TALKOISSA.

— "Kummallista, että Lentolassa ei vielä ole leikkuuta edes alotettu ja

niin suuret pellothan siellä on", ihmetteli Ville, silmäten naapurin

laajoja vainioita, jotka vain aita ja tie erotti heidän ruispelloistaan.

— "Ka, ylihuomennahan siellä on talkoot. Päivässä on pelto puhdas",

selitti Malmi, joka juuri taittoi viimeistä lyhdettä viimeisen kuhilaan

hatuksi. "No niin. Loppui työ, väheni huoli. Ei ole leivän puutetta

Metsolassa tänä vuonna. Tällaista ruista ei ole tässä maassa vielä

kasvanut."

— "Ennätetäänkö todellakin yhdessä päivässä niin suuret pellot?" kysyi

Ville hämmästyneenä. "Heillä on ainakin viisi kertaa niin paljo kuin

meillä, ja me olemme leikata jytyyttäneet melkein viikkokauden."

— "Mutta siellä onkin sitten kymmentä vertaa enemmän leikkaajia.

Toisinaan on ollut toista sataa henkeä", tiesi Malmi.

— "Ja soittoa ja ruokaa ja juomaa", lisäsi Lehtinen. "Päivässä se sujuu

ja niinkuin leikkiä vain. Ja iltamyöhällä sitten tanssitaan. Vanha

patruuni itse ei suinkaan ole huonoimpia tanssittajia."

Ollia nauratti. "No, tahtoisinpa nähdä Lentolan patruunin pyörivän

valssia", hän sanoi, lähestyen aitaa, johon oli nuttunsa ripustanut.

"Hänhän on —" Olli ei lausettaan lopettanut. Hän lensi niin punaiseksi,

kuin Ollin lainen maalaispoika voi. Ainoastaan parin sylen päässä

hänestä seisoi juuri lentolainen itse vanha leveälierinen olkihattu

päässä ja keltainen kesänuttu päällä. Keppi hänellä oli kainalossa, ja

näytti tutkivan rukiintähkää.

Hän käännähti, otti silmälasit nenältään ja hämmästyi nähdessään

ihmisiä niin lähellä. Ehkäpä hän ei kuullut, mitä Olli sanoi.

— "Ruis jo leikattu", hän sanoi Malmille. "Ripeästippä olette

liikkuneet. Pelkäänpä, että minä olen antanut rukiini liian kauvan

pystyssä olla."

— "Ka, meillähän on tänä vuonna ollut niin vikkelät kerääjät ja

sitojat", vastasi Malmi.

Samassa lentolainen älysi Villen ja Ollin aidan vieressä ja Rainarkin

sinne joutui. Hän oli kuhilaan takana karistanut kengistään sinne

varisseita kiusallisia rukiinjyviä.

Lentolainen ojensi kätensä aidan yli ja tervehti heitä kaikkia kuni

vanhoja tuttuja ikään. Ville ja Olli oikein nolostuivat eivätkä saaneet

sanaa suustaan. Rainar, joka aikoi kohteliaasti hattunsa kohottaa,

pistikin kiireissään koko kätensä hatunlaidan läpi. Se oli niitä

viidenkymmenen pennin venäläisiä olkihattuja, Kaskesta ostettuja, jotka

eivät suuria kestä.

Mutta lentolainen ei mitään huomannut. "Herroja näyttää maanviljelys

toden teolla huvittavan. Minä olen kyllä huomannut, miten uutterasti te

olette koko kesän työskennelleet juurikasvipellolla."

— "Emmehän me herroja ole", toimesi Ville. "Minun nimeni on Ville, tämä

tässä on Olli ja tuo on Rainar Holm Helsingistä."

— "Se minua ilahuttaa. Se minua ilahuttaa", sanoi lentolainen

kohteliaasti. "Ehkäpä haluatte, Ville ja Olli ja Rainar Holm, tulla

talkoihin ylihuomenna. Olenpa hieman levoton, että rukiini on vielä

leikkaamatta. Tulkaa nyt kuitenkin vähäksi aikaa katsomaan", hän lisäsi

ja jätti kohteliaasti jäähyväiset.

— "Ei hän toki kuullut mitään tanssista", sanoi Olli, helpotuksesta

henkästen, kotiin mennessä. "Luuletteko, että pääsemme?"

— "Jos pääsemme", toimesi Rainar, "niin pitää meidän pyytää Elsa

mukaan, että on parit keräämään ja sitomaan."

— "Elsa ei tietystikään pääse. Hänen täytyy auttaa äitiä ennen muuttoa

uuteen rakennukseen", tiesi Ville. "Siksi, kun sinun äitisi tulee sinua

hakemaan, pitää kaikki huoneet olla kunnossa."

— "Niin, kahden viikon perästä on tämä aika ohi", huokasi Rainar.

"Sitten alkaa taas kaupunkilaiselämä."

— "Ja koulu", lisäsi Olli. "Ihan jo katoaa halu koulua käydä, kun on

saanut jo vuosikausia sitä jupittaa. Mutta mikäs auttaa? Ei kuin kestä

vain loppuun asti."

— "Mutta, Olli, sinä kyllä tiedät, että tiedot hyödyttävät", sanoi

Ville. "Ei aina saa vain hauskuuksia ajatella."

— "Niin, tiedot", virkkoi Olli. "Mutta mitä ihmeen hyötyä meille on

kaikkien kuolleiden kuningasten syntymävuosista ja kaikkien sotain

vuosiluvuista? Malmi ei tiedä ainoatakaan vuosilukua, mutta jos osaisi

kaikki, mitä hän osaa, niin ei olisi hätäpäiviä."

— "Etkö sinä muista, että itsekkin nauroit, kun hän kysyi, oliko

Berliini Venäjällä?" muistutti Rainar.

— "No, maantieto", toimesi Olli. "Sen sijaan hän tuntee joka

talon tässä pitäjässä ja Vesilahdessa ja Kangasalla. Entä mitenkä

tarkasti hän tietää ilmat ennakolta? Eivätkö ne ole yhtä päteviä

maantieteellisiä tietoja?"

— "Mutta totta kai sinä mieluummin olet sellainen maanviljelijä kuin

isä tai Lentolan patruuni, ennenkuin isäntärenki niinkuin Malmi", sanoi

Ville.

Olli ei ollut niinkään varma. Mutta kun he juuri tavottivat Malmin ja

toiset miehet, niin jäi häneltä vastaamatta.

— "Niinpäs kävi", sanoi Malmi. "Lentolainen nappasi meiltä parhaat

miehet talkoihinsa. Ja minä kun juuri luulin saavani auttajia, kun

viimeinkin joudumme siemenheinää kotiin ajamaan."

— "Eihän meistä kovinkaan suurta hyötyä ole", arveli Ville. "Ja yksi

päivähän vain. Ehkä emme pääsekkään."

— "Vain yksi päivä! Kolme päivätyötä!" virkkoi Malmi ja raapasi

huolestuneena korvansa taustaa.

* * * * *

Malmi oli taas oikeassa uskoessaan sään vakiutuvan. Mutta jos hän olisi

sanonut Lentolan talkoopäivän koko syyskesän kauneimmaksi, niin olisi

hän osannut vieläkin oikeampaan.

Kun Ville herättyään vilkasi ulos, ihastui hän ikihyväksi. Taivas oli

sininen. Viileä aamu oli niin tyyni, ettei lehti värähtänyt. Ja ilma

oli niin kirkas, että Ville selvästi erotti kirkontornin huipun etäältä

yli puidenlatvain. Hänelle juolahti mieleen muuan varhainen kaunis

kevätaamu, kun he isän kanssa soutivat kalanpyydyksiä kokemaan.

Ja kuitenkin — vain silmäys kukkaspenkkeihin, joissa kastepisarat

kimaltelivat — syksyyn jo kesä kallistui. Rehevät, värikkäät leukoijat

suorina ja hurmaavina kohottautuivat kohti georgiineja, jotka keskeltä

kukkapenkkiä korkeiden varsiensa päistä niiden tuoksun ja kauneuden

huumaamina kallistivat suuria painavia päitään niin alas kuin voivat.

Pörröiset asterit, terälehdet kuin hienointa silkkipaperia, katselivat

vakavia orvokkia. Ja reseeda, joka alussa kituen kasvoi, oli yhtäkkiä

levitelleinyt ja pöyhistelleinyt ja oli rehevä ja kopea, joka ei

suinkaan sitä kaunistanut.

— "Aivan on kuin sunnuntai", virkkoi Ville pukeutuen puhtaaseen

puseroon.

Toisillakin oli puhtaat vasta silitetyt puvut, ja heidän kenkänsä

olivat tavattoman hyvin puhdistetut ja voidellut, vaikka jokainenhan

tietää, ettei salli savinen pelto koreata kuokkijata.

Äiti oli heihin tyytyväinen. "Minä luotan sinun arvostelukykyysi", hän

puhui Villelle. "Jos te huomaatte olevanne tiellä tai syödessä näyttää

tulevan ahdasta, niin tulkaa kotiin päivälliselle."

— "Ja muistakaakin olla viskelemättä lyhteitä, vaan _laskekaa_ ne

sievästi, vaikka olisi miten kiire", neuvoi isä. "Tuskinpa mikään

on minusta pahempaa kuin viljalyhteiden viskeleminen kuin halkoja

ne olisivat. Meidän on muistettava, että se on meidän jokapäiväinen

leipämme. Ja mehän tiedämme, että jyviä sillä lailla paljo karisee

hukkaan."

Elsa ei päässyt mukaan. Hän saattoi heitä veräjälle ja kätteli heitä

jokaista leikillään jäähyväisiksi. "Pojilla saa aina olla hauska", hän

sanoi. Mutta kun Rainar piti häntä kädestä liian kauvan, vetäsi hän

sen pois ja juoksi nauraen kotiin, niin että vaalea palmikko entiseen

tapaansa heilui puolelta toiselta.

Peltojen välisellä tiellä vilisi jo ihmisiä. Pojat eivät olleet

aavistaneet niin paljon tulevan. Siellä oli vanhoja, valkohapsisia

virsujalkaukkoja. Ja siellä asteli nuoria, reippaita miehiä,

pitkävarsisaappaissa, hattu päässä kallellaan, piipunvarsi punaisine

villalankatupsuineen nutuntaskusta pilkistäen aivan kuin markkinoilla.

Siellä oli mökkiläisiä ja mäkitupalaisia ja loisia. Ja siellä oli suuri

joukko naisia, vanhoja ja koukkuselkäisiä mummoja, joiden hiukset

olivat harmaantuneet ja harventuneet ja silmät oli matalain majain savu

punaiseksi polttanut. Siellä oli keski-ikäisiä, voimakkaita, vakavia

naisia ja nuoria, punaposkisia tyttöjä, joiden veitikkamaiset silmät

tiirottivat valkeasta huivista ja joiden pellavankeltaisten palmikkojen

päitä koristivat koreat villalankasolmekkeet.

Naiset olivat pyhäpuvuissaan kuin kirkkoon menossa. Kun miehet

riisuivat nuttunsa ja liivinsä, hohti jokaisella puhdas paita,

vaikka olikin keskellä viikkoa. Vanha Taneli oli ajanut vanukkeisen

parrantynkänsä, ja hänen ohuessa leikkutukassaan näkyi vieläkin

selvästi märän suan jälki.

Hienoin oli kuitenkin Lentolan isäntärenki itse, paksut kellonperät

vaaleaa liiviä vasten välkkyen ja uusi olkihattu päässä.

— "Eikös ollut hyvä, että pukeuduimme siististi", sanoi Ville. "Äiti se

aina tietää."

— "Minusta olisi ollut yhtä hyvä, vaikka emme olisi tulleetkaan",

arveli Olli. "Mitä me täällä toimitamme vennon vierasten joukossa?"

— "Jos haluamme, niin voimmehan hetkisen perästä mennä kotiin", ehdotti

Rainar.

"Yhtä mielelläni minä muutettaessa olen apuna."

— "Ja eilen te olitte niin huolissanne ilmasta", keskeytti Ville.

"Saattepa nähdä, että tulee hauska, kunhan tässä alkuun päästään."

Isäntärenki käveli peltoa pitkin jakaen väkeä saroille. Hän tunsi heti

Villen ja Ollin ja näytti tulevan oikein iloiseksi nähdessään heidät.

"Malmi kertoi, että nuoret herrat mielellään auttavat", hän sanoi.

"Siitä patruuni pitää."

— "Me kyllä teemme, mihin pystymme, jos vain on tilaa meille", selitti

Ville. "Me olemme kotona koko ajan koonneet ja sitoneet."

— "Tilaako täällä", ihmetteli isäntärenki. "Minä en käsitä, miten

saamme kaikki päivässä leikatuksi. Meillä ei ole milloinkaan ennen

ollut näin paljo rukiinkylvöä. Ehkäpä, nuoret herrat, tahdotte tulla

minun saralleni? Nyt heti alotetaan."

— "Ajatelkaapas: me saamme sitoa isäntärengin leikkaamia kouramuksia",

sanoi Ville hänen poistuttuaan. "Sellaista viikatteen heiluttajaa ei

ole koko pitäjässä."

— "Mutta miksikä ei aloteta?" marisi Olli. "Paleltuuhan tähän."

Tuntui kuin jotakin odotettaisiin. Miehet olivat jo viikatteensa

hioneet. Siinäkös oli väikettä ja helinää ja raudan kalsketta. Suuri

kottaraisparvi, joka juuri pellon yli liiti etelään, muuttomatkallaan,

sitä säikähtäen pyörähti suunnastaan niin sukkelaan, jotta ihmetellä

täytyi, etteivät linnut lentäneet toisiaan vasten ja siipiään

taittaneet.

Silloin tällöin joku miehistä leikkasi korren ojan reunalta kuin

kokeeksi. Muuta ei. Naiset olivat riisuneet päällyshameensa tai

nostaneet ne ylös. Hekin halusivat jo alottaa. Ainoastaan vanhat ukot,

jotka kuhiloivat ja joilla oli hyvää aikaa, istuivat edelleenkin

parvittain, puhellen menneistä ajoista ja maistellen mainiota

talkookaljaa, jota oli korvomäärin tienreunalle kannettu, ja kehuen

taloudenhoitajaa, joka tosiaankin osasi verratonta talkookaljaa panna.

Isäntärenki oli palannut saralleen keskelle peltoa, seisoen siinä

suurena ja suorana viikate olalla, syvä ja vakava ilme uurteisissa,

päivettyneissä kasvoissa.

— "Tuossapa ukko tuleekin", sanoi eräs Lentolan renki, tarttuen

viikatteeseensa, jonka oli aidalle laskenut.

Olipa siinä liikettä, kun pitkin koko peltoa järven rannasta metsän

laitaan kaikki paikoilleen asettuivat. Silloin vasta selvästi nähtiin,

miten paljo siellä oli ihmisiä.

— "Tule nyt, Olli, alotetaan", huusi Ville Ollille, joka oli siirtynyt

lähimmän kaljakorvon luo ja paraillaan tuoppia täytti. "Varmaankin

odotetaan patruunia", hän sanoi Rainarille kurottautuen katsomaan.

Mutta hän ei nähnyt mitään, kunnes viulu yhtäkkiä ihan heidän takanaan

vingahti. "Krymmi, räätäli", hän kuiskasi Rainarille. "Hän se vasta

soittaa osaa. Hän on monen pitäjän paras soittaja. Minä luulin hänen

tulevan vasta iltasella, kun tanssi alkaa."

Krymmi nyökytti ystävällisesti päätään kaikille ja iski silmää

iloisesti samalla irnistellen ja virnistellen, mitä kummallisimmin, kun

ei saanut uutta kieltä oikeaan vireeseen. Hän olikin tavattoman tarkka

virityksestä. Toinen olisi vähempäänkin hyölään tyytynyt. Mutta hän

vain väänteli ja näpsytti ja näpsytti ja väänteli.

Vihoviimeinkin hän kohotti leukansa viulusta ja silmäili ympärilleen.

"Ka, alotetaanpa sitten vaikka Napeljoonilla", hän sanoi koputellen

koppaa käyrällä.

— "Se on _Napoleonin marssi Alppien yli_", selitti Ville. "Saatpa

kuulla, miten komeasti hän sen soittaa."

Se oli komeaakin komeampi. Se oli tulinen ja elähyttävä ja riemuisa.

Juuri semmoinen marssi se saa uuten uupuneen sotajoukon unohtamaan

pyryt ja pakkaset ja loppumattomat tiet. Ja juuri semmoinen marssi

on sopiva ensimäiseksi talkoissa, ennenkuin ensimäinen kuhilas kohoo

huojuvan ruispellon lohduttomille lakeuksille.

Napoleon oli taitava alallaan, Krymmikään ei omallaan huonoimpia.

Säveleet kukkeina hänen viulustaan kumpusivat. Siinä juoksutuksia ja

lirityksiä ja sirityksiä ja sellainen tahti, että tuskin paikoillaan

kesti.

Jo ensimäisen säveleen kajahtaessa isäntärenki laski viikatteensa.

Pitkään ja varmasti sillä vetästessä horjahti joukko kullankeltaisia

tähkiä, vaipuen ojan kaltaalle. Napoleonin marssin tahdissa kymmenet

viikatteet sujahtelivat, ketterät kädet kokosivat olet kasoihin ja

toiset ne kierretyillä olkisiteillä lyhteiksi liittivät.

Kuhilaastajilla oli hyvää aikaa. Varovasti he kantoivat lyhteitä, yhden

kummassakin kädessä, ja olivat niin huolekkaita kuin paraillaan uutta

kansakoulua rakentaisivat. Niin pian kuin vanha Taneli isäntärengin

saralla oli ensimäisen kuhilaan pystyttänyt, kasvoi niitä kuin

taikavoimalla, vieri viereen pellon toisesta laidasta toiseen. Kohta

kohosi toinen ja kolmas rivi ja kohta monta. Ja katsoipa puolelta

tai toiselta, edestä, sivuilta tai viistoon olivat rivit suorat

kuin viivottimella vedetyt. Näytti kuin Napoleonin sotajoukko olisi

laskeutumaisillaan hankaloilta Alpeilta ja toinen joukkue toisensa

perästä asettuisi tarkoin määrättyihin osastoihin.

Koko ajan Krymmin viulu soi. Konsa kaikui marssia, konsa lauluja,

taas uusia marssia, tauoten vain juonikkaan kielen viritysajaksi tai

siksi, että soittaja silloin tällöin sai tuopillisen vaahtoavaa kaljaa

tyhjennetyksi.

Krymmi kulki sitojain kintereillä. Hän seisoi ja soitti ja käveli ja

soitti, ei pysäyttänyt edes ojan yli saralta toiselle harpatessaan.

Silloin hän helposti olisi voinut lentää nenälleen. Hän kompastui ja

— sehän olisi hyvin voinut nuoremmallekin tapahtua — viulu parahti

surkeasti keskellä komeinta marssia, niin surkeasti, että poikia

nauratti. Isäntärenginkin suu meni hymyyn, kun hän viikatteensa

hetkiseksi maahan laski ja riisui liivinsä.

Keskeytyksen aikana pojat katselivat taakseen. Kas vain, minne asti

aita oli jäänyt.

— "Emmeköhän riisu puseroita", ehdotti Ville, "voimme muuten helposti

vilustua."

Aurinko paahtoi jo niin, että ohut puserokin tuntui liialta. Ville

hikoili; suuria, kirkkaita hikihelmiä tipahteli lyhteelle joka

kerran sitä sitoessa. Olli oli kuin "paistettu" ja Rainar sanoi

ihan sulavansa. Eipä ihmekkään. Vanha Taneli arveli, ettei hän

montakaan niin kuumaa päivää ollut elänyt ja hän oli kuitenkin jo

lähes seitsenkymmenvuotias, vaikkei hän sitä ihan täsmälleen tiennyt.

Tottuneimmatkin olivat varin tautta ihan kelteisillään. Ja Ville

huomasi isäntärengin paljaita, jänteviä käsivarsia pitkin hien virtana

valuvan aivan niinkuin hänelläkin.

Ukko Krymmi ei vain ollut varista tietä pannakseen. Ahdas, musta

lievenuttu, jonka selkä välkehti vihreälle ja keltaiselle, oli tiukasti

napitettu ja valkea huivi kääritty hänen laihan kaulansa ympärille

niin huolellisesti, kuin pelkäisi hän vilustuvansa. Mitä korkeammalle

aurinko kohosi, sitä ylemmä hänen ilonsa yleni ja sitä kiivaammin käyrä

liikkui. Yhä uusia säveleitä viulu lauloi.

— "Soitto vaikuttaa niin kummallisesti", tuumi Ville. "Levosta ei

puhettakaan, niin kauvan kuin Krymmi soittaa."

— "No, kyllä minä", sanoi Olli, "mutta mitäpä se hyödyttäisi. Antaa

solua vain, kun on tullut kerran tulluksi."

Äänettöminä he työskentelivät vilkasemattakaan muualle ja vähintäkään

aavistamatta, että lentolainen, joka oli tullut työn menoa katsomaan,

kohta seisoi ihan heidän takanaan.

— "No, niin sitä pitää. Olkoonpa ruiskin silloin miten valmista

hyvänsä", hän sanoi.

Töin tuskin pojat malttoivat tervehtiä.

Työ keskeytyi patruunin puhutellessa isäntärenkiä, ja paikalla livahti

Lassilan Aukusti, joka vierimäisellä saralla etumaisinna leikkasi,

kappaleen edelle.

Isäntärenki sen kyllä älysi. Vaikka hän taas alottaessaan näytti

entiseen tapaansa levollisin ottein niittelevän, huomasi Ville

viikatteen hujauttavan jalkaa pitemmälti. Ilmonen ja tallirenki, jotka

tulivat perästä, lisäsivät vauhtia, mutta eivät toisenkaan saran miehet

mielellään heitä edelle päästäneet. Ei vain niillä kahdella saralla,

vaan kohta koko pellolla kilpailtiin. Kukaan ei enää malttanut puhella,

ja kaljakorvot, joita ei enää kukaan siirtänyt, jäivät niin kauvas,

että ne sinne unohtuivat. Leikkaamaton ruis ei enää ollutkaan suorana

viivana järven rannasta metsän laitaan. Lahermia ja niemekkeitä oli

sinne ilmestynyt, ja etäisimmässä käressä seurasi isäntärengin kookas

vartalo hitain, tasaisin liikkein Krymmin marssia.

Pojat ehättivät ehättämistään, ja pari kertaa täytyi Villen muistuttaa

Ollia, ettei hän viskelisi lyhteitä. Innoissaan he eivät muistaneetkaan

väsymystä eivätkä janoa. Ja kun vain voi olla ajattelematta niin

hyödyttömiä kuin väsymystä ja janoa, niin jaksaa kestää uskomattomasti.

Hullummasti kävi vanhalle Tanelille. Hän juosta hynttyytti lyhde

molemmissa kainaloissa ja kaksi, kummassakin kädessä, mutta sittenkään

hän ei ennättänyt tasassa kuhilaastaa. Mutta ei hätää niin kauvan, kun

hän pysyi toisten kuhilaastajain edellä.

— "Olipa vahinko", sanoi Ville isäntärengille, kun Lentolan

päivälliskello soi, "nythän se sujui niin rivakasti."

— "Tuolla metsänlaidassa kai me syömme", arveli Olli. "Sinne näkyvät

hirmuisesti ruokaa kantavan."

Ei yksikään ajatellut, että Ville ja Olli ja Rainar menisivät

päivälliselle kotiin. Mäenrinteessä ei ainoastaan ollut sijaa heille

niinkuin kaikille muillekkin, mutta sen lisäksi oli taloudenhoitaja,

joka kaikki järjesti, hakenut heille kauneimman paikan, ja sinne oli

ihan heitä varten viety iso viilipytty.

Siinäkös hilskettä ja puheen pärinää, kunnes kaikilla oli paikkansa!

Mutta sitten kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin puulusikkain

hiljainen kapse viilipytyn laitoja vasten. Jos joku silloin olisi

kulkenut pitkin metsäpolkua raja-aidan takana eikä olisi sattunut

pellolle päin silmäämään, olisi hänen ollut mahdotonta arvata toista

sataa henkeä istuvan siinä ihan lähellä — niin hiljaista oli.

Rainar oli ihmeissään. "Jospa tietäisitte, millaista melskettä on

päivällisillä Helsingissä" hän sanoi.

— "Täällä syödään aina hiljaa", selitti Ville. "Eiköhän se tulle

siitä, että ennenvanhaan pidettiin ruoka pyhänä. Sen tähden syödäänkin

avopäin. Katsohan, ei kellään ole päähinettä."

Rainar huomasi Villen ja Ollinkin olevan paljain päin, ja hänkin

silpasi paikalla hatun päästään.

— "Sanotaan tukan lähtevän hatun mukana, jos syö hattu päässä", tiesi

Olli.

Peipposet, jotka olivat kokoutuneet suureen koivuun pellon likettyelle,

ja jotka ensin olivat sekä hämmästyneet että säikähtäneet, alkoivat

heti uudelleen harjottaa jäähyväislaulujaan. Luultavasti ne syksyllä,

ennenkuin jättivät kauniin isänmaansa, aikoivat jonakin iltana laulaa

pääkaupungissa joko Kaisaniemessä tai Kaivopuistossa.

Pojat olivat mielestään harvoin syöneet niin hyvää viilipyttyä. Mutta

pienempikin olisi riittänyt. Ei edes Olli luullut heidän jaksavan sitä

lopettaa, niin syvä se oli, ja sääli oli jättää tähteeksi. Silloin

hän ei tiennyt, että oli vielä savustettua silavaa ja perunoita.

Sitäkin vähemmän hän osasi aavistaa muutakin tulevan. Hän luuli

taloudenhoitajan tarjoovan kuumempia perunoita, kun hän toisen kerran

kantoi lautasliinalla peitettyä vatia.

— "Jättäkää vain piimä ja syökää viili", hän kehotti huomatessaan,

miten syvään Olli pisti lusikkansa. Sitten hän levitti lautasliinan

nurmikolle ja pani siihen paksun, kauniin pannukakun.

— "Olenpa jotensakin kylläinen", tuumaili Olli, laskeutuen päivällisen

jälkeen pitkäkseen nurmikolle. "Miten kyennee kyyristymään, en ymmärrä."

— "No, kyllä se menee, kun alkuun pääsee", arveli Ville haukotellen.

Hän ja Rainar heittäytyivät myöskin pitkälle pituuttaan.

Hetkisen perästä taloudenhoitaja palasi hakemaan viilipyttyä ja

vatia. Hän otti suuren esiliinansa edestään ja levitti sen parille

puunoksalle, ettei aurinko paistaisi suoraan Ollin silmiin. Esiliinaa

asettaessa sattui havunneulanen putoamaan ihan Ollin poskelle.

Mutta hän nukkui jo niin sikeästi, ettei huomannut taloudenhoitajan

hellävaroen ottavan sitä. — "Se päivillistuntipa hurahti", sanoi Ville

hypäten pystyyn kellon soidessa. "Juuri ikään nukahdin."

Olli vain kääntäytyi kylelleen ja korsasi. Hän ei silmiäänkään

raottanut, kun Ville häntä jalasta puisti. "Makaa sitten ja häpeä.

Toiset alottavat. Krymmi jo viuluaan virittää."

— "Ei kiireellä kauvas päästä", virkkoi Olli kohoten istualleen.

"Kyllähän se tiedetään, miten kauvan Krymmi virittää."

He ennättivät paraiksi pellolle, kun Krymmi taas käyrällä viulua

naputti ja katseli ympärilleen. Viulun juoksutusten tahdissa viikatteet

taas heiluivat ja kullankeltaisena aallokkona niitetty vilja odotti

kokoojaansa ja sitojaansa.

Eipä totta tosiaan ollut aikaa tuumiskella, voiko kumartua. Ei siinä

joutanut siekailemaan. Ennenkuin pojat huomasivatkaan, oli kilpailu

yhtä vilkas kuin ennenkin päivällistä. Mutta samassa oli myöskin

sirkiselvä, ettei toisilla saroilla heistä edelle päästy.

Kahvia juodessa selvisi toinenkin seikka.

— "Me panemme koko pellon puhtaaksi tänään", ihasteli isäntärenki.

— "Ja sitä ei ole ennen tällä palstalla tapahtunut", jatkoi vanha

Taneli ylpeänä.

— "Me olemme onnen myyriä", sanoi Ville Ollille ja Rainarille. "Kotona

leikkuu loppui ennemmin kuin ennen ja täällä niinikään. Kun vain nyt

kaikki uuten uhkain ahertaisivat viimeiset."

— "Ei hoppu hyväksi", sanoi Olli ja huokasi nähdessään, miten pitkälti

vielä oli Lentolan puutarhanaitaan, johon pelto loppui.

— "Hyvin tehty, paljo voitu", sanoi Lentolan patruuni, kun hän

illemmalla pellolle tuli. Eikä hän liiaksi kehassut. Vilja oli

tarkoin korjattu, kuhilaat kunnolliset ja jo ennenkuin aurinko painui

Vanajaveden toisella puolella olevan metsän taa, asetettiin viimeinen

viikate puutarhanaidalle, ja kaikki auttoivat sitoessa viimeisiä

lyhteitä ja pystyttäessä viimeisiä kuhilaita. Isäntäänkin työinto

tarttui. Hän kantoi lyhteitä ja kuhilaita. Mutta kun hän taittoi

hatun muutamalle viimeiselle kuhilaalle, kävi niin surkeasti, että se

vierähti maahan, kussa ikään hän oli selkänsä kääntänyt.

Vanha Taneli nosti lyhteen ja taittoi sen uudestaan.

— "Kaikki poikaset tässä yrkäilevät, kun eivät kuitenkaan pysty", hän

sanoi niin kovasti, että Lentolan tallirenki sen kuulisi. Taneli luuli

näet hänen kyhänneen hattua kuhilaalle. Kaikki purskahtivat nauramaan,

ja lentolainen, joka heti yskän ymmärsi, nauroi itsekkin, niin että

vesi silmistä tippui.

— "Vanha Taneli, poikasuus on vierähtänyt", hän sanoi. "Mutta jollet

sinä itse tällä samalla pellolla neljäkymmentä vuotta sitten olisi

opettanut minua kuhilaalle hattua panemaan, niin luulisinpa, etten

sitä osaa. Sinä tiedät, että minä osaan. Taneli, sinä tiedät sen", hän

lisäsi, tarttuen vanhan ukko-Tanelin käteen.

Taneli nolostui niin, ettei saanut suustaan luotuista sanaa, ja

kyynelkarpalo vierähti hikihelmien sekaan hänen päivettyneelle

poskelleen.

— "Reippain marssisi nyt, Krymmi", jatkoi lentolainen, "ja sitten

taloon joka kynsi!"

Pitkä oli jono. Etumaisinna aivan Kryrumin jälkeen kulkivat Lentolan

patruuni ja vanha Taneli käsi kädessä. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin

Taneli istui, pirtin pitkän pöydän yläpäässä eikä tarvinnut kuin

kättään ojentaa valitakseen, minkä halusi tarjottimelle kasatuista

jättiläisvoileivistä.

Pöytiä ja rahia jo pirtistä kannettiin, että tanssimaan sovitaan. Ja

Olli oli juuri lopettanut kolmannen voileipänsä, kun käsi laskeutui

hänen olalleen. Karoliina oli tullut.

— "Kas vain! Kotipuolen ihmisiähän täällä näkee", sanoi Karoliina.

"Tulin karjakkoa tervehtimään, veneellä, ja satuin paraiksi taikoihin.

Mennäänkö kotiin yhtä matkaa?"

— "Kyllä Karoliina tunnetaan", virkkoi Ville hänen poistuttuaan. "Minä

olen ihan varma, että hän on tullut meidän tautta. Ja niin tottumaton

soutaja. Ajatelkaapas, nyt vain soutaa hurautamme tästä emmekä tarvitse

maanteitse kiertää. Emmekö sentään anna hänen tanssia, minkä ikinä

jaksaa?"

Kun Krymmi alkoi soittaa, olivat Karoliina ja Ville ensimäisiä

lattialla. Olivathan he vähän kuin paripuolet, sillä Karoliina oli

melkein kaksi vertaa Villeä suurempi, ehkä enemmänkin, jos painosta

päätetään. Mutta ei siitä kukaan välittänyt.

Kun he olivat lopettanut, tuli Olli paikalla kumartamaan. Karoliinalla

oli jo ihan kuuma, aniharvoin hän tanssi, mutta kun Olli pyysi, ei hän

mitenkään voinut kieltäytyä.

Kukapa uskoisi, että Ville hetkinen sitten oli houkutellut Ollin

jäämään. Olli ei totta tosiaan ollut väsynyt. Vasta sitten kun Krymmi

muutamin hitain vetäisyin lopetti valssin, Ollikin lopetti.

— "Ville ja Olli ja Rainar eivät ole reippaita ainoastaan pellolla,

vaan myöskin oiva tanssittajia", sanoi Lentolan patruuni, otsaansa

pyyhkien.

Ehkei hän ollut huomannut Rainarin monasti sotkeutuneen tanssiessaan

isäntärengin Liisun kanssa. Ja kerran hän suin päin kaatui joutuessaan

nurkassa liian lähelle Karoliinaa ja Ollia. Sellaista saattaa sattua

paraimmallekkin tanssijalle semmoisessa ahdingossa ja tanssinhurakassa.

Kaakkuri meni mainiosti. Ville olisi suonut Malmin ja Toivosen olevan

näkemässä, sillä he sen olivat opettaneet heille. Rainar, joka ei sitä

tanssia osannut, päätti jo huomenna opetella. Sama oli, tanssiko hän

sinä iltana tai ei. Ainoa, jota hän mielellään olisi tanssittanut, ei

kuitenkaan ollut siellä. — Heidän kotiin tullessaan hän kai jo nukkui.

Ehkäpä jo nyt näki unta.

* * * * *

Ruokasalin kello, joka jo oli pirtistä muutettu, löi yksitoista.

Äiti seisoi tuolilla korkean tammisen astiakaapin edessä ja oli

juuri pannut viimeisen kappaleen vierasastioita, jonka Elsa hänelle

antoi, ylimäiselle hyllylle, kun he kumpikin kipsahtivat kuullessaan

viulunsoittoa rannasta.

— "Karoliina ja pojat palaavat", sanoi äiti, "ja ovat ottaneet Krymmin

veneeseen. Ihan säikähdin. Niin, tämän päivän työt on tehty. Elsa,

juoksaseppas sytyttämään lamppu poikain huoneeseen, niin minä sulen

ovet täällä."

Elsa oli jo ulkona.

Puutarhassa oli niin pimeä, että Villen täytyi kulkea edellä

opastamassa Krymmiä, joka oli vennonvieras. Viulusta ei ainakaan

huomannut Krymmin monasti kompastuneen tullessaan liian lähelle

tienlaitaa. Komeasti ja kauniisti kaikui Napoleonin marssi Alppien yli

hiljaisen salaperäisessä puutarhassa.

Karoliina ja Olli kulkivat käsikkäin. Heidän perästään tulivat

Isontalon Fiina ja Mattilan nuori isäntä, joka myöskin oli veneessä

päässyt. Viimeisenä käveli Rainar, joka oli väsyksissä ja nukkunut

veneessä, niinkuin Ollikin. Hän mietti, mitähän talossa soitosta

sanotaan ja varsinkin, mitä eräs siellä siitä ajatteli, kun hän

yhtäkkiä huomasi Elsan vaalean puvun tien vieressä muutaman askeleen

päässä.

Elsa ja hän kulkivat viimeisinnä. Ja kun Rainar ihan kuin sattumalta

tarttui hänen käteensä, antoi hän hänen sitä pitää puutarhan veräjälle

asti. Mutta siinä Elsa kiskasi kätensä pois ja pyyhälsi toisten ohi

lamppua sytyttämään.

10.