyksistä, tulee raikkaaksi ja eloisaksi taas. Silloin hän
vilkkaimmin elää itse sanoissaan. Pitkäveteisyyttä ei kyllä niistäkään
puutu, ja kuvakieli on usein kansanrunouden yhteisomaisuutta, jota
runoilijamme käyttelee vain onnellisena perillisenä; mutta hän
käyttelee sitä synnynnäisellä taidolla, hän saa siihen väriä ja
kärkevyyttäkin, ja harva se tämänlaatuisista runoista, missä joku
mielikuva ei yllättäisi alkuperäisen välittömän näkemyksen teholla.
Esim. »Ilmarisen vaellus» (»Yökehrääjässä») välähtelee humoristisia
kansansadunomaisia mielikuvia; se on itsessäänkin hauska runo ja
erityisesti huomattava tyylillisenä harjoitelmana »Helkavirsiin».
Sellainen yksinkertainen näkemys kuin seuraava (runosta »Tuijotin
tulehen kauvan»):
»Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
_salossa savu sininen,
savun alla armas mökki_»,
sykäyttää mieltä nerokkuudellaan ja todistaa, kuinka välittömästi Eino
Leino antautuu intuitsiolleen. Eiköhän joku reflektiivinen runoilija
olisi tuohonkin maisemaan ensin ajatellut mökin ja sitten savun sen
päälle?
On jo edellä viitattu Runebergin idylleihin ja epigrammeihin näistä
Leinon Kantelettaren-tapaisista laulelmista puhuttaessa. Runebergiin
verraten Leino on subjektiivisempi, puhuu enemmän omissa nimissään
näissä idylleissään ja epigrammeissaan, joista läpi hänen koko
tuotantonsa löytää monta aitoa runohelmeä. Runebergilla on varmempi
artistinen taituruus, ja mainittuunkin sikermään kuuluu muutamia
laatukuvia, joiden kantavuutta Leinon vastaavat runot eivät saavuta.
Sensijaan Leino tehoo jo näinä vuosina väkevämmin tummakuteisella
arkaistisella fantasiallaan, joka luo esim. sellaisen perisuomalaisen
pikku ballaadin kuin »Kuoleman renkinä» (»Hiihtäjän virsissä»).
Sanonnan juureva kansanomaisuus näyttää näinä vuosina saavan yhä
vapaamman pääsyn Eino Leinon runouteen, eikä yksinomaan kansanrunouden
vaikutuksen kautta. »Yökehrääjässä», »Hiihtäjän virsissä», »Pyhässä
keväässä» tapaa korva tuon tuostakin vereksen kansanomaisen
sanakäänteen tai runoon kätevästi pyöristetyn sananlaskun.
Aina »Helkavirsiin» saakka on siten Eino Leinon runoudessa huomattavana
vastakohtaisuus ilmaisukeinoissa, alkuperäisten kotoisten ainesten ja
vierasten muotokaavojen vastakohtaisuus. Onhan tietysti yksi ja toinen
runoaihe, joka sointuu täsmällisesti kansainvälisiin mittoihin, jonka
verhona ulkolaistyylinen puku istuu kuin valettu; mutta verrattain
harvoin aihe, ainekset ja muoto sulavat Leinon tähänastisessa
runoilussa täydellisesti yhteen. Lukemattomia esimerkkejä tällaisesta
tyylittömyydestä voisi poimia, alkaen esim. »Kevätkantaatista» ja
»Suuren tammen tarinasta». Puku valuu höllänä, luomatta mitään ryhtiä
runolle, jonka rakenne kokonaan häviää näkyvistä verhon satunnaisten
laskosten epäjärjestykseen. Tällaiset sepitelmät, olipa niissä ajatus
kuinka »kansallinen» tahansa, eivät kuvasta mitään suomalaisen luonteen
tyypillisyyttä, niinkuin kyllä muodoltaan kosmopoliittinenkin runo voi
kuvastaa, -- siitä on todistuksia myös Leinon runoudessa, varsinkin
myöhemmässä, kun kielelliset ainekset ovat täydellisesti sulatetut
rytmiin ja runomitta noudattaa kiinteästi ja ilmehikkäänä mielialan
sisäistä poljentoa.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomaa Eino Leinon tähänastisten
runojen lähteneen laulavasta rytmistä. Sointu on vielä säkeen
varsinainen teho, ei kuva. Ajatuksen kuvaperäisyyden voi kyllä usein
selvästi todeta, mutta kuva tule säkeeseen ikäänkuin ohimennen, usein
vain alkusoinnun t.m. kielellisen tyylikeinon armosta, --
kansanrunouden herättävästä vaikutuksesta Leinon kuvalliseen
inspiratsioon on jo huomautettu. Luullakseni tästä runon
voittopuolisesta taipumuksesta vapaaseen, helkkkyvään rytmiin johtuu se
sanonnan sovinnaisuus, joka on silmiinpistävä suuressa osassa Leinon
nuoruusrunoutta. Sointuva poljento ei aina vaadi sanonnan
yksilöistämistä, sanallisten ilmaisukeinojen tarkistamista siihen
määrään kuin kuvin puhuva tyyli, varsinkaan niin musikaalisessa
kielessä kuin meidän. -- Havainnollisen esimerkin siitä, kuinka vähän
luonteenomainen Leinolle on yhtä keskeistä kuvaa vaativa runomuoto,
antavat hänen n.s. sonettinsa, joissa sonettia ei ole muuta kuin
säkeitten luku. Ylimyksellisyys niistä on perin vähissä. Rytmi voi olla
tällainen:
Minä katselen illan taivasta
ja muistelen tyttölasta.
Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
pois turhasta maailmasta.
Ei mikään kuva kokoa näissä »soneteissa» runon neljäätoista säettä
orgaaniseksi kokonaisuudeksi; säkeitä voisi olla yhtähyvin viisi
vähemmän tai enemmän. Leinon kuvallinen inspiratsio, milloin se saa
puhua, tarvitsee tilaa aina kunkin hetken tarpeen mukaan, enkä huomaa
vielä sattuneen, että se olisi tarkalleen sopeutunut neljäntoista
jambisäkeen aristokraattisesti suljettuun tilaan.